Browsing by discipline "Dogmatiikka"

Tutkielmani tavoitteena on tutkia Lutherin rakkauden teologiaa, eli sitä mikä asema rakkaudella on Lutherin pelastuskonseptiossa: mikä on uskon, hyvien tekojen ja rakkauden suhde. Tutkimuskysymykseni on, miten Luther käyttää rakkaus-termiä Galatalaiskirjeen selityksessä käsitellessään ihmisen pelastumista. Tutkimukseen kuuluu sen eritteleminen, puhutaanko ihmisen vai Jumalan rakkaudesta sekä ennen Jumalan pelastavan aktion toteutumista ihmisessä että sen jälkeen. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi, jolla analysoin Lutherin tuotannosta aiheen kannalta keskeisiä käsitteitä, argumentteja ja ajattelun taustaoletuksia. Päälähteenäni tutkimuksessani on Lutherin Galatalaiskirjeen selitysteos. Tutkimustuloksena on, että Luther käyttää rakkaus-termiä Galatalaiskirjeen selityksessä käsitellessään ihmisen pelastumista siten, että Jumala toimii rakkaudessaan pelastaakseen ihmisen. Jumalan rakkaus Kristuksessa tekee syntisestä ihmisestä vanhurskaan. Tämän vanhurskaus saadaan uskon kautta, jossa Kristus on reaalisesti läsnä ihmisessä. Täten usko on ensisijainen rakkauteen nähden pelastuksessa ihmisen näkökulmasta, mutta kuitenkin kaikki viimekädessä perustuu Jumalan rakkauteen, joka on Jumalan näkökulmasta ensisijainen asia uskoon nähden. Pelastus Kristuksessa tuottaa ihmisessä jumalallisen rakkauden, joka toimii lähimmäisen hyväksi. Ihminen, jonka sisimmässä Kristus on uskossa läsnä, rakastaa lähimmäistään ollen tälle Kristus. Yhteiskunnassa toteutuu myös Jumalan rakkaus eri toimijoiden kautta, jolloin Jumala käyttää heitä ikään kuin naamareinaan. Ihminen rakastaa myös Jumalaa tällä saamallaan rakkaudella. Kuitenkin tämä jumalallinen rakkaus on ihmisessä epätäydellistä ja siksi tarvitaan julistettua vanhurskautta. Tämä on alkavaa vanhurskautta, joka toimii ihmisessä yhdessä ihmistä muovaaman Kristuksen kanssa. Näin olen päätynyt tulokseen, että on vain kaksi rakkautta: Jumalan rakkaus ja ihmisen rakkaus. Jumalan rakkaus saa vain erilaisia muotoja riippuen tarkastelun näkökulmasta.

Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää, minkälainen käsitys syntisen vanhurskauttamisesta vanhoillislestadiolaisella maallikkosaarnaaja Heikki Jussilalla (1863–1955) on. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi. Tutkimuksen lähteinä ovat Jussilan kolme hengellistä teosta: Iankaikkinen elämä (1945), Elämän ihme (1947) ja Kutsujan armo lestadiolaisessa kristillisyydessä (1948). Erityisen haasteen tutkimustyölle tuo se, että lähdemateriaali on hengellistä ja maalailevaa uskonkokemuksen kieltä. Lisäksi haasteena on aiheen tutkimattomuus. Vanhoillislestadiolaisen liikkeen vanhurskauttamisoppia ei ole aikaisemmin tutkittu Laestadiuksen ja Raattamaan pelastusoppien tutkimusta lukuun ottamatta. Tutkimus rakentuu siten, että johdannon jälkeen esitellään keskeiset teologianhistorialliset taustatekijät, määritellään vanhurskauttamisen keskeiset edellytykset ja varsinainen vanhurskauttamisopin analyysi jakaantuu kahteen päälukuun. Teologianhistoriallisessa taustaluvussa käsitellään lyhyesti alkulestadiolaisuuden merkittävimpien vaikuttajien Lars Levi Laestadiuksen ja Juhani Raattamaan pelastusoppeja sekä esitellään uusheräyksen keskeiset opilliset painotukset. Lähteiden perusteella Jussila kokee yhtyvänsä Laestadiuksen ja Raattamaan näkemyksiin, kun taas eroavansa uusheräyksen opinnäkemyksestä. Vanhurskauttamisen edellytyksiä analysoivassa luvussa analysoidaan Jussilan antropologiaa, lain ja evankeliumin problematiikkaa sekä ekklesiologian suhdetta vanhurskauttamisoppiin. Kaksi päälukua sisältävät varsinaisen analyysin Jussilan vanhurskauttamisopista. Jussilan vanhurskauttamisopin ytimen voi ilmaista lauseella: Kristuksen yhteydessä ihmisellä on omanaan Vanhurskauden vanhurskaus. Jussilan teologian analyysi osoittaa, että vanhurskauttamisopin konstitutiivinen tekijä ja ydin on syntisen ihmisen ja Kristuksen unio. Ihminen ja Kristus yhdistyvät unioon Jumalan armosta uudestisyntymisessä, joka otetaan vastaan uskolla. Uniossa ihminen ja Kristus ovat mystisellä tavalla yhdistyneenä toisiinsa ja partisipoivat toistensa olemuksia ja ominaisuuksia. Ihminen ei voi antaa Kristukselle muuta kuin syntisyytensä. Kristus sen sijaan antaa ihmiselle kaiken omansa: Vanhurskauden vanhurskauden, Pyhyyden pyhyyden ja Rakkauden rakkauden. Kristus on uniossa läsnä koko persoonassaan: tosi Jumalana ja ristin ansiona. Vaikka ihminen ja Kristus partisipoivat toisiaan, he eivät sekoitu toisiinsa. Ihminen säilyy perisyntisenä, vaikka on vanhurskas. Päätutkimustulos on Jussilan vanhurskauttamisopin rakenne. Vanhurskauttamisopin kokonaisuudessa unio on yläkäsite, jonka alle jäsentyvät vanhurskauttamisen forenssinen ja efektiivinen aspekti. Forenssinen aspekti on Jussilan teologiassa Vanhurskauden vanhurskauden hyväksi lukemista Jumalan edessä. Jumala näkee ihmisessä uniossa olevan Kristuksen ja toteaa Kristuksen uskovan vanhurskaudeksi. Efektiivinen aspekti viitaa pyhitykseen, joka on myös union seuraus. Uniossa Kristus partisipoi ihmiselle oman Henkensä, joka alkaa pyhittää ihmistä. Pyhä Henki opettaa ihmistä toisaalta tuntemaan paremmin sitä, kuka Kristus on (objektiivisena uskon kohteena ja esikuvana), ja toisaalta avaamaan sitä, mitä Kristus ihmisen sydämessä sanoo (subjektiivisena uskon formana). Olennaista on ymmärtää vanhurskauttamisopin rakenne: pyhitys ei ole vanhurskaaksi lukemisen perusta eikä vanhurskaaksi lukeminen pyhityksen perusta. Kummankin aspektin perusta ja yhdistäjä on unio. Tällöin pyhityksen efektiivisyys ei vaikuta siihen, lukeeko Jumala vanhurskaaksi vai ei. Siihen vaikuttaa yksin Kristuksen reaalinen läsnäolo uskovassa. Seurakunnalla on Jussilan vanhurskauttamisopin kannalta sekä väline- että itseisarvo. Välinearvollisesti seurakunta ”synnyttää” Kristuksen veren voimasta uusia uskovia anteeksiantamuksen aktissa Hengen viran välityksellä ja ”ruokkii” sanalla ja sakramenteilla. Koska seurakunta on ”esimakua taivaasta”, sillä on myös itseisarvo. Seurakunta on todellisesti Kristuksen ruumis. Kristuksen ruumiin jäsenet, uniossa olevat uskovat, ilmentävät Kristusta ajassa. Näin ollen tutkimuksen yksi tulos on se, että myös seurakuntaopin taustalla on oppi uniosta.

Tutkielman tehtävänä on selvittää Wolfhart Pannenbergin näkemys Pyhästä Hengestä kolmiyhteisessä Jumalassa. Tutkielmassa käytetään systemaattista analyysia. Pääasiallisia lähteitä ovat Pannenbergin kirjoittama Systemaattinen teologia I-III, Taylorin Pannenberg on the Triune God sekä aiheeseen liittyvät artikkelit. Pannenberg korostaa Jumalan kolminaisuutta. Kolmiyhteinen Jumala on Isä eli Luoja, Poika eli Lunastaja ja Pyhä Henki eli Pyhittäjä. Jeesus Kristus Vapahtajana on keskeinen. Henki toimii yhdessä Pojan kanssa. Pannenbergilla on vahva pneumatologia verrattuna muihin tutkijoihin. Pyhä Henki on täysivaltainen persoona. Monarkiassa Isä on yksi Jumala. Jeesus käyttää termiä ”Isä” jumalasta. Tämä ei tarkoita kolmiyhteistä Jumalaa. Kolminaisuuden persoonat Isä, Poika ja Henki ovat suhteessa toisiinsa keskinäisellä itse-erolla. Persoonat liittyvät toisiinsa persoonallisen identiteetin ja jumaluutensa kautta. Henki on Kristuksen täyteläisyyden kenttä. Henki on rakkauden voima, elämän luoja ja dynaaminen voima, joka kirkastaa Jumalan kunniaa. Henki välittää Pojan kumppanuuden Isään. Henki lähtee Isästä ja Pojasta, mutta ei ole syntynyt Isästä niin kuin Poika on. Henki auttaa kristittyjä pääsemään Jumalaa kohti, antaa heille vapauden ja yhdistää heidät Jeesuksen suhteeseen Isän kanssa. Henki on rakkauden yhdysside Isän ja Pojan välillä. Isä, Poika ja Henki ovat riippuvaisia toisistaan. Isä on isä suhteessa Poikaan, Poika on poika suhteessa isään. Pannenbergilla Henki on jumalallisen kolmannen persoonan heijastus toisin kuin kirkon kokemuksen perusta. Jumalallinen tietoisuus on toimintakeskus, jossa jokainen kolmesta persoonasta liittyy toisiinsa ja eroaa toisista. Henki täyttää Pojan ja kirkastaa hänet Isälle sekä kirkastaa myös Isän itsensä. Henki vahvistaa Pojan yhdeksi Isän kanssa, hänen riippuvuutensa ja paljastaa hänen rakkautensa. Lauseet ”Jumala on rakkaus” ja ”Jumala on Henki” ovat sama olemisen ykseys, jossa Isä, Poika ja Henki yhdistyvät yhdeksi Jumalaksi. Jumala inkarnoitui ihmiseksi-Jeesuksena. Ihmisen tarvitsee nähdä Jumalan kasvot. Jumalan Henki on paremminkin voimakenttä kuin äly. Henki on Jumalan luomisen muutostyön aktiivisen läsnäolon periaate sekä välittäjä osallisuuteen luodusta elämästä kolmiyhteisessä jumalallisessa elämässä’. Pyhä Henki vaikuttaa maailman historiassa. Pyhä Henki laittaa täytäntöön Jumalan pelastussuunnitelman. Jumalan Pyhä Henki vuodatetaan uskoviin. Henki on eskatologinen todellisuus. Henki on lahja. Jeesuksen Kristuksen Henki. Kuolemassa Henki palaa takaisin Jumalan luo. Kristus nostettiin kuolleista Jumalan Hengellä. Henki on elämänvoima. Usko on Pyhän Hengen lahja. Hengen lahja on lupaus uskoville tulevasta ylösnousemuksesta. Henki on osa jumalallisen elämän ekstaattista liikettä. Hengen avulla jokainen liittyy Herraan Kristuksessa ja myös muihin uskoviin muodostaakseen yhteyden kirkossa. Henki opettaa näkemään Kristuksen Jumalan Poikana ja eskatologisena Messiaana. Pneumatologia ja eskatologia kuuluvat yhteen, koska Hengellä on keskeinen rooli eskatologian täytäntöönpanossa. Pyhän Hengen rooli eskatologiassa on elämän antaminen ihmisille ja koko luomakunnalle, uusi luominen, mikä samalla merkitsee ihmisen intiimiä yhtymistä ja uniota kolmiyhteisen Jumalan omaan elämään. Tämän vuoksi ihmiset voivat elää ikuisesti, partisipoimalla Hengessä Jumalan omaan elämään. Muutoin he olisivat kuolevaisia. Pyhä Henki on ylösnousemuksen, uuden luomisen ja ikuisen elämän mahdollistaja. Pannenbergin Jumala on kolmiyhteinen, mutta salaisuus. Jumalaa ei voi täysin kuvata ihmisen käsittein. Jumala on persoona, rakkaus ja Henki. Jumala itse on kaiken alku ja loppu. Jumalan valtakunnan lopullinen täyttymys liittyy Kristuksen toiseen tulemiseen. Lopussa hyvä voittaa pahan viimeisessä taistelussa. Antikristus, epäjumalanpalvojat ja pakanat kukistetaan. Viimeinen tuomio on kolmiyhteinen toiminto, jossa kaikki kolme Jumalan persoonaa toimivat yhdessä: Isä on lopullinen tuomari, Poika tuomion valintaperusteiden toimeenpanija sekä Pyhä Henki puhdistautumisen ja muuntautumisen suorittaja. Lopulta ihmisen on mahdollista nähdä, tuntea ja kokea Jumala. Ihmisen eskatologinen tulevaisuuden päämäärä on päästä kolmiyhteisen Jumalan oman ikuisen elämän yhteyteen.