Browsing by discipline "General History"

Tässä pro gradu -työssäni tutkin 1910- ja 1920-lukujen työntekijöiden soveltuvuuskokeisiin liittyviä psykologisia ja fysiognomisia teorioita ja niiden tieteellisyydestä käytyä kiistelyä. Tutkimuskysymykseni ovat millaisia menetelmiä psykologit ja fysiognomit käyttivät 1900-luvun alussa työnhakijoiden soveltuvuuden arvioinnissa ja miten he mittasivat hakijoiden välisiä eroja älykkyydessä ja sopivuudessa tietylle toimialalle? Millaista väittelyä menetelmien tieteellisyydestä käytiin ja kuinka psykologit haastoivat fysiognomian ja frenologian tieteellistä asemaa ja miten he määrittelivät tieteen rajat tieteelliseen ja ei-tieteelliseen tietoon? Tutkimukseni viitekehys on aatehistoria ja tieteen sosiologia eli tarkastelen sitä miten eri toimijat tieteen rajatyötä tekivät, mitkä olivat heidän pyrkimyksensä ja miten he asemoivat itsensä suhteessa tiedekenttään. Tarkastelen toimijoita osana laajempaa aikalaiskeskustelua. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen älykkyystestit yleistyivät kasvavan kysynnän myötä. Samaan aikaan kun yliopistoissa psykologit kehittivät uusia kokeellisia ja tilastollisia menetelmiä, fysiognomian ja ulkonäköön perustuva luonneanalyysi kasvattivat suosiotaan 1920-luvun puolivälissä yrityksissä. Luonneanalyysi ja fysiognomia synnyttivät laajan keskustelun ja väittelyn fysiognomian tieteellisestä asemasta. Vaikka näytti siltä, että psykologit pyrkivät sulkemaan fysiognomian tieteellisen järjestelmän ulkopuolelle ja pitivät sitä ja “tieteellisen alamaailman” toimintana, frenologinen ja fysiognominen diskurssi oli niin juurtunut ajan tiedekäsitykseen, että sen kysymykset persoonallisuuden ja ulkonäön yhteydestä säilyivät psykologien mielenkiinnon kohteina. Psykologit omivat fysiognomian kysymykset ja korvasivat fysiognomian menetelmiin lukeutuvan ja pseudotieteellisenä pitämänsä luonneanalyysin moderneilla tilastomenetelmillä ja älykkyystesteillä. Siten rajatyö oli ennemmin tieteellisen keinovalikoiman laajentamista luonneanalyysin hallitsemille alueille kuin kokonaisten tieteenalojen frenologian ja fysiognomian siirtämistä tieteen “kartan” ulkopuolelle.

Vuorineuvos Aulis Kairamo (1905–1991) teki elämäntyönsä metsäteollisuudessa. Hänen keskeisimmät työpaikkansa olivat Oulu Oy sekä Kemi Oy. Myös hänen isänsä Oswald Kairamo oli tehnyt monipuolisen uran yliopistossa ja politiikassa sekä toiminut myös senaattorina. Hän oli toiminut myös liike-elämässä, ja ollut aktiivinen suomalaisuusaatteen kannattaja. Auliksen isoisä Alfred Kihlman oli alunperin ollut apupappi, mutta oli siirtynyt yliopistolle opettajaksi sekä toiminut liike-elämässä. Hän oli myös ollut osa fennomaanista liikettä 1800-luvun Suomessa. Tämä tutkimus on biografinen ja keskittyy Aulis Kairamoon yksityishenkilönä. Lähdeaineistona on käytetty pääasiassa hänen kirjeitään kahdesta eri elämänvaiheesta; jatkosodasta vaimolleen sekä 1960-luvulla tyttärelleen, joka oli asunut Yhdysvalloissa. Näiden pohjalta olen käsitellyt hänen identiteettinsä muodostumista, mahdollisia ristiriitoja tai ulkopuolisia paineita sekä vaikutuksia, joita hänen ammatillisella identiteetillä on ollut hänen yksityiselämäänsä, suhteessa perheeseen. Käytössä olleiden kirjeiden valossa Aulis Kairamon identiteetissä keskeistä oli ollut työn moniulotteinen arvo. Sen ytimessä oli käsitys paitsi yleisestä työteliäisyydestä myös tyydyttävästä työstä elämän pohjana, sekä henkisen hyvinvoinnin taustalla. Työssään (tekemisessään) tyytyväinen ei esimerkiksi ollut taakaksi muille. Käsitys heijastelee hänen isoisänsä uskonnollista maailmankuvaa. Alfred Kihlmanin uskonnollinen vakaumus oli alunperin ollut ristiriidassa liike-elämässä toimimisen kanssa. Beckiläisyyden myötä hän oli saanut mielenrauhan liiketoimilleen. Aulis oli seurannut aikaansa ja lukenut kirjallisuutta, mikä oli nähtävissä hänen pohdinnoissaan tai luettavissa rivien välistä; hän oli taidokas kirjoittaja. Vahva ammatillinen identiteetti oli heijastunut perheeseen muun muassa välien kiristymisenä työstressin myötä. Toisaalta työ oli lähentänyt häntä vanhimman poikansa kanssa, joka oli myös käynyt teknillisen korkeakoulun. Vahvaa ammatti-identiteettiä oli tasapainoittanut läpi elämän mukana kulkenut musiikki sekä metsästys. Ellilän kartano Hämeenlinnassa oli tärkeä levon ja rauhan paikka Aulikselle.

Tutkimus käsittelee entisestä Jugoslaviasta kotoisin olevien nuorten aikuisten historiatietoisuutta ja eri etnisistä taustoista tulevien välisiä suhteita Suomessa. Tutkin, kuinka historiatietoisuus ja etniset suhteet liittyvät toisiinsa ja mitkä tekijät korreloivat keskenään. Historiatietoisuuden tutkimustraditio pohjautuu ajatukselle, jonka mukaan tulkinta menneisyydestä tekee nykyhetken ymmärrettäväksi ja tarjoaa materiaalia, jonka pohjalta ihminen asettaa odotuksia tulevalle. Tutkimukseni vahvisti tätä olettamusta: suhtautuminen menneisyyteen heijastuu siihen, mitä Jugoslavia-taustaiset nuoret ajattelevat muista etnisistä ryhmistä. Tutkimusaineisto koostui toteuttamistani viiden Jugoslavia-taustaisen nuoren haastatteluista. Haastateltavat olivat muuttaneet entisestä Jugoslaviasta Suomeen vuosien 1989 ja 2001 välillä, he olivat 19 25 vuoden ikäisiä ja edustivat eri etnisiä taustoja. Haastattelut olivat puolistrukturoituja ja kysymykset perustuivat aiheeseen liittyvään kirjallisuuteen, historialliseen yleistietoon ja lähiaikojen tapahtumiin. Kysyin myös haastateltavien näkemyksiä sodan syistä, syyllisyydestä ja lopputuloksesta. Tutkimuksen empiirisen osuuden toteutin teorialähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Jäsensin haastatteluaineistoa induktiivisesti ja muodostin aineistosta 29 alakategoriaa. Liitin ne teoriapohjaisiin kategorioihin, jotka perustuivat aiempaan tutkimuskirjallisuuteen. Haastatteluissa esiintyi toistuvia teemoja ja yhteyksiä eri alakategorioiden välillä. Haastateltavien tulkintoihin vaikuttaa perheessä vallitsevat käsitykset tapahtumista ja syyllisyyskysymyksistä. Alueellisista tapahtumista tehdään koko Jugoslaviaa koskevia yleistyksiä, jotka ulottuvat käsityksiin etnisistä ryhmistä ja historiasta. Myös syyllisyyskysymyksiä peilataan paikallisten ja itselle läheisten konfliktien kautta. Yhteisön kertomuksia pidetään totena ja suhtautumista kirjoitettuun historiaan värittää epäluottamus tiedon totuudenmukaisuuteen. Myyttisiä historiantulkintoja esiintyy, kun halutaan oikeuttaa vihollisuutta ja tehdä oman ryhmän kärsimys ymmärrettäväksi. Muodostin aineistosta kaksi tyyppikertomusta, jotka esittelevät tulevaisuuteen ja menneisyyteen orientoituneita ajatusrakenteita, ja joille tietynlaiset elementit ovat tyypillisiä. Niistä tärkeimmät ovat tapa suhtautua muiden etnisten ryhmien jäseniin joko yksilöinä tai yleistäen, sekä tapa suhtautua menneisyyteen joko ajatellen, että se pitäisi jättää taakse tai ajatellen, että se muistuttaa koetusta vääryydestä ja sitä ei saa unohtaa. Kokemus itseen kohdistuvista ennakkoluuloista vahvistaa yksilöllisyyden korostamista, sillä omakohtaisuus muodostaa pohjan, jota vasten voi ymmärtää myös toisten ihmisten vaikeaa asemaa ryhmän jäsenenä. Tutkimustulokset kannustavat kiinnittämään huomiota historiatietoisuuden opetukseen. Tapahtumahistorian tunteminen ei välttämättä tuota parempaa ymmärrystä kriisistä, koska omaan tarinaan sopimattomat tapahtumat voidaan kuitata toteamalla, että totuus on ulottumattomissa. Tapahtumien merkitystä voidaan myös muuttaa ja sovittaa ne tukemaan omaa näkemystä.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Ceres-jumalan temppeliä, myyttiä ja rituaaleja Rooman kaupungissa tasavallan ajalla (509-44 eaa.). Vanharoomalainen Ceres oli kasvun ja maan hedelmällisyyden suojelija sekä ihmisyhteisön, lakien ja senaatin päätösten vartija, ja hänellä oli yhteyksiä myös kuolleiden maailmaan Manalaan. Cereen temppeli oli yksi varhaisimmista tasavallan ajan temppeleistä. Ceres samaistettiin kreikkalaiseen Demeteriin, jonka rituaaleihin kuului vain naisten kesken harjoitettu Thesmoforia. Se jäljitteli Demeterin ja tämän tyttären Persefoneen myyttiä, joka oli erityisen suosittu Etelä-Italian ja Sisilian kreikkalaissiirtokunnissa, Magna Graeciassa. Tätä vastaavaa sacrum anniversarium Cereris -rituaalia harjoitettiin myös Roomassa, jossa sukupuolen perusteella rajoittavat rituaalit eivät muuten olleet tavallisia. Keskityn työssäni Cereeseen liittyviin ilmiöihin toisaalta naisten toiminnan, toisaalta kreikkalaisuuden näkökulmista. Kreikkalaisuus tarkoittaa tässä yhteydessä pääasiassa Magna Graeciasta tulleita vaikutteita. Roomalaisilla oli sinne tiiviit yhteydet viljakaupan vuoksi jo varhaisen tasavallan ajalla. Tutkimuskysymykseni muodostuvat näiden teemojen ympärille. Miten Cereen temppeli esitetään roomalaisen historiankirjoituksen traditiossa, ja mitä kreikkalaista siihen liittyy? Millainen oli Cereen kreikkalainen myytti Roomassa, ja millainen siihen liittyvä naisten kesken suoritettu uskonnollinen rituaali? Lähteinä käytän antiikin kirjallisuutta ja kuvallista aineistoa. Tarkastelen näitä lähdekriittisesti huomioiden eron lähteiden syntykontekstin ja niiden kuvaileman ajan välillä. Lähestymistapani on sosiaalihistoriallinen. Tällä tarkoitan ilmiöiden tarkastelua yhteisön näkökulmasta silloin, kun tavoitteena on sen sisäinen vakaus ja jatkuvuus. Uskonnollisen toiminnan ymmärrän sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Tutkielmani koostuu kahdesta analyysiosasta. Luvussa kolme tarkastelen Cereen temppeliä muun muassa Vitruviuksen ja Pliniuksen kirjallisten kuvausten avulla. Temppelin kuvaohjelmaa hahmottelen tekemällä vertailua pääosin eteläitalialaisen kuvallisen aineiston perusteella, sillä temppelistä ei ole löydetty arkeologisia jäänteitä. Tämä osa tutkielmasta keskittyy 400-luvun eaa. alkuun, joka on temppelin oletettu rakentamisajankohta. Tutkielman toisessa osassa, luvussa neljä, analysoin Cereen myyttiä ja rituaalia pääasiassa Ovidiuksen kirjallisen kuvauksen pohjalta. Käsittelen erityisesti 200-lukua eaa. soveltamalla Jörg Rüpken teoriaa rituaalien rationalisoinnista. Rationalisointi tarkoittaa tässä tietoista rituaalien avulla vaikuttamista yhteisössä, jossa valtaa käyttivät ylipapit ja senaatti. Rüpken mukaan tämä oli reaktio aikakaudella käytyjen ensimmäisen ja toisen puunilaissodan (vuosien 264-222 eaa. välillä) aiheuttamaan lisääntyneeseen sosiaaliseen eriytymiseen, joka edellytti entistä tarkempaa sisäistä kontrollia. Yhdistän tämän kontrollin ulottuneen naisiin, kun sacrum anniversarium Cereris toisen puunilaissodan aikana vuonna 216 eaa. peruutettiin. Tutkimuksen perusteella Cerellä oli jo temppelinsä rakentamisesta lähtien vahva yhteys kreikkalaiseeen maailmaan. Kreikkalaisuus toi myöhemminkin arvovaltaa yhdelle Rooman tärkeimmistä jumalista. Tulkintani mukaan Cereen merkitys yhteisölle oli kahtalainen. Cereen kylvön, korjuun ja sadon varastoinnin rituaalit edistivät yhteisön jatkuvuutta takaamalla hyvinvoinnin materiaaliset edellytykset agraariyhteisön vuodenkierrossa, mutta ennen kaikkea Cereen naisten rituaali oli koko yhteisöä lujittavaa ja sen yhteisiin tavoitteisiin sitouttavaa kommunikaatiota, jonka avulla määriteltiin yhteisön jäsenten rooleja ja uusinnettiin vallalla olevia käsityksiä, esimerkiksi sukupuolesta.

Tutkimuksessa selvitetään vuosien 1959-1962 aikana Yhdysvalloissa käytyä keskustelua kuubalaispakolaisten saapumisesta, vastaanotosta ja asettumisesta. Yhdysvaltoihin saapui Fidel Castron johtaman Kuuban vallankumouksen jälkeisien vuosien aikana arvioiden mukaan 248 000 kuubalaispakolaista, joista pääosa asettui Miamiin. Vuosien 1959 ja 1962 välillä Yhdysvaltoihin saapuneita on yleisesti kuvattu heitä koskevassa tutkimuksessa ensimmäiseksi kuubalaispakolaisaalloksi, joka päättyi Kuuban ohjuskriisiin lokakuussa 1962. Tutkimuksen primäärilähteinä toimivat The New York Times- ja The Washington Post -päivittäisuutislehtien sekä Miamin suosituimman paikallislehden Miami Heraldin pakolaisuutisointi. Lähdemateriaalia täydentävät Yhdysvaltojen hallinnon tilaamat selvitykset kuubalaispakolaistilanteesta, Yhdysvaltojen senaatin alakomitean aiheesta käydyt kuulemiset sekä presidentti Kennedyn pakolaisohjelman tiedotejulkaisu Resettlement Re-Cap. Lähdemateriaalien kautta muodostuu käsitys sekä pakolaisuutisoinnista että kuubalaispakolaisiin liittyvästä poliittisesta keskustelusta. Tutkimuksen taustana on kylmän sodan laajempi poliittinen konteksti, jossa Yhdysvaltojen ja Kuuban ulkopoliittiset suhteet heikkenivät nopeasti. Ensimmäiset vuoden 1959 alussa saapuneet pakolaiset olivat vallankumouksen kaataman oikeistohallinnon tukijoita. Yhdysvaltaiskeskustelussa huomio kääntyi kuitenkin varsin nopeasti vallankumouksen entisiin kannattajiin, erityisesti Castron lähipiiriin ja Kuuban yhteiskunnallisiin vaikuttajiin, joita vuoteen 1960 tultaessa saapui pakolaisina Yhdysvaltoihin yhä enemmän. Ulkosuhteet Kuubaan olivat kireät ja Yhdysvaltojen hallinto käytti pakolaisten saapumista propaganda-aseena, kun ”Kuuban parhaimmiston” esitettiin ”äänestävän jaloillaan” vasemmistolaisia uudistuksia vastaan. Vaikka pakolaisilla oli lähdölleen vaihtelevia motivaatioita, rakensi Yhdysvaltojen hallinto näistä kuvan poliittisina pakolaisina, mikä omaksuttiin pitkälti myös laajemmassa aikalaiskeskustelussa. Ennen Sikojenlahden epäonnistunutta maihinnousuyritystä huhtikuussa 1961 saapuneet pakolaiset olivat edustaneet pääosin Kuuban vanhaa eliittiä ja ylempää keskiluokkaa, mutta tämän jälkeen tulijat painottuivat yhä enemmän hieman matalampiin sosioekonomisiin luokkiin. Viimeksi mainittujen saapuminen rinnastettiin amerikkalaismediassa Castron uudistusten aiheuttamaan inhimilliseen kärsimykseen Kuubassa. Yhdysvaltojen hallinto kiinnostui pakolaisten käyttämisestä Castron vastaisessa ulkopolitiikassa propagandaroolin lisäksi myös konkreettisesti, kun näiden keskuudessa toimineita poliittisia ryhmiä hyödynnettiin useissa CIA:n johtamissa Castron hallintoa vastaan suunnatuissa hankkeissa. Julkisessa keskustelussa pakolaisten kumoukselliset toimet nähtiin toisaalta patrioottisina, mutta samalla usein riskinä Yhdysvaltojen ulkopoliittisille tavoitteille ja erityisesti Miamissa uhkana paikallisten turvallisuudelle. Pakolaiskeskustelussa ihmeteltiin lisäksi kuubalaisten muodostamien lukuisien poliittisten ryhmien riitaisuutta. Vuoden 1960 lopussa pakolaisten käytännön asettuminen Yhdysvaltoihin nousi oleelliseksi osaksi pakolaiskeskustelua. Miamissa toimineet vapaaehtoiset tahot olivat tarjonneet pakolaisille jo tätä ennen apua, mutta lopulta näiden resurssit eivät enää riittäneet tilanteen hoitoon. Ratkaisuksi Kennedyn hallinto aloitti vuonna 1961 mittavan avustusohjelman. Cuban Refugee Program tarjosi pakolaisille sosiaaliavustuksia ja koordinoimiensa järjestöjen kautta apua välittömien tarpeiden hoitoon. Ohjelman keskeiseksi tavoitteeksi tuli lisäksi pakolaisten uudelleenasutus ympäri Yhdysvaltoja Miamin ja Daden kohtaaman rasitteen helpottamiseksi. Sikojenlahden invaasioyrityksen jälkeen Castron vallankumoushallinto ymmärrettiin yhä pysyvämmäksi, mikä alkoi myös vauhdittaa hitaasti käynnistynyttä uudelleenasutusta. Vuonna 1962 aloitetut pakolaisten massalennätykset olivat kunnianhimoinen hanke uudelleenasuttaa kerralla suurempi määrä pakolaisia Miamin ulkopuolelle. Ensimmäinen ”vapauden lento” suuntautui Clevelandiin, missä pakolaisten saapuminen kohtasi vastustusta eikä näiden asettuminen sujunut ongelmitta. Lennot kuitenkin jatkuivat, ja vaikka nämä etenivät päällisin puolin hienosti, nousi Yhdysvalloissa esiin myös pakolaisten asettumista vastustavia kannanottoja. Pitääkseen yleisen mielipiteen pakolaisten ja uudelleenasuttamisen puolella CRP käynnisti mittavan tiedotuskampanjan, jonka tavoitteena oli välittää kuubalaispakolaisista kuva amerikkalaiset keskiluokkaiset arvot jakavina perhekeskeisinä ”hyvinä pakolaisina” sekä kertoa onnistuneesta sopeutumisesta uudelleenasutuskohteissa. Vaikka pakolaisia autettiin Miamissa ja Daden piirikunnassa mittavin ponnistuksin, kiristyivät asenteet lopulta siihen pisteeseen, että näiden uudelleenasuttamisesta tuli ainoa ratkaisu. Liittovaltion apu oli ollut keskeinen vaatimus Floridan paikallispoliittisessa keskustelussa, mutta pakolaisten saama avustus nostatti myös suuttumusta, kun monet miamilaiset kokivat, että kuubalaispakolaisista pidetään parempaa huolta kuin paikallisista. Lisäksi paikalliset pelkäsivät kuubalaisten luovan kasvavaa kilpailua talouslamasta kärsivillä työmarkkinoilla, minkä nähtiin koskevan erityisesti Miamin afroamerikkalaisia ja luovan jännitteitä näiden kahden vähemmistöryhmän välille. Paikalliset olivat nyreissään myös pakolaisten piittaamattomasta asenteesta Yhdysvaltojen lakia ja tapakulttuuria kohtaan. Kuubalaispakolaisten ensimmäistä aaltoa on pakolaistutkimuksissa esitetty kuubalaisten ”kultaisena sukupolvena”, jonka asettumista on pidetty erityisen onnistuneena myöhempiin pakolaisaaltoihin ja muihin latinomaahanmuuttajaryhmiin nähden. Yhdysvaltojen hallinnon välittämä narratiivi ”hyvien pakolaisten” positiivisesta vastaanotosta oli pitkään jäänyt vallitsevaksi käsitykseksi amerikkalaisten suhtautumisesta kuubalaistulijoihin. Tämä tutkielma vahvistaa ja syventää käsitystä, että jo ”kultainen pakolaissukupolvi” kohtasi heti Yhdysvaltoihin saavuttuaan monoliittista käsitystä hajanaisemman vastaanoton niin Miamissa kuin uudelleenasutuksen myötä muualla Yhdysvalloissa. Vuosien 1959 ja 1962 välillä käydyssä pakolaiskeskustelussa kuubalaispakolaisiin suhtauduttiin paitsi sympatialla ja ihaillen myös ennakkoluuloisesti ja jopa vihamielisesti.

  Tiivistelmä Neuvostoliiton politiikkaa suhteessa Suomeen vuoden 1944 Moskovan välirauhan jälkeen värittivät toisaalta kylmän sodan aikainen illuusioton voimapolitiikka ja toisaalta Neuvostoliiton sisäinen luonne valheiden päälle rakennettuna valtakuntana. Näistä seurasi, että Neuvostoliitto vaati ystävällismielisiltä valtioilta mukautumista ”perustusvaleisiinsa”. Ystävien piti ainakin teeskennellä uskovansa, että Neuvostoliitto oli mitä esitti olevansa, demokraattinen ja rauhaa edistävä valtio. Tutkielmassa selvitetään, vaikuttiko Paasikiven ja Kekkosen valikoiduissa teksteissä välittyvät historiallisyhteiskunnallisen ajattelun eroavaisuudet heidän kantaansa siitä, missä määrin Suomen ja suomalaisten oli kansallisen poliittisen kulttuurin kannalta haitallista aktiivisesti myötäillä Neuvostoliiton levittämiä totuudenvastaisia kantoja. Lähdeaineistona käytetään molempien päiväkirja-aineistoja ja tutkimuskirjallisuutta. Molempien ajattelu asetetaan historialliseen kontekstiin ja vuoden Moskovan välirauhan jälkeinen poliittinen tilanne taustoitetaan. Tutkimuskysymyksen suhde laajempaan suomettumiskeskusteluun esitellään. Tutkimuksessa esitellään miten ajan retoriikka Neuvostoliiton luottamisesta sekä Suomen ja Neuvostoliiton välisestä ystävyydestä liittyvät tutkimuskysymykseen ja sitä selvennetään retorisen uskollisuuden käsitteen avulla. Lopuksi näiden kahden Suomen lähihistorian keskeisen päättäjän, Paasikiven ja Kekkosen ajattelua ja toimintaa vertaillaan ja hahmotella vastausta siihen, miten heidän yhteiskuntafilosofiset näkemyseronsa kääntyivät erilaisiksi tilannearvioiksi ja toiminnaksi. Tutkimuksen tärkein johtopäätös on, että Kekkosen ja Paasikiven yhteiskuntafilosofiset erot selittävät heidän erilaista suhtautumistaan totuudellisuuden merkitykseen julkisessa keskustelussa. Paasikivi näki totuudellisuudesta tinkimisen paljon Kekkosta haitallisemmaksi, koska näki sen heikentävän kansakunnan kollektiivista moraalia ja sitä kautta kykyä pitää kiinni yhteiskunta-järjestyksestään Neuvostoliiton paineessa. Kekkonen taas näki kansalaismielipiteen muokkaamisen palvelemaan maan ulkopolitiikkaa ja kokonaisetua välineeksi, jota maan johto saattoi käyttää yrittäessään säilyttää Suomen itsenäisyyden ja poliittisen liikkumatilan Neu-vostoliiton suhteen.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen kolmea 1700-luvun ranskalaista teosta: Anne-Thérèse de Lambertin teosta Avis d’une mère à son fils et à sa fille (1728), Jeanne-Marie Le Prince de Beaumont’n teosta Magasin des enfans (1756) sekä Louise d’Epinayn teosta Les Conversations d’Émilie (1774). Tutkin teoksia kahden tutkimuskysymyksen avulla. Ensimmäiseksi tarkastelen kirjailijoiden näkemyksiä lapsuudesta. Kysyn, minkälaisia merkityksiä teoksissa annetaan lapsuudelle ja miten niissä kuvataan lapsuutta. Toiseksi tarkastelen kirjailijoiden tapaa kuvata lastenkasvatusta: minkälaista hyvän kasvatuksen tuli olla kirjaili-joiden mukaan ja minkälaisia arvoja he halusivat siirtää lukijoilleen? Lähestyn aihetta konstruktivistisesta näkökulmasta ja tarkasteluni osoittaa, että lapsuus tai sukupuoli eivät ole universaalisti muuttumattomia käsitteitä vaan kulttuurisia konstruktioita. Tarkastelustani käy ilmi, että suhtautuminen lapsuuteen ei ollut yksiselitteinen käsittelemissäni lähteissä. Lapsuuden merkitys tulee teoksissa vahvasti tulevan aikuisuuden kautta. Kuitenkin lapsuuteen kiinnitettiin aiempaa enemmän huomiota ja myös tietoisuus lapsuuden erityislaatuisuudesta näyttäisi kasvaneen 1700-luvun aikana. Lisäksi Epinayn teoksessa nähdään viitteitä siitä, että lapsuus itsessään olisi tärkeä elämän-vaihe. Erityisesti lastenkirjallisuuden eriytyminen omaksi kirjallisuudenlajikseen kertoo 1700-luvulla tapahtuneesta muutoksesta: lapsilukijan huomioiminen uudella tavalla viittaisi siihen, että lapsen ymmärrettiin olevan perustavalla tavalla erilainen kuin aikuinen. Kuitenkin Le Prince de Beaumont ja Epinay korostavat teoksissaan lasten negatiivisia piirteitä, kuten tietämättömyyttä ja heikkoutta. Ainoastaan Lambertin teoksessa lapsuuteen liitetään myös positiivisia ominaisuuksia. Kirjailijat kritisoivat tyttöjen aiempaa kasvatustraditiota. He vaativat tytöille rationaalisempaa kasvatusta ja kannustivat tyttöjä järjen käyttöön. Toisaalta järjen käyttö rinnastuu teksteissä hyväksyttävään käyttäytymiseen, eikä niinkään itsenäiseen ajatteluun. Kriittisyydestään huolimatta kirjailijat asettavat rajoja tyttöjen oppimiselle ja oppineisuuden osoittamista pidetään haitallisena tyttöjen maineelle. Hyvään kasvatukseen kuuluu Le Prince de Beaumont’n ja Epinayn teoksissa lasten osallistaminen ja viihdyttäminen. Tyttöjen asema on teoksissa hyvin perinteinen: he ovat ensisijaisesti tulevia äitejä ja vaimoja eivätkä kirjailijat kannusta kodin ulkopuoliseen elämään. Tytöille asetetut hyveet tukevat tätä, sillä tyttöjen tulee olla kuuliaita ja häveliäitä. Kuitenkin Lambert suhtautuu tähän kriittisesti ja hän antoi naisten asemalle myös yhteiskunnallista merkitystä – naiset pystyvät vaikuttamaan yhteiskuntaan kasvattamalla hyviä aikuisia.

Tutkielma käsittelee lasten erilaisia rooleja antiikin Rooman julkisen uskonnon parissa. Aiheesta ei ole tehty aiemmin kattavaa tutkimusta, joten tässä työssä perehdytään keskeiseen lähdemateriaaliin ja luodaan sen perusteella kokonaiskuva lasten julkisesta uskonnollisesta toiminnasta. Yleiskuvan lisäksi muita huomionkohteita ovat uskonnossa toimivien lasten yhteiset piirteet, sukupuolen merkitys sekä muutokset käsiteltävänä ajanjaksona, joka ulottuu 200-luvun lopulta eaa. 200-luvun lopulle jaa. Työssä keskitytään erityisesti Rooman kaupungissa ja sen lähialueilla tapahtuneeseen kulttitoimintaan. Aihetta koskevaa lähdemateriaalia löytyy ripotellen erilaisista antiikintutkimuksen lähdetyypeistä. Keskeisimpinä lähteinä toimivat antiikin kirjailijoiden kuvaukset sekä latinan ja kreikankielinen piirtokirjoitusmateriaali. Näiden tukena käytetään visuaalista materiaalia, kuten antiikin kuvataidetta ja numismatiikkaa. Työ on jaettu lasten uskonnollisten roolien mukaan kolmeen käsittelylukuun, joista ensimmäisessä perehdytään lasten tehtäviin erilaisissa papistoissa ja kollegioissa. Näitä ovat esimerkiksi Vestan neitsyet ja Salii-papisto sekä tietyt muut uskonnolliset seurat, joista on säilynyt vain yksittäisiä esimerkkitapauksia. Seuraavassa luvussa käsitellään lapsia avustavissa rooleissa, joista aluksi käydään läpi camilli- ja camillae-avustajat, sitten arvaaliveljiä avustaneet lapset ja lopuksi yksittäiset maininnat lapsista erilaisissa muissa avustustehtävissä. Kolmannessa käsittelyluvussa käydään läpi lasten tehtäviä erilaisissa lepytys- ja puhdistusrituaaleissa ensin yleisemmällä tasolla, sitten ludi saeculares -vuosisataisjuhlissa ja lopuksi lusus Troiae -kisoissa. Tämän jälkeisessä luvussa summataan yhteen, mitä aiemman analyysin perusteella on mahdollista päätellä lasten toiminnasta roomalaisen julkisen kultin parissa. Käsittelystä nousee muun muassa esiin, että suurimmassa osasta tapauksista lasten molempien vanhempien tuli olla elossa (patrimi et matrimi). Tämä liittyy muihinkin vaatimuksiin lasten täydellisyydestä ja rituaalisesta puhtaudesta, jota läheisten kuolemantapaukset eivät olleet saastuttaneet. Lisäksi käy ilmi, että eri sosiaaliluokkia ja sukupuolia edustaville lapsille oli eri tehtäviä uskonnon parissa. Lasten uskonnolliset tehtävät saattoivat monesti liittyä poliittiseen elämään, jossa lapsen perhe halusi tehdä nimeään tunnetuksi. Toisaalta jotkut lasten tehtävät johtuivat lähinnä käytännön syistä ja mahdollistivat uskonnollisten traditioiden eteenpäin välittämisen. Joissain yhteyksissä taas tarvittiin rituaalisista syistä juuri lapsia vain heille määrätyissä uskonnollisissa rooleissa edustamaan koko yhteisöä. Lapsilla ei siis ollut vain yhtä uskonnollista roolia ja syytä uskonnossa toimimiselle. Roomalainen uskonto oli luonteeltaan koko yhteisön huomioivaa ja täten myös lapset toimivat sen parissa kiinteästi jäämättä marginaaliseen asemaan.

Murray Rothbard (1926–1995) on yksi keskeisimmistä modernin libertarismin taustalla olevista ajattelijoista. Rothbard pitää yksilöllistä vapautta keskeisimpänä periaatteenaan, ja yhdistää filosofiassaan klassisen liberalismin perinnettä itävaltalaiseen taloustieteeseen, teleologiseen luonnonoikeusajatteluun sekä individualistiseen anarkismiin. Hänen tavoitteenaan on kehittää puhtaaseen järkeen pohjautuva oikeusoppi, jonka pohjalta voidaan perustaa vapaiden markkinoiden ihanneyhteiskunta. Valtiota ei täten Rothbardin ihanneyhteiskunnassa ole, vaan vastuu yksilöllisten luonnonoikeuksien toteutumisesta on kokonaan yksilöllä itsellään. Tutkin työssäni vapauden käsitettä Rothbardin anarko-kapitalistisessa filosofiassa. Selvitän ja analysoin Rothbardin ajattelun keskeisimpiä elementtejä niiden filosofisissa, ideologisissa, poliittisissa ja henkilöhistoriallisissa konteksteissaan. Käytän näiden elementtien arviointiin sekä historiatieteen että filosofian lähestymistapaa. Tässä mielessä työni edustaa sekä aate- että filosofian historiaa. Hyödynnän tutkimuksessani Isaiah Berlinin negatiivisen ja positiivisen vapauden teoriaa (1958). Nojaudun vapauden käsitteen analysoinnissa klassisen liberalismin traditioon, jota työssäni keskeisimmin edustaa Berlinin lisäksi John Stuart Millin filosofia (1859). Tähän viitekehykseen tukeutuen esitän, ettei Rothbardin vapauden teoria edusta liberalistista ajattelua, vaan on selkeästi tämän tradition ulkopuolella niin metaeettisen teoriansa, yhteiskunnallisten arvojensa kuin perimmäisen vapauskäsityksensäkin puolesta. Vapauden käsitteellä on Rothbardin filosofiassa kaksi toisistaan erottuvaa merkitystä. Rothbard viittaa vapauden termillä useimmiten praxeologisen taloustieteen logiikkaan perustuvaan, välinearvolliseen ”moraalitieteeseen” ja tämän pohjalta johdettuun vapauden objektiiviseen määritelmään luonnollisena tosiasiana. Toisaalta hän viittaa termillä myös normatiiviseen, itseisarvolliseen poliittiseen ihanteeseen. Tutkimustavoitteenani on selvittää, miten nämä kaksi merkitystä lopulta yhdistyvät Rothbardin ajattelussa toisiinsa. Teen täten ymmärrettäväksi, mitä vapaus lopulta tarkoittaa Rothbardin filosofiassa. Primäärilähteinäni on Rothbardin kirjallinen tuotanto vuosilta 1960–1982. Hänen poliittisen filosofiansa kannalta keskeisimmät teokset ovat ”Ethics of Liberty” (1982) sekä ”For a New Liberty” (1973). Tukeudun tutkimuksessani myös Rothbardista tehtyihin elämäkerrallisiin selvityksiin, joita ovat kirjoittaneet Rothbardin lähipiiriin ja kannattajakuntaan kuuluneet akateemikot. Tutkimustulosteni pohjalta väitän, ettei anarko-kapitalismi ole luonnollisiin tosiasioihin ja puhtaaseen järkeen pohjautuva eettinen systeemi, vaan pohjimmiltaan uskonnollisen moraalin päälle rakentuva vapaiden markkinoiden ideologia, jossa vapauden välinearvollinen määritelmä yhdistyy vapauden poliittiseen ihanteeseen lopulta vain sen olettamuksen kautta, että olemme epävapaita valtion takia.

Pro gradu -työssäni tutkin Rasā’il Ikhwān al-Ṣafā’ -nimellä tunnetussa tietosanakirjassa esitettyjä tähtitieteellisiä ja astrologisia käsityksiä sekä niiden taustoja. Rasā’il Ikhwān al-Ṣafā’ on islamilaisen maailman ensimmäinen tieteitä ja maailman rakennetta esittelevä yleistajuinen tietosanakirja, joka koostuu 52 kirjeestä. Teos on kirjoitettu pseudonyymin ”Ikhwān al-Ṣafā’” eli ”Puhtauden veljet” takaa, eikä kirjoittajien henkilöllisyydestä ole varmaa tietoa. Puhtauden veljet vaikuttivat pääasiassa Basrassa, joka sijaitsee nykyisen Irakin alueella. Myös Rasā’il Ikhwān al-Ṣafā’ -teoksen tarkka ajoitus on hämärän peitossa, mutta todennäköisesti teos on syntynyt 900-luvulla. Rasā’il oli tunnettu keskiajan arabialais-islamilaisen kulttuurin eliitin keskuudessa. Puhtauden veljet olivat esoteerisia muslimeja. Ryhmän uusplatonilaissävytteisessä ajattelussa on eklektisesti ammennettu hyvin monista eri filosofisista ja uskonnollisista lähteistä. Tähtitieteeseen ja astrologiaan liittyvissä näkemyksissä on esimerkiksi kreikkalaisia, babylonialaisia, intialaisia, hermeettisiä ja islamilaisia elementtejä. Puhtauden veljet pitävät filosofiaa tienä pelastumiselle, ja heidän yhtenä tavoitteenaan on osoittaa Jumalan ilmoituksen oikeellisuus tieteiden avulla. Veljet pyrkivätkin herättämään lukijan kiinnostuksen tieteitä kohtaan. Rasā’ilin uskonnollinen suvaitsevaisuus ja eklektinen suhtautuminen pakanoiden ajatuksia kohtaan on huomattavaa. Selvitän pro gradu -työssäni millaisia tähtitieteellisiä ja astrologisia käsityksiä Rasā’ilissä esitetään, sekä mistä eri lähteistä ja traditioista nämä näkemykset ovat peräisin. Tuon työssäni esiin Puhtauden veljien esittämän näkemyksen maailmankaikkeuden rakenteesta, taivaskehistä ja planeettaliikkeistä. Päälähteenäni käytän Rasā’il Ikhwān al-Ṣafā’ -teoksen uutta Oxfordin editiota.