Browsing by discipline "Husdjurshygien"

Escherichia coli O157 on merkittävä elintarvikevälitteinen patogeeni, joka voi aiheuttaa etenkin alle 5 vuotiaille lapsille hemorraagista koliittia sekä hemolyyttis-ureemisen syndrooman (HUS). Tartunnan voi saada riittämättömästi kypsennetystä (naudan) lihasta, pastöroimattomasta maidosta, vihannesten, kasvisten tai veden välityksellä, mutta myös suorassa kontaktissa nautaan. Enterohemorraaginen E. coli (EHEC) tarkoittaa patogeenisinä pidettyjä E. coli -kantoja, jotka on yhdistetty ihmistapauksiin. Tyypillinen EHEC-kanta tuottaa shigatoksiinia, pystyy aiheuttamaan ns. A/E-vaurion ja sillä on 60 MDa plasmidi sytoplasmassaan. EHEC-termi käsittää O157-serotyypin lisäksi muitakin tyyppejä, mutta O157 on ollut niistä yleisin. Suomessa on aiemmin tutkittu nautojen E. coli O157-prevalenssia teurastamonäytteistä vuonna 1997, jolloin 1,3 % ulostenäytteistä oli positiivisia, sekä vuosina 2003–2005, jolloin positiivisia näytteitä oli vuosittain alle 1 %. Nyt haluttiin selvittää prevalenssi tilatasolla ja samalla selvittää tilakohtaisia riskitekijöitä, jotka vaikuttavat bakteerin eritykseen ulosteissa. Kesällä 2004 kerättiin uloste- ja pintapuhtausnäytteitä 14 lihakarjatilalta ja samalla tilanomistajilta kysyttiin tilan tuotostietoja, navetan olosuhteita, eläintietoja, lannan käsittelyä, eläinten ruokintaa, juomavettä ja tilan terveystietoja koskevia tietoja. Lisäksi kiinnitettiin huomiota tilan lähiympäristöön, koneiden yhteiskäyttöön naapureiden kanssa sekä tilalla työskenteleviin ja vieraileviin ihmisiin. Näytteet tutkittiin bakteriologisesti Helsingin Eläinlääkintä- ja elintarviketutkimuslaitoksessa (EELA, nyk. Evira). Kolmelta tilalta eristettiin E. coli O157-bakteeri, jolloin prevalenssi oli 21,4 %. Koska tutkimukseen osallistui vain neljätoista lihakarjatilaa, oli tilastollisesti merkitsevien johtopäätösten tekeminen mahdotonta. E. coli O157-positiiviset tilat olivat tämän tutkimuksen mukaan kuitenkin hieman suurempia kuin tilat, joilta ei eristetty bakteeria. Ruokinnan, lannankäsittelyn ja muiden tilanhoitorutiinien merkitystä eritykseen oli vaikea arvioida, joten lisätutkimuksia aiheesta tarvitaan.

Raatoja hävitetään nykyään hautaamalla, polttamalla, kompostoimalla, konvertointilaitoksissa ja eläinten ravintona. Hävitysmenetelmien valinnassa on huomioitava turvallisuus, ympäristönsuojelu ja toiminnan kannattavuus. Lainsäädännössä on tarkat määräykset ja rajoitukset raatojen hävitysmenetelmille. Monet tarttuvat taudit leviävät myös raatojen välityksellä. Esimerkkejä tällaisista taudeista ovat suu- ja sorkkatauti, klassinen sikarutto, ND, Aujeszkyn tauti ja pernarutto. Tarttuvien tautien vastustamisessa on raatojen hävitykseen kiinnitettävä erityistä huomiota. Tutkimuksessa lähetettiin kysely 600:11e LSO:n tuottajatilalle. Kyselyn tarkoituksena oli selvittää nykyään käytössä olevat raatojen hävitysmenetelmät. Vastausprosentti oli 86%. Hautaaminen oli yleisin hävitystapa sekä kesällä että talvella. Talvella muiden hävitysmenetelmien osuus kasvoi varsinkin sikatiloilla. Nautatiloilla raatojen hautaus oli yleisempää (p< 0,05) kuin sikatiloilla sekä kesällä että talvella. Tilakoolla ei ollut tilastollisesti merkittävää yhteyttä hävitysmenetelmiin. Suurin osa vastanneista ei kokenut raatojen hävitystä ongelmaksi. Ylivoimaisesti parhaana hävitystapana karjanomistajat pitivät hautaamista.

Tämän lisensiaattityön tarkoituksena oli tutkia laktaatiohuipussa olevien lehmien syömiskäyttäytymistä ja rehun käsittelyyn käytettyä aikaa, sekä selvittää mahdollisia tuotostasoon liittyviä eroja. Lähtökohtana oli oletus, että lehmän energiantarve ja syöntimäärä lisääntyy kun maitotuotos nousee. Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää mahdollisia eroja syöntimäärässä ja syömiseen ja märehtimiseen käytetyssä ajassa eri tuotostasoilla. Syönti- ja märehtimisnopeus olivat keskeisiä tutkittavia asioita, koska haluttiin tietää nopeuttavatko lehmät rehunkäsittelyään, kun energiantarve on suuri. Myös makuukäyttäytymistä tutkittiin, koska haluttiin selvittää onko makaamiseen käytetyssä ajassa tuotostasosta riippuvia eroja. Lähtökohtana oli oletus, että suurituottoinen lehmä syö enemmän kuin pienituottoinen ja kuluttaa siitä johtuen enemmän aikaa syömiseen, eikä ehdi maata yhtä paljon kuin pienituottoinen lehmä. Työhön kuuluu lyhyt kirjallisuuskatsaus ja kokeellinen osa. Tutkimuksen käytännön osa suoritettiin Viikin opetus- ja tutkimustilan parsinavetassa 4.10.2004–7.1.2005. Kokeessa oli 28 ayrshire ja 4 holstein-friisiläistä lehmää, jotka jaettiin kolmeen 10–11 lehmän ryhmään tuotoksen mukaan. Kaikki lehmät olivat poikineet 8-10 viikkoa ennen osallistumistaan kokeeseen. Vuorokausituotos oli keskimäärin 44,8 kg energiakorjattua maitoa (ekm) suurituottoisten ryhmässä, 36,0 kg ekm keskituottoisten ryhmässä ja 31,6 kg ekm matalatuottoisten ryhmässä. Lehmiä videokuvattiin kahden vuorokauden ajan. Videoilta havainnoitiin koko vuorokauden ajalta minuutin tarkkuudella lehmien eri toimintoihin käyttämää aikaa. Tutkimuksessa havaittiin ero rehunkulutuksessa kiloina kuiva-ainetta (kg ka) absoluuttisina määrinä (p=0,001) ja prosentteina lehmän omasta painosta (p=0,001) rehunkulutuksen lisääntyessä tuotostason noustessa. Myös märehtimiseen käytetty kokonaisaika pidentyi tuotostason noustessa (p=0,01). Rehun käsittelynopeudessa ei havaittu eroa tuotostasoryhmien välillä. Myöskään makuuajalla ei havaittu yhteyttä tuotostasoon. Syöntimäärän ja maidontuotantotason välillä oli selvä yhteys. Tulosten tulkintaa kuitenkin hankaloittaa se, että suurituottoiset söivät suhteessa vähemmän karkearehua kokonaiskuiva-aineesta (p=0,041). Jatkotutkimuksella, jossa rehun koostumus olisi kaikille sama, voisi selvittää eroja syöntikapasiteetissa. Karkearehun syöntimäärässä ja -ajassa ei ollut eroa tuotostasoryhmien välillä, kuten ei myöskään makuuajassa. Märehtimiseen käytetty aika kuitenkin piteni tuotostason noustessa, mikä todennäköisesti johtuu suuremmasta syöntimäärästä. Tässä tutkimuksessa näyttää siltä, että suurituottoisetkin lehmät pystyvät syömään riittävästi muiden toimintojen kärsimättä.

Lehmät ovat ummessa 1-2 kuukautta ennen poikimista. Ummessaolon alkuvaiheessa utare on herkkä tulehduksille, samoin ennen poikimista. Ummessaolevan utareen erite sisältää antibakteerisia tekijöitä, jotka estävät lähinnä gramnegatiivisten bakteerien kasvua. Umpeenpanohoidolla pyritään parantamaan utareinfektioita ja ehkäisemään uusien syntyä. Umpeenpanohoito kehitettiin varsinaisesti 1960-luvulla. Valmisteet persistoivat utareessa useita viikkoja. Umpeenpanohoidolla pystyttiin vähentämään utaretulehdusten määrää, mutta pitkällä aikavälillä tulokset eivät ole olleet pelkästään positiivisia. Umpeenpanohoitoa pidetään edelleen tehokkaana olemassaolevien infektioiden hoidossa, mutta terveiden lehmien hoitoa ei suositella. Tutkimus jakaantui kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa seurattiin lehmiä, joiden neljännesmaitonäytteet olit utkittu umpeenpantaessa 3-5 peräkkäisenä vuotena. Aineisto koostui 76 lehmästä, jotka kaikki oli tutkittu kolmena vuotena, 46 neljänä ja 20 viitenä vuotena. Tutkimuksen mukaan tulehdusten määrä lisääntyi joka vuosi. Neljännekset, joissa oli aiemmin ollut tulehdus, olivat herkempiä sairastumaan. Tutkimuskarjoissa harjoitettiin selektiivistä umpeenpanoterapiaa. Toisessa osassa oli mukana 51 lehmää. Lehmien maitonäytteet tutkittiin umpeenpantaessa sekä noin kymmenen päivää poikimisen jälkeen. Umpeenpanohoidolla saatiin paranemaan 91 % umpeenpantaessa olemassaolevista infektioista. Uusia infektioita syntyi ummessaoloaikana 12 %:in neljänneksistä.

Pihatoissa väkirehun jakoon käytettävä, takaa avoin kioskimalli sallii kioskissa olevan lehmän häirinnän. Häirinnän seurauksena lehmä saattaa keskeyttää kioskikäyntinsä. Tämän pilottitutkimuksen tarkoituksena oli selvittää menettääkö lehmä väkirehuaan kioskilla tapahtuvan häirinnän vuoksi, saavatko lehmät ylimääräistä väkirehua ajamalla muita pois kioskilta ja onko kioskilla tapahtuvalla häirinnällä yhteyttä maidontuotantoon. Tutkimuksessa oli mukana 42 lypsylehmää. Niiden käyttäytymistä kahdella kioskilla seurattiin yhteensä 54 tunnin ajan. Tutkimuksen aikana havaittiin käynnin usein keskeytyvän häirinnän vuoksi kioskin annosteltua lehmälle väkirehua. Tällöin väkirehua jäi useammin syömättä kuin tapauksissa, joissa lehmä sai syödä väkirehunsa rauhassa. Toisen lehmän väkirehun syönnin keskeyttänyt lehmä sai ylimääräistä väkirehua menemällä itse seuraavana kioskiin 63 %:ssa keskeytyksistä. Häirinnällä ja tuotoksella ei havaittu yhteyttä tutkimuksessamme.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää salmonellatartuntojen esiintyvyys LSO Foods Oy:n toiminta-alueen nautakarjoissa ja seurata salmonellasaneerauksien onnistumista salmonellapositiivisilla tiloilla. Salmonellapositiivisten tilojen löytymisen myötä voitiin myös ehkäistä tartunnan leviäminen välitysvasikoiden mukana lihanautakasvattamoihin. Tutkimuksen ajankohta oli vuosi 1997. Salmonella-bakteeria etsittiin bakteriologisin menetelmin lantanäytteistä. Tuottajat ottivat itse karjoistaan enintään kaksi yhteislantanäytettä, joista kumpikin sisälsi enintään 20 naudan ulostetta. Tutkimuksessa oli mukana 1774 tuottajaa, jotka vuonna 1996 olivat myyneet vasikoita LSO Foods Oy:n eläinvälitykselle. 1343 tilaa eli 75,7 % tuottajista lähettivät näytteet tai kirjallisen tutkimustodistuksen. Salmonellapositiivisia välitysvasikoita myyviä tiloja löydettiin kaksi kappaletta eli 0,15 % tutkituista tiloista. Näiden tilojen löytymisen myötä tutkittiin yhteislantanäyttein myös ne kahdeksan lihanautakasvattamoa, jotka viimeisen vuoden aikana olivat saaneet LSO Foods Oy:n eläinvälityksen kautta vasikoita kyseisiltä tiloilta. Vain yksi lihanautakasvattamo todettiin salmonellapositiiviseksi. Kaikkien kolmen salmonellapositiivisen tilan salmonellasaneeraukset onnistuivat alle kahdeksassa kuukaudessa. Kirjallisuuskatsaus käsittelee vasikoiden salmonellatartuntaa, nautakarjojen salmonellasaneerausta sekä Suomen ja muun maailman salmonellatilannetta.

Tämä syventävien opintojen tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsaus käsittelee emän ja vasikan käyttäytymistä luonnossa sekä vierihoidon ja vasikan vieroituksen vaikutusta emän käyttäytymiseen navettaolosuhteissa. Tutkimusosa muodostuu kokeesta, jossa seurattiin vasikoitaan rajoitetusti kaksi kertaa päivässä imettäneiden emien käyttäytymistä vieroituksen yhteydessä. Koe oli osa laajempaa vasikoiden vierihoitokasvatustutkimusta. Koe tehtiin Viikin opetus- ja tutkimustilan navetassa syksyn ja talven 1998 - 1999 aikana. Vieroituksen aikaisessa käyttäytymistarkkailussa oli mukana 12 Ay-lehmää, joiden vasikat talutettiin emiensä luokse parteen imemään aamu- ja iltalypsyn jälkeen kahden tunnin kuluttua lypsystä 5 ensimmäisen vierihoitoviikon aikana. Puolet vasikoista vieroitettiin kokonaan 5 vierihoitoviikon jälkeen. Loput lehmät jatkoivat imettämistä kerran päivässä, aamulypsyn jälkeen. Lopullisesti näiden lehmien vasikat vieroitettiin 8 vierihoitoviikon jälkeen. Lehmät jaettiin tilastollista käsittelyä varten kolmeen ryhmään. Ryhmässä 1 oli 6 lehmää, joiden vasikat vieroitettiin kokonaan 5 vierihoitoviikon jälkeen. Ryhmässä 2 oli 6 lehmää, joiden vasikat vieroitettiin 5 vierihoitoviikon jälkeen osittain, jättämällä iltalypsyn jälkeinen imemiskerta pois. Ryhmä 3 koostui ryhmän 2 emistä, joiden vasikat vieroitettiin kokonaan 8 vierihoitoviikon jälkeen. Ryhmien 2 ja 3 lehmät olivat siis samat, mutta osittaisen ja lopullisen vieroitusajankohdan välillä oli 3 viikon aikaero. Tilastollisessa käsittelyssä oli lopulta mukana ainoastaan 3 lehmää ryhmässä 1 ja 5 lehmää ryhmissä 2 ja 3. Lehmien käyttäytymistä seurattiin videokameroiden avulla 24 tuntia vuorokaudessa. Videointi aloitettiin vuorokausi ennen vieroitusta ja lopetettiin kaksi vuorokautta vieroituksen jälkeen. Lehmiä kuvattiin aikaviivenauhoitusta käyttäen, jolloin yksi 24 tunnin jakso mahtui 3 tunnin videokasetille. Videonauhat katsottiin ja jokaisen lehmän asento ja käyttäytyminen merkittiin ylös kahden minuutin välein. Havaintoina käytettiin neljää asentokoodia ja yhdeksää eri käyttäytymiskoodia. Saaduista havainnoista laskettiin asento- ja käyttäytymishavaintojen frekvenssit sekä samoista peräkkäisistä havainnoista muodostuvien asento- ja käyttäytymisjaksojen määrät. Tulokset analysoitiin varianssianalyysillä käyttäen toistomittausmenetelmää, jossa toistoina olivat kolme peräkkäistä päivää (päivä ennen vieroitusta, vieroituspäivä ja vieroituksen jälkeinen päivä). Vieroitusta edeltävä päivä oli kontrollivuorokausi, johon muiden päivien käyttäytymishavaintoja verrattiin. Vieroituksen jälkeen lehmät makasivat vähemmän ja huusivat enemmän kuin ennen vieroitusta. Ryhmän 2 lehmillä, jotka saivat vasikan luokseen vielä kerran päivässä, huutaminen oli kuitenkin vähäisintä. Ryhmien 1 ja 3 itsehoito lisääntyi. Asento- ja käyttäytymisjaksojen määrä lisääntyi vieroituksen jälkeen. Lehmät olivat siis vieroituksen jälkeen levottomampia kuin ennen vieroitusta, mutta yksilöiden väliset erot olivat suuria. Saadut tulokset osoittavat, että vieroitus muuttaa lehmien käyttäytymistä ainakin hetkellisesti ternimaitokautta pitemmän vierihoidon jälkeen. Suurimmat muutokset käyttäytymisessä havaittiin lehmillä, joiden vasikat vieroitettiin kerralla viiden viikon vierihoidon jälkeen.

Tutkimus on jatkoa aikaisemmalle, pienemmällä aineistolla tehdylle tutkimukselle, jolla selvitettiin, voiko lypsylehmien utaretulehdusfrekvenssiä pienentää kastamalla vetimet maitohappobakteeriviljelmää (A-piimä] ja glyserolia sisältävään seokseen. Lopullinen koeryhmän koko oli 89 lehmää, jotka oli jaettu kolmeenkäsittelyryhmään utarepuoliskoittain. O-maitonäytteiden oton jälkeen vetimet kastettiin joko piimällä tai jodilla tai jätettiin käsittelemättä neljän kuukauden ajan. Maitonäytteitä otettiin kerran kuussa. Näytteistä laskettiin soluluvut ja tehtiin bakteriologiset määritykset, joiden perusteella vertailtiin eri käsittelyryhmiä. Uusia bakteeri-infektioita (etenkin S.aureus) löytyi niin vähän, ettei niitä voitu tilastollisesti käsitellä. Eri käsittelytapojen vaikutusta solulukuun tutkittiin vertailemalla uusien 125 000 solua/ml ylittävien tapausten lukumäärää eri ryhmissä kuukausittain. Piimällä käsitellyssä ryhmässä soluluvut nousivat vähiten. Suuria eroja eri ryhmien välillä ei ollut. Kaikkien ryhmien soluluvut nousivat huomattavasti kesäkuussa. Tämän tutkimuksen perusteella A-piimän tehokkuutta uusien stafylokokkiinfektioiden estäjänä ei voida selvästi osoittaa. Jatkotutkimuksissa voisi infektiopainetta lisätä esimerkiksi patogeenialtistuksen avulla.

Tämä syventävien opintojen tutkielma on tehty osana Helsingin Yliopiston Eläinten hyvinvoinnin tutkimuskeskuksen laajempaa tutkimusta, jonka tavoitteena oli selvittää porsasvaiheen ympäristön vaikutusta lihasian kasvuun ja käyttäytymiseen sekä stressifysiologian kehitykseen. Tässä tutkielmassa keskitymme etenkin porsaan varhaisten kehityvaiheiden virikkeellisyyden vaikutukseen sikojen häiriökäyttäytymiseen. Sika on aktiivinen, utelias ja tutkiva eläin, joka luontaisissa olosuhteissaan käyttää suuren osan vuorokauden ajasta ympäristön tutkimiseen ja ravinnon etsimiseen. Sian tarkka hajuaisti ja herkkä, tutkimista ja tonkimista varten kehittynyt kärsä ohjaa sian ravinnonhaku- ja tonkimiskäyttäytymistä. Tutkiva käyttäytyminen on sialle olennainen käyttäytymistarve, joka tehotuotannon autioissa olosuhteissa kohdistuu herkästi lajitovereihin esimerkiksi hännän- ja korvien puremisena. Toiseen sikaan kohdistuvat agonistisen häiriökäyttäytymisen muodot heikentävät sian hyvinvointia. Hännän- ja korvanpurenta altistavat purtua yksilöä vauriopaikan infektioille, jotka edelleen aiheuttavat tuottajalle taloudellisia tappioita teurastamohylkäyksien sekä sairaiden sikojen heikentyneen päiväkasvun kautta. Häiriökäyttäytymiselle altistavia tekijöitä tehotuotannon oloissa ovat virikkeettömyyden lisäksi muunmuassa myös luonnottoman aikainen vieroitus, sikojen yhdistelemisen aiheuttamat laumahierarkian muutokset sekä liian suuri eläintiheys. Tutkimushypoteesina uskoimme virikkeiden sian varhaisissa kasvatusvaiheissa vähentävän häiriökäyttäytymisen esiintymistä myöhemmissä elämänvaiheissa. Aikaisemmissa tutkimuksissa on todettu virikkeellisen ympäristön vähentävän lajitovereihin kohdistuvaa häiriökäyttäytymistä ja puremista. Virikkeetön ympäristö sensijaan lisää häiriökäyttäytymisen esiintyvyyttä. On myös todettu virikkeellisessä ympäristössä kasvaneiden sikojen häiriökäyttäytymisen lisääntyvän siirrettäessä siat virikkeettömään ympäristöön, mutta vain pienen olkimäärän lisäys riitti tämän negatiivisen vaikutuksen kumoamiseen. Tutkimus suoritettiin Hyvinkäällä MTT:n sikatalouden tutkimuslaitoksessa. Tutkimukseen valittiin 63 pahnuetta valkoisen rodun karjulla siemennetyistä maatiais-, yorkshire- sekä YM- tai MY- risteytysemakoista. Kokeeseen hyväksyttävässä pahnueessa tuli karjujen leikkauspäivänä eli pahnueen neljäntenä elinpäivänä olla 8 tervettä, hyväkuntoista porsasta. Vieroitus suoritettiin keskimäärin 29 vuorokauden iässä. Tässä yhteydessä eläimet jaettiin 4 eläimen ryhmiin (2 leikkoa ja 2 imisää), joissa eläimet pidettiin teurastukseen asti. Pahnueet jaettiin tutkimuksessa syntymäjärjestyksen mukaan satunnaisesti ennalta laaditun, valmiiksi satunnaistetun lajittelulistan mukaan viiteen eri käsittelyryhmään sekä kontrolliryhmään. Eri käsittelyryhmät erosivat toisistaan ympäristön virikkeellisyyden perusteella (imetys-, välikasvatus- ja loppukasvatusvaiheessa). Kontrolliryhmällä ei ollut virikkeitä missään vaiheessa. Tutkimuksessa käytettiin virikkeinä kutterinlastua (2/3) sekä silputtua olkea (1/3) käyttäen ohjeistuksena valokuvaa karsinasta, jossa virikkeitä oli sopivasti. Porsaita kuvattiin aikaviivenauhurille 5 kertaa jokaista sikaryhmää kohti; vieroitusosastolla, välikasvattamossa sekä kolmesti lihasikalassa. Data koostui siis 63 sikaryhmän viidestä videointikerrasta. Jokaisesta otetusta videointikerrasta oli tuloksena 24h kestävä nauha, jolta katsottiin ennalta sovituista, sikojen aktiivisimmista ajankohdista kolme 10 minuutin pätkää (13.00-13.10, 14.00-14.10, 15.00-15.10). Videoilta saatiin selville tiettyjen käyttäytymisten määrä näinä ajanjaksoina per sika sekä tiettyihin käyttäytymisiin käytetty aika. Tuloksissa oli tilastollisesti merkittävää eroa vain neljännellä videointikerralla eli porsaiden ollessa 14 viikon ikäisiä. Agonistista käyttäytymistä ja korvanpurentaa esiintyi suurempi osa havainnointiajasta ja useampia kertoja videointia kohti sioilla, joilla ei varhaisessa vaiheessa ollut virikkeitä kuin sioilla, joilla oli varhaisissa kehitysvaiheissa virikkeellinen ympäristö. Tappelun keskimääräinen kesto oli pidempi sioilla, joilla ei varhaisessa kehityvaiheessa ollut virikkeitä kuin sioilla, joilla olivat kasvaneet virikkeellisessä ympäristössä. Tuloksista voidaan siis päätellä varhaisten kehitysvaiheiden virikkeellisen ympäristön suojaavan sikaa häiriökäyttäytymisen kehittymiseltä. Tuloksia voidaan soveltaa käytännössä sikaloissa. Tutkimuksessa käytettävä kuivikemäärä oli niukahko, joten se sopii käytettäväksi myös rakolattiasikaloissa. Virikkeiden lisäämisellä voidaan vähentää sikojen häiriökäyttäytymistä ja parantaa eläinten hyvinvointia.

Kirjallisuusosuus esittelee tärkeimpien ympäristöperäisten mastiittipatogeenien bakteerien merkitystä utaretulehdusten aiheuttajina sekä kuivikkeiden merkitystä em. mastiittien ilmenemisessä. Tutkimusosuus selvittää aikakaus- ja sanomalehtipaperirouheiden käytännön soveltavuutta kotieläinten kuivitukseen sekä tärkeimpien ympäristöperäisten mastiittipatogeenien bakteerien (E. coli, K. pneumoniaa, S. uberis) kasvua em. materiaaleissa. Aikakaus- ja sanomalehtirouheita käytettiin kotieläinten kuivikkeena yhteensä 49 päivän ajan. Tänä aikana seurattiin kotieläinten puhtautta ja havainnoitiin kuivikemateriaalien käyttöominaisuuksia. Vertailukuivikkeena käytettiin kutterinlastua. Tutkimuksessa ei havaittu eläinten puhtaudessa eroa eri kuivikemateriaaleja käytettäessä, mutta todettiin molemmat paperirouheet erittäin pölyäviksi. Tästä syystä eläintiloissa suoritettiin lisäksi hienopöly- ja pölyn sedimentoitumismittauksia sekä tehtiin paperirouheiden pölyllealtistetulle porsaalle hengityselimistön patologisanatominen tutkimus. Kuivikkeiden pölyävyydessä ei havaittu pölymittausten perusteella eroa, mutta porsaan keuhkoissa havaittiin muutoksia, jotka sopisivat pölyaltistuksen aiheuttamiksi. Ympäristöperäisten mastiittibakteerien kasvua paperirouheissa tutkittiin ymppäämällä tutkittaviin kuivikkeisiin kerrallaan yhtä tutkittavaa bakteeria ja inkuboimalla sitten kuiviketta 1 vrk +18 °C:een lämpötilassa. Vertailukuivikkeena käytettiin silputtua olkea. Bakteeripesäkkeiden lukumäärät kuivikkeessa arvioitiin ennen ja jälkeen inkuboinnin. Aikakaus- ja sanomalehtirouheilla S. uberis -määrät vähenivät jyrkästi inkuboinnin aikana. E. coli- ja K.pneumoniae-bakteerien määrät pysyivät samoina. Oljessa E. coli ja K. pneumoniae -määrät lisääntyivät merkitsevästi.