Browsing by discipline "Samhällspolitik"

Asunnottomista on naisia reilu viidesosa. Naiset ovat asunnottomina melko näkymättömiä, puhutaankin naisten piiloasunnottomuudesta. Naiset välttelevät ensisuojia ja asunnottomille tarkoitettuja palveluja, kuten päiväkeskuksia. Naiset käyttävät sosiaalisia verkostojaan hyväkseen ja tukeutuvat niiden antamaan tukeen. Tämä on laadullisia menetelmiä hyödyntävä pro gradu, jossa tarkastellaan kahdeksan aikaisemmin asunnottomuutta kokeneen naisen elämää asunnottomuuden aikana. Haastattelumenetelmä oli puolistrukturoitu haastattelu. Tutkimuskysymyksenä oli miten asunnottomuutta kokeneet naiset hyödyntävät sosiaalista pääomaa etsiessään ratkaisua asunnottomuuteensa, ja sosiaalisen tuen sekä toimijuuden muotoutuminen. Tähän vastatakseni, olen tarkastellut keitä naisten verkostoihin kuului, minkälaista tukea naiset saivat ja hakivat, ja miten sosiaalinen pääoma ilmeni. Tarkastelunäkökulma on kriittinen realismi. Viitekehyksen ohjaamana olen kiinnostunut haastateltavien kuvaamista ilmiöistä konkreettisin esimerkein ennemminkin kuin miten he puheessa rakentavat kuvaa tapahtumista. Luin aineiston realistisella otteella. Aineisto on analysoitu teoriaohjautuvaa sisällönanalyysiä hyödyntäen. Naiset saivat sosiaalisista verkostoistaan monenlaista sosiaalista tukea päivittäiseen selviytymiseensä asunnottomana. Ystäviltä ja sukulaisilta saatiin varsinkin emotionaalista tukea. Instrumentaalista tukea, kuten yösijaa tai erilaisia hyödykkeitä, naiset saivat laajasti sukulaisilta, ystäviltä ja tuttavilta. Naiset käyttivät taitavasti hyväkseen sosiaalista pääomaansa. He joutuivat tasapainoilemaan oman tarvitsevuuden ja verkostonsa rasittamisen välillä. Naisilla oli paljon kokemuksia eri sosiaali- ja päihdehoidon palveluista. Naiset olivat pääosin pettyneitä sosiaalipalveluihin, vaikka yksittäiseen sosiaalityöntekijään olivat tyytyväisiä. Sosiaalisen pääomansa avulla he kykenivät tyydyttämään tarpeitaan, silloin kun sosiaalitoimesta ei ollut apua saatavilla. Monet naisista luottivat ensisijaisesti omiin verkostoihinsa, ja vasta toissijaisesti sosiaalitoimeen. Riittämätöntä sosiaalitoimen apua paikattiin sosiaalisen verkoston tuella.

Eläkelainsäädännössä olevat säännökset ovat periaatteessa sukupuolineutraaleja, mutta miesten ja naisten työurat eivät kuitenkaan ole samanlaisia keskenään. Naisten synnyttäminen ja toimiminen äitinä katkaisee työuran monesti urakehityksen vilkkaimmassa vaiheessa. Lapsenhoitoaika on osaltaan aiheuttamassa naisille lyhyempää ja katkonaisempaa työuraa kuin miehille. Naisten ja miesten erot työmarkkinoilla näkyvät lopulta myös työeläkkeen määrässä. Naisten lyhyempi työura sekä alhaisemmat palkat tuottavat naisille myös miehiä alhaisemman työeläkkeen määrän. Koska lasten hoitaminen ja kasvattaminen vaikuttavat negatiivisesti naisten eläketasoon, on sitä pyritty eläkejärjestelmässä kompensoimaan palkattomien aikojen eläkekarttuman avulla. Suomessa toteutettiin vuonna 2005 työeläkejärjestelmän merkittävin reformi sitten sen synnytysvaiheiden jälkeen. Muiden merkittävien uudistusten lisäksi työeläkeuudistuksessa muutoksen kokivat palkattomien aikojen, joihin myös lapsenhoito kuuluu, eläkekarttumat. Palkattomien aikojen eläkekarttumat muuttuivat kattavimmiksi sekä periaatteiltaan huomattavasti selkeämmiksi ja läpinäkyvämmiksi. Lisäksi palkattomien aikojen muutosten odotettiin tasaavaan eläkejärjestelmän sukupuolten välistä oikeudenmukaisuutta, sillä etenkin lastenhoitoajoilta karttuva eläke koskee edelleen huomattavasti useammin naisia kuin miehiä. Tutkimuksessa selvitetään fiktiivisen mikrosimuloinnin avulla, kuinka paljon vuoden 2005 eläkeuudistus paransi sukupuolten välistä oikeudenmukaisuutta lastenhoitoajoilta karttuvan eläkkeen osalta. Fiktiivistä mikrosimulointia varten tutkimuksessa on muodostettu kuvitteellisia esimerkkiyksilöitä, jotka vastaavat mahdollisimman hyvin lapsenhoitoajoilta eläkettä kartuttavia todellisia yksilöitä. Esimerkkiyksilöt sijoitetaan sisälle eläkejärjestelmiin ja niille lasketaan lastenhoitoajoilta karttuneet eläkkeet sekä lopulliset vanhuuseläkkeet. Laskelmien avulla verrataan ennen vuotta 2005 voimassa ollutta lainsäädäntöä lastenhoitoetuuksien eläkekarttuman osalta uudistuksen jälkeen voimaan tulleeseen lainsäädäntöön. Tutkimuksen pohjana toimivat eläkejärjestelmää kuvaavat lakimallit, jotka ovat muodostettu 1.1.2007 voimaan tulleen työntekijän eläkelain (TyEL) sekä vertailukohdan antavan ennen vuoden 2005 alkua voimassa olleen työntekijäin eläkelain (TEL) perusteella. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että eläkekarttumat lastenhoitoajoilta ovat kasvaneet kaikissa tutkimuksessa käytetyissä tuloluokissa. Yhden vuoden hoitojaksojen osalta merkittävää eroa ei eläkelakien välillä ole, johtuen siitä, että myös ennen eläkeuudistusta niin sanottu vuoden sääntö korvasi alle vuoden mittaiset palkattomat ajat. Kahden ja kolmen vuoden yhtäjaksoisten lapsenhoitoaikojen kohdalla erot sen sijaan eläkelakien välillä ovat jo selvät. Nykyinen järjestelmä näyttää korvaavan hyvin lastenhoidon vuoksi ansiotuloista menetetyn eläkekarttuman etenkin vanhempainpäivärahakaudelta. Lapsenhoitoajan pidentyessä ja siirryttäessä kotihoidontukikaudelle, eläkekarttuma laskee kuitenkin etenkin suuremmissa tuloluokissa. Laskusta huolimatta nykyinen eläkejärjestelmä tuottaa esimerkkiyksilöille huomattavasti vanhaa järjestelmää paremmat eläkekarttumat, koska ennen uudistusta yli vuoden mittaisilta yhtäjaksoisilta lastenhoitoetuuksilta ei eläkettä karttunut lainkaan. Kun lapsenhoidosta karttuva eläketurva kasvoi eläkeuudistuksessa ja naiset hoitavat edelleen huomattavasti useammin lapsia kotona kuin miehet, voi eläkejärjestelmän sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden sanoa uudistuksessa parantuneen. On kuitenkin huomioitava, että tutkimuksen mukaan sukupuolten välinen oikeudenmukaisuus on parantunut nimenomaisesti sillä oletuksella, että naiset hoitavat lapsia huomattavasti miehiä enemmän kotona jonkin eläkettä kartuttavan sosiaalietuuden turvin. Vaikka lapsenhoidosta karttuva eläketurva kasvoikin uudistuksen myötä, on kotihoidontukiajan eläkekarttuma edelleen kansainvälisestikin verrattaessa matala ja paremman eläkkeen toivossa olisi kannattavampaa palata työelämään mahdollisimman pian vanhempainrahakauden jälkeen. Seuraavasta työeläkeuudistuksesta on jo sovittu ja sen on tarkoitus tulla voimaan vuoden 2017 alusta alkaen. Muutokset vuoden 2017 työeläkeuudistuksessa eivät koske palkattomia aikoja ja tällöin myöskään lastenhoitoaikojen eläkekarttumaan ei ole tulossa muutoksia. Eläkeuudistuksen yhteydessä tehdään kuitenkin perhe-eläkeselvitys, jonka perusteella on tarkoitus neuvotella mahdollisista muutoksista perhe-eläketurvaan. On todennäköistä, että myös lapsenhoidosta karttuva eläke nousee silloin keskusteluissa esiin. Jos leskeneläkettä päätetään heikentää tai muuttaa vapaaehtoiseksi, on kiinnitettävä huomiota siihen, että oma eläke takaa myös riittävän eläketurvan erityisesti naisille.

Alaikäisten lasten ja nuorten asema kansalaisina on erityinen: heillä on kansalaisen virallinen status mutta jäävät tästä huolimatta usein julkisen keskustelun ja yhteiskuntapoliittisen toiminnan ulkopuolelle. Lasten ja nuorten puolinaiseen kansalaisuuteen liittyvä problematiikka on saanut merkittävästi huomiota osakseen viimeisten vuosien aikana. Huomio on kiinnittynyt paitsi lasten oikeuksien toteutumattomuuteen myös nuorten poliittiseen passivoitumiseen. Myös koulutuspolitiikan kentällä on herätty keskusteluun ja sen tulos on konkretisoitunut niin peruskoulun kuin myös lukion uusissa opetussuunnitelmissa, joissa oppilaiden aktiivisuuden ja kansalaistaitojen korostuminen näkyy yhteiskuntaopin opetuksen varhaisemmassa aloittamisessa, lisääntyneinä yhteiskuntaopin kursseina sekä aktiivisen kansalaisuuden korostamisena aihekokonaisuuksissa ja laaja-alaisen osaamisen näkökulmassa. Erityisesti aktiivisen kansalaisen roolin opettaminen ja sen harjoittaminen näkyvät opetuksellisina päämäärinä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, minkälaisia aktiivisen kansalaisuuden ulottuvuuksia uuden opetussuunnitelman mukaisissa peruskoulun ja lukion yhteiskuntaopin oppikirjoissa lapsille ja nuorille tarjotaan. Tutkimusaineistona käytetään vuonna 2016 voimaan tulleiden opetussuunnitelmien mukaisia peruskoulun ja lukion yhteiskuntaopin oppikirjoja. Oppikirjatutkimuksen mukaan oppikirjoissa tiivistyy kyseisen aikakauden tiedot ja näkemykset ja ne ovat myös tarvittaessa herkkiä reagoimaan yhteiskunnallisiin muutoksiin. Oppikirjat rakentavat kuvaa siitä, minkälaisia kansalaisia koululaitoksen halutaan nykypäivän lapsista ja nuorista kasvattavan ja miten heidät nähdään ja miten heidän toivotaan toimivan osana ympäröivää yhteiskuntaa. Analyysimenetelmänä käytetään teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä, jota vahvistetaan diskurssianalyyttisillä otteilla. Analyysin tuloksena on kolme aktiivisen kansalaisuuden ulottuvuutta: kriittinen kansalaisuus, elämänpoliittinen kansalaisuus ja anti-passiivinen kansalaisuus. Analyysin tulokset osoittavat, että yhteiskuntaopin oppikirjoissa lapset ja nuoret nähdään aktiivisina kansalaisina – ei pelkästään tulevina kansalaisina. Heille tarjotaan rooleja, kuten kuluttaja, vaikuttaja ja mielenosoittaja, jotka ovat aiemmassa diskurssissa kuuluneet erityisesti aikuisille. Oppikirjat antavat ymmärtää, että lasten ja nuorten mielipiteillä, näkökulmilla ja valinnoilla on merkitystä ja vaikutusta. Aktiivinen kansalaisuus näyttäytyy kuitenkin januskasvoisena: oppikirjojen aktiivinen kansalaisuus on paitsi osallisuutta edistävä niin myös poissulkeva voima. Aktiivisen kansalaisuuden ihannoinnin kääntöpuolena nähdään kielteinen suhtautuminen passiiviseen kansalaisuuteen. Aktiivista kansalaisuutta tulee tavoitella mutta samalla on myös tiedostettava, että sen ulkopuolelle jäävät lapset ja nuoret voivat kokea epäkansalaisuuden tunnetta ja sitä kautta syrjäytyneisyyttä.

Väestön ikääntyessä lihavuudella on entistä suurempi sekä terveys- että yhteiskuntapoliittinen merkitys lihavuuden aiheuttaessa sosiaalisten ja terveydellisten mekanismien kautta erilaisia sosiaalisia riskejä kuten työkyvyn menettämistä ja syrjintää. Tutkimus käsittelee lihavuuden yhteyttä alhaiseen sosioekonomiseen asemaan keski-iällä ja sen jälkeen julkisella sektorilla työskennelleillä naisilla. Tutkimus koostuu kahdesta itsenäisestä mutta toisiinsa liittyvästä osasta. Tutkimuksen ensimmäinen osa on kirjallisuuskatsaus lihavuuden ja sosioekonomisen aseman yhteydestä sekä edellä mainittujen välisistä mekanismeista. Tutkimuksen toinen osa on tutkimusartikkeli, joka vastaa kirjallisuuskatsauksen pohjalta esitettyihin tutkimuskysymyksiin. Aikaisemman kirjallisuuden mukaan lihavuus on sekä fyysinen tosiasia, joka heikentää terveyttä ja toimintakykyä, että vahvasti sukupuolittunut sosiaalinen ilmiö, joka ilmenee lihavien ihmisten kantamassa stigmassa ja heidän kokemassaan syrjinnässä. Kehittyneissä länsimaissa naisilla lihavuus on yleisempää alemmissa sosioekonomisissa luokissa, kun taas miehillä sosioekonomisen aseman ja lihavuuden yhteys ei ole systemaattinen. Aikaisemmassa kirjallisuudessa on viitteitä, että keski-ikäisillä naisilla lihavuuden ja sosioekonomisen aseman yhteyteen ja sen muutokseen voivat vaikuttaa etenkin aikaisempi valikoituminen heikkoon koulutukselliseen ja ammatilliseen asemaan, parisuhdestatus, työkyvyttömyys sekä heikompi palkkaus. Kirjallisuuden perusteella kysytään onko lihavuus yhteydessä alhaiseen sosioekonomiseen asemaan julkisella sektorilla työskennelleillä keski-ikäisillä ja sitä vanhemmilla naisilla seuranta-asetelmassa sekä muuttuuko tämä yhteys seurannan aikana. Tutkimusartikkelin aineistona toimii Helsinki Health Study- kohorttitutkimus, jossa on seurattu 40–60-vuotiaita Helsingin kaupungin työntekijöitä vuosina 2000-2, 2007 ja 2012. Tutkimusaineisto on rajattu koskemaan naisia ilmiön sukupuolittuneisuuden ja työnantajan naisvaltaisuuden perusteella. Sosioekonomista asemaa mitataan materialistisilla toimeentuloon liittyvillä mittareilla. Tutkimus kysymyksiin vastattaan käyttämällä toistettua logistista regressioanalyysia Generalized Estimating Equations (GEE)- menetelmällä, joka ottaa huomioon yksittäisen vastaajan vastausten riippuvuuden. Alhaisen sosioekonomisen aseman erojen kehittymistä testataan ajan ja painoindeksiluokan yhdysvaikutuksella, joka kertoo eroavatko painoindeksiluokkien alhaisen sosioekonomisen aseman riskien kehitys ajan myötä toisistaan. Tulosten mukaan lihavuus on yhteydessä köyhyysriskiin, koettuihin taloudellisiin vaikeuksiin ja matalaan palkkaukseen sekä mataliin kotitalouden tuloihin ja varallisuuteen. Ajan ja painoindeksiluokkien yhdysvaikutuksesta havaitaan, että erot köyhyysriskissä ja matalapalkkaisuudessa kasvavat ajan myötä lähtötilanteen lihavien ja normaalipainoisten välillä, kun taas muiden mittareiden yhteys pysyy vakaana. Saatuja tuloksia ei selitä ikä, parisuhdestatus tai koulutus, jota testataan lisäanalyyseissä. Köyhyyserojen kasvaminen sen sijaan selittyy aikaisemmalla poistumisella työelämästä. Saatujen tulosten valossa lihavuus on keski-iästä varhaisvanhuuteen yhteydessä taloudellisiin riskeihin, joista osa kasvaa ikääntymisen myötä. Mikäli mahdollista lihavuuteen perustuvaa valikoitumista heikompiin sosioekonomisiin asemiin halutaan estää, tulee yhteiskuntapoliittisia toimia kohdistaa lihavuuteen liittyvän työelämästä poistumisen ehkäisyyn ja lihavuuden vuoksi riskiryhmässä olevien työssä jaksamiseen. Tulokset lihavien ihmisten matalapalkkaisuusriskin kasvamisesta ikääntymisen myötä nostavat esiin jatkotutkimuksen tarvetta tarkemmasta palkkaerojen tutkimuksesta sekä mahdollisen lihavuuteen perustuvan palkkadiskriminaation, sairaspoissaolojen tai toimintakyvyn vaikutuksesta palkkaukseen keski-iällä.

Teknologian kehityksellä on tutkimuskirjallisuuden mukaan ollut suuri vaikutus yhteisöjen syntyyn, ja joidenkin tutkijoiden mukaan yhteisöllisyys on vaarassa kadota ja kaatua postmodernin ajan yksilöllisyyden ihanteen tieltä. Toiset tutkijat taas ovat sitä mieltä, että yhteisöllisyys ei ole kadonnut, vaan se on muuttanut muotoaan – ihmiset voivat muodostaa yhteisöjä myös välittyneesti, vaikka eivät olisi koskaan tavanneet toisiaan kasvotusten. Tutkimuksessa tarkastellaan internetissä toimivaa maahanmuuttokriittistä Hommaforum-yhteisöä kahdesta näkökulmasta: sen pohjalta, millaisia yhteisöllisiä piirteitä internetissä syntyneessä yhteisössä yhteisöllisyyttä käsittelevän teoreettisen viitekehyksen valossa on, ja miten sen voi nähdä toimivan Pierre Rosanvallonin (2008) ajatusten mukaisesti vastademokraattisena toimijana maahanmuuttopolitiikan osalta aikana, jolloin politiikka on hyvin epäpoliittista. Tutkimuksessa käytetään aineistona kymmentä Hommaforumin jäsenen haastattelua ja havaintopäiväkirjaa, joka on kirjoitettu foorumilaisten kokoontumisten pohjalta vuoden 2012 aikana. Tutkimus on laadullinen ja tutkimusmenetelmänä käytetään teorialähtöistä sisällönanalyysiä. Tämä tutkimus osoittaa, että maahanmuuttokriittisen ryhmän yhteisyys muodostuu samanmielisten jäsenten yhteisten symboleiden ja rituaalien ympärille, jotka ovat keinoja erottautua muista ryhmistä – sen voidaankin ajatella olevan kuvan äärelle muodostunut maahanmuuttokriittinen heimo, jonka tyylin luovat omasta ryhmästä luodut positiiviset symbolit ja muista ryhmistä käytetyt negatiiviset symbolit. Internet on myös turvallinen alusta maahanmuuttokriitikoille kokoontua, sillä samanmielisten jäsenten ei tarvitse pelätä leimautuvansa rasisteiksi. Hommaforumille aluksi muodostunutta yhteisyyttä voi kuvata välittyneeksi ja symboliseksi, mutta se on muuttunut myös toiminnalliseksi yhteisyydeksi, kun jäsenet ovat alkaneet tapailla toisiaan. Hommaforum-yhteisö toimii internetissä myös poliittisena muotona. Maahanmuuttokriitikoiden voidaan nähdä toimivan vastademokraattisena liikkeenä, joka toimii maahanmuuttopolitiikkaan liittyvien asioiden ja uutisten valvojana, ilmiantajana ja arvostelijana. Maahanmuuttokriitikot voidaan siis nähdä maahanmuuttopolitiikkaan liittyvien ongelmien ja maahanmuuttoon liittyvien epäkohtien hälyttäjinä, jotka kritisoivat jatkuvasti maahanmuuttopolitiikan päättäjiä, uutisointia ja esimerkiksi sosiaalietuuksien väärinkäytöksiä. Foorumille onkin muodostunut eräänlaista vasta-asiantuntijuutta, koska vallitsevaan poliittiseen tilanteeseen ja mediaan ei luoteta. Vasta-asiantuntijuus on vastakkaista 'valtavirtamedian' ja poliittisten päättäjien asiantuntijuudelle. Internet antaa maahanmuuttokriitikoille tärkeän ja tarpeellisen kanavan tuoda ilmi kritiikkiä ja pettymystä vallitsevaa maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan, ja kritiikin ja painostuksen ansiosta epäkohtiin voidaan poliittisellakin tasolla puuttua paremmin. Vaikka maahanmuuttokriittisen yhteisön toiminta perustuu maahanmuuttopolitiikan kritiikkiin, eikä varsinaisesti maahanmuuttajien kritisoimiseen, jatkuvan ilmiannon, arvostelun ja epäilemisen vaara on se, että arvostelu muuttuu miltei pakonomaiseksi arvosteluksi päättäjiä, medioita ja huomaamatta myös yksittäisiä maahanmuuttajaryhmiä kohtaan. Internet on siis tärkeä ja hyödyllinen kanava monelle maahanmuuttokriitikolle osallistua poliittiseen keskusteluun, mutta positiivinen pyrkimys arvostella ja kritisoida vallankäyttöä muuttuu helposti pakonomaiseksi ja populistiseksi syyttelyksi.

Työssäni selvitin, miltä suomalainen kotisyntymä näyttäytyy kasvavien ja nykyisten ammattilaisten, kotikätilön ja opiskelijan näkökulmista. Kysyin, minkälaisia merkityksiä he antavat työlleen ja kodille syntymän paikkana. Pohdin myös miten käsitteellistää luonnollista syntymää sekä siihen liittyvää kotona tehtävää kätilötyötä osana suomalaista ja myöhäismodernia kontekstia. Empiirinen aineistoni koostui neljän kätilön ja neljän opiskelijan teemahaastatteluista. Tutkimukseni näkökulma on feministisesti orientoitunut ja naisspesifinen. Lähestyin raskautta ja kotisynnytystä naisvaltaisen ammattialan eli kätilötyön kautta. Analysoin laadullista aineistoani teoriasidonnaisen luentana. Pohdin haastattelupuhetta myös suhteessa materiaaliseen mm. Reigerin ja Dempseyn (2006) tekstin inspiroimana. Kiinnostus kotikätilötyöhön limittyi ammattilaisilla naisten tarpeisiin sekä työssä saatuihin näkymiin itsenäisemmän ja jatkuvuuksin rakennetun kätilötyön mahdollisuuksista. Kaikki opiskelijat olivat suunnitelleet kotisynnytystä ja opiskelijoilla oli vahva halu kehittyä fysiologisen syntymän ammattilaisiksi ja he olivat itseopiskelulla ja formaalin koulutuksen ulkopuolisella koulutuksilla jo opiskeluaikanaan luoneet voimakkaan viitekehyksen ei-interventionistisesta ja naisen tarpeista lähtevästä kätilötyöstä. Opinnoissa he neuvottelivat jatkuvasti tilaa tämänkaltaiselle kätilötyölle ja suuntasivat kotimaisten harjoitteluympäristöjen puutteen takia harjoitteluihin myös ulkomaille kätilöehtoisiin ympäristöihin. Kotikätilötyön lähtökohdaksi kuvattiin ajan kanssa mahdollistuva suhteen luominen synnyttävään naiseen ja tuttuus. Synnytyksessä kätilötyötä kuvattiin odottamisena ja tarkkailevana läsnäolona, jossa sosiaalisella ja terapeuttisen emotionaalisen työn kautta rakennettu turva tulkittiin materialisoituvan kehoon. Myös riskejä luettiin osana laajempaa hyvinvointia. Tulkitsin että keskeiset ristiriidat suhteessa sairaalakätilötyöhön olivat instituution kartesiolainen kehonkuva ja tuottava ja lineaarinen aika, joka ei tunnistanut työssäni kuvaamia sosiaalis-materiaalisia suhteita. Autonomisempi asema mahdollisti ajan hallintaa. Koti nähtiin myös symbolina kätilön roolille naisen kumppanina ja tiedon synnyttämisen paikkana, jota oli mahdollisuus levittää myös sairaalaan. Koti sai työn paikkana haastateltavien puheessa moninaisia puolia ja se oli sekä helppo, syvästi tyydyttävä että raskas. Toisaalta kätilöt kuvailivat siirtymäkohdassaan kotiin myös äärimmäisiä pelon tunteita ja moraalisen riskin uhkaa, joka liittyi kulkemisesta vastoin suomalaisen järjestelmän autoritaarista tietoa ja ammatillista koheesiota. Haastateltavat yhdistelivät pragmaattisesti erilaisia tietopohjia. Tulkitsin, että näyttöön perustuvan hoitotyön ihanne oli tärkeä resurssi myös puhdistettaessa kulttuurisesti vierasta kotisynnytystä tieteen kautta.

Tutkielman taustalla on yhteiskunnallinen tilanne, jossa väestö vanhenee ja nuorten työttömyysaste on korkea. Ihmisten eläessä entistä vanhemmiksi, myös hoivapalveluiden tarve kasvaa. Vanhustyö ei ole perinteisesti houkutellut nuoria työntekijöitä. Tulevaisuudessa vanhustyöhön tarvitaan kuitenkin uusia työntekijöitä vanhojen siirtyessä eläkkeelle ja hoivapalvelujen tarpeen kasvaessa. Tutkielmassa etsitään vastauksia siihen, mitkä asiat kannustavat nuoria vanhustyön pariin ja mitkä asiat sen sijaan vähentävät nuorten kiinnostusta vanhustyötä kohtaan. Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto ry (Valli) koordinoi vuosien 2013–2015 aikana Vanhustyön Trainee -ohjelma nuorille -työllistämishanketta, jonka tavoitteena oli yhdistää työtä vailla olevat nuoret ja työvoimaa tarvitsevat vanhustyön työnantajat. Hanke jatkuu vuosina 2016–2017 nimellä Vanhustyön Trainee -hanke ja se toteutetaan STEAn Paikka Auki -rahoituksella. Keskeinen työmuoto molemmissa hankkeissa on Vanhustyön Trainee -ohjelma, joka antaa nuorille mahdollisuuden kokeilla vanhustyötä matalankynnyksen periaatteella. Tutkielman aineisto muodostuu seitsemästä Vanhustyön Trainee -ohjelman suorittaneen nuoren haastattelusta. Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluina ja aineiston analyysimenetelmänä käytettiin sisällönanalyysia. Tutkielman teoreettinen viitekehys muodostuu sekä katsauksesta nykyiseen työelämään ja nuorten työelämäasenteisiin että sukupolvien välisen kanssakäymisen teorioista, joista keskeisin on Simon Biggsin ja Ariela Lowensteinin (2011) sukupolviälykkyyden -teoria. Tutkielman tulokset osoittavat, että nuoria kannustaa vanhustyön pariin vanhustyön mielekkyys, sukupolvien väliset kohtaamiset, positiivinen työilmapiiri ja vastuunantaminen, vanhustyön hyvät työllistymisnäkymät sekä osallistuminen Vanhustyön Trainee -ohjelmaan. Nuorten mielenkiintoa vanhustyötä kohtaan vähentävät työn henkinen kuormittavuus sekä vanhustyön työpaikkojen kiire ja resurssien vähäisyys. Vanhustyön Trainee -ohjelman ansiot nuorten kiinnostuksen kasvattamiselle vanhustyötä kohtaan liittyvät innostavaan opetustyyliin, nuorten itsetuntemuksen kasvattamiseen ja matalankynnyksen kokeilumahdollisuuteen. Vanhustyön suurimpana valttina voidaan tämän tutkielman perusteella pitää työn sisällöllisiä puolia. Nuorille työn mielekkyys on isoa palkkaa tärkeämpi asia. Nuorten kiinnostusta vanhustyöhön voi lisätä se, että he pääsevät tapaamaan vanhuksia kasvotusten. Kohtaamiset ja sukupolvien välinen kanssakäyminen saattavat vähentää ennakkoluuloja, joita vanhustyöhön liittyy. Henkilökohtaisten siteiden solmimisen myötä myös negatiiviset stereotypiat vähenevät. Vanhustyön Trainee -ohjelma edistää sukupolvien välistä vuorovaikutusta ja tarjoaa nuorille tilaisuuden päästä kokeilemaan soveltuvuuttaan vanhustyöhön matalankynnyksen periaatteella. Työmuoto edistää osaltaan sukupolviälykkäämmän toiminnan mahdollisuuksia yhteiskunnassa.

Tutkimus käsittelee asiakasyhteistyötä Kela-neuvonnassa, joka on sairauden tai vamman vuoksi henkilökohtaista sosiaaliturva- ja palveluohjausta tarvitseville henkilöille suunnattu palvelu. Kela-neuvonnassa sidosryhmä- ja asiakasyhteistyö on keskeisessä asemassa. Siinä missä sidosryhmäyhteistyössä on kyse organisaatioiden välisestä strategiatyöstä, asiakasyhteistyössä on kyse eri sektorien työntekijöiden välisestä vuorovaikutuksesta. Tutkimuksen tarkoitus on tuottaa tietoa siitä, millä tavalla organisaatioiden välinen sidosryhmäyhteistyö näkyy työntekijöiden välisessä asiakasyhteistyössä. Empiiristä aineistoa peilataan tulosjohtamisen ja verkostojohtamisen käytäntöihin. Siinä missä tulosjohtaminen juontuu uuden julkisjohtamisen asettamasta tehokkuuden ja taloudellisen tilivelvollisuuden vaateesta, verkostojohtamisella voi nähdä olevan yhtäläisyyksiä Janet Denhardtin ja Robert Denhardtin New Public Service -ajatteluun. Aineisto koostuu seitsemän Kela-neuvojan teemahaastattelusta sekä sähköisestä kyselystä. Kyselyaineisto koostuu 31 Kela-neuvojan sekä 13 Kela-neuvojan esimiehen vastauksista. Aineiston keruussa on hyödynnetty teemoja, jotka aikaisemmissa verkostotyötä koskevissa tutkimuksissa on todettu merkityksellisiksi yhteistyön sujumisen kannalta. Teemat ovat luottamus, sitoutuneisuus, keskinäinen tuntemus, tiedonkulku, tavoite ja työnjako. Merkittävimmät haasteet Kela-neuvonnan asiakasyhteistyössä ovat erityisen tuen tarpeen tunnistamiseen tarvittavan verkostoitumistyön vähäisyys sekä puutteelliset resurssit. Kehittymättömät verkostot aiheuttavat sen, ettei erityisen tuen tarpeessa olevia henkilöitä tunnisteta. Sidosryhmäyhteistyön kehittymättömyys näkyy asiakasyhteistyössä erilaisina vuorovaikutuksen ongelmina, kuten vaikeutena tavoittaa kumppanien työntekijöitä. Sisäisen sidosryhmäyhteistyön ongelmat näkyvät tietokatkoksina sekä hämmennyksenä siitä, kenelle sidosryhmäyhteistyön kehittäminen kuuluu. Aineistossa niin sidosryhmäyhteistyön kuin asiakasyhteistyön haasteet yhdistyvät Kelan etuusratkaisumääriä koskeviin tulostavoitteisiin. Tarpeellisten resurssien puuttuminen kielii siitä, ettei yhteistyöhön ole täysin sitouduttu. Keskinäisen tuntemuksen vaikeudet johtuvat sektoroituneesta palvelujärjestelmästä sekä kehittymättömästä sidosryhmäyhteistyöstä ja tiivistyvät kysymykseen asiantuntijatiedon eriytyneisyydestä. Luottamus, yhteinen tavoite sekä työnjako kumppanien kanssa eivät näyttäydy aineiston perusteella asiakasyhteistyön kipukohtina. Teoriakirjallisuuden ja aineiston perusteella rakentuu tulkinta, jonka mukaan verkostojohtamisen ja tulosjohtamisen käytännöt eivät tue toisiaan. Uusi julkisjohtaminen vastaa tilivelvollisuuden vaateeseen tulosjohtamisella siinä missä verkostoyhteistyön vaikuttavuutta on hankala mitata määrällisesti. Verkostoyhteistyö tukee New Public Service -opin periaatetta siitä, että toiminnan yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja yhteiskunnan yhteinen hyvä saavutetaan yhteistyössä. Erilliset budjetit kuitenkin vaikeuttavat verkostomaisen toiminnan vakiinnuttamista. Tulosjohtamisen ja verkostojohtamisen välinen ristiriita tiivistyy kysymykseen horisontaalisen ja hierarkkisen johtamistavan yhdistämisen vaikeudesta.

Tässä pro gradu –työssä tarkastellaan lapsen edun käsitettä ja lapsen edun perusteluita tahdonvastaisissa huostaanottopäätöksissä. Tämän lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan tahdonvastaisissa huostaanottopäätöksissä eriteltyjä, huostaanoton tarpeen arviointiin vaikuttavia, vanhempiin ja lapseen liittyviä negatiivisia ja positiivisia tekijöitä. Teoreettinen viitekehys keskittyy tarkastelemaan lastensuojelua ja lapsen edun käsitettä sekä siitä käytyä kotimaista ja kansainvälistä keskustelua. Lapsen etu on keskeisin lastensuojelua ohjaava periaate. Tässä tutkimuksessa kysymys 'Mitä on lapsen etu?' on kaksiulotteinen: yhtäältä voidaan kysyä, mitä lapsen etu on käsitteenä, ja toisaalta, mitä lapsen etu on yksittäisen lapsen kohdalla. Lapsen edun käsitettä on kritisoitu muun muassa siitä, että se on sisällötön ja sen saamat merkitykset ovat kulttuuriin ja aikaan sidottuja. Vuonna 2008 Suomessa astui voimaan lastensuojelulaki, joka velvoittaa aiempaa painokkaammin ottamaan huomioon lapsen edun huostaanottoja tehtäessä. Tämän tutkimuksen aineistona on Helsingin hallinto-oikeuden tekemät tahdonvastaiset huostaanottopäätökset vuosilta 2008-2009. Tutkimusaineisto on rajattu koskemaan 0–11-vuotiaita lapsia. Tutkimuksen päätavoitteena on selvittää, millä ja miten lapsen etua perustellaan hallinto-oikeuden johtopäätöksissä. Tutkimusmenetelminä ovat aineistolähtöinen sisällönanalyysi ja sisällön erittely. Hallinto-oikeuden erittelemistä huostaanottoon vaikuttavista tekijöistä ja lapsen edun perusteluista on muodostettu niitä kuvaavat luokat. Huostaanottoon vaikuttavien tekijöiden luokittelusta kävi ilmi, että hallinto-oikeus kiinnittää muodostuneiden luokkien lukumäärän perusteella enemmän huomiota vanhemmuuden arviointiin ja erittelyyn kuin lapsen hyvinvoinnin arviointiin. Tulos ei kuitenkaan kerro sitä, kumpaa hallinto-oikeus ratkaisuja tehdessään enemmän painottaa. Lapsen edun perusteluille löydettiin kolme luokkaa: 'perustelemattomat' eli toteavat perustelut, heikot perustelut ja vahvat perustelut. Luokat eroavat toisistaan siinä, kuinka selkeitä ja yksiselitteisiä lapsen edun perustelut ovat. Suurimmassa osassa päätöksiä lapsen edun perustelu on joko toteava tai sitä ei ole ollenkaan (68 %). Tutkimuksen keskeisin tulos on se, ettei lapsen etua perustella selkeästi tahdonvastaisissa huostaanottopäätöksissä. Päätökset ovat muilta osin yleensä hyvin perusteltuja, mutta lapsen edun arviointiprosessi jää kirjoittamatta auki ja näin ollen epäselväksi.

Tutkimusaiheena on julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuus kaupunkisuunnittelussa. Tutkielmassa selvitetään, miten viisi Helsingin seudun kaupunkia toimivat Maankäyttö- ja rakennuslain luomassa uudessa toimintaympäristössä, jossa kaupunkien autonomiaa kaavoituksen suhteen on lisätty, ja jossa kaupungeilla on entistä enemmän mahdollisuuksia toimia yhteistyössä yksityisten toimijoiden kanssa. Tutkielman teoreettinen viitekehys koostuu suomalaista maapolitiikkaa ja kaupunkisuunnittelua koskevista tutkimuksista sekä yhdysvaltalaisen Harvey Molotchin kasvukoneteoriasta ja julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksia koskevasta keskustelusta. Tutkielman analyysi on kaksivaiheinen. Ensin analysoidaan maanhankintaa, maanluovutusta ja maankäyttösopimusten käyttöä Espoossa, Helsingissä, Vantaalla, Järvenpäässä ja Nurmijärvellä. Tutkielmassa analysoidaan kaupunkien välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä ja pohditaan syitä harjoitetulle maapolitiikalle. Tämän jälkeen tutkitaan Vantaan Leinelän kehittämisprosessia esimerkkinä suomalaisesta kaupunkisuunnittelun kumppanuudesta. Leinelässä asemakaava ja rakentamisohje on laadittu kaupungin ja projektiin valittujen rakennuttajien ja rakennusliikkeiden yhteistyönä. Tutkielmassa analysoidaan prosessin etenemistä ja kumppanien osallistumista prosessiin. Lisäksi analysoidaan prosessissa ilmenneitä haasteita ja sitä, miten osapuolten intressit ovat vaikuttaneet tavoitteiden saavuttamiseen. Tutkielman aineistona on asiantuntijahaastatteluita sekä Leinelään liittyviä dokumentteja. Aineistoja analysoidaan sisällönalyysin keinoin. Tutkielmassa todetaan, että viiden tutkitun kaupungin maapolitiikassa on runsaasti eroja. Maanhankintaan suhtauduttiin kaupungeissa hyvin eri tavoin. Helsinki ja Järvenpää toimivat aktiivisesti maanhankintaa edistääkseen. Toista ääripäätä edusti aineistossa Nurmijärvi, jossa päättäjät eivät kannattaneet maanhankintaa. Helsinki oli tutkimuksen kunnista ainoa, jossa vuokraus on yleisin tontinluovutuksen muoto. Vuokraamista perusteltiin tulojen jatkuvuudella ja ennustettavuudella, sekä kaupungin ohjausvallan säilyttämisellä. Myydessään maansa yksityiseen omistukseen kaupungin mahdollisuudet vaikuttaa esimerkiksi alueen asuntorakenteeseen heikkenevät. Myyntiä perusteltiin kunnan rahantarpeella. Myös maankäyttösopimusten käyttö maanhankinnan sijaan nähtiin heikentävän kunnan ohjausmahdollisuuksia kaupungin kehityksessä. Espoossa, Vantaalla ja Nurmijärvellä maankäyttösopimuksia tehtiin raakamaalle. Helsingissä ja Järvenpäässä maa pyritään hankkimaan kaupungin omistukseen ennen kaavoitusta. Kaupunkeja vertailemalla todettiin, että kaupungin edun mukaiseen, pitkäjänteiseen maapolitiikkaan, pystyvät parhaiten kaupungit, jotka hankkivat aktiivisesti maata, kaavoittavat omistamaansa maata ja vuokraavat tonttinsa. Kaupungin on vaikeampi ohjata kehitystä haluamaansa suuntaan, jos kaupungissa on paljon yksityistä maanomistusta. Tällöin kaupungin täytyy ottaa maanomistajien intressit huomioon. Leinelän kehittämisprosessi on edennyt ideavaiheesta suunnitteluun ja toteutukseen. Kahdessa jälkimmäisessä vaiheessa kumppanit ovat osallistuneet prosessiin. Osallistuminen on tarkoittanut prosessin taloudellisiin kustannuksiin osallistumista, resurssien tarjoamista prosessiin suunnittelutyönä ja markkinointina, sekä sitoutumista yhdessä määriteltyihin tavoitteisiin. Kaupungin tavoitteena oli toteuttaa laadukas, monipuolinen ja kohtuuhintainen asuntoalue. Kumppanien tavoitteena oli päästä toteuttamaan strategioidensa mukaista tuotantoa. Osaksi nämä tavoitteet olivat yhteneväisiä, mutta prosessin edetessä ilmeni myös intressien ristiriitoja. Selkeimmin tämä tuli ilmi kumppanien vaatimuksessa muuttaa alueen asemakaavaa.