Browsing by discipline "Sociologi"

Recently, two phenomena have received increasing attention across the social science disciplines which investigate European integration: Europeanization and migration. Within sociology, the Europeanization of identities in particular has become a 'growth industry' (Checkel 2007). This thesis focuses on the nexus between Europeanization and migration by looking at the relationship between European identity, cross-border interactions and transnational family background of European Union (EU) citizens. Specifically, three different groups of EU citizens (with European transnational family background, non-European transnational family background, and without any transnational family background) are compared in their levels of European identity and engagement in cross-border interactions. Using a set of ordinary least squares and logistic regressions it is then analyzed whether transnational family background fosters European self-identifications and cross-border interactions if variables identified as influential in the literature is controlled for. Results indicate that transnational family background is a positive predictor of European identity and cross-border interactions, alongside education, suggesting that higher cross-border migration may be beneficial for future societal integration in the EU beyond the first generation movers. All calculations are computed using a Eurobarometer survey from 2010 (EB 73.3) which includes individual-level data from the EU-27 countries.

The primary purpose of this thesis is to present the perceptions of the Ga women of (Bukom and Chorkor) in Greater Accra, Ghana, on domestic violence. Also, the incidences of domestic violence among these women are explored. The data was gathered through in-depth interviews with 20 participants, and the study is solely qualitative. The study was guided by sociological theories like feminist perspectives, the impact of culture and social status on domestic violence, patriarchy and many more. These theories are used to help understand domestic violence categorizing them by the respective perception of participants and the circumstance under which these incidences occur. What this thesis aims to achieve will not be possible if references are not made to specific sociological theories. Majority of the participants had been victims of domestic violence, and their perception towards it varied from individual to individual. The main conclusion summed up to the notion that the women of Bukom and Chorkor continue to fall victims to domestic violence in their communities. The reasons the women fail to report incidences of abuse are because they were scared it will ruin their relationship with their partners. Though a law has been passed to stop domestic violence and a unit (DOVVSU) has been set up by the government of Ghana to handle domestic violence issues, there is still more to be done in that area. This thesis demonstrates that setting up a temporary refuge home for domestic violence victims in all regions in Ghana would go a long way to help victims of domestic violence recover quickly and to use their time spent in the refuge homes to think of how to move on in life.

Self-rated health (SRH) is a frequently used survey indicator of general health. It is periodically utilised in the study of educational health disparities. Several researchers have, however, suggested that systematic population sub group differences in health self-ratings (reporting heterogeneity) may results in SRH reflecting a different health status, or aspects of health, for different educational groups. Previous studies imply that the associations between SRH and other indicators of health may be strengthened by higher education. However, the studies disagree on the strength and the scope of the interaction effect. Comparability is also an issue due to, for example, the variation in the selected health indicators by which SRH is assessed. No such studies have so far been conducted in Norther Europe. The purpose of this Master’s thesis is to address educational SRH reporting heterogeneity. Using quantitative methods, this thesis analyses which aspects of health are included in dichotomised poor or very poor SRH ratings, and whether education moderates the relationship between SRH and the indicators of health. The selected health indicators represent five health dimensions identified in previous studies: clinical health, functional health, health behaviours, mental health and bodily symptoms and experiences. The analyses are conducted using logistic regression and regression –based nonlinear decomposition methods. The study utilises the Health 2000 data (n= 5586) for the household and institution dwelling population over the age of 30 residing in mainland Finland. The data is nationally representative and consists of a clinical- and mental health examination, and survey sections. Overall, a high volume of somatic complaints was found strongly associated with poor self-rated health for all educational groups. Other significant contributors were functional health, diagnosed mental health conditions, and to some extent diagnosed diseases. An educational interaction effect was found for cardiovascular disease, subjective functional limitations in everyday tasks, and high volume of somatic complaints. In all cases education strengthened the association. However, for the majority of the indicators, SRH was associated with, no interaction effect was found. Compared to those respondents with a higher education, those with lower educational attainments more often reported poor SRH, but the selected health indicators and demographic variables explained virtually the whole difference. The study then, to some extent, concurs with earlier findings of higher education strengthening some of the associating between poor SRH and other indicators of health. However, the effect was statistically significant only when comparing basic education to higher educational attainments, and it was less systematic than some of the previous studies have suggested.

Tässä pro gradu –tutkielmassa tarkastellaan 30-vuotiaiden kaupungissa asuvien yksineläjien kokemuksia elämäntilanteestaan ja kumppanin etsinnästä. Aihe on kiinnostava, koska yksinasuminen on Suomessa ja kansainvälisesti yleistynyt viime vuosina ja suurissa kaupungeissa jo noin puolet asuinkunnista on yhden hengen asuinkuntia. Lukuisat aiemmat tutkimukset kuitenkin osoittavat, että perhe ja parisuhde ovat edelleen ihmisille keskeisiä hyvinvointia tuottavia asioita ja niitä toisaalta pidetään edelleen normatiivisina osina tavallista elämänkulkua. Tavoitteenani on selvittää, millaisia kokemuksia ja vaikutuksia arkeen yksin eläminen tuottaa ikävaiheessa, jossa tyypillisesti yhä useampi virallistaa parisuhteensa ja saa lapsia. Tutkielman aineisto koostuu 16:sta 30–35-vuotiaan yksinelävän naisen ja miehen teemahaastattelusta, joita analysoin sisällönanalyyttisesti. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii ensisijaisesti yksilöllistymisteesi, jossa nojaudun pitkälti Ulrich Beckin ja Elisabeth Beck-Gernsheimin sekä Anthony Giddensin kirjoituksiin. Hyödynnän analyysissani myös elämänkulkuun ja rakkauden monitahoiseen luonteeseen liittyvää kirjallisuutta. Tutkielman keskeisiä tuloksia olivat muun muassa, että yksin eläminen 30-vuotiaana koetaan vastentahtoiseksi, koska elämältä toivottaisiin jo sitoutumista ja pysyvyyttä. Yksinäisyyttä koettiin erityisesti viikonloppuisin, iltaisin ja juhlapyhinä. Läheissuhteet rakentuivat tyypillisesti lapsuudenperheen ja ystävien varaan. Ystävien perheellistymisen katsottiin vaikuttaneen ystävyyssuhteisiin etäännyttävästi, mikä etenkin naisilla johti saman elämäntilanteen jakavien vertaisten seuraan hakeutumiseen. Suhtautuminen vapauteen oli kahtiajakautunutta: toisaalta riippumattomuutta muista arvostettiin, mutta toisaalta vapaus saattoi yhdistyä negatiivisesti yksinäisyyteen ja irrallisuuteen. Tiettyjen asioiden tekeminen yhdistyi haastateltavilla vahvasti parisuhteeseen, minkä takia niiden tekemistä yksin välteltiin. Kumppanin etsimisessä ja puheessa ihannekumppanista yhdistyi niin ajatuksia romanttisesta rakkaudesta, aviorakkaudesta kuin järkiperustein tehtävistä valinnoistakin. Tutkielman johtopäätöksenä voidaan todeta, että lisääntyneestä elämänkulkujen suunnittelusta ja valinnaisuudesta huolimatta elämäntapahtumien normit vaikuttavat yksineläjien kokemuksiin elämäntilanteestaan. Rakkaus säilyy modernin ajan keskeisenä rakennuspalikkana ja vaikeasti ratkaistavissa olevana mysteerinä.

Tutkielmassa selvitetään tyypin 1 diabetesta sairastavien elämää sairauden hoitotoimenpiteiden kanssa. Tutkielman pääkysymys on seuraava: 'Millä tavalla arjessa tapahtuvat vuorovaikutustilanteet vaikuttavat tyypin 1 diabetesta sairastavan 'omahoitotoimijuuteen'?'. Kysymystä on tarkennettu kolmella kysymyksellä. Ensiksikin kysytään, millaisena tyypin 1 diabetesta sairastavan 'omahoitotoimijuus' näyttäytyy terveydenhuollon vuorovaikutustilanteissa. Toiseksi selvitetään, millaisena tyypin 1 diabetesta sairastavan 'omahoitotoimijuus' näyttäytyy koulun ja opiskelun tai työelämän ympäristön vuorovaikutustilanteissa. Kolmantena tarkastellaan, millaisena tyypin 1 diabetesta sairastavan 'omahoitotoimijuus' näyttäytyy vuorovaikutuksessa perheen ja/tai muiden läheisiksi katsottujen henkilöiden kanssa. Toimijuustutkimuksella on sosiologiassa pitkä historia. Tämän tutkielman aihe perustuu aikaisemmalle tutkimukselle, jossa on selvitetty potilaan roolia terveydenhuoltojärjestelmässä. Tutkimusaiheen kannalta on tärkeää huomata, kuinka potilaan asiantuntijuuden ja aktiivisuuden painottaminen on kehittynyt Talcott Parsonsin sairaan roolin (sick role) muodostamisen jälkeen. Sairaan asiantuntijuudesta ja hoitoteknologioiden käytöstä ovat keskustelleet esimerkiksi Ilka Haarni (ent. Kangas), Juha Soivio, Susanne Ådahl ja Annemarie Mol. Potilaan asiantuntijuuden kasvu mielessä pitäen tässä katsotaan, millä tavalla toimijuusteoreettinen näkökulma avaa tyypin 1 diabetesta sairastavan omahoidon käytäntöjä ja hoidon toimijuuden muutoksia vuorovaikutustilanteissa. Toimijuuden jäsentämisessä teoreettisena välineenä hyödynnetään Jyrki Jyrkämän laajemman sosiologisen modaliteettikeskustelun pohjalta kehittämää analyyttistä välinettä, toimijuuden modaliteettien verkostoa. Jyrkämän teorian taustalla on Anthony Giddensin ja Algirdas Greimasin toimijuusteoreettiset näkemykset. Tutkimusaineisto koostuu kymmenestä narratiivis-temaattisesta haastattelusta. Haastateltavat olivat tyypin 1 diabetesta sairastavia, joista jokaisella oli säännöllisessä käytössään jokin tai joitakin omahoitovälineitä. Haastattelut toteutettiin Helsingin ja Pirkanmaan seudulla. Tutkimuksen metodologinen lähestymistapa on teoriasidonnainen analyysi. Sisällönanalyysissa on muodostettu tarkasteltavat pääluokat aineistolähtöisesti. haastattelupuheen analyysissä hyödynnetään sekä aikaisempia sairastavan yksilön sosiaalitieteellistä tutkimusta että Jyrki Jyrkämän toimijuuden modaliteetteja. Keskeistä on havainnoida, millaista omaa hoitoa koskevaa toimijuutta olennaisissa vuorovaikutustilanteissa muodostuu. Tutkimuksessa havaitaan, että tyypin 1 diabetesta sairastuvan toimijuus on monipuolisesti sidoksissa sosiaaliseen ympäristöönsä ja vuorovaikutukseen inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden kanssa. Terveydenhuollon ammattilaisten, koulu- ja työhenkilöstön sekä perheen ja muiden läheisten lisäksi omahoitoteknologiat ovat ratkaisevia hyvän hoitotasapainon ylläpitämiseksi. Tutkimuksen toinen havainto on, että diabeteksen omahoitoon liittyvän toiminnan kirjo on laajempi kuin mitä terveydenhuollon keskustelussa yleisesti määritellään. Tyypin 1 diabeteksen hoito on muutakin kuin insuliinin pistämistä, verensokerien mittaamista ja ruokien miettimistä. Se on ennakointia, sosiaalisen tilanteen arviointia, joustamista ja vaatii myös osaavan ja kykenevän diabetesta sairastavan kohdalla muiden osallistamista hoitotoimenpiteisiin. Näin ollen havainnot kytkeytyvät toisiinsa. Tutkimuksen lopussa ehdotetaan käyttöön otettavaksi käyttöön käsite 'omahoitotoimijuus', jolla voitaisiin perehtyä enemmän tuleviin terveydenhuollon organisointiin vaikuttaviin muutoksiin, joilla on vaikutuksia myös hoidon suorittamiseen potilastasolla.

Avhandlingen inom området för arbetssociologi är en studie om postbyråkratiskt arbetsliv i den kreativa industrin i huvudstadsregionen. Syftet är att försöka definiera och förklara vad som avses med en postbyråkratisk organisation, vars mest framträdande säregenhet är betydelsen och behovet av sociala egenskaper och sociala relationer mellan de anställda. Den teoretiska referensramen presenterar teorier om kunskapsarbete, postbyråkrati och framväxten av den sociala organisationens förväntningar på individen. Den sociala organisationen är bevisligen framgångsrik eftersom den lyckas engagera individen på det emotionella planet. Forskningsresultat tyder på att emotionellt engagerade arbetstagare genererar trivsel och framgång. Dagens företagskultur kan däremot anses ha tagit ett steg längre än HR-litteraturen förutspådde på 1980-talet, och i den sociologiska litteraturen talar man ofta om vänskaps- och rolighetskultur - både på gott och ont. Flera framgångsrika företag är kända för att förespråka en sådan typ av företagskultur. Hur fungerar vänskapskulturen och vilka följder har den sist och slutligen för individen? I min avhandling har jag sökt postbyråkratiska kännetecken och särskilt uttrycken för vänskapskultur i småskaliga, ofta relativt nystartade företag i den kreativa branschen. Materialet är insamlat i huvudstadsregionen under åren 2013 och 2014 och består av kvalitativa forskningsintervjuer. Analysen av materialet visar på många sätt att vänskapskulturen bland informanterna är utbredd och relativt lätt att definiera. Informanterna har för det mesta en positiv syn på det så kallade subjektifierade arbetet, och upplever att de trivs på sin arbetsplats på grund av den goda stämningen och den sociala samvaron. Sociala relationer ger även ökat inflytande och antiauktoritära, icke-hierarkiska chefer som endast styr i bakgrunden är vanliga. Analysen visar också att rekryteringen inom branschen åtminstone enligt informanternas utsagor tagit ett steg bort från formella behörighetskrav och i första hand letar efter personligheter som passar in socialt sett i företagets kultur. En annan sida av resultatet är dock att vänskapskulturen även har avigsidor; det är svårt att tala allvar med en chef eller arbetskamrat som samtidigt är en vän, man kan känna sig orättvist behandlad men förbiser det för den goda stämningens skull, roligheterna stör själva arbetet m.m. Min slutsats är att en organisation som är icke-traditionell och saknar byråkratisk eller lagfäst struktur behöver något annat som håller truppen samlad och fokuserad på gemensamma mål. Det är möjligt att vänskapskulturen har blivit den sammanhållande faktorn på många arbetsplatser.

Avioliittoon perustuvan siirtolaisuuden hallinnassa kietoutuvat yhteen maahanmuuton kontrollointi ja oikeanlaisten tai toivottujen parisuhteiden määrittely. Tutkielma käsittelee avioliittoon perustuvan perheenyhdistämisen prosessia hallinnan kohteina olevien ylirajaisten pariskuntien elämästä ja kokemuksista käsin. Tutkielmassa tarkastellaan ensinnäkin perheenyhdistämisen prosessissa rakentuvia “aidon” avioliiton edellytyksiä sekä niiden suhteutumista lupaa hakevien ulkomaalaisten ja heidän suomalaisten puolisoidensa parisuhteiden käytäntöihin. Toiseksi analysoidaan luvan hakemisen institutionaalisiin käytäntöihin sisältyviä epäilyksen ja rodullistamisen ulottuvuuksia ja kolmanneksi lupaa hakevien pariskuntien omia toiminnan strategioita perheenyhdistämisen prosessissa. Tutkielman aineisto koostuu oleskelulupaa hakeneiden nepalilaisten miesten sekä heidän puolisoidensa, suomalaisten naisten, yksilö- ja parihaastatteluista. Tutkielman analyysissä yhdistetään sekä aineiston realistista että diskursiivista luentaa. Tällöin haastattelupuhe käsitetään merkityksiä tuottavana, puhetavoista ja narratiiveista rakentuvana toimintana, mutta samalla sillä nähdään olevan viittauspisteitä myös puheen ulkopuoliseen todellisuuteen. Analyysi nojaa siirtolaisuuden hallintaa, perhe- ja lähisuhteita sekä postkoloniaaleihin ”rotua”/etnisyyttä käsitteleviin tutkimuskeskusteluihin. Tutkielma paikantuu kriittisen siirtolaisuuden tutkimuksen tutkimusalueeseen. Tutkielma osoittaa, kuinka lupaprosessissa ei vain tarkasteta parisuhteen ”aitoutta”, vaan järjestelmä vaikuttaa ylirajaisten pariskuntien avioitumiskäytäntöihin ohjatessaan pariskuntia avioitumaan luvan saamisen varmistamiseksi. Tutkielman perusteella maahanmuuttohallinnon normatiiviset käsitykset parisuhteesta ja avioliitosta eivät aina vastaa ylirajaisten pariskuntien todellisia elämiä ja parisuhteiden käytäntöjä. Vaikka perheenyhdistämisen käytännöissä esiin tulevat normit nojaavat osin länsimaisen avioliiton ihanteeseen, eivät länsimaisen parisuhteen ideaaliin liittyvä vapaus ja yksityisyys toteudu lupaprosessissa. Lupajärjestelmä tunkeutuu parisuhteen intiimiin tilaan edellyttäessään puolisoilta avioitumista ja pakottaessaan puolisot lupaprosessissa avaamaan ja määrittelemään parisuhde-elämänsä yksityiskohtia maahanmuuttohallinnon viranomaisille. Lupajärjestelmä asettaa ylirajaisissa parisuhteissa olevat pariskunnat eriarvoiseen asemaan suomalaisten pariskuntien kanssa, kun se asettaa heidän suhteensa tarkastettavaksi ja ulkomaalaisen muuttamisen motiivit potentiaalisesti epäilyttäviksi. Analyysi nostaa esiin sekä lupaprosessissa koettuja intensiivisiä rasistisia hetkiä että prosessin materiaalisissa käytännöissä ja viranomaisten toiminnassa epäsuorasti koettua epäilystä ja rasismia. Kokemukset portinvartijoina toimivista viranomaisista vaihtelivat avustajista vastustajiin. Kokemus valvonnan alla olemisesta levittäytyi varsinaisista suhteen tarkastamisen käytännöistä – kuten lomakkeista ja haastattelutilanteista – myös muille alueille. Luvan hakijat ja heidän puolisonsa ovat potentiaalisesti jatkuvan tarkkailun alla tietämättä tarkalleen, mitkä tilanteet ja suhteen ulottuvuudet valvonta kattaa. Tutkielma osoittaa myös, kuinka lupaa hakevat eivät asetu vain hallinnan kohteiksi, vaan pyrkivät vaikuttamaan lupaprosessin suotuisaan etenemiseen ja myönteiseen lupapäätökseen. Pariskunnat hyödynsivät prosessin aikana sosiaalisia, taloudellisia ja kulttuurisia resursseja. Lisäksi lupaa hakevat ja erityisesti heidän puolisonsa pyrkivät esittämään parisuhteensa lupaprosessissa tavalla, jonka olettivat asettuvan maahanmuuttoviranomaisten käsityksiin “aidosta” avioliitosta sekä pyrkivät irrotautumaan hyväksikäyttävän maahanmuuttajan subjektipoisitosta ja osoittamaan hyvää kansalaisuuttaan työmarkkinakansalaisuuden diskurssiin nojaten. Poista valitut

Tutkin työssäni itseään 9/11 Totuusliikkeeksi kutsuvia aktivisteja, jotka pitävät syyskuun 11. päivän 2001 terrori-iskuja Yhdysvaltain hallinnon sisältä tehtynä salaliittona. Tutkimuskysymykseni on, muodostaako 9/11 aktivismi aidon sosiaalisen ja poliittisen liikkeen. Työn teoreettinen lähtökohta on Donatella della Portan liikemäärittelyssä. Sosiaaliset liikkeet muodostuvat kollektiivisesta toiminnasta, jossa yhdistyvät: a) Epämuodollisen kanssakäymisen verkostot, b) Jaetut uskomukset ja solidaarisuus, c) Konflikteihin keskittyminen ja d) Protestin käyttö. Aineistoksi valitsin 9/11 aktivistien yhteisöllisen uutissivuston 911Blogger.com:ilta bloggaukset neljältä päivältä: 11.-12.9.2006 ja 11.-12.9.2009. Analysoin ko. 99 bloggausta ja niiden pohjalta kirjoitettuja 899 kommenttia lähiluvulla, etsien em. liike-elementtejä. Lisäksi kartoitin 9/11 aktivistien sivustoja ja taustoitin muutamia varsinaisen aineiston ulkopuolisia liikehdinnän kohokohtia. Haastattelin myös suomalaista 9/11 aktivistia. Tulokseni on, että pääosin 9/11 aktivismia voidaan pitää sosiaalisena ja poliittisena liikkeenä. Liikkeen rajat ovat kuitenkin häilyvät ja määrittelystä voidaan päätyä hyvinkin erisuuruisiin arvioihin liikkeen koosta. Laadullisesti 9/11 aktivismin erityispiirre on totuuspolitiikka; toisin kuin muut yhteiskunnalliset liikkeet, siinä ei politisoida arvoja eikä intressejä, vaan totuus. Tämä tekee 9/11 aktivismista liikkeenä ehdottoman, sillä arvoja voidaan aina sovitella ja intresseistä neuvotella vakiintuneen poliittisten järjestelmän prosessein, mutta totuudesta ei voi neuvotella. Osa 9/11 aktivisteista rakentaa tuhansista pienistä tiedonmurusista salaliittokorpusta, viralliselle selitykselle vaihtoehtoista käsitystä terrori-iskuista. Pääosin tämä ei pyri olemaan kattava kuvaus tapahtumista, vaan kumoamaan Yhdysvaltain hallituksen tuottaman virallisen selityksen. 9/11 tähtiä ovat muutamat keskeiset kirjoja kirjoittavat tutkijat ja sekä dokumenttivideoiden tekijät. Suurelle yleisölle 9/11 aktivistit ovat eniten tulleet tutuiksi dokumentti Loose Changen kautta. 9/11 aktivistit ymmärtävät dokumenttivideot tärkeäksi kilpailevan selityksen viestimisessä. Toinen 9/11 aktivismin erityispiirre on, että se toimii käytännöllisesti katso kansalaisyhteiskunnan tai valtion suunnalta. 9/11 aktivistit hakeutuvat kontaktiin Yhdysvaltain vasemmisto älymystön kanssa, mutta tulevat torjutuksi. 9/11 aktivismilla on monta keskusta ja aineistoni perusteella vähäinen muodollinen organisoituminen nähdään etuna. Kuitenkin, tutkimassani aineistossa on esimerkkejä 9/11 aktivisteille avautuvista poliittisista tilanteista, joiden hyödyntäminen jää heikoksi. 911Blogger ei toimi liikettä rakentavana foorumina välittömän organisoitumisen kautta, vaan laajempana ja löyhempänä keskusteluyhteisönä. Aineistossa oli hyvin eri tyyppisiä bloggauksia ja keskusteluja. 9/11 aktivismi voidaan ymmärtää myös Pierre Rosanvallonin vastademokratian käsitteen sekä Ron Eyermanin ja Andrew Jamisonin kognitiivisen praksiksen käsitteen kautta. Vastademokratia merkitsee kansalaisten epäilyä ja valvontavaltaa suhteessa valtioon. Kognitiivinen praksis tarkoittaa sosiaalisen liikkeen toimintaa valta-asetelmia haastavan tiedon tuottajana. 9/11 epäily on samaan aikaan yhdysvaltalainen että globaali ilmiö. Internet-keskeisenä liikkeenä mahdollisuus toimia verkossa Yhdysvaltalaisen kanssa on avoin jokaisellle englanninkielen taitoiselle. Yhdysvaltojen ulkopuolelle 9/11 aktivismi on voimakkainta Australiassa ja Iso-Britanniassa sekä osin myös muualla Länsi-Euroopassa. Myös Suomessa on pieni 9/11 aktivistien ryhmä. Yhdysvalloissa 9/11 aktivistit harjoittavat paljon pienimuotoisia katumielenosoituksia tai —keskusteluja, mistä osa aktivisteista on alkanut käyttää käsitettä civil informationing. Sekä viralliseen selitykseen uskovat että salaliittoon uskovat kokevat oman ajattelunsa oikeelliseksi ja katsovat että toisten ihmisten epätoteen uskominen selittyy heidän emotionaalisilla tarpeillaan. 9/11 aktivistit ovat hyvin tietoisia symbolisesta toiminnasta. Eräänlaisena liike-univormuna toimii musta T-paita johon on kirjoitettu jokin liikkeen sloganeista. 9/11 aktivistien Internet-sivustoja listasin tutkimuksessa 201 kappaletta. Näistä 19 oli ammattiryhmittäisiä yhteenliittymiä. Laajin niistä on Architects and Engineers for 9/11 Truth.

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella, onko tuloerojen muutoksella yhteyttä hyvinvointiin Suomessa vuosina 1995–2014. Hyvinvointia mitataan Kelan kuolleisuus-, lääkekorvaus- ja työkyvyttömyysindekseillä, menetetyillä elinvuosilla, omaisuus-, väkivalta- ja seksuaalirikoksilla, yksinhuoltajien osuudella lapsiperheistä sekä avioerojen ja raskaudenkeskeytysten lukumäärällä. Suomessa tuloeroja mittaava Gini-indeksi nousi vuoden 1987 jälkeen 20 vuodessa 41 prosenttia 0,20:sta 0,29:ään vuonna 2007. Finanssikriisin jälkeen tuloerot laskivat hieman, ja vuonna 2014 indeksi sai arvon 0,26. Niin sanotun tuloerohypoteesin mukaan tuloerot aiheuttavat mitä erinäisimpiä sosiaali- ja terveysongelmia. Kriitikot sanovat tuloksien johtuvan otoskoosta, otoksen manipuloinnista, subjektiivisesti valituista vasteista tai yhteyden selittyvän maille ominaisilla piirteillä. Poikkileikkaustutkimukset tukevat pääosin tuloerohypoteesia, mutta pitkittäistutkimukset eivät yleensä päädy samansuuntaisiin tuloksiin. Tämä johtuu siitä, että paneeliaineistolla tuloerojen vaikutusta voidaan tutkia suoremmin ilman, että entiteeteille ominaiset piirteet sekoittavat tuloksia. Aineistona käytetään Tilasto- ja indikaattoripankki Sotkanetin sekä Tilastokeskuksen rekisteriaineistoja. Vasteesta riippuen 26–302 kuntaa tutkitaan 19–20 vuoden ajan. Menetelmänä käytetään lineaarisen regression kiinteiden vaikutusten mallia eli tutkimus tarkastelee tuloerojen muutosten vaikutusta hyvinvointiin kuntien sisällä, ei niiden välillä. Gini-kerroin ei ole yhdessäkään yhtaikaisessa mallissa tilastollisesti merkitsevässä yhteydessä vasteisiin. Ainoastaan väkivaltarikosten yhteydessä viiden vuoden viiveellä ja seksuaalirikosten yhteydessä kahden vuoden viiveellä gini-indeksin ja vasteiden välillä on merkitseviä yhteyksiä. Kunnan keskimääräiset tulot ja erityisesti kunnan yleinen pienituloisuusaste korreloivat useammassa tapauksessa vasteiden kanssa. Esimerkiksi työkyvyttömyyden ja omaisuusrikosten osalta yhteys havaitaan nollan, kahden, viiden sekä jopa 10 vuoden viiveellä paitsi keskimääräisten tulojen ja omaisuusrikosten välillä. Kaikki keskimääräisten rahatulojen yhteydet häviävät vakioinnin jälkeen. Sama tapahtuu köyhyysasteen malleissa, paitsi omaisuusrikoksissa kahden vuoden viiveellä ja seksuaalirikoksissa ilman viivettä. Tuloerohypoteesille ei saada tukea, sillä gini-kerroin on harvoin ja epäjohdonmukaisesti yhteydessä vasteisiin. Pienet selitysasteet, poikkileikkaava korrelaatio ja yhteyksien häviäminen kontrollitekijöiden kanssa sallivat korkeintaan varovaisten johtopäätösten tekemisen köyhyysasteen ja keskimääräisten tulojen vaikutuksesta hyvinvointiin. Tarvitaan lisätutkimusta, jotta taloudellisen eriarvoisuuden ja hyvinvoinnin suhdetta voidaan ymmärtää paremmin.

Tutkielmassa tarkastellaan erilaisia tapoja, joilla potilas osoittaa erimielisyyttä terapeutin hänen puheestaan tekemiä formulaatioita ja tulkintoja kohtaan. Pyrkimyksenä on edistää psykoterapiavuorovaikutuksen kokonaisvaltaista ymmärtämistä. Tutkimusten kumuloitumattomuuden puutetta korjataan tarjoamalla jo tutkituista ilmiöistä uutta tietoa uusista näkökulmista sekä toisaalta yhdistämällä samaa ilmiötä eri näkökulmista tarkastelleiden tutkimusten tulokset yhteen loogiseen kokonaisuuteen. Tutkielmassa yhdistyvät nykyisessä psykoterapiaa koskevassa keskustelunanalyyttisessä tutkimuksessa vallitsevat kaksi eri näkökulmaa: sekventiaalisesti järjestyneet terapiakäytännöt sekä vuorovaikutuksessa ilmenevät potilaan ja terapeutin välisen suhteen piirteet. Aineistona tutkimuksessa käytetään ääninauhoitteita kognitiivisista psykoterapiaistunnoista. Se koostuu 19 terapiaistunnosta. Yhden istuntonauhoitteen kesto on noin tunti, jolloin aineistoa on kokonaisuudessaan noin 19 tuntia. Litteroituna yhden nauhoitteen pituus on noin 40–50 liuskaa, eli yhteensä aineistoa on lähes 1000 liuskaa. Kaikissa istunnoissa on saman terapeutin ja potilaan muodostama dyadi, mikä mahdollistaa hyvinkin syvällinen kuvan muodostamisen tästä kyseisestä terapiasta. Metodina tutkielmassa käytetään keskustelunanalyysiä. Keskustelunanalyysissä keskitytään kompetensseihin, joita puhujat hyödyntävät osallistuessaan ymmärrettävään ja loogiseen keskusteluun. Sen perustehtävä on kuvata menettelytapoja ja olettamuksia, joiden varassa puhujat tuottavat oman käyttäytymisensä ja tulkitsevat toistensa käytöstä. Tutkimusote on siten tiukan induktiivinen: yksittäisiä vuorovaikutustapahtumia analysoimalla pyritään löytämään niille kaikille yhteisiä yleisiä muotoja. Potilaan tavat osoittaa erimielisyyttään terapeutin tekemiä formulaatioita ja tulkintoja kohtaan jakautuvat tiettyihin kategorioihin, joissa toistuvat samanlaiset toimintatavat ja käyttäytymispiirteet, jotka puolestaan eroavat muiden kategorioiden vastaavista; erimielisyyden muodot eroavat toisistaan myös erimielisyyden määrän suhteen. Yhteensä aineistonani olleesta 19 terapiaistunnosta löytyi 52 erimielisyystilannetta, jotka jakaantuivat yleisluonteensa mukaisesti kolmeen pääkategoriaan (osittainen myöntyminen, epävarmuuteen vetoaminen ja suoraan osoitettu erimielisyys) sekä yksityiskohtien kuten sanavalintojen ja rakenteiden mukaisesti yhteensä yhdeksään alakategoriaan ('kyllä ja', 'kyllä mutta', 'kyllä tai', osittainen erimielisyys, lievennetysti esitetty täysi erimielisyys, pitkään jatkunut voimakas erimielisyys, osittainen erimielisyys: kyllä ja ei -rakenne, suoraan osoitettu mutta ei aggressiivinen erimielisyys ja suoraan osoitettu voimakas erimielisyys: päällekkäispuhunta). Lisäksi laajimmassa, osittaisen myöntymisen kategoriassa alakategoriat jakaantuvat edelleen omiin alakategorioihinsa, joita on yhteensä kymmenen (lisäys, tarkennus, korjaava tarkennus; paitsi-muotoinen rajaus, lievennys, lisänäkökulma, tarkennus, tarkennus 'kyllä'- ja 'mutta'-osien välissä; tarkennus, tai ei -rakenne). Työn tärkein johtopäätös on, että mitä enemmän potilas on eri mieltä terapeutin esittämästä formulaatiosta tai tulkinnasta, sitä vähemmän hän suuntautuu preferenssijäsennyksen mukaisiin odotuksiin muotoillessaan vastaustaan. Myös keskustelusta välittyvä kuva potilaan mielentilasta ja hänen yleisestä vastarinnastaan noudattaa tätä samaa periaatetta. Erimielisyys ja nimenomaan negatiivisina tunteina ilmenevä vastarinta vaikuttaisivat olevan tiiviisti toisiinsa kietoutuneita ja kasvavan samassa suhteessa. Mitä voimakkaampi erimielisyys on, sitä enemmän potilas vaikuttaa affektiiviselta ja vastarintaiselta, ja mitä enemmän potilas on erimielinen ja vastarintainen, sitä vähemmän vuorovaikutukselliset normit ohjaavat erimielisyyden ja vastarinnan ilmaisemista. Lisäksi aineistosta oli havaittavissa, että keskustelunanalyyttisen teorian käsityksistä poiketen formulaatioihin annettuja vastauksia elaboroitiin jopa laajasti ja että tämä oli ennemmin sääntö kuin poikkeus. Aineiston rajoitteista johtuen tästä ei voida tehdä riittävän perusteltuja johtopäätöksiä nykyisen teorian puolesta tai vastaan, joten aiheen jatkotutkimus olisi erittäin tarpeellista.