Browsing by discipline "Sosiaali- ja kulttuuriantropologia"

Tutkielma tarkastelee lopun aikojen odotusta Twelve Tribes -yhteisössä, joka on alun perin Tennesseessä, Yhdysvalloissa 1970-luvulla syntynyt ja juutalaiskristillisestä perinteestä kumpuava uususkonnollinen liike. Nykyisin liikkeessä arvioidaan olevan muutamia tuhansia jäseniä ympäri maailman. Twelve Tribesin jäsenet pyrkivät elämään kuten alkukirkon perustajat Uuden testamentin Apostolien teoissa, ja arjessaan he toteuttavat näitä Raamatusta omaksuttuja malleja jakamalla kaiken keskenään, asuen ja eläen tiiviisti yhdessä. Twelve Tribes -liikkeen perimmäisenä tarkoituksena on palauttaa Vanhan testamentin mukaiset Israelin kaksitoista heimoa eri paikkoihin ympäri maailmaa, ja valmistautua Messiaan paluuta varten. Tätä uskomusta Messiaan paluusta ja sen myötä alkavasta tuhatvuotisesta rauhan valtakunnasta kutsutaan millennialismiksi. Tutkielman keskeisenä tavoitteena on ymmärtää millennialismin luonnetta uususkonnollisessa liikkeessä ja pohtia sen näyttäytymisen keinoja jäsenten jokapäiväisessä elämässä. Työ ottaa kantaa temporaalisuuden diskurssiin, sekä apokalyptisten liikkeiden elämänkaareen, joka on yleensä millennialistisissa yhteisöissä lyhytkestoinen. Tutkielma osallistuu millennialismin tutkimukseen ja uskontoantropologiseen keskusteluun uusista uskonnollisista liikkeistä laajemmin. Tutkimus perustuu etnografiselle kenttätyölle, joka on toteutettu Twelve Tribes -yhteisössä Yhdysvalloissa, New Yorkin osavaltiossa keväällä 2018. Kenttätyö kesti 2,5 kuukautta maaliskuusta toukokuulle. Aineisto koostuu kattavasta osallistuvasta havainnoinnista yhteisössä, haastatteluaineistosta ja yhteisön omasta painetusta materiaalista. Aineistoa analysoidaan uskontoantropologisten teorioiden, uskonnontutkimuksen sekä vertailevien etnografisten esimerkkien valossa. Twelve Tribes -yhteisö pyrkii toiminnassaan demonstroimaan tulevan rauhan ja rakkauden valtakunnan olemuksen. Messiaan odotetaan palaavan, kun yhteisö on onnistunut tässä tavoitteessaan. Jäseniltä vaaditaan jatkuvaa itsereflektiota korkeamman moraalisen tilan saavuttamiseksi, ja heidän odotetaan kasvattavan seuraava pyhänä ja puhtaana pidetty sukupolvi. Tuleva millenniaalinen aika on riippuvainen jäsenten toimijuudesta eli heidän kyvystään ja mahdollisuuksistaan elää oppien mukaista parempaa elämää. Twelve Tribes -yhteisön aikakäsitys on jaksotettu. Kuluvan ajanjakson tärkeimpänä tehtävänä pidetään pahuuden voittamista, jotta rauhan aika voi alkaa. Vastuu uuden ajan alkamisesta on yhteisöllä, mutta tavoite mielletään mahdottomaksi saavuttaa ilman korkeamman tahon apua. Yhteisö on toiminnassaan siis sekä aktiivinen että passiivinen. Millennialististen liikkeiden tutkimuksen valossa Twelve Tribesin voidaan nähdä sijoittuvan tälle kentälle piirteidensä puolesta hyvin. Tutkielman johtopäätöksenä on, että yhteisö on toimivasti onnistunut yhdistämään millennialismin osaksi arkeaan. Doktriinillisella tasolla odotus lopusta on vahvasti läsnä päivittäin, ja käytännöllisellä ja henkilökohtaisella tasolla se ilmenee jatkuvana pyrkimyksenä kehittää itseään ja omaa toimintaansa Messiaan kaltaiseksi. Jäsenten toimijuus lopun aikojen alkuun saattamisessa koetaan merkitykselliseksi. Twelve Tribesin pitkäikäisyyttä selittävät yhteisön dynaaminen luonne sekä keinot, joilla lopun aikojen odottaminen normalisoidaan osaksi yhteisölle tyypillistä arkea.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Kenttätyöni tavoitteena Kuuban pääkaupungissa Havannassa oli tutkia saaren suosituinta uskontoa santeríaa. Kysellessäni ja keskustellessani ihmisten kanssa uskonnosta, keskustelut päätyivät kuitenkin lähes poikkeuksetta käsittelemään rahaa. Varsinkin uskontoon vihkiytymättömät toivat usein julki avoimen paheksuntansa ja käsityksensä kaupallistuneesta santeríasta. Uskonnonharjoittajat toisaalta puolustivat lojaalisti uskontoaan, mutta myönsivät uskonnollisten rituaalien hintojen nousseen, yleisen hintatason nousun myötä. Lisäksi monia heistä huoletti perinteisinä pidettyjen arvojen, sääntöjen ja yleisen moraalin rapistuminen. Tästä uskonnon ja rahan yhteen liittävästä, mutta toisaalta vastakkain asettelevasta diskurssista tuli lähtökohta tutkielmalleni. Santería on vuosisatoja kestäneen kulttuurisen ja historiallisen prosessin tuloksena syntynyt synkretistinen kreoliuskonto, jossa afrikkalaiset ja eurooppalaiset uskomukset yhdistyvät omaksi uudenlaiseksi uskonnolliseksi kokonaisuudekseen. Kuubaan santerían juuret tulivat afrikkalaisten yoruba-orjien mukana 1700-luvulta alkaen. Santerían kosmologia perustuu käsitykselle yhdestä ylimmästä jumaluudesta ja tämän alaisuudessa vaikuttavista jumalista, orishoista sekä idealle, että nämä orishat ovat ihmisten spirituaalisia vanhempia sekä suojelijoita. Santerían harjoittamisen peruspilareita ovat initiaatio-, konsultaatio- sekä uhraamisseremoniat, joiden kautta paitsi ylläpidetään historiallista jatkumoa edeltäviin sukupolviin ja luodaan siteitä uskonnollisen perheen kesken, niin myös kommunikoidaan jumalten kanssa. Näihin rituaaleihin liittyvien kustannusten ja maksujen kautta santería myös yhdistyy talouden ja kaupankäynnin maailmaan: seremonioihin tarvittavat, osin hyvinkin hintavat, materiaalit täytyy ostaa ja lisäksi rituaalien suorittajille kuuluu maksaa palkkio. Kalliit uskonnolliset rituaalit ja surkea taloustilanne onkin juuri se mahdoton kombinaatio, johon santeríaan liittyvät jännitteet Kuuban kontekstissa kiteytyvät. Vallankumouksenjälkeistä sosialistista Kuubaa pyöritti neuvostoavuin tuettu jakelu- ja säännöstelytalous, joka piti huolen kansalaisten perustarpeista; rahalle ei ollut tarvetta – tämä oli myös sosialismin ideologinen tavoite. Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991 jäi Kuuba yhtäkkiä taloudellisesti täysin tyhjän päälle – ja jakelutalouteen opetetut ja siitä riippuvaiset kansalaiset oman onnensa nojaan. Tämän talouskriisin jäljiltä mustanpörssin kauppa alkoi kukoistaa ja yhtäkkiä rahalle olikin suurempi tarve kuin koskaan, mutta sitä oli käytössä vain harvoilla ja etuoikeutetuilla: niillä ketkä työskentelivät turismin piirissä tai niillä, joille sukulaiset lähettivät rahaa ulkomailta. Valtion oli talouden elvytysyrityksissään toimittava sosialistisen ideologiansa vastaisesti hakeutuessaan takaisin globaalien talousmarkkinoiden piiriin ja panostaessaan mm. ulkomaisiin sijoittajiin ja turismiin sekä sallimalla yksityisyrittäjyyden. Tällainen talouspolitiikka yhdistettynä kahden valuutan järjestelmään sai aikaan sen, että kuubalainen yhteiskunta alkoi paitsi rahallistua niin myös eriarvoistua nopeassa tahdissa: vallankumouksen päämäärä oli nimenomaisesti ollut sosiaalisesti oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen yhteiskunta, mutta talouskriisin ja rahan laajamittaisen käyttöönoton jäljiltä oltiin tilanteessa, jossa Kuubassa oli kaksi luokkaa: ne, joilla on dollareita ja ne, joilla dollareita ei ole. Vakuutellessaan virallisessa retoriikassaan sosialismia, mutta toimiessaan käytännössä kapitalistisia rakenteita tukien, valtio näytti mallia kaksinaismoralismille, josta sittemmin tuli myös kansalaisten puutteen motivoimaa toimintaa määrittävä tekijä: yhteisesti jaetusta puutteen kokemuksesta tuli moraalittoman ja jopa rikollisten toimeentulokeinojen sosiaalisesti hyväksytty oikeutus. Ristiriitaiset lojaliteetit ovat olennainen osa myös santerían muotoutumisen historiaa, mutta siinä missä menneisyydessä tasapainoiltiin siirtomaaisäntien ja sosialistisen ateistisen valtion vaateiden kanssa, nykyisin nuo arvovalinnat tapahtuvat pyhän ja rahan välillä: taloudelliset haasteet koettelevat myös uskonnonharjoittajia, mutta toisaalta jumalat olettavat palvontaa ja kunnioitusta maallisista rahahuolista riippumatta. Ristiriitaisia käsityksiä santeríasta on osaltaan ollut synnyttämässä myös Kuuban valtion nykyinen strategia käyttää afrokuubalaisia uskontoja kaupallisiin tarkoituksiin erityisesti turismin kontekstissa. 1990-luvun talouskriisistä seurasi Kuubassa paitsi suuria taloudellisia niin myös kulttuurisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Siitä puhutaan myös moraalin ja arvojen kriisinä, sillä toisaalta yhteisesti jaetusta puutteen kokemuksesta toisaalta rahasta on tullut kaikkea ihmisten toimintaa, myös heidän moraaliaan, määrittävä tekijä. Puutteen, moraalin ja rahan tavoittelun näkökulmasta santerían kaltainen uskonto, jonka perustoimintoihin ja -rakenteisiin raha olennaisesti liittyy, näyttäytyy siis tämän päivän Kuubassa erityisen problemaattisena.

Tutkielma käsittelee ihmisten kääntymistä protestanteiksi kristityiksi Kathmandussa Nepalissa. Kääntymistä käsitellään tutkimuksessa prosessina ja tutkimuksessa tarkastellaan myös kääntyjien uuden uskonnollisen identiteetin muodostumista. Työn tavoitteena on kuvata kääntyneiden kristittyjen sekä toisen sukupolven kristittyjen omia kokemuksia kääntymisestä ja kristittynä olemisesta sellaisina, kuin he itse kertovat. Työssä on käytetty erityisesti Robert Hefnerin ja Lewis Rambon teorioita kääntymisen prosessista ja sen tutkimuksen hedelmällisistä suunnista. Tutkimusta varten tehtiin kolmen kuukauden kenttätyö Kathmandussa. Tutkimusmetodina on käytetty osallistuvaa havainnointia kristittyjen keskuudessa pyhäkoulutyössä ja uskonnollisissa tilaisuuksissa sekä kristittyjen informattien puolistrukturoituja haastatteluja, jotka äänitettiin. Kenttätyövaiheen jälkeen lisää tietoa kerättiin sähköpostilla muutamille Kathmandussa asuville kristityille lähetetyllä lyhyellä kyselyllä, jota he lähettivät myös eteenpäin kristityille tuttavilleen. Tutkimuksessa todetaan, että kääntymisen prosessissa kontekstilla on erittäin tärkeä rooli kääntymisen olosuhteiden ja niissä kehittyvän kristillisen identiteetin määrittämisessä. Tutkimuksessa pyritään osoittamaan kuinka monet puolet on tärkeää ottaa huomioon kääntymisen kontekstia tarkasteltaessa. Se koostuu monista toistensa kanssa vuorovaikutuksessa olevista osista kuten historiasta, yhteiskunnasta, vallitsevasta maailmankäsityksestä, sosiaalisista tekijöistä, hengellisistä tekijöistä ja sukulaisten asenteesta sekä muista seikoista. Kontekstin eri tekijöiden tärkeys vaihtelee henkilöstä ja tilanteesta riippuen. Kathmandussa erityisen tärkeä rooli on väestöstä noin 80 prosentin harjoittamalla hindulaisuudella, joka vaikuttaa merkittävästi siihen, mitä kristityistä ja kääntymisestä ajatellaan. Ympäristön kielteisistä asenteista huolimatta Kathmandun kirkot kasvavat ja tässä tärkeä osuus on sillä, että nepalilaiset kääntyneet kristityt oppivat myös jakamaan uskostaan muille. Kääntymisen prosessissa merkitsee paljon myös uuden kristillisen identiteetin muodostaminen ja tässä kääntyjää ympäröivien kristittyjen yhteisö on tärkeässä osassa. Tutkimuksessa kuvataan, kuinka kristityt muodostavat yhdessä omaa kristillistä identiteettiään Kathmandun hindulaisessa ympäristössä ja opettavat tätä identiteettiä lapsille pyhäkouluissa.

Suomalais-karjalaisen kansanuskon harjoituksesta puhutaan yleensä nostalgisesti jonain kadonneena tai katoavana, sillä ajatellaan, että historiallinen kehitys voi kulkea vain eteenpäin eikä autenttista kansanuskon kontekstia ole enää mahdollista palauttaa. Samalla voidaan kuitenkin jatkuvuutta painottavasta näkökulmasta esittää, että yhteyttä perinteeseen ei ole täysin menetetty, sillä perinteen jatkumo on yhä havaittavissa suomalaisessa kulttuurissa. Suomalaiset kansanperinnearkistot ovat myös poikkeuksellisen kattavat, mikä tekee mahdolliseksi vanhojen tapojen ymmärtämisen sekä niiden ottamisen osaksi omaa arkea. Tämän haastattelututkimuksen kohteena on Taivaannaula-niminen yhdistys, joka toiminnassaan pyrkii kansanperinteen ja kansanuskon kokonaisvaltaiseen käsitteelliseen ja käytännölliseen revitalisaatioon. Liikkeen pyrkimys määritellä itsensä erilleen uuspakanuus-käsitteestä tuo sen lähemmäksi alkuperäiskulttuureja sekä dekolonisaatiota koskevaa keskustelua. Vanhaa suomalaista kansanuskoa on tutkittu runsaasti, mutta sen uusia ilmenemismuotoja on tarkasteltu tieteellisesti vasta melko vähän. Tämän tutkielman tarkoituksena on tuoda lisää tietoa aiheesta ja samalla aktiivisesti kyseenalaistaa uskontotieteelliselle ja uuspakanuustutkimukselle ominaisia käsitteellisiä rajoitteita. Uuspakanuustutkimuksen sisällä ollaan havaittu kasvavissa määrin, että useat kansanuskojen harjoittajat ottavat etäisyyttä yleismaailmalliseen uuspakanuus-käsitteeseen perinteen ajallisen jatkumon korostamiseksi. Perinteisyydestään huolimatta monet rekonstruktionistiset liikkeet pyrkivät samalla selvästi erilleen nationalismista. Kansanuskoisten kuten aasauskoisten keskuudessa näyttää olevan yleistymässä taipumus pyrkiä erilleen myös institutionaalisen uskonnon luomista oletuksista sekä painottaa konkreettista ja kokonaisvaltaista toimintaa uskon tai teologisesti rajatun opin sijaan. Kansanusko tällaisessa muodossaan voidaan ymmärtää uskonnon sijaan enemmän tai vähemmän pysyväksi kehykseksi, joka kuitenkin sallii samalla variaation. Tärkeimpänä aineistona tässä työssä on seitsemän Taivaannaulan toimintaan aktiivisesti osallistuneen jäsenen syvähaastattelua, joissa esiintyvää monipuolista argumentaatiota tarkastellaan antropologisen ja sosiaalitieteellisen tutkimuksen valossa. Työhön sisältyy myös kuvaus kenttätyöstä Taivaannaulan kekrijuhlassa, jossa perinteen toteuttaminen yhdistyi luontevasti sen yhdessä opetteluun. Marshall Sahlins esittää, että kansankulttuurien uutta nousua tulisi tarkastella ”keksityn kulttuurin” tai ”vastakulttuurin” sijaan ”kulttuurin vastustuskyvyn” ja ”kulttuurin kekseliäisyyden” näkökulmasta. Christy Wampole taas argumentoi, että ihmisellä on yleismaailmallinen tarve omiin ”juuriin” jotka merkitsevät kuulumista sosiaaliseen, kulttuuriseen sekä luonnon muodostamaan kokonaisuuteen. Työssä esitetään, että haastatteluissa esiintyvät käsitteelliset kehykset ilmaisevat tiedostettua, refleksiivistä ja kokonaisvaltaista suhtautumista perinteeseen, joka ottaa huomioon samanaikaisesti sekä perinteen pysyvyyden että muutoksen. Kansanuskon revitalisaatio ei tarkoita tässä työssä vain vanhan tapaperinteen rekonstruktiota ja jatkamista, vaan myös samanaikaista pyrkimystä korjata ja vahvistaa elävänä säilynyttä perinnettä sekä palauttaa perinteitä suuren yleisön tietoisuuteen. Revitalisaatio sisältää ajatuksen, että myös tavat, joiden perimmäinen merkitys on unohdettu tai joiden muoto on muuttunut esimerkiksi kristillistämisen seurauksena voivat kuitenkin olla osa maanläheisen perinteen jatkumoa. Voidaan esittää, että Suomessa erityisen hyvin tallennetun kansanperinteen arkistojen avulla on mahdollista palauttaa käytäntöön paitsi unohdettuja tapoja, myös uudistaa ja vahvistaa niiden elinvoimaisuudelle tärkeitä käytännöllisiä ja käsitteellisiä konteksteja. Perinne luonnollisesti muuttuu elinolosuhteiden mukana – länsimaisen kehitysuskon ajauduttua kriisiin, on kuitenkin aiheellista kysyä, olisiko modernisaation kielteisiä vaikutuksia mahdollista estää ammentamalla historiasta kokonaisvaltaisempia tapoja elää osana ympäröivää sosiaalista, kulttuurista ja ekologista kontekstia. Kansanuskon revitalisaation tarkastelu modernisoituneissa yhteiskunnissa voi merkitä antropologiselle keskustelulle paitsi mahdollisuutta välttää tieteenalalle ominaista eksotisointia ja toiseuttamista, myös soveltaa kansankulttuureja koskevaa tietoa kestävien käytännön ratkaisujen luomiseksi.

Tutkielmassa tarkastellaan osallisuutta ja osallistamista Helsingin kaupungissa ja erityisesti Helsingin kaupungin digitaalisilla näytöillä. Työn tavoitteena on tarkastella Helsingin kaupungin digitaalisten näyttöjen potentiaalia toimia osallistamisen työkaluna. Lisäksi pohditaan ja kuvaillaan demokratian muutosta, digitalisaation vaikutuksia ja osallisuutta Helsingin kaupungissa. Demokratian muutoksessa teknologia ja ihmisten toimijuus mahdollistavat uusia demokratian muotoja joissa demokratia on entistä avoimempaa ja yhä useampi voi osallistua siihen. Tutkielmassa on toteutettu monipaikkaista kenttätyötä, johon on sisältynyt osallistuvaa havainnointia sekä haastatteluja. Päähaastateltavia tutkielmassa on seitsemän ja he ovat kaikki töissä Helsingin kaupungin virastoissa ja työskentelevät lähellä osallistamisen kenttää. Lisäksi havainnointi olen tehnyt sekä kaupungin digitaalisten näyttöjen yhteydessä sekä Helsingin kaupungin virastojen järjestämissä tapahtumissa, jotka liittyvät kaupungin kehittämiseen ja osallisuuteen. Helsingin kaupungilla on strategian mukaan olevan vahva poliittinen tahto osallistaa. Hallinnon muutokset ovat kuitenkin hitaita. Osallistaminen ja osallistuminen ovat olleet lain määritteleminä pakollisia vasta 2000 -luvun alusta alkaen, joten parhaat osallistamisen käytännöt (best practices) ovat vasta muotoutumassa. Digitalisaation ja informaatioteknologian kehityksen myötä deliberatiivinen demokratia on entistä helpommin saavutettavissa. Digitalisaatio mahdollistaa aikaisempaa laajemman osallistamisen ja osallistumisen. Myös asiantuntijuuden rooli on muuttumassa, kun osallistamisen ja digitalisaation johdosta tieto leviää kaupunkilaisille entistä helpommin. Toisaalta digitalisaatioon liittyy riski yhteiskunnallisesta eriarvoistumisesta. Vaikka digitalisaatio mahdollistaa entistä laajemman ja helpomman osallistamisen ja osallistumisen, eivät digitaaliset näytöt ole paras mahdollinen tapa osallistaa helsinkiläisiä. Näyttöjen paikkasidonnaisuus voi aiheuttaa eriarvoistumista ja rajoitteita osallistumiselle. Digitaalisten kaupunkinäyttöjen potentiaali voisi sen sijaan olla kaupungin viestinnällinen kanava, joka luo kaupunkitilaan mielikuvaa kaupungin tahdosta kuulla kaupunkilaisia. Digitaalisten kaupunkipintojen käyttöön liittyvät myös kysymykset yksityisyydestä ja yksilön vaikutelmanhallinnasta sekä vallasta, koska useimmiten kaupungin digitaalisilla pinnoilla osallistaminen suuntautuu ylhäältä alas eli kaupungin taholta kaupunkilaisille. Kaikki erilaiset osallistamisen tavat ovat kuitenkin tärkeitä Helsingin kaupungille ja sen kehittämiselle, koska kaupunkilaiset eivät ole homogeeninen ryhmä. Positiivinen ilmapiiri osallisuutta kohtaan edistää kaupunkilaisten aktiivisuutta ja välejä hallinnon ja kaupunkilaisten välillä.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan kiertelevien muusikoiden (músicos ambulantes) työtä Perun pääkaupungissa Limassa, heidän suhdettaan edustamaansa kreolimusiikkiperinteeseen sekä kyseisen perinteen asemaa perulaisessa kulttuurikokonaisuudessa. Työssä muusikot vertautuvat suullisen tradition kantajiin, jotka performansseissaan ammentavat Liman kreolimenneisyydestä tarinankertojien tapaan. Vaikka painopiste on yhtäältä musiikillisissa käytänteisissä musiikillisten teosten tai ’tekstien’ sijaan ja toisaalta esityksen vuorovaikutuksellisissa puolissa, pyritään tutkielmassa siitä huolimatta lähestymään sen keskeistä käsitettä, performanssia, tavalla, joka tasapainottaa performanssin monet merkityksen tasot ja samalla pohjaa ne kulttuurisesti ja historiallisesti spesifeihin konteksteihin. Tutkielman alaotsikon, ’Analyysi performanssin poetiikasta ja politiikasta’, taustalla on kaksi yhteenkietoutuvaa tapaa ymmärtää ääni yhtäältä puhutun ja lauletun performanssin kanavana ja toisaalta yhteiskunnallisen aseman metaforana. Työn pääasiallisena tutkimusmenetelmänä oli osallistuva havainnointi kahden ryhmän ja yhden itsenäisen kiertelevän muusikon seurassa kolmen kuukauden ajanjakson aikana huhtikuusta kesäkuuhun 2007. Kirjoitettujen havaintomuistiinpanojen ohella aineisto koostuu äänitetyistä haastatteluista ja videomateriaalista. Haastatteluissa pyrittiin selvittämään muusikoiden elämäntarinoita ja eritoten sitä, miten he päätyivät kiertelevän muusikon toimeensa, miten he puhuivat taiteilijuudestaan, suhteestaan muihin muusikoihin, sekä kilpaileviin ryhmiin että omiin soittokumppaneihinsa, yleisöön ja ravintoloiden omistajiin. Kyselylomakkeista, joilla haluttiin valottaa yleisön suhtautumista muusikoihin, kävi ilmi, kuinka kyseistä musiikkityyliä pidettiin yhteisenä kansanperintönä. Työn edetessä esitellään joitain niistä kulttuurisista strategioista, joilla kiertelevät muusikot pyrkivät legitimoimaan tekemäänsä työtä. Hyödyntäen tutuista lauluista koostuvaa jaettua perinnettä he yrittivät solmia kontaktia yleisöönsä ja luoda vastavuoroisuuden ilmapiiriä, jossa kuulijalla olisi moraalinen velvoite vastata musiikin lahjaan ja vapaaehtoisesti tarjota rahaa 'tunnustuksena musiikista ja tulkinnasta, kunnioituksesta taiteellista puolta kohtaan', kuten yksi muusikoista asian ilmaisi. Silloin kun tämä strategia epäonnistui, he saattoivat vedota taloudelliseen velvoitteeseen maksaa esitetyistä lauluista, mutta aggressiiviset vaatimukset johtivat monesti siihen, että asiakkaat valittivat ravintolan omistajalle ja jatkossa tämä kielsi muusikoilta luvan soittaa tiloissaan. Yhtenä työn johtopäätöksistä on, että muusikot esiintyessään ikään kuin he esiintyisivät arvostavalle konserttiyleisölle välinpitämättömien lounastajien sijaan pyrkivät symbolisesti muuttamaan epävakaat työolosuhteensa ja voittamaan marginaalisuutensa.

Tutkielma tarkastelee venäjänkielisten maahanmuuttajien elämää asuinpaikkakunnallaan pyrkimyksenään ymmärtää maahanmuuttajien elettyä maailmaa ja sen muodostumista osana jokapäiväistä paikassa elettyä elämää. Työssä kysytään millaisista elementeistä elämä uudella paikkakunnalla, paikassa, venäjänkielisten maahanmuuttajien kokemuksessa rakentuu ja mikä paikassa ja elämässä siellä koetaan tärkeäksi. Tutkielman aineistonkeruu on toteutettu noin 6 kuukautta kestäneen etnografisen kenttätyöjakson aikana vuonna 2009. Aineistonkeruuseen on käytetty kahta metodia: Osallistuvan havainnoinnin kautta aineistoa on kerätty venäjänkielisten maahanmuuttajien paikallisyhdistyksen toimintaan tutustuen ja osallistuen. Lisäksi työhön on haastateltu 18 venäjänkielistä maahanmuuttajaa yhdistyksen toiminta-alueelta ja sen ympäristöstä. Tutkielmassa venäjänkielisten maahanmuuttajien elämä muuttopaikkakunnalla näyttäytyy sekä tähän hetkeen ja paikkaan suuntautuneesta elämästä että tärkeistä kulttuurisista jatkumoista muodostuvana. Näitä muutoksen ja jatkuvuuden aspekteja tarkastellaan työssä fenomenologisten paikkaa ja paikan kokemusta ymmärtämään pyrkivien teoreettisten lähestymistapojen sekä sosiaalisen muistin käsitteen kautta, ja avataan erityisesti habituksen – sosiaalisen rakenteen - käsitteen valossa. Näiden tarkastelukulmien kautta työssä avautuu näkökulma maahanmuuttajien kuulumisen rakentumiseen kahden maailman – kahden erilaisen sosiaalisen rakenteen - kohdatessa maahanmuuttajien eletyssä paikassa. Asuminen, päivittäinen elämä ja arki, kiinnittää maahanmuuttajia vahvasti tähän hetkeen - uuteen maailmaan ja siellä elettävään elämään - tehden asuinpaikasta kodin ja kuulumisen paikan. Asumisen kautta uusi maailma opitaan ja omaksutaan. Samalla maahanmuuttaja kantaa vanhaa maailmaa, habitukseen kiinnittynyttä sosiaalista rakennetta, mukana jaettuihin kulttuurisiin käytäntöihin ja tapoihin, instituutioihin ja arvoihin kiinnittyneenä. Nämä kulttuurisen ryhmän jakaman sosiaalisen muistin osa-alueet pitävät yllä yhteyden menneeseen, taakse jätettyyn kuulumisen paikkaan ja maailmaan ja emotionaalisesti merkittävään kotiin, tuottaen kokemusta jatkuvuudesta uudessakin ympäristössä. Samalla ne toimivat siltana kahden maailman välillä tuottaen näin osaltaan kuulumista ja kotona olon – kokemuksesta myös uudessa paikassa siellä eletyn elämän osina. Perhe ja uskonto merkityksellistyvät maahanmuuttajien uuden ja vanhan maailman, muutoksen ja jatkuvuuden, risteyskohdassa kuulumisena ja kuulumisen kokemuksen tuottajina molempiin. Perhe, sukulaisuus sekä kasvatus ovat erityisessä roolissa vanhan maailman välittäjinä ja kantajina, mutta samalla uuden kulttuurin ja rakenteen vaikutuspiirissä myös muutoksessa. Erityisesti lasten ja kasvatuksen kohdalla mukana kannettu habitus näyttäytyykin myös mahdollisuutena ymmärtää ja ottaa haltuun uutta maailmaa tutusta rakenteesta käsin. Myös uskonto näyttäytyy tärkeänä osana mukana kannettua vanhaa maailmaa, muistin jatkumona sekä jokapäiväisen elämän tasolle yltävänä kosmologian ja rakenteen yhteenkietoutumiseen mahdollistuneena tapana kohdata ja ymmärtää uutta maailmaa ja siinä eletyn elämän haasteita. Samalla uskonto merkityksellistyy yhteisönä, joka tarjoaa myös kansallisten ja etnisten rajojen yli yltävän, paikallisten kanssa jaetun, kokemuksen kuulumisesta. Tutkielma osoittaa, miten paikassa eletyssä elämässään maahanmuuttajat neuvottelevat kuulumisesta, kotona olon mahdollisuuksista, kahden maailman, muutoksen ja jatkuvuuden sekä samalla erilaisten kuulumisen yhteisöiden risteyskohdassa. Työssä näyttäytyy myös, miten erilaisten rakenteiden kohdatessa samassa paikassa ne merkityksellistyvät symbolisina rajoina, joihin liittyy paikassa eletyssä elämässä erityisesti maahanmuuton lisääntyessä myös vierauden ja ulkopuolisuuden kokemuksia. Samalla tutkielma kuitenkin osoittaa, että pitäessään kiinni habituksensa kannalta merkittävistä asioista maahanmuuttajat myös etsivät ja rakentavat mahdollisuuksia kuulumisen ja osallisuuden – kotona-olon – kokemukseen uuteen paikkaan ja erityisesti sen paikalliseen yhteisöön.

Tutkimus käsittelee paikan muodostumista Brasilian Rio de Janeirossa, favela-yhteisössä nimeltä Canta-galo-Pavão-Pavãozinho. Favela-yhteisö on epävirallinen asuinalue, joka sijaitsee käytännössä laittomasti kaupungin keskustassa. Alueen asukkaat yleensä joko omistavat tai vuokraavat asuntojaan laillisesti, mutta itse maa-alue on kaupungin omistuksessa. Rio de Janeiron historiassa useita favela-yhteisöjä onkin purettu tai siirretty vastoin niiden asukkaiden tahtoa. Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella keinoja, joilla asukkaat luovat omistussuhteen asuinpaikkaansa ja sitä kautta hakevat oikeutusta läsnäololleen kaupungissa. Tutkielman aineisto on kerätty neljän kuukauden tutkimusjaksolla Rio de Janeirossa syksyllä 2013. Tutkielman pääasialliset tutkimusmenetelmät ovat syvähaastattelut sekä osallistuva havainnointi. Aineiston avulla päädytään tulokseen, että Cantagalo-Pavão-Pavãozinhon asukkaiden suhde paikkaan syntyy ihmisten ja historiallis-kulttuurisen kontekstin kohtaamisesta tilassa ja ajassa. Suhde käy ilmi esimerkiksi tilanteissa, joissa henkilö paikantaa itsensä tilassa ja kommunikoi paikan tuntemustaan eteenpäin liikkumisen narratiiveissa. Lisäksi paikoille annetut nimet välittävät niihin liitettäviä tarinoita. Työssä todetaan, että kuullakseen niiden kaupunkilaisten äänen, jotka ovat alakynnessä julkisessa keskustelussa, täytyy kuunnella kaikilla aisteilla. Cantagalo-Pavão-Pavãozinho on täynnä erilaisia graffiteja, jotka voidaan nähdä hiljaisina puheenvuoroina paikan elinolojen parantamiseksi. Graffitit muuttavat favela-yhteisön seinät kommunikatiiviseksi areenaksi, jolla paikoille annetuista merkityksistä neuvotellaan. Sekä liikkumisen narratiivit ja paikkojen nimet että graffitien kautta välitetyt puheenvuorot liittävät yhteisön yhteisiä tarinoita ja yksilön omia kokemuksia fyysiseen ympäristöön. Ne voidaan nähdä keinoina, joilla Cantagalo-Pavão-Pavãozinhon asukkaat ottavat osaa julkiseen keskusteluun ja neuvottelevat oikeudestaan asuttaa kaupungin keskustan kaunista maisemaa. Paikka voi toimia kehyksenä, jonka kautta tätä kokonaisuutta katsotaan, ja toisaalta kehys voidaan nähdä lähteenä paikan syntymiselle. Lopulta teoreettisen keskustelun sekä kerätyn aineiston valossa todetaan, etteivät paikat ole irrotettavissa ihmisistä. Pysähtyneen olemassaolon sijaan paikat tapahtuvat ihmisten kohdatessa toisia ihmisiä ja heidän paikoilleen antamia merkityksiä tilassa ja ajassa.

Tutkielman aiheena on Ranskan Polynesiassa sijaitsevan Moorean saaren yhteisön kosmologinen ympäristösuhde tarkastellen erityisesti saaren laguunia kulttuurisesti merkityksellisenä paikkana ja osana kokonaisvaltaista kulttuurista tietojärjestelmää. Tutkielmassa laguunin merkitys korostuu suhteessa toisenlaiseen paikan määrittelyyn, laguuniin perustettuun suojeluohjelmaan, joka kieltää kalastuksen usealla alueella ympäri saarta, sillä laguunin kalojen on havaittu vähentyneen. Suojeluohjelma, jossa laguunin tila rajautuu kiellettyihin ja sallittuihin alueisiin, herättää monissa saaren asukkaissa kokemuksen ulkoa tulevista, mielivaltaisista säännöistä ja luokittelee kalastajat ainoastaan resurssin loppuunkuluttajiksi. Laguuni on osa koko saarta, missä pienimuotoinen kalastus on aina ollut ensisijaisen tärkeää yhteisölle. Tutkimuskysymyksenä on, millaisia tietojärjestelmiä edustavat moorealaisten kalastajien ja toisaalta ympäristönsuojeluohjelmassa vaikuttava tieto laguunista ympäristönä ja millaista vuorovaikutusta näiden tiedon maailmojen välillä on. Tutkimuksen metodi oli neljän kuukauden pituinen kenttätyöjakso Moorealla joulukuusta 2010 huhtikuuhun 2011, jona aikana kerättiin aineistoa pääosin osallistuvalla havainnoinnilla, nauhoitetuilla haastatteluilla ja epämuodollisilla keskusteluilla. Tutkimukseen haastateltiin kalastajia, viranomaisia, kulttuurijärjestöjen edustajia, tutkijoita sekä muita ihmisiä. Aineisto on kerätty kenttätyön lisäksi Moorealta ja Tahitilta saaduista tutkimusraporteista ja ympäristönsuojeluesitteistä sekä laajasta teoreettisesta kirjallisuudesta. Moorean laguunin kalastuskiellot ovat osa historiallista ja poliittista jatkumoa, jossa saari on jo kauan ollut yhteydessä ulkopuolisiin vaikutteisiin ja kategorioihin. Laguunin suojelussa on mukana useita toimijoita paikallisestikin. Kulttuuri on muuttunut. Silti kulttuurin jatkuvuudelle olennaiset kategoriat esimerkiksi maanomistuksessa pätevät edelleen. Moorealaisten maasuhde on esi-isällinen ja voimakas kulttuurisen identiteetin rakentaja. Ympäristötietoisuuden vahvuus tulee esiin moorealaisten tunteessa omasta toimijuudestaan osana ympäristöä ja niissä sukupolvien kautta kulkeneissa käytännöissä, joita ylläpidetään esimerkiksi laguunissa. Moorealaisten ympäristösuhde on yhtä lailla spirituaalinen kuin käytännöllinenkin. Päädytään johtopäätökseen, että luonto, ja siten tieto, tuotetaan yhdessä eroista koostuvassa maailmassa. Paikat tulevat merkityksellisiksi osana sosiaalista todellisuutta, ihmisen sitoutuessa maailmaan aktiivisesti, vuorovaikutuksessa sekä ympäristönsä, muiden ihmisten että muiden lajien kanssa. Moorean laguunissa kohtaavat yksilön ja yhteisön kasautunut kokemus ja tieto paikasta. Laguunin tärkeys moorealaisille nykyäänkin näkyy siinä keskustelussa ja ristiriidoissa, joita se herättää laguunin jatkuvuuden mahdollisuuksista. Tietyt kategoriat luonnosta ja paikasta tuovat konkreettisia muutoksia. Tutkielma herättää kysymyksen, millaisia edellytyksiä ihmisillä on elää omanlaistaan elämää, omassa maisemassaan ja resursseineen, myös ympäristönmuutosten ja niihin etsittyjen ratkaisujen keskellä.

Tutkielma käsittelee uskonelämän yliluonnollisen kokemisen tekniikoita uuskarismaattisessa Elävä Sana -seurakunnassa Helsingin Pasilassa. Se pyrkii ottamaan selvää siitä, miten tutkimuksen kohteena olevat ihmiset tekevät yliluonnollisesta itselleen kokemuksellista todellisuutta, ja miten tämä vaikuttaa heidän minäkuvaansa ja maailmankuvaansa. Tutkimusta motivoi kiinnostus poikkeaviin tietoisuudentiloihin, jollaiseksi aistillis-emotionaaliset kohtaamiset jumalolennon kanssa voidaan lukea. Työ osallistuu kristinuskon antropologian teoreettiseen keskusteluun tuomalla siihen ihmekokemuksiin ja emotionaaliseen uskonnollisuuteen liittyvää etnografista aineistoa fenomenologisesti ja transpersoonallisesti kehystettynä. Lisäksi tutkielma liittyy yhteiskunnalliseen uskontokeskusteluun nostamalla uskonnon rakenteellisten ja dogmaattisten piirteiden sijasta sen yliluonnollisen ja henkilökohtaisen, mysteerisen puolen tutkimuksen kohteeksi. Uskon elävän kokemisen keskeiseksi määrittäväksi tekijäksi tutkimuskohteessa nousee persoonallinen ja henkilökohtainen jumalsuhde, jonka seurakuntalaiset pyrkivät kokemaan mahdollisimman todellisena. Yliluonnollisen toimijan aistillinen kokeminen on taito. Sitä opetellaan erilaisilla uskon tekniikoilla, joita tutkielma esittelee. Nämä tekniikat liittyvät tavalla tai toisella Jumalan kanssa kommunikoimiseen, sillä juuri vastavuoroisena koettu kommunikaatio tekee suhteesta todellisen. Jumala näyttelee uskovien elämässä useita rooleja, joista tärkeimmäksi osoittautuu rakastavan vanhemman rooli. Tämän rakenteellisena vastaparina seurakuntalaiset asettuvat jumalsuhteessaan lapsen rooliin. Elävässä Sanassa puhutaan 'lapseuden hengestä', jolla tarkoitetaan viattomuutta, kyseenalaistamattomuutta, mielen rajat ylittävää sydämellä uskomista, rakastavan vanhemman syliin heittäytymistä kaikissa asioissa. Tätä pidetään uskonelämän kannalta parhaana mahdollisena sisäisenä asemana. Lapseuden hengen nimissä seurakuntalaiset avaavat keskuuteensa erityisen rituaalisen tilan, jonka puitteissa toteuttaa lapsen tärkeintä tehtävää: leikkiä. Seurakunta koetaan ennen kaikkea vapaana tilana, jossa ihmisen henkilökohtainen henkinen kokemus saa näkyä ja kuulua. Elävä Sana näyttäytyy haastateltavien puheissa vapauden ja ilon täyttämänä paikkana samalla, kun valtionkirkkoa pidetään tylsänä, jäykkänä ja sääntöjen tukahduttamana paikkana, jossa vallitsee uskonnollisuus aidon elävän uskon sijaan. Tutkielma esittää, että Elävän Sanan uskon tekniikat ovat ritualisoituja leikin tekniikoita, joiden avulla uskovat sisällyttävät kokemukseensa yhtäaikaisen tietoisuuden useammasta eri todellisuuden tasosta, joista osa on yleisesti havaittavia ja osa ei.