Browsing by discipline "Yleinen kirkkohistoria"

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani naiskysymystä Seitsemännen päivän adventtikirkon oppiäiti Ellen Whiten (1827 1915) terveysopetuksessa. White tunnetaan ennen kaikkea näyistään, joiden välityksellä hän koki saavansa Jumalalta hyvinvointiin liittyviä ohjeita. White kirjoitti näkyjensä innoittama terveysoppaita ja julisti pääasiassa Yhdysvalloissa yli 70 vuotta. Päälähteenäni ovat kaksi Whiten omaelämäkertaa vuosilta 1880 ja 1915 sekä 83 artikkelia, jotka hän julkaisi adventistien johtavassa terveyslehdessä, Health Reformerissa, vuosina 1866 1878. Tutkimuskysymykseni ovat, miksi White osoitti lähes kaiken terveyteen liittyvän opetuksensa naisille ja miten hän ymmärsi terveyden osana naisen roolia ja tehtäviä. Tulkintani mukaan White julisti naisille, sillä hän uskoi, että naisen asema oli selkeytettävä. Yhdysvallat teollistui ja kaupungistui nopeasti 1800-luvulla, mikä aiheutti naisille taloudellisia, sosiaalisia ja terveyteen liittyviä ongelmia. Lisäksi toinen suuri herätys (1800 1830) synnytti keskustelua naisen roolista. Monet kirkot antoivat naisille luvan esimerkiksi saarnaamiseen, mutta Yhdysvalloissa vahvistui samaan aikaan myös käsitys naisesta kodin uskonnollisena johtajana. Ymmärrän, että Whiten mukaan ratkaisu naisen sekavaan asemaan oli terveys. Uskon, että Whiten mukaan nainen pystyi ottamaan oman paikkansa yhteiskunnassa, mikäli hän pysyi terveenä ja oppi tuntemaan terveyden periaatteet. Toisaalta White sai vaikutteita naisten yhteiskunnallisten oikeuksien puolustajilta. He ajattelivat, että vain koulutettu ja terve nainen kykeni vapautumaan avioliitosta. Toisaalta White oli naisasianaisia maltillisempi. Hän ymmärsi, että vain terve ja terveyskoulutuksen saanut nainen saattoi olla hyvä äiti. Ellen White osallistui terveysopetuksellaan keskusteluun myös naisen uskonnollisesta roolista. White oli itse kiertelevä terveyssaarnaaja. Silti hän ymmärsi, että muiden naisten kutsumus oli olla terve ja koulutettu äiti. White korosti äitien pyhyyttä luultavasti siksi, että hän pyrki turvaamaan oman auktoriteettiasemansa Adventtikirkossa. White myös luultavasti ymmärsi roolinsa ja tehtävänsä poikkeuksellisiksi ja arvosti vilpittömästi äitiyttä. Whiten mukaan äidin tehtävä oli kasvattaa terveitä ja moraalisia kansalaisia. Tehtävän arvon hän perusteli aikansa tieteellisillä teorioilla. White korosti luonnontieteilijä Charles Darwinin (1809 1882) evoluutioteorian mukaisesti, että äidin velvollisuus oli siirtää lapsilleen hyvä terveys. Käsityksensä terveyden ja moraalin suhteesta hän selitti frenologialla, jonka mukaan ihmisen elämäntavat vaikuttivat hänen luonteenpiirteisiinsä. White oli myös todennäköisesti kiinnostunut sosiaalitieteilijä Herbert Spencerin (1820 1903) ajatuksista, joiden mukaan kansalaisten kehittyessä myös yhteiskunta jalostui yhä paremmaksi. Vaikka White perusteli opetustaan modernilla tieteellä, hän oli ennen kaikkea uskonnollinen julistaja. Hän kuului 1840-luvulla herätyssaarnaaja William Millerin (1782 1849) liikkeeseen, jonka jäsenet uskoivat, että Jumala tuhoaa Yhdysvallat viimeisellä tuomiolla, mikäli kansan moraalin tila ei nopeasti kohene. Millerin liikkeen painotukset säilyivät Adventtikirkossa, joka perustettiin vuonna 1863. Siten White ymmärsi, ettei äiti ollut vastuussa vain perheensä ja kansansa maallisesta hyvinvoinnista vaan myös heidän pelastuksestaan. Whiten käsitys äidistä on mielestäni ristiriitainen. White antoi äideille paljon valtaa, mutta myös suuren vastuun. Hän korosti äitien arvokkuutta, mutta toisaalta he eivät olleet hänen mukaansa korvaamattomia. White ei myöskään huomioinut naisia, jotka eivät olleet äitejä.

Tutkimus käsittelee 1100-luvun ritareille asetettuja ihanteita, velvollisuuksia, hengellisen ritariuden kehittymistä ja yleistä ritari- ja mieskuvaa, joka tutkielman lähteistä nousee. Tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, millainen vastapari 1100-luvun alussa kehittymässä ollut hengellisen ritarin ideaali muodosti maalliseen ritariuteen.Tutkielman lähteinä ovat ranskalaisen munkin Bernhard Clairvauxlaisen temppeliherrain ritarikunnan ensimmäisille ritareille kirjoittama kirje Uuden ritariuden ylistys ja ranskalainen eeppinen runo Rolandin laulu. Lähteissä on nähtävissä monia samoja teemoja, jotka liittyvät ihanteellisen ritarin ominaisuuksiin ja luonteenpiirteisiin, mutta ne tulkitaan paikoittain hyvinkin eri tavalla. Tutkielman lähteet muodostavatkin monilta osin toisistaan poikkeavat kuvaukset 1100-luvun ritariudesta, mutta jakavat myös yhteisiä käsityksiä ja teemoja. Lähteistä muodostuu erilaisten ritariuteen liitettyjen ihanteiden osalta jatkumon, jonka toisessa päässä on Bernhard Clairvauxlaisen kirjeessään muodostama ihanne hengellisestä ritarista ja toisessa päässä Rolandin laulun nimihahmo ja päähenkilö Roland. Bernhardille oikeata ritariutta edustivat hengelliseen ritarikuntaan kuuluneet temppeliherrat, jotka yhdistivät elämäntavassaan sotilaallisen ja luostarimaisen elämäntavan. Temppeliherroille ritarina toimiminen merkitsi elämän pyhittämistä Jumalan palvelukseen ja heidät nähtiin sekä munkkeina että sotilaina. Bernhard rakensi kirjeessään uutta käsitystä ritariudesta ja yleisemminkin miehekkäästä miehestä. Bernhard joutuikin tasapainoilemaan erilaisten vaatimusten ristipaineessa kirjoittaessaan kirjettään, sillä ihanne maailmasta kieltäytyvästä, mutta siinä edelleen toimivasta ritarista oli kehittymässä ja nousemassa esille, mutta perinteisempi ritarin malli piti edelleen pintansa 1100-luvun alkupuolella. Rolandin laulun ritarit edustavat puolestaan maallisia ritareita, jotka eivät toimineet kirkon alaisuudessa. Rolandin laulun ritarit olivat voimakkaita, kunniallisia, ylpeitä, rohkeita, uskollisia, hurskaita ja pelkäsivät epäonnistumisia. Heille uskollisuuteen asetovereita kohtaan ja kunniallisuuden säilyttämiseen kuului myös verikoston järjestäminen viholliselle. Bernhard halusi tehdä eroa maallisten ritarien ja temppeliherrojen välille nimenomaan temppeliherrojen hyväksi ja Roland kumppaneineen edustivatkin monessa suhteessa niitä ritareita, joita vastaan Bernhard hyökkäsi kirjeessään. Nöyryys, uskollisuus, rohkeus, sankaruus ja oikeanlainen käyttäytyminen sekä eläessä että kuollessa ovat teemoja, jotka nousevat molemmista teksteistä vahvasti esille. Ritarin ylin tavoite ja ihanne oli kuuliaisuus johtajaansa kohtaan eli sekä maallista johtajaansa että erityisesti Jumalaa kohtaan. Tähän kuuliaisuuteen liittyi kiinteästi nöyryys ja oman tahdon alistaminen ritarin johtajan tahdolle. Rolandin laulun ritarit edustavat Rolandin laulussa puhtaasti maallisia ammattisotilaita, temppeliherrojen edustaessa Bernhardille pikemminkin uudenlaista reittiä uskonnolliseen yhteiskuntaluokkaan ja mahdollisuutta palvella Jumalaa sotilaallisen ammatin kautta.

Tässä Pro Gradu -työssä tarkastellaan neljän kirjailijan, Eino Leinon (1878–1926), Arvid Mörnen (1876–1946), Hilda Huntuvuoren (1887–1968) ja Arvid Järnefeltin (1861–1932) aikavälillä 1907–1933 ilmestyneitä, Suomen niin kutsutun ensimmäisen ristiretken traditiosta ammentaneita, kaunokirjallisia teoksia sekä niiden aikalaisvastaanottoa. Teokset ovat ilmestymisjärjestyksessään seuraavat: Lalli (1907), Den helige Henricus (1914), Suomen apostoli (1923), Lallin pojat (1926) ja Lalli (1933). Aikalaisreseptiota havainnoidaan teoksista laaditun sanoma- ja aikakauslehtikritiikin avulla. Tämä reseptiosta kertova aineisto on noudettu Kansalliskirjaston digitoitujen aineistojen arkistosta. Tärkeimmät lähdeaineistolle esitetyt tutkimuskysymykset ovat; mistä lähtökohdista ja millä tavoin kukin kirjailija toisinsi ensimmäisestä ristiretkestä kertovaa traditiota (Pyhän Henrikin ja Erikin legendat, Piispa Henrikin surmavirsi, myös Topeliuksen Maamme kirja)? Miten näiden teosten hahmot, eritoten piispa Henrik ja talonpoika Lalli, ilmensivät kansallisia tuntoja, jos ylipäätään ilmensivät? Miten aikalaiskritiikki suhtautui tämän kollektiivisesti jaetun makrotarinan toisinnukseen eli millaisia teemoja aikalaisvastaanotossa nostettiin esille ja mitä piirteitä kiiteltiin, mitä taas moitittiin? Tutkimukseen liittyviä taustateorioita ovat löyhästi soveltaen Kari Syreenin muotoilema reseptiohistoriallisen analyysin työkalu, joka kulkee nimellä ’kolmen maailman malli’, sekä lehdistökritiikin osalta kirjallisuustieteessä käytetty niin kutsuttu ’odotushorisontin’ teoria. Varsinaisena tutkimusmetodina käytetään perinteistä historiallista metodia. Tutkielman loppupäätelmänä voi pitää, että puhtaan nationalistisista motiiveista toisinnettu traditio, jonka polttopisteessä on itsenäisyystaistelijaksi mielletyn Lallin surmatyö, sekä alkoi että päättyi Evald Ferdinand Jahnssonin (1844–1895) kansallisromanttiseen Lalli murhenäytelmään vuonna 1873. 1900-luvun puolella aihetta käyttäneiden kirjailijoiden aatekirjo laajeni ja heidän motiivinsa syventyivät. He eivät nähneet Lallia enää samalla tavoin viimeiseen asti Suomen kansan itsenäisyyden puolesta taistelleena sankari- ja marttyyrihahmona. Tämä näkyi selvästi myös teosten vastaanotossa. Varsinkin suurin osa Leinon teoksia tulkinneista suomettarelaisista (myöh. kokoomuslaisista), sekä Huntuvuoren osalta etenkin maalaisväestön, sanomalehdistä torjui ei kyllin herooisella tavalla tulkitut Lallin hahmot. Myös monissa luokkataistelua kannattaneissa työväenlehdissä Leinon Lalli (vetäytynyt individualisti) nähtiin liian vaisuna. Huntuvuoren teoksia nämä eivät arvioineet laisinkaan. Toisaalta oikeistopoliittiselle 1930-luvulle tultaessa työväenlehdet yltyivät ylistämään Arvid Järnefeltin alter egoa, koston jättänyttä ja tolstoilaiseen pasifismiin kääntynyttä talonpoikaa. Nyrpistelyä esiintyi myös svekomaanilehdistön esiymmärryksessä jaloksi mielletyn Arvid Mörnen päähenkilön, piispa Henrikin, liian inhimillisinä pidettyjä piirteitä kohtaan. Sosialidemokraattinen Mörne halusi havainnollistaa valtaa omanneiden Henrikin ja Lallin hahmojen kautta eri yhteiskuntaluokkien ylitsepääsemättömiä maailmankatsomuksellisia eroja. Teoksessa esiintynyt sosialismi ei kuitenkaan aiheuttanut lehdistössä mainittavaa torjuntareaktiota, sillä nämä, pääosin kaupalliset ja epäpoliittiset liberaalilehdet, eivät sitä edes teoksesta tunnistaneet. Vaikka voimakkaan fennomaanisen aatemaailman omaksuneen kansakoulunopettaja Hilda Huntuvuoren teokset nousivatkin lähelle Jahnssonin tyyliä, niiden ydinteema löytyi piispa Henrikin Suomeen tuomasta, ja kansan valtaosan auliisti vastaanottamasta kristinuskosta, ei pakanallisen Lallin johtamasta itsenäisyystaistelusta. Historiallisen tutkimuksen parissa toimineen Huntuvuoren teoksien ristiretkitulkinnat heijastelivat kaikkein eniten Zacharias Topeliuksen Maamme kirjan arvomaailmaa (luottamus auktoriteetteihin ja Kaitselmukseen) ja katolisen kirkon traditiota. Paitsi Leino ja Järnefelt, myös Henrikin päähenkilökseen valinnut Mörne, käyttivät tulkintojensa pohjana paikallisen tradition pohjalta syntynyttä Piispa Henrikin surmavirttä.

Tässä tutkimuksessa tutkitaan espanjalaisen dominikaanipapin Raymundus Penyafortelaisen (n. 19801275) käsitystä 1200-luvun avioliitosta. Raymundus opetti kanonista lakia Bolognan yliopistossa ja oli myöhemmin Roomassa paavi Gregorius IX:n (12271241) rippi-isä. Tutkimuksen lähteenä on Kataloniassa syntyneen Raymunduksen rippikäsikirjan Summa de paenitentia tai Summa de casibus poenitentiae (1225–1234) neljäs osa Summa de matrimonio, joka käsittelee avioliittoon liittyviä asioita. Tutkimuksessa tutkitaan millainen käsitys avioliitosta, siihen liittyvistä ehdoista ja synneistä muodostuu tämän teoksen perusteella. Tutkimustehtävänä on myös selvittää, millaiseen tilanteeseen ja tehtävään tämä kirja oli tarkoitettu ja miksi Raymundus kirjoitti sen. Tutkimuksessa pohditaan lisäksi millaisia teologisia ja juridisia näkemyksiä sekä taustalla vaikuttavia tekijöitä Raymundus esittää avioliittokäsityksensä pohjaksi. Tarkastelun kohteena ovat seikat, jotka Raymundus Penyafortelainen näkee avioliiton esteiksi ja ongelmiksi. Tutkimuksessa tutkitaan millaisen keskiaikaisen yhteiskunnallisen kuvan teos antaa avioliitossa elämisestä ja sen solmimisesta. Tämän vuoksi on oleellista tarkastella maallisen ja kirkollisen avioliittolain eroja sekä sitä miten ripittäytymisen avulla ratkaistiin aviollisia ongelmia. Tutkimusmetodi on ensisijaisesti kirkkohistoriallinen lähteen kanssa tapahtuva vuoropuhelu, jonka tavoitteena on muodostaa lähteestä ja tutkimuskysymyksistä temaattisesti rakentuva narraatio. Historiallisessa tutkimuksessa lähteen tutkiminen ja analysointi ovat oleellisessa osassa. Samalla lähdettä tarkastellaan aikakautta koskevan tutkimuskirjallisuuden valossa. Tutkimuksen keskiössä on täysin uudenlainen kirjallisuudenlaji ja teos, joka oli erittäin merkittävässä asemassa tuon ajan yhteiskunnassa. Tutkimuksessa kirjahistoriallinen lähestymistapa näkyy tutkittavan teoksen vaikutushistorian ja merkityksen tutkimuksena. Mitä avioliittoa koskeva rippikäsikirja on merkinnyt kirkon piispoille ja papistolle, ja millaisia vaikutuksia sillä on ollut avioliittoa solmiviin ihmisiin sekä asioihin, jotka koskivat avioliittoa. Lisäksi tarkastelun kohteena on kirjan merkitys tiedon ja kommunikaatiomallin välittäjänä. Raymundus Penyafortelaisen teos oli kohdistettu niille, jotka pohtivat ratkaisuja 1200-luvun avioliiton teologisiin ja käytännöllisiin ongelmiin. Kirjan tarkoituksena oli opettaa rippipappeja löytämään sopivia ratkaisuja rippitilanteisiin, jotka koskivat avioliittoa. Paavin vallan kasvaessa ja ripittäytymisen tullessa pakolliseksi vuonna 1215 pidetyssä neljännessä Lateraanikokouksessa, rippi-isät tarvitsivat uusia ohjeita rippitilanteen oikeanlaiseksi toteuttamiseksi. Summa de matrimonio on moniulotteinen kuvaus 1200-luvun avioliitosta ja myös sen ajan yhteiskunnasta. Raymundus toimi oppi-isänä muille papeille ja vei paavillista tietoa eteenpäin seurakuntiin. Kirjasta voi havaita millaisia avioliittoon liittyviä ongelmia tuona aikana esiintyi, mutta myös yhteiskunnallisen tilanteen, jossa maallinen ja kirkollinen laki elivät rinnakkain. Raymundus toi teoksessaan usein esille aikaisempien rippikäsikirjoittajien eriäviä mielipiteitä, joihin hän otti oman auktoriteettinsa kautta kantaa. Teosta ei voi tulkita ilman laaja-alaista selvitystä tuon ajan yhteiskunnallisesta tilanteesta ja tavoista, ja toisaalta se oli ristiriitaisen yhteiskunnallisen tilanteen paljastaja. Raymunduksen esittelemä avioliittokäsitys nousi voimakkaasti kirkollisista lähtökohdista, joiden taustalla oli kirkkoisien ja Raamatun teologia. Raymundus kirjoitti Summa de matrimonion kanonisen lain ja uuden avioliittokäsityksen opettamiseen ja tiedon välittämiseen seurakuntiin. Raymundus otti huomioon myös vaikeudet noudattaa kaikkia kirkollisia sääntöjä ja avioliiton ehtoja arkielämässä. Joissakin tapauksissa keskiajan maallinen ja kirkollinen elämä saattoivat joutua ristiriitaan keskenään. Tästä syystä rippi oli avain ihmisen sielun pelastukseen ja hengelliseen hyvinvointiin. Rippi-isän oli tunnettava oikeudenmukaisuutta tuova kanoninen laki, mutta hän oli myös tärkeässä asemassa avioliitto-ongelmien ratkaisijana ja helpotuksen tuovana sielunhoitajana.

Pro gradussani tutkin Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien uutisointia paavi Benedictus XVI:ta tämän paaviusvuosina 2005–2013. Tutkimuksen päähuomio on näkyvästi uutisoiduissa aiheissa. Selvitän niiden avulla, millaisista aiheista uutisoitiin ja miten. Tarkastelen myös kuvaa siitä, millaisena paavi ja paavius nähtiin lehdissä. Selvitän lisäksi, millaisia lähteitä uutisoinnissa käytettiin. Vertaan kahden lehden tapaa uutisoida selvittääkseni oliko sanomalehden ja iltapäivälehden välillä näkyvissä eroavaisuuksia. Tarkastelen myös sitä, näkyikö lehtien uutisoinnissa muutosta kahdeksan vuoden aikana. Paavi Benedictus XVI näkyi uutisissa erityisesti seitsemän aiheen kautta. Vuonna 2005 uutisoitiin paavin vaihtuminen. Seuraavana vuonna uutisoitiin paavin Regensburgin puheesta noussut kohu. Vuoden 2009 keväällä paavista uutisoitiin Pius X:n veljeskunnan holokaustikohun yhteydessä ja samana vuonna paavista uutisoitiin myös hänen Afrikan-matkan kondomilausunnon seurauksena. Vuoden 2010 alussa Benedictus näkyi uutisissa katolisen kirkon hyväksikäyttöskandaalin takia. Vuonna 2012 lehdet uutisoivat Vatileaks-tietovuotoskandaalista. Benedictus XVI poistui lehtien sivuilta näyttävästi ilmoitettuaan eroavansa paavin virasta vuoden 2013 helmikuussa. Näkyvä uutisointi paavi Benedictus XVI:ta jakautui kahteen pääryhmään. Hänen paaviutensa alku ja loppu muodostavat toisen ryhmän ja toiseen ryhmään kuuluvat paavin liitetyt kohu- ja skandaaliuutiset. Paavista uutisoitiin melko vähän, eikä esimerkiksi arkipäivän paavius paljoakaan lehtien sivuilla näkynyt. Lehtien ja paavin arvomaailmat erosivat toisistaan merkittävästi, mikä näkyi lehtien kritiikkinä paavia ja kirkkoa kohtaan. Lehdillä ei ollut erityisesti paaviuteen keskittyneitä toimittajia ja lehdet turvautuivat usein kansainvälisten uutistoimistojen uutisiin. Suomalaiset roomalaiskatolisen kirkon jäsenet näkyivät harvoin uutisten yhteydessä. Lehtien uutisissa paavius näyttäytyi hyvin maalliselta instituutiolta. Paavin hengellinen rooli ei uutisissa juurikaan näkynyt, vaan usein uutisissa korostui paavin viran poliittinen ja maallinen puoli. Median kanssa toimiminen aiheutti hankaluuksia akateemiselle Benedictus XVI:lle ja se näkyi paavin mediakuvassa. Benedictus-uutisoinnin perusteella voi päätellä, että toimivien mediasuhteiden merkitys paaviudelle on huomattava.

Tavoitteenani on selvittää, millaisia kannanottoja paavi Paavali VI otti Vietnamin sotaan vuosina 1965–1973. Selvitän, miten paavi suhtautui sotaan, millaisia keinoja hän käytti tavoitellessaan rauhaa sekä millaisina hän näki sodan ratkaisut. Tarkastelen tutkimuksessani myös sitä, muuttuiko Paavali VI:n näkemys Vietnamin sotaan sen edetessä. Sen lisäksi tarkastelen sitä, kuinka valikoimani mediat suhtautuivat Paavali VI:n Vietnamin sotaa koskeneisiin kannanottoihin. Asetan tutkimustulokseni osaksi laajempaa kehystä Vietnamin sodan päättämiseksi tehdyssä työssä. Toteutan tutkimukseni tarkastelemalla Vatikaanin verkkosivuilla julkaistuja dokumentteja, joissa Paavali VI tavalla tai toisella linjaa suhtautumistaan Vietnamin sotaan tai siihen kiinteästi liittyviin teemoihin. Nämä dokumentit ovat yksityisiä kirjeitä, puheita, viestejä, kiertokirjeitä, rukouksia sekä ilmoituksia. Paavali VI:n dokumentteja, joita olen tutkimuksessani tarkastellut, on noin 40. Ne ovat pituudeltaan muutamasta virkkeestä yli 10 000-sanaisiin kannanottoihin. Toinen lähdeaineistoni ovat yhdysvaltalaiset sanoma- ja aikakausilehdet, joista tarkastelen välikoivin osin päivittäin julkaistua The New York Timesiä sekä viikoittain julkaistua katolilaista National Catholic Reporteria. Käsittelen tutkielmassani noin 80 lehtiartikkelia Analysoin lähteitäni laadullisesti. Tutkimukseni tuo esiin Paavali VI:n pitkäjänteisen panoksen rauhan saavuttamiseksi Vietnamissa. Tutkimukseni vuosina paavi otti monesti suoraan kantaa Vietnamin sodan päättämisen puolesta ja hänen selkeä tavoitteensa oli rauhan edistäminen alueella. Paavali VI käytti moninaisia keinoja tavoitteensa saavuttamiseksi ja käytti apunaan sekä rooliaan valtionpäämiehenä että katolisen kirkon hengellisenä johtajana. Paavali VI oli suoraan yhteydessä valtioiden päämiehiin ja vetosi yleisesti rauhan puolesta moneen otteeseen. Rauhantyö vaikuttaisi olleen Paavali VI:lle erittäin tärkeä tehtävä. Tämä tavoite huomattiin myös mediassa, minkä lisäksi myös Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon totesi rauhan olleen paavin elämän tarkoitus. Media oli kiinnostunut paavin kommenteista ja kannanotoista erityisesti vuosina 1965–1968. Myös sen jälkeen paavi ylitti monesti uutiskynnyksen, mutta kiinnostus ei ollut enää niin suurta. Tarkastelemani mediat tulkitsivat usein paavin ottaneen kantaa Vietnamin sotaan, vaikka Paavali VI ei välttämättä puhunut Vietnamista suoraan. Vaikka paavi pääsi useasti otsikoihin juuri Vietnamin sodan ja sen rauhantyön yhteydessä, suuri osa paavin rauhantyöstä ja vaikuttamisesta tapahtui kuitenkin niin kutsutuissa kulisseissa eivätkä ne omalla ajallaan päätyneet median käsiin.

Tutkielma tarkastelee Henrik Lättiläisen Liivinmaan kronikassa esiintyvää käsitystä Liivinmaan ristiretken yhteydessä 1200-luvulla tapahtuneesta väkivallasta ja sen oikeutuksesta. Tutkielma jakaantuu kolmeen päälukuun. Ensimmäisessä luvussa tarkastellaan historiallista kontekstia sekä ristiretkiteologiaa, joka on väkivallan oikeutuksen kannalta keskeinen viitekehys. Toisessa luvussa tarkastellaan lähdetekstistä (Heinrici Chronicon Livoniae) esiin nousevia väkivaltatapauksia ja niiden perusteluja. Kolmannessa luvussa tarkastellaan näiden perustelujen taustalla olevia motiiveja. Tutkimuksen tulokset on esitetty neljännessä pääluvussa. Tutkimuksen keskeinen metodi on ollut temaattinen luenta ja lähteessä esiintyvän väkivallan analysointi taulukointimenetelmän avulla. Liitteistä 4 ja 5 löytyvät taulukot havainnollistavat tutkimustyön keskeistä sisältöä ja prosessia. Yhteenvetona voidaan sanoa, että Henrik Lättiläinen pitää kronikassaan oikeutettuna sellaista väkivaltaa, joka kompetentin auktoriteetin määräämänä edistää kokonaisuudessaan nykyisen Baltian alueen kristillistämistä. Kristillisyys ja laillisen, saksalais-roomalaisen yhteiskunnan järjestys samaistuvat Henrikin maailmankuvassa. Tämän vuoksi keskeiset, hyväksytyt motiivit väkivallalle ovat itsepuolustus sekä apostaasista ja kristittyjä kohtaan kohdistuneesta väkivallasta rankaiseminen, kosto ja vahingonkorvausten ottaminen. Epäoikeutettuna Henrik pitää sellaista väkivaltaa, joka ei ole sanktioitua, tai joka perustuu vain sotasaaliin ahneuteen ja sotilaallisen kunnianhimon tyydyttämiseen. Henrik pitää myös oikeutetun väkivallan liiallisuutta, esimerkiksi suhteetonta kostamista, epäoikeutettuna. Henrik pitää sotaa ja väkivaltaa välttämättömänä kristillisen yhteiskunnan luomisessa Baltian alueelle, mutta ne eivät kuitenkaan ole itsetarkoitus tai ihanteellinen tila, vaan välineellisiä ja väliaikaisia. Henrikin kirjoitusta leimaa kaipaus rauhaan ja harmoniseen kristilliseen yhteiskuntaan.

Tutkielma käsittelee sveitsiläisen katolisen teologin Hans Küngin (1928 ) ja Uskonopin kongregaation välistä kiistaa vuosina 1967 1980. Vatikaanin II konsiilin (1962 1965) jälkeen Küng oli yksi katolisen maailman tunnetuimpia ja luetuimpia teologeja. Vuosina 1967 ja 1970 ilmestyneissä kirjoissa Die Kirche ja Unfehlbar? Eine Anfrage dogmatiikan ja ekumeniikan professori Küng kritikoi voimakkaasti eritoten paavin erehtymättömyysoppia, mikä oli hyvin epätavanomaista katoliselle teologille. Tämän kritiikin myötä Vatikaanissa Uskonopin kongregaatio, jonka tehtävänä on vaalia ja vastata kirkon opin puhtaudesta, alkoi kiinnostua Küngin teosten oikeaoppisuudesta. Uskonopin kongregaatio kutsui Küngin Roomaan kuulusteltavaksi hänen kyseenalaisimmista argumenteistaan, mutta Küng kieltäytyi tästä, koska hän ei kokenut kongregaation ehdottamaa kollokviota oikeudenmukaisena ja reiluna. Tästä seurasi useita vuosia kestänyt kiivas kirjeenvaihto, jossa väiteltiin lähinnä kollokvion ehdoista. Koska yhteisymmärrystä ei saavutettu, koki Uskonopin kongregaatio olleensa pakotettu tuomitsemaan kyseiset Küngin mielipiteet kirkon opin vastaisiksi vuosina 1973 ja 1975 julkaisemissaan deklaraatioissa. Merkittävää oli kuitenkin se, että näissä deklaraatioissa Küngille ei asetettu mitään rangaistuksia vaan pyydettiin vain lopettamaan ristiriitaa aiheuttaneiden mielipiteiden esittämisen. Küng kuitenkin päätyi toistamaan kritiikkinsä erehtymättömyysoppia kohtaan vuonna 1978, kun hänen maanmiehensä August Hasler julkaisi erehtymättömyysoppia käsitelleen kirjansa ja pyysi Küngiä kirjoittamaan siihen esipuheen. Uskonopin kongregaatio koki tämän selkeänä provokaationa ja merkkinä välinpitämättömyydestä deklaraatioissa asettamiaan ehtojaan kohtaan. Tämän vuoksi jouluna vuonna 1979 Uskonopin kongregaatio julkaisi deklaraation, jossa todettiin, että professori Küngillä ei ole enää edellytyksiä jatkaa katolisen teologian opettajana. Tämä tutkielma paneutuu kyseiseen kiistaan ja selvittää, mitä siinä tapahtui ja mistä siinä oli kyse. Tärkeimpinä tutkimuskysymyksinä ovat millä tavoin ja miksi Küng vastusti paavinvaltaa ja miten tämä heijastui hänen kirjoituksissaan, miksi Uskonopin kongregaatio kiinnostui Küngin teologiasta ja miten muu katolinen maailma suhtautui Küngin katolisuuteen ja kiistaan kongregaation kanssa. Näiden tutkimuskysymysten pohjalta tutkimus on rakentunut kolmeen päälukuun, jotka jokainen vastaa omaan tutkimuskysymykseen. Tutkimus lähtee liikkeelle johdannossa Vatikaanin II konsiilista, johon Küng osallistui teologisena asiantuntijana, ja jolla oli suuri vaikutus Küngin myöhempiin kirjoihin. Johdannon tarkoituksena on nostaa esille ne merkittävimmät kohdat Vatikaanin II konsiilista ja Küngin uran alulta, joilla oli merkitystä kiistan kannalta ja jotka auttavat hahmottamaan kiistan syitä. Ensimmäinen pääluku käsittelee edellä mainittuja kahta Küngin teosta, jotka vastaavat kysymykseen, miksi ja millä tavoin Küng vastusti paavin erehtymättömyysoppia. Toinen pääluku keskittyy puolestaan Uskonopin kongregaation vastareaktioon ja osapuolten väliseen väittelyyn. Kolmas pääluku rakentuu pääosin vuosien 1978 ja 1979 ympärille, jolloin kiista saavutti päätöksensä viimeisen, Küngin tuominneen deklaraation myötä. Vuodesta 1980 mukana on enää lähinnä alkuvuosi, jolloin tapauksen myötä heräsi voimakkaita reaktioita mediassa Küngin puolesta ja häntä vastaan. Lähdeaineistona tutkielmassa on käytetty Hans Küngin elämäkertoja ja teoksia, kiistaan paneutuvia lehtikirjoituksia ja osapuolten välistä kirjeenvaihtoa, joka on dokumentoitu Leonard Swidlerin toimittamaan kirjaan Küng in Conflict. Kirjallisuutena on hyödynnetty aihetta käsitteleviä tutkimuksia, joista tärkeimmät ovat kiistan seurausten kannalta Robert Nowellin Passion for Truth ja Peter Hebblethwaiten The New Inquisition. Johtopäätöksissä nousee kirjallisuuden ja lähteiden pohjalta esiin se, että kiistaa ei voi pitää dialogina, vaan se esiintyi varsin yksipuolisena saneluna, jossa Küngille ei annettu tilaa puolustaa itseään. Küng korosti kiistan alusta alkaen, että teologin velvollisuuksiin kuului myös epämukavien kysymyksien esittäminen, eikä hän saanut kirkon viranomaisilta kysymyksiinsä kaipaamiaan vastauksia ja rehellistä vuoropuhelua. Tätä voi pitää räikeänä ristiriitana Vatikaanin II konsiilin hengelle, joka pyrki korostamaan nimenomaan avoimuutta ja yhteisöllisempää päätöksentekoa yksinvaltaisuuden sijaan.

Mitä kirkko tekee, kun sen omat jäsenet taistelevat toisiaan vastaan? Tässä tutkimuksessani selvitän sitä, miten Libanonin maroniittikirkon johdon ja Vatikaanin toimet näkyvät kansainvälisessä lehdistössä, ennen kaikkea The New York Timesissa ja Le Mondessa Libanonin sisällissodan lopussa 1985–90. Maroniitit ovat idän uniaattikirkkoihin kuuluva kirkkokunta eli autonominen osa katolista kirkkoa. Maroniitit ovat suurin kristitty ryhmä Libanonissa. Kaikkiaan Libanonissa on 18 virallista uskontokuntaa, joista suurimmat ovat maroniittien lisäksi sunni- ja shiiamuslimit. Libanon oli ennen 1975–90 sisällissotaa esimerkki valtiosta, jossa uskontokunnat elivät rinnakkain. Rajussa sisällissodassa kuoli lähes 200 000 ihmistä ja satoja tuhansia joutui pakenemaan kodeistaan. Tutkimuksessani on kaksi päälinjaa: toisaalta maroniittikirkon ja sen johdon toiminta Libanonissa ja toisaalta Vatikaanin toiminta sekä kansainvälinen ulottuvuus. Päätutkimuskysymykseni on se, kuinka maroniittikirkon patriarkan poliittinen vaikuttaminen välittyy kansainväliselle yleisölle. Millaista retoriikkaa patriarkka käytti pyrkiessään hillitsemään taisteluosapuolia? Miten lähteiden perusteella voi sanoa sen muuttuneen vuosien aikana? Miten patriarkan toiminta muuttui? Toinen tärkeä pääkysymys on myös maroniittikirkon ja Vatikaanin suhde. Tutkin ennen kaikkea sitä, millaisina Libanonin suhteet Vatikaaniin näkyivät lehdissä. Miten Vatikaanin II kirkolliskokouksen linja näkyi Libanonin sisällissodan loppuvuosina? Mikä oli paavi Johannes Paavali II:n henkilökohtainen panos Libanonin rauhanneuvotteluissa? Käsittelen aiheita kronologisessa järjestyksessä siten, että kummatkin pääteemat pysyvät mukana käsittelyssä koko ajan. Tutkimukseni ajankohdaksi olen rajannut sisällissodan loppuvuodet 1985–90. Nuo vuodet ovat kirkon kannalta kaikkein kiinnostavin jakso, sillä tuolloin voidaan tarkastella kirkkopolitiikan muutosta patriarkan vaihdettua ja sisällissodan lopussa. Noina vuosina maroniittikristityt myös taistelivat keskenään. Tutkimukseni päälähteet ovat The New York Timesissä ja Le Mondessa julkaistut uutisartikkelit ja analyysit. Nämä ovat kieliryhmissään valtalehtiä. Kumpikin seurasi laajasti Libanonin tilannetta ja Vatikaania. Lisäksi käytän lähteenäni paavi Johannes Paavali II:n Libanonia koskevia kirjeitä ja viestejä sekä muita lehtiä. Tässä tutkimuksessani käy selvästi ilmi se, miten maroniittikirkon patriarkan suhtautuminen politiikkaan muuttui sisällissodan kuluessa ja se näkyi myös kansainvälisissä lehdissä. Politiikasta syrjässä pysytellyt patriarkka Antoine Pierre Khoreiche joutui eroamaan tehtävistään tavalla, jota kutsuttiin jopa Vatikaanin palatsivallankumoukseksi. Sitten uuden patriarkan valinnasta syntyi kiista. Lopulta valittu patriarkka Nasrallah Butros Sfeir oli kompromissiratkaisu, joka aivan aluksi oli pettymys. Sfeirin poliittinen vaikuttaminen alkoi kuitenkin näkyä yhä enemmän hänen uransa edetessä. Erityisesti Ta’ifin rauhansopimuksen aikaan hänen roolinsa nousi merkittäväksi. Lähteistä välittyy kansainvälisesti erittäin mielenkiintoinen kuva maroniittikirkon sisäpolitiikasta ja toisaalta suhteista Vatikaaniin. Aineistostani käy myös selkeästi ilmi, että Sfeirin toimien taustalla oli hyvin usein Vatikaanin ilmiselvä ohjeistus. Sfeirin suhde Vatikaaniin ei ollut yksiselitteinen ja ongelmaton, sillä hän joutui tasapainottelemaan paavin toiveiden ja omien maanmiestensä välillä. Tämä johti joskus niin väkivaltaisiin purkauksiin kirkkoa vastaan, että niitä seurattiin myös ulkomaisessa lehdistössä.

Tutkielmassa tarkastellaan Ruotsin Birgitan Napoliin sijoittuvia ilmestyksiä Jerusalemin pyhiinvaelluksen ajalta 1372-1373. Tutkielman lähdemateriaali koostuu seitsemästä ilmestyksestä, joista kolme sijoittui Jerusalemin pyhiinvaelluksen menomatkalle ja neljä paluumatkalle. Ilmestykset on jaettu vastaanottajiensa perusteella kolmeen päälukuun. Ensimmäisessä pääluvussa analysoidaan kirkonmiehiä koskettavat ilmestykset VII 10, VII 12 ja VII 29. Niiden pääteema on kirkollisen hierarkian eri asemia edustavien henkilöiden oikeudet ja velvollisuudet. Toisessa pääluvussa analysoidaan Napolin kuningaskunnan hallitsijaa, kuningatar Johannaa, koskeva ilmestys VII 11. Birgitta opastaa Johannaa niin kutsutun "kuningattaren peilin" avulla, joka oli kuvaus hyvän kuningattaren ominaisuuksista. Kolmannessa pääluvussa analysoidaan sekä Napolin kaupungin asukkaita koskevat ilmestykset VII 27 ja VII 28, että ilmestys VII 30, joka on tarkoitettu paitsi Napolin asukkaille, myös universaalisti kristityille kaikkialla. Birgitta kritisoi niissä esimerkiksi napolilaisten pinnallisuutta, noitakeinojen käyttöä sekä lähimmäisten kaltoinkohtelua. Tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisena Birgitta näki napolilaisten tilanteet suhteessa pelastukseen. Selvitys perustuu Birgitan ilmestysten ja niissä annettujen ohjeiden ja neuvojen syvälliseen analysointiin. Tutkielma tutkii, mihin Birgitta pyrki ilmestystensä vastaanottajia ohjaamaan, eli, millaisiin asioihin Birgitta oli kiinnittänyt huomiota. Mitä Birgitta vastusti napolilaisten tavoissa ja mihin hän heitä kannusti? Pohdin myös, kohteliko Birgitta kaikkia ilmestysten vastaanottajia samalla tavoin, kenen puolelle hän näyttää asettuvan ja millaiseen asemaan hän näytti ilmestyksissä asettavan itsensä. Napolilaisten tilanne näyttäytyi Birgitalle hyvin huolestuttavana. Valtaosa napolilaisista oli luopunut uskostaan ja langennut toistuvasti syntiin. Toisille tämä oli tietoisesti tehty valinta, toisille tiedostamaton. Syntisyys näyttäytyi maallistuneisuutena, minkä vuoksi napolilaiset näyttäytyivät Birgitalle Kristukselle vihollisina, jotka olivat matkalla helvettiin. Birgitta pyrki ilmestyksillään siihen, että napolilaiset ymmärtäisivät tilansa hengenvaarallisuuden ja kääntäisivät katseensa maallisista tavoitteista takaisin Kristukseen. Birgitta välitti heille myös armon sanomaa. Napolilaisia kehotettiin tekemään parannus, eli aidosti katumaan syntejään, nöyrästi ripittäytymään sekä osallistumaan ehtoolliselle. Tärkeintä oli pyrkimys jatkossa elää Jumalan tahdon mukaisesti. Näin he saisivat osakseen Kristuksen armon ja olisivat jälleen pelastuvia.