Browsing by discipline "Yleinen valtio-oppi, maailmanpolitiikan tutkimus"

Ilmastonmuutoksen pysäyttämisestä ja kestävän yhteiskunnallisen kehityksen sekä talouskasvun tavoittelusta on tullut yksi maailmanpolitiikan kiperimmistä kysymyksistä. Tutkimuskohteenani on saksalainen yhteiskunta ja Saksan liittotasavallan energiastrategia – energiewende. Olen valinnut tutkimuskohteeni kuvatakseni yleisesti sitä, kuinka vääränlaiset premissit voivat johtaa epärealistiseen politiikkatoteutukseen ja tavoitteiden kannalta ristiriitaiseen lopputulemaan. Tutkimuksessani osoitan, kuinka tietyt keskeiset fysikaaliset reunaehdot vaikuttavat myös ihmisyhteisöjen ja yhteiskuntien kykyyn järjestäytyä. Tässä mielessä tutkimukseni on luonteeltaan selittävä. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys syntyy systeemiteorian erilaisia muotoja hyödyntämällä. Tutkimushypoteesini syntyy systeemiteoreettista viitekehystä ja luonnontieteiden pääsäännöistä syntyvistä lähtökohdista. Analyysiosiossa verrataan erilaisten energiapoliittisten skenaarioiden toteutuskelpoisuutta systeemi- ja komleksisuusteoreettisen viitekehyksen valossa. Tutkimukseni keskeisin johtopäätös liittyy Energiewenden puutteellisiin premisseihin. Energiewenden implisiittisenä tausta-ajatuksena on mahdollisuus talouskasvun ja energiankulutuksen irtikytkeytymisestä. Sille ei kuitenkaan lämpöopin ja kompleksisuusteorian valossa näytä olevan edellytyksiä.

Kiinan kansantasavalta on noussut maailmanpolitiikan keskiöön kylmän sodan ja bipolaarisen kansainvälisen järjestelmän päättymisen jälkeen. Sen samaan aikaan tiivistyneet poliittiset ja taloudelliset suhteet Afrikan mantereen valtioihin ovat olleet suuren yleisen ja akateemisen kiinnostuksen kohteena, tulkintojen näkökulmien vaihdellessa uuskolonialististyyppisestä riistosta molempia osapuolia hyödyttävään kehitysyhteistyöhön. Tässä tutkimuksessa käytetään viitekehyksenä Alexander Wendtin vuonna 1999 julkaisemassa teoksessa ”Social Theory of International Politics” kehittelemää kansainvälisen poliittisen järjestelmän kulttuurien teoriaa. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, mihin kolmesta Wendtin teorian kulttuureista: hobbeslaiseen, lockelaiseen vai kantilaiseen kulttuuriin Kiinan ja Afrikan väliset suhteet sijoittuvat. Merkittävin erottava tekijä Wendtin kulttuurien välillä on väkivallan käytön todennäköisyys kansainvälisissä suhteissa. Hobbeslaisessa kulttuurissa väkivallan käyttö on normaali toimintatapa, lockelaisessa kulttuurissa väkivalta on mahdollinen tapa ratkaista erimielisyyksiä ja kantilaisessa kulttuurissa erimielisyydet ratkaistaan muilla keinoin kuin väkivallan avulla. Wendtin oma tutkimustulos on, että huolimatta siitä, että jotkut valtiot tai jotkut alueet käyttäytyvät toisiaan kohtaan vielä hobbeslaisen kulttuurin hengessä, on maailmassa kokonaisuutena siirrytty hobbeslaisesta kulttuurista lockelaiseen, ja että on olemassa alakulttuureita, joissa jopa kantilainen kulttuuri on normina. Esimerkkinä kantilaisesta alakulttuurista hänellä on Yhdysvaltain ja Euroopan väliset suhteet. Tässä tutkimuksessa Wendtin käsitteistöä käytetään toisen mahdollisen alakulttuurin tutkimiseen, eli Kiinan ja Afrikan välisiin suhteisiin. Tutkimusaineistona on pääosin aiheesta kirjoitettuja tieteellisiä artikkeleita ja kirjoja. Aineiston perusteella tutkimuksessa tullaan lopputulokseen, että Kiinan ja Afrikan väliset suhteet muodostavat samantyyppisen kantilaisen kulttuurin alajärjestelmän kuin Yhdysvallat ja Eurooppa. Samalla todetaan, että koko kansainvälisen järjestelmän kulttuuri ei voi siirtyä kantilaiseen vaiheeseen, ennen kuin Yhdysvaltain ja Kiinan väliset suhteet ovat kantilaisen kulttuurin mukaiset. Ennen Kiinassa Deng Xiaopingin aloittamia talousreformeja 1970-luvun lopussa Kiinan on koettu identifioineen itsensä hobbeslaiseksi revisionistiseksi valtioksi. Nykyisellään Yhdysvaltain ja Kiinan välisten suhteiden tulkitaan olevan lockelaisen kulttuurin vaiheessa. Johtopäätöksissä pohditaan miten Suomi ja muu Eurooppa voisivat olla omalla esimerkillään vahvistamassa Kiinan kantilaista identiteettiä, ja näin edesauttamassa väkivallan käytön vähenemistä kansainvälisen politiikan välineenä.

Monia taloustieteilijöitä ja politiikan tutkijoita on kiehtonut paradoksi valtioista, joilla on mittavat luonnonvarat, mutta joiden taloudella ja yhteiskunnalla menee silti huonosti. Tätä resurssikiroukseksi kutsuttua ilmiötä tarkoitetaan kun etsitään kausaliteettia valtion suurten öljytulojen ja talouden yksipuolistumisen sekä autoritaarisen hallinnon välillä. Suurilla kansainvälisillä kehitysaputoimijoilla on usein mielikuva, että resurssikirous on prosessi, joka voidaan muuttaa oikeanlaisella talouspolitiikalla tai hyvällä hallinnolla. Esimerkiksi Maailmanpankki on monissa maissa pyrkinyt puuttumaan tähän luonnonvaroista saatavien tulojen kansanvaltaa heikentävään vaikutukseen politiikkainterventioiden avulla. Tässä työssä tutkitaankin kolmen suurimman vuosina 2008–2010 kehitysapua Nigeriaan antaneen toimijan suhtautumista resurssikiroukseen Nigeriassa ja Nigerian valtion suvereniteettiin. Nämä kolme toimijaa ovat Maailmanpankin kehitysapujärjestö IDA, Yhdysvaltojen valtiollinen kehitysapujärjestö USAID sekä Ison-Britannian valtion kehitysapujärjestö DFID. Työn tarkoitus on kuitenkin osoittaa, että keskittyminen resurssivaikutukseen on liian yksipuolinen näkökulma Nigerian talouden ja yhteiskunnan ongelmista, ja näiden ongelmien ymmärtämiseksi tulisi erityisesti tutustua Nigerian valtion historiaan ja valtiomuodostukseen. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimiikin Jeffrey Herbstin teoretisointi afrikkalaisten valtioiden valtiosuvereniteetista, tai oikeastaan tämän valtiosuvereniteetin puutteesta. Aineistona käytetään yllä mainittujen kolmen kehitysapujärjestön tuoreimpia julkisia, Nigeriaa koskevia strategiapapereita, joita analysoidaan teoriaohjaavan sisällönanalyysin menetelmällä. Esiinnousseista teemoista käy ilmi, että Maailmanpankin, USAID:n ja DFID:n strategiat eroavat yllättävän vähän toisistaan mielipiteissään resurssikirouksesta Nigeriassa, ja perusteluissa siihen miksi Nigerian suvereniteettiin pitää puuttua, joskin vain maltillisesti ohjaamalla ja opettamalla. Kaikissa asiakirjoissa painotetaan öljytalouden ulkopuolisen talouskasvun lisäämistä ja hyvän hallinnon kehittämistä uudistushaluisia johtajia tukemalla. Johtopäätelminä tutkielmassa kehotetaan ottamaan laajempi perspektiivi toisten valtioiden yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemisessa yleisesti, ja erityisesti Nigerian valtion haurauden voittamisessa. Työssä nähdään, että Nigerian valtion heikkous tai epävakaus ei johdu öljytuloista, ja öljytulot pahentavat epävakautta ainoastaan, koska Nigerian valtio halutaan pitää nykyisen muotoisena. Lopuksi kannustetaan kyseenalaistamaan Afrikan itsestäänselvyytenä otetut valtioiden rajat ja rakenteet.

Tutkielma tarkastelee kansainvälisen etiikan kosmopolitanismin teoriasuuntauksia. Ensimmäisenä hypoteesina esitetään, että kosmopolitanismin globaalin hallinnan mallin esittämien tavoitteiden ja keinojen välillä vallitsee ristiriitoja. Ristiriitojen koetaan esiintyvän erityisesti siinä, miten kosmopolitanismi hahmottaa globaalin solidaarisuuden edistämisen toimijuuden ja toiminnan. Näkemys perustuu tutkielman taustaoletuksiin, joiden mukaan ensinnäkin yksilö käsitetään yhtenä tuottavan vallan välineistä globaalissa taloudessa ja toisekseen institutionaalinen solidaarisuus ongelmallisesti kytkeytyneenä globaalin uusliberalistisen talousjärjestelmän mekanismeihin. Toisena hypoteesina esitetään, että kosmopolitanismin tavoitteleman globaalin solidaarisuuden edistämiseksi ei tällöin riitä solidaarisuuden peräänkuuluttaminen poliittisissa ulostuloissa. Teoreettisena viitekehyksenä tukeudutaan kosmopolitanismin toimijuuden aiempaan kritiikkiin sekä kosmopolitanismin globaalin institutionaalisen solidaarisuuden mallin ongelmallistavaan aiempaan kriittiseen tutkimukseen. Taustaoletusten ja hypoteesien pohjalta muodostetaan kolmiosainen tutkimuskysymys, jolla kosmopolitanismin teoreettisia malleja kyetään tarkastelemaan empiirisen aineiston valossa. Aineistona ovat YK:n Kestävän kehityksen tavoitteet sekä sekundaarisesti viisi muuta Post 2015 -agendan Kestävän kehityksen tavoitteita pohjustavaa asiakirjaa. Aineiston käsitetään ilmentävän kosmopolitanismin globaalin hallinnan pyrkimyksiä käytännössä, sillä Kestävän kehityksen tavoitteilla pyritään globaaliin solidaarisuuteen perustuvaan valtiolähtöiseen hallintaan, niin kutsuttuun kosmopoliittiseen demokratiaan. Tutkimusaihetta lähestytään solidaarisuuden käsitteen kautta. Globaaliksi ulotettuna solidaarisuudella tähdätään universaaliin hyvinvointiin ja ihmisoikeuksien sekä elämän perusedellytysten täyttymiseen kaikille. Tässä tutkielmassa solidaarisuuden analysointi jaetaan teoreettisten jakolinjojen perusteella solidaarisuuteen tunteena sekä solidaarisuuteen toimintana. Toiminnan osalta syvennytään erityisesti analysoimaan tapaa, jolla solidaaristen pyrkimysten toteuttamisesta vastuullinen toimija käsitetään ja muodostetaan. Analyysin ensimmäisessä osassa Kestävän kehityksen tavoitteet teemoitellaan, minkä jälkeen niissä esiintyviä diskursseja hahmotetaan tyypittelyn keinoin. Tämän jälkeen diskurssien heijastamien tavoitteiden ja keinojen ristiriitojen muodostumiseen syvennytään kriittisen diskurssianalyysin keinoin. Kriittisessä diskurssianalyysissä analysoidaan solidaarisuuden toimijan ja toiminnan käsityksiä ja niiden muodostamista. Tutkielmassa asetetut hypoteesit osoittautuvat paikkansapitäviksi. Tyypittelyn avulla havaitaan, että Kestävän kehityksen tavoitteissa ja keinoissa ilmenee sisäisesti ristiriitaista logiikkaa. Kriittisen diskurssianalyysin kautta havaitaan, että Kestävän kehityksen tavoitteissa ilmenevät toimijuuden ja toiminnan käsitykset ovat teoreettisen viitekehyksen valossa globaalin solidaarisuuden tavoittelun kannalta ongelmallisia. Yksilö näyttäytyy saajana tai hyötyjänä, joka kosmopolitanismin mukaisesti on oikeuksien keskiössä. Yksilön vastuun osalta sen sijaan erityisesti yksilön arkipäiväisen taloudellisen toiminnan merkitys sivuutetaan. Toimijoina käsitetään tällöin kansainvälisten instituutioiden taso ja erityisesti köyhät maat. Toiminnan osalta globaaliin solidaarisuuteen pyrkivään toimintaan viitataan abstraktilla tasolla. Käsitys on yhteneväinen kosmopolitanismin kanssa, joka esittää ratkaisuna kansalaisuuden tai yhteisön käsitysten laajentamista maailmankansalaisuuden saavuttamiseksi. Toiminnan sijaan globaali solidaarisuus näyttäytyy tällöin tunteena. Esimerkiksi arkipäiväisen taloudellisen toiminnan vaikutuksia ei tarkastella. Tutkielman johtopäätöksinä esitetään ensimmäiseksi, että Kestävän kehityksen tavoitteet sivuuttavat erityisesti rikkaiden maiden yksilöiden toimijuuden merkityksen tavoitteiden saavuttamisessa. Kosmopolitanismin esitetäänkin voivan hyötyä vallan käsittämisestä tuottavana. Toiseksi esitetään, että abstraktien maailmankansalaisuuden vaateiden lisäksi kosmopolitanismin piirissä tulisi kiinnittää huomiota myös siihen, miten rikkaissa maissa hyvinvoinnin mahdollistavat institutionaalisen solidaarisuuden mekanismit voidaan samanaikaisesti sekä säilyttää että kytkeä irti globaalissa talousjärjestelmässä tapahtuvasta hyväksikäytöstä. Lopuksi esitellään Kirsten Ainleyn vastuullisen sosiaalisen toiminnan malli, jonka pohjalta kosmopolitanismin esitetään voivan kehittää toimijuuden ja solidaarisuuden käsityksiään.

Tässä tutkimuksessa selvitetään, miten ja millä seurauksilla kyberavaruutta on turvallistettu Suomessa. Työn lähtökohtana on kyberilmiöiden ja turvallisuuden välisen yhteyden problematisointi. 2010-luvulla erilaiset kyber-käsitteet ovat levinneet lähes kaikkialle ja mitä moninaisimpiin asiayhteyksiin. Kyberuhkat ja kyberturvallisuuden käsite ovat vakiinnuttaneet paikkansa osana turvallisuuspolitiikkaa ja turvallisuuspoliittisia käytäntöjä niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Viime vuosien aikana kyberturvallisuuskeskustelu on muuttunut yhä enemmän keskusteluksi valvonnan ja yksityisyyden välisestä suhteesta. Turvallisuusviranomaisten tiedusteluoikeuksia koskeva lainsäädäntötyö on juuri aloitettu Suomessa, mikä on herättänyt paljon keskustelua turvallisuuden ja valvonnan vaikutuksista yksityisyydensuojalle ja perusoikeuksille. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kyberavaruuden turvallistamisen logiikkaa sekä turvallistamisprosessiin liittyviä valtasuhteita. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys koostuu yhtäältä turvallistamisteoriasta ja toisaalta poststrukturalistisesta foucaultlaisesta näkökulmasta, jossa turvallisuus nähdään hallinnan tekniikkana. Turvallistamisteoria määrittyy siten tässä yhteydessä ensisijaisesti sen sosiologisen suuntauksen mukaisena teoriana. Foucaultn hahmottelema hallinnallisuuden käsite on keskeisessä asemassa teoriakehikon poststrukturalistisessa osassa. Tutkimusta ohjaavina metodologisina periaatteina ovat kriittisyys sekä diskursiivisen ja materiaalisen ulottuvuuden ymmärtäminen toisiaan tukevina rakenteina. Tutkimusmenetelmänä tässä tutkimuksessa on turvallistamisteorian ja kriittisen turvallisuustutkimuksen näkökulmasta tehty kriittinen luenta. Kriittisen luennan menetelmällä analysoidaan tutkimusaineistoa, joka koostuu vuosien 2010 ja 2015 välillä julkaistuista suomalaisista turvallisuuspoliittisista asiakirjoista, joissa käsitellään kyberilmiöitä. Yhteenvetona analyysistä voidaan todeta, että kyberavaruutta on turvallistettu Suomessa ennen kaikkea turvallistamisteorian mukaisesti kansallisen turvallisuuden kautta. Kyberavaruus määrittyy turvallisuuspoliittisissa asiakirjoissa lähtökohtaisesti turvattomaksi ja uhkaavaksi ulottuvuudeksi. Kyberavaruuteen sisältyy keskinäisriippuvuuden ja tiedonsiirron nopeuden mahdollistamia uhkia, joilla voi olla merkittäviä kerrannaisvaikutuksia. Kyberavaruuteen liittyvät monimuotoiset uhkat vaarantavat Suomen kansallista turvallisuutta. Niinpä turvallisuustoimijat pyrkivät legitimoimaan poikkeuksellista tilannetta ja toimia vetoamalla kansalliseen turvallisuuteen. Tähän prosessiin yhdistyy Suomen kyberturvallisuuden kontekstissa eksistentialistisuus, johon viitataan yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen ja kriittisen infrastruktuurin käsitteillä. Näiden viittauskohteiden kautta digitaalisesta ympäristöstä lähtöisin olevat uhat kytketään fyysiseen maailmaan. Viime vuosien aikana tälle turvallistamiselle on noussut vastareaktio ja vastakkainen prosessi, jolla vastustetaan kyberavaruuden turvallistamista kansallisen turvallisuuden kautta. Se kytkeytyy sen sijaan yksilön perusoikeuksiin ja yksityisyydensuojaan, joiden nähdään olevan uhattuna juuri valtion turvallisuuteen tähtäävien valvontatoimien takia. Turvallisuuden keskeinen viittauskohde on tässä näkemyksessä valtion sijaan yksilö. Kyberavaruuden ja turvallisuuden yhteys muuttaa turvallisuuspoliittisia valtasuhteita. Teknologian kehitys kasvattaa turvallisuuden ja teknologian asiantuntijoiden valtaa määritellä turvallisuuden käsitettä ja sen piiriin luettavia ilmiöitä. Valvontateknologian kehitys helpottaa tiedonkeruuta, mikä puolestaan mahdollistaa uudet hallinnan muodot. Turvallisuusasiantuntijoiden mahdollisuus tiedon suodattamiseen ja jakamiseen kasvattaa heidän valtaansa. Samalla myös teknologialla itsellään on performatiivinen rooli sekä uhkien lähteenä että niiden estäjänä. Kyberavaruuden turvallistaminen myös tuottaa demokratian rajoitteita. Kyse ei ole vain valvonnan ja yksityisyyden välisestä rajanvedosta, vaan laajemmin esimerkiksi perusoikeuksien sekä oikeusvaltion keskeisten periaatteiden muuttumisesta, mikäli valvontaa tullaan jatkossa toteuttamaan verkossa ilman kytkentää rikosepäilyyn.

NATO:n kriisinhallintaoperaation yhtenä tehtävänä Afganistanissa on maan turvallisuusjoukkojen ja -instituutioiden, kuten armeijan, kouluttaminen ja kehityksen tukeminen. Turvallisuussektorin uudistus on osa Afganistanissa tehtävää rauhanrakennusta, jolla pyritään vahvistamaan maan demokraattisia ja rauhaa tukevia rakenteita kansainvälisen intervention avulla. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi liberaalien arvojen ja normien levittämistä Afganistanin armeijan mentoroinnin yhteydessä. Normit leviävät neuvonantajien ja neuvottavien välisessä vuorovaikutuksessa. Jotta normien levittämien olisi mahdollista, mentorien on kuitenkin uskottava levittämiinsä normeihin. Turvallisuussektorin uudistus riippuukin paljon siihen osallistuvien sotilaiden ja neuvonantajien osaamisesta. Heidän omat käsityksensä ovatkin tutkimisen arvoisia, koska ne vaikuttavat heidän antamiinsa neuvoihin, ja sitä kautta myös koko liberaalin rauhanrakennuksen onnistumiseen. Tutkielmaa varten haastateltiin kuutta Afganistanissa sotilaallisena neuvonantajana työskennellyttä henkilöä. Afganistanissa neuvonantajat olivat henkilökohtaisesti tekemisissä maan armeijan sotilaiden kanssa ja kertovat afgaaneille oman näkemyksensä siitä, miten tietyissä tilanteissa olisi hyvä toimia. Yksilötasolla rauhanrakennus voidaan nähdä neuvotteluna, jossa sekä kansainväliset että paikalliset toimijat edistävät omia arvojaan ja normejaan. Tämän vuoksi onkin siis selvää, että neuvonantajat levittävät joitain normeja ja arvoja, vaikka ne eivät aina olisikaan puhtaasti liberaalin rauhanrakennuksen ideaalin mukaisia. Kuitenkin, koska rauhanrakennus on luonteeltaan vahvasti liberaalia, olisikin ollut hyvin yllättävää, jos haastateltavien levittämät normit olisivat täysin liberalismin arvojen vastaisia. Tutkielman tarkoituksena on ymmärtää neuvonantajina toimineiden sotilaiden toimintaa yksilötasolla ja heidän käsityksiään rauhanrakentamisesta, koska ne vaikuttavat koko Afganistanissa toimivaan sotilaalliseen kriisinhallintaoperaatioon. Haastatteluiden avulla pyrittiin saamaan tietoa siitä, mitä mentoreina toimineet haastateltavat olivat tehneet afgaanien kanssa ja millä tavoin he pyrkivät afgaaneita neuvomaan. Kerätystä aineistosta pyrittiin sitten tunnistamaan normeja ja niiden leviämistapoja etsimällä teoreettisen viitekehyksen avulla muodostettuja indikaattoreita. Tässä avainasemassa, haastateltavien kommenttien varsinaisen sisällön lisäksi, oli olla tarkkailla sitä, miten haastateltavat sanottavansa esittivät, koska normeille ominaista on käyttäytymisen ja toiminnan arvottaminen ja perustelu. Analyysissä kiinnitettiin huomiota siihen, miten neuvonantajat kuvailivat afgaanien käytöstä ja minkälaisia asioita he itse halusivat Afganistanissa edistää. Lisäksi normien luonteen tunnistamisessa käytettiin apuna niiden suhdetta arvoihin. Analyysin kautta haastatteluista nousi esille se, että neuvonantajat halusivat edistää suunnitelmallista toimintaa, koska hyvän armeijan ajateltiin olevan tehokas. Lisäksi haluttiin erityisesti lisätä oma-aloitteisuutta ja vastuunottoa. Toisaalta esille tuotiin myös korruptio ja korkea hierarkia, jotka haittasivat armeijan toimintaa, mutta näihin ei koettu voitavan vaikuttaa, koska neuvonantajien piti olla neutraaleja eikä arvostella mentoroitavien toimintaa. Haastatteluista kävi ilmi, että normeja yritettiin levittä suostuttelun ja opettamisen kautta. Tällöin avainasemassa olivat luottamuksellisen suhteen rakentaminen ja molemminpuolinen kunnioitus. Toisaalta läheinen vuorovaikutus saattoi johtaa myös identiteetin muuttumiseen. Tässä on hyvä huomata, että normien levittämistä tapahtui puolin ja toisin, mutta levittäminen ei aina johtanut toiminnan muutokseen ja leviäminen riippui aina kohteen suostumuksesta.

Tässä pro gradu -työssä tarkastellaan Kongon demokraattisen tasavallan sisällissotien 1996–2003 jälkeen Itä-Kongossa jatkuneesta konfliktista käytyjä seksuaalisen väkivallan aseellisen käytön diskursseja mediassa. Tutkielmassa etsitään vastauksia siihen, minkälaisia diskursseja Kongon seksuaalisesta väkivallasta mediassa esiintyi ja mitä syitä ja seurauksia niillä on. Keskeinen osa tutkimusta on aiemman sukupuolia, seksuaalisuutta ja sotaa käsittelevän tutkimuksen esittely ja osallistuminen aiheesta käytävään keskusteluun. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on postkolonialistinen feminismi. Tutkielman aineistona on 77 Kongon demokraattisen tasavallan seksuaalista väkivaltaa käsittelevää artikkelia, jotka on julkaistu yhdysvaltalaisissa, brittiläisissä ja ranskalaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä sekä internetissä vuosien 2004–2012 välisenä aikana. Aineistoa on kerätty osittain systemaattisesti ja osittain täydentäen, pyrkien mahdollisimman laajaan kattavuuteen. Aineiston keskeisen osan muodostavat uutisreportaasit, mutta mukana on myös uutisanalyysejä, aikakauslehtiartikkeleita, puheenvuoroja ja muita aihetta käsitteleviä täydentäviä artikkeleita tarkasteluväliltä. Aineistoa teemoitellaan keskeisten aiheiden löytämiseksi ja tämän jälkeen sitä analysoidaan Norman Fairclough’n esittelemän kriittisen diskurssianalyysin menetelmällä. Aineistosta nousee esille seitsemän diskurssia Kongon seksuaalisen väkivallan syistä ja luonteesta. Diskurssit ovat 'Naiset konfliktin uhreina', 'Raadellut vaginat – raiskattu Kongo', 'Maailman raiskauspääkaupunki', 'Naisten armeija', 'Vaietuista vaietuin', 'Pimeä manner' ja 'Hylätty Kongo'. Diskurssit eroavat toisistaan siinä, miten seksuaalista väkivaltaa ja eri toimijoita representoidaan, minkälaisia syitä ongelmalle esitetään ja minkälaiset ratkaisut nähdään mahdollisina. Tyypillisesti diskursseissa seksuaalisen väkivallan luonne aseena tunnustetaan, mutta sen käytön syistä ja luonteesta on toisistaan poikkeavia käsityksiä. Diskursseista nousevat seksuaalisen väkivallan selitykset voidaan jakaa kahteen ryhmään. Kulttuurisissa selityksissä seksuaalisen väkivallan taustalla nähtiin patriarkaatin toiminta tai kongolainen kansanluonne. Näissä selityksissä korostui seksuaalisen väkivallan opportunistisuus. Strategisissa selityksissä korostettiin seksuaalisen väkivallan luonnetta poliittisiin ja strategisiin tarkoitusperiin käytettävänä aseena. Yksittäisissä diskursseissa saattoi myös olla piirteitä molempien ryhmien selityksistä. Diskurssit voi lisäksi erotella sen mukaan, esitetäänkö seksuaalinen väkivalta keskeisesti erillisenä konfliktin myötä syntyneenä ilmiönä vai osana pidempää jatkumoa. Analyysi osoittaa, että vallalla on samanaikaisesti keskenään hyvin poikkeavia käsityksiä siitä, mitkä tekijät ja syyt vaikuttavat seksuaalisen väkivallan taustalla, keihin asetta käytetään, ketkä lasketaan uhreihin kuuluviksi ja kenen vastuulla tekojen lopettaminen nähdään. Diskursseissa toistuvat stereotyyppiset sotien sukupuoliroolit naisista uhreina ja miehistä sortajina. Niihin sisältyy voimakkaita olettamuksia naisten rauhanomaisuudesta ja huolehtivuudesta sekä asemasta yhteisöidensä kannattelijoina. Sukupuolten ominaisuuksien biologista alkuperää ei kyseenalaisteta. 'Naiset konfliktin uhreina' -diskurssin kohdalla voidaan puhua jopa hegemonisesta diskurssista, sillä diskurssin kehystys naisten asemasta yhteiskunnassa ja sodissa esitetään kyseenalaistamatta ja samankaltaisia representaatioita esiintyy myös muissa diskursseissa kautta aineiston. Diskursseissa pitkälti vahvistetaan stereotyyppisiä representaatioita sukupuolten rooleista sodassa, mutta poikkeuksiakin löytyy. 'Vaietuista vaietuin' -diskurssi kyseenalaistaa käsitystä naisista sotien vaiettuina uhreina ja nostaa seksuaalisen väkivallan miesuhrit keskiöön. Huomionarvoista on, ettei yhdessäkään diskurssissa tuoda esille naisten roolia seksuaalisen väkivallan tekijöinä, mikä osoittaa aiheen tabu-luonnetta. Sukupuolten lisäksi diskursseissa määriteltiin voimallisesti 'Kongoa' ja 'kongolaisuutta'. Diskurssien syitä ja seurauksia analysoidaan postkolonialistis-feministisen viitekehyksen avulla. Postkolonialistis-feministisestä näkökulmasta eri osapuolten representaatiot näyttäytyvät yrityksenä ylläpitää läntistä ja patriarkaalista hegemoniaa ja rakenteellista syrjintää. Diskursseissa painottuivat länsimaisten hegemonisten feminismien näkökulma kongolaisten elämään. Seksuaalisen väkivallan selittämiseen kulttuurilla sisältyy oletus kulttuurien välisestä hierarkiasta. Varsinkin 'Pimeä manner' -diskurssissa on toisintoja läntisestä historiallisesta ja rasistisesta Afrikka-kuvasta. Tällaiset selitykset saavat väkivallan näyttämään luonnolliselta ja tekevät ulkopuolisesta interventiosta haluttavan. Toisaalta seksuaalisen väkivallan opportunistisissa ja strategisissa kehystyksissä taustalla vaikuttavat syvemmät sosiaaliset ja rakenteelliset syyt jäävät käsittelemättä. Tutkimus osoittaa, että seksuaalisen väkivallan käyttö aseena on moninainen ilmiö, jonka keskeisistä määritelmistä ei ole yhteisymmärrystä. Määritelmien taustalla vaikuttavat käsitykset sukupuolten ominaisuuksista ja rooleista konfliktissa ja yhteiskunnassa, käsitykset ympäröivästä kulttuurista ja konfliktin luonteesta. Seksuaalinen väkivalta näyttäytyy aseena, jonka ymmärtäminen on aina suhteessa sosiaaliseen todellisuuteen ja sosiaalisiin suhteisiin, jolloin sen luonne voi näyttäytyä erilaisena konfliktista riippuen. Johtopäätöksenä todetaan, että etenkin paikallisen kulttuurin ja sukupuolen merkitystä seksuaalisen väkivallan aseellisen käytön luonteen ymmärtämiselle tulisi tutkia lisää.

Tutkimuksessa tutkitaan mielenterveyden nostamista globaalin kehityksen agendalle. Tutkimuksen lähtökohta on, ettei mielenterveyden nostaminen kehityksen agendalle ole neutraalia ja arvovapaata, vaan sen taustalla on valtaa ja hallintaa. Foucault´n poliittiseen filosofian avulla tutkimuksessa selvitetään, mitä vallan ja hallinnan logiikkoja mielenterveyden ja kehityksen yhteen liittävien ohjelmien taustalla on. Tutkimuksen hypoteesi on, että ne noudattavat uusliberaalia hallinnan logiikkaa. Toinen hypoteesi on, että mielenterveyden tuomisessa kehityksen agendalle ei ole kyse vain humaaneista päämääristä, vaan hallinnan uusista päämääristä. Tutkimuksessa käytetään Michel Foucault´n poliittista filosofiaa, jossa valta määritellään tuottavaksi ja hallinta ohjaamiseksi. Tutkimuksessa sovelletaan suvereenivallan, kurivallan, biovallan sekä liberaalin ja uusliberaalin hallinnan käsitteitä, ja perehdytään siihen, miten käsitteitä on sovellettu vammaistutkimuksessa. Tärkeitä sekundaareja lähteitä ovat muun muassa Chloe Taylorin, Mitchell Deanin, Wendy Brownin, Shelley Treimanin, Nikolas Rosen ja Peter Millerin työt. Tutkimus on genealoginen, sillä historiallisen kartoituksen avulla osoitetaan vallan ja hallinnan vaikutukset regiimien muodostumiseen. Käsitteet ja käytännöt ymmärretään historiallisina ilmiöinä, ei luonnollisina. Menetelmänä tutkimuksessa käytetään Mitchell Deanin määrittelemää hallinnan analyysia, joka kysyy 'miten' -kysymyksiä hallinnan osa-alueista. Aineistona tutkimuksessa käytetään kansainvälisten järjestöjen (WHO, YK, Maailman pankki) ja kansalaisjärjestöjen (MGMH, #FundaMentalSDG) julkaisuja. Hypoteesit osoittautuvat tutkimuksessa paikkansa pitäviksi. Tutkimuksessa paljastuu, että globaali mielenterveys- ja kehityspolitiikka täyttää uusliberaalin hallinnan piirteet. Mielenterveys on nostettu kehityksen agendalle, koska sen uskotaan vaikuttavan inhimilliseen pääomaan ja tuottavuuteen. Käytetyt tekniikat, kuten voimaannuttaminen, kansalaisyhteiskunnan aktivointi ja hallinnan tehostaminen, ovat uusliberaaleja. Ohjelmien tavoite on lisätä yksilöiden kykyä huolehtia itsestään, tehdä mielenterveyttä tukevia päätöksiä, tarkkailla omaa mieltä ja hallinnoida siihen kohdistuvia riskejä. Pääpaino on kustannustehokkaissa ratkaisuissa. Tutkimuksessa selvisi, että uusliberaali hallinta kohtaa 'mielenterveys' kategorian samaan tapaan kuin 'vammaisuuden' kategorian. Epätasa-arvoa selitetään pääasiassa näiden poikkeavuuksien kautta, ei rakenteellisilla tekijöillä. Molempiin ryhmiin sovelletaan 'mukaan ottavaa' hallintaa, jonka tarkoitus on opettaa heille uusliberaalilta subjektilta vaadittuja tietoja ja taitoja. Tutkimuksessa pohditaan uusliberaalin hallinnan mahdollisia negatiivisia vaikutuksia mielenterveyden ja kehityksen käsitteisiin, jotta ei-toivottuja seurauksia voitaisiin välttää. Mahdollinen negatiivinen seuraus on, että taloudellisuuden periaatteen myötä joitain mielenterveyspalveluita, -ongelmia ja väestöryhmiä aletaan priorisoimaan suhteessa muihin. Tutkimuksessa selvisi, että tällaisia luokitteluja tehdään jo nyt, ja ne todennäköisesti lisääntyvät. Toiseksi, kehitysdiskurssin historiallinen tarkastelu osoitti, että kehityspolitiikan muuttuessa uusliberaaliksi se on alkanut painottaa yksilökeskeisiä ja psykologisia selitys- ja ratkaisumalleja. Mielenterveyden nostaminen kehityksen agendalle vaikuttaisi olevan osa tätä ilmiötä, ja toisaalta myös vahvistavan sitä. Mahdollinen negatiivinen seuraus on, että köyhyyttä aletaan selittää yhä enemmän yksilön kyvyttömyyden ja huonon päätöksenteon kautta.

Pro gradu -tutkielman tavoitteena on tarkastella Nobelin rauhanpalkintopuheissa esiintyviä käsityksiä rauhasta. Nobelin rauhanpalkintoa pidetään maailman arvostetuimpana rauhanpalkintona, ja se on myönnetty vuodesta 1901 lähtien 92 kertaa 124 palkinnonsaajalle. Tutkielmassa etsitään vastauksia siihen, mitä rauha on, onko se saavutettavissa, ja jos on, niin miten, kymmenen vanhimman ja kymmenen tuoreimman Nobelin rauhanpalkintopuheen mukaan. Palkintopuheista ja puheiden rauhankäsityksistä on varsin vähän aiempaa tutkimusta. Sekin vähäinen tutkimus, joka on olemassa, käsittelee useimmiten palkinnon historiallista kehitystä tai norjalaisen Nobel-komitean päätöksentekoprosessia. Tutkielman teoreettisena lähestymistapana on sosiaalinen konstruktivismi, jonka mukaan todellisuus on sosiaalisesti rakennettua. Tämän lähestymistavan mukaan Nobel-palkitut paitsi kuvaavat, myös rakentavat rauhankäsitystä puheissaan ja jakavat sitä julkisella globaalilla foorumilla. Tutkimusmenetelmänä käytetään aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Tutkimustulosten mukaan sekä 1900-luvun alun että 2000-luvun alun puheissa esiintyy sekä negatiivista että positiivista rauhankäsitystä. 1900-luvun alun puheissa korostuu käsitys rauhasta järjestyksenä, kun taas 2000-luvun alun puheissa painottuu rauha inhimillisenä turvallisuutena. Kummankin aikakauden puheissa esiintyy jonkin verran myös käsitystä rauhasta oikeudenmukaisuutena. Tuloksissa sota ja rauha ilmenevät ristiriitaisina ilmiöinä, jotka eivät sulje toisiaan pois: sota voi sisältää yhteistyön elementtejä, ja rauha voi sisältää väkivaltaa. Huolimatta siitä, että nobelistit tunnustavat sodan olevan puhehetken maailmassa läsnä, he ovat vakuuttuneita siitä, että rauha on saavutettavissa. Vaikka rauhanomaiset keinot rauhan saavuttamiseksi korostuvat kaikissa puheissa, kiinnostavaa on se, että 1900-luvun alun puheissa ja Obaman vuoden 2009 puheessa myös sota nähdään joissakin tilanteissa keinona saavuttaa rauha. Uusissa Nobel-puheissa korostetaan kansalaisten ja naisten osallistumista rauhantyöhön. 2000-luvun alun Nobelpuheissa keinot rauhaan ovat muutoinkin monimuotoisempia kuin 1900-luvun alun puheissa sisältäen muun muassa taloudellisen kehityksen, demokratian ja ihmisoikeuksien sekä ympäristön hyvinvoinnin edistämisen. Niissä korostuu kosmopolitanistinen lähestymistapa rauhaan. Niissä painotetaan ihmisten kuulumista samaan maailmanyhteisöön, aktiivista toimijuutta, yhteisiä tavoitteita ja rauhanpyrkimyksiä sekä kollektiivista päätöksentekoa ja universaaleja ihmisoikeuksia. Sen sijaan 1900-luvun alun Nobel-puheissa rauha nähdään nimenomaan valtioiden välisenä asiana, ei niinkään maailmankansalaisuuteen perustuvana kosmopolitanistisena ilmiönä. Voidaan todeta, että rauha on moniulotteinen ja ristiriitainen ilmiö, Nobel-palkinnon historian aikana rauhankäsitys on sisällöltään laajentunut ja että nobelistit ovat omalta osaltaan palkintopuheissaan rakentaneet rauhan sosiaalista todellisuutta.

Väkivaltaiset valtioiden väliset ja sisäiset konfliktit ovat usein tuhoisia ilmiöitä, joiden seuraukset voivat olla hyvinkin laajoja ja pitkäkestoisia. Rauhan- ja konfliktintutkimuksen perinteessä sotien ja konfliktien syitä on pohdittu laajasti, samoin kuin tapoja, joilla konfliktit voitaisiin ratkaista. Konflikteja on kautta historian ratkottu väkivallalla, mutta onneksemme myös rauhanomaisilla keinoilla. Ongelmanratkaisutyöpaja on yksi hyvin käytetty rauhanomainen konfliktinratkaisutapa. Tähän kolmannen osapuolen järjestämään työpajaan osallistuu vapaaehtoisesti henkilöitä kaikista konfliktin osapuolista keskustelemaan epävirallisesti konfliktista ja sen ratkaisusta. Työpajan vaikutus konfliktiin perustuu siihen, että työpajaan osallistuvat henkilöt siirtävät työpajassa syntyneitä konfliktinratkaisua tukevia ideoita, asenteita ja konkreettisia ratkaisuehdotuksia työpajan ulkopuolelle, esimerkiksi virallisiin rauhanneuvotteluihin. Tutkielmassa pyritään selvittään sitä, miten CMI:n järjestämän, Palestiinan sisäistä rekonsiliaatiota tukevan ongelmanratkaisutyöpajasarjan osallistujat siirtävät työpajassa kokemaansa työpajan ulkopuolelle. Aiempi tutkimus on antanut vain yleistä tietoa vaikutustavoista, mutta tässä työssä pyritään systemaattisemmin hahmottamaan eri vaikutusvälineitä ja sitä, mille yhteiskunnan tasolle milläkin välineellä pyritään vaikuttamaan. Uudella, tarkemmalla tiedolla lisätään ymmärrystä ongelmanratkaisutyöpajan vaikutustavoista konfliktiin. Laadulliseen tutkimuskysymykseen haetaan vastausta haastattelemalla CMI:n järjestämään työpajaan osallistuneita palestiinalaisia poliitikkoja, toimittajia ja aktivisteja, sekä analysoimalla aineistoa sisällönanalyysin keinoin. Aiempaa tutkimusta sovelletaan haastattelu- ja analyysirungon tekemisessä. Haastattelujen perusteella näyttäisi siltä, että työpajan osallistujat todella levittävät ja vievät työpajassa oppimiaan ja kehittelemiään ideoita ja asenteita eteenpäin käyttäen hyväkseen monia vaikutusvälineitä. Eri tasoille vaikutetaan usein myös eri välineillä. Aikaisemmassa tutkimuksessa mainittujen työpajan ideoiden levittämistapojen, kuten bilateraaliset keskustelut päättäjien kanssa, haastattelut, puheet ja artikkelit, lisäksi etenkin sosiaalisen median käyttäminen tuntui olevan hyvin keskeisessä asemassa osallistujien vaikutustyössä. Tämän lisäksi osallistujat sisällyttävät työpajan ideoita omaan päivittäiseen työhönsä alleviivaamatta työpajan roolia ideoiden kehitysalustana. Osallistujan yhteiskunnallinen asema näyttäisi vaikuttavan siihen, mille tasolle vaikutustyötä suunnataan ja mille tasolle vaikuttaminen koetaan tärkeimmäksi.