Browsing by discipline "Yleinen valtio-oppi, politiikan tutkimus"

The principle argument driving this research was that the manner in which SAP was implemented in Ghana, contributed towards higher poverty levels in the country. The aim of this research therefore was to examine the implementation and effectiveness of SAP in Ghana from 1983 to 1998. In order to achieve this aim, the dissertation questioned: the significant features and conditions of SAP with special reference to Ghana; the economic socio-economic factors which compelled Ghana to apply for the SAP; and the results of SAP in terms of poverty reduction. The research was primarily based upon the review of academic literature, while the principle argument was examined through an exploration of the secondary sources, mostly African in origin. It has been concluded that the implementation of the SAP in Ghana not only failed to alleviate poverty but instead acted as an active agent of poverty towards the increased plight of the poor people in the country. The principle reason of this failure was found in the dictates of both the neo-liberal and dependency theories, where the former defines the adverse impact of the conditions attached with the loans from the IMF and the World Bank, while the latter defines the debt servicing and the resultant marginalization of the poorer classes. It has also been concluded that the claims of the Bretton Woods institutions with reference to the benefits associated with the implementation of the SAP in the host countries, are completely wrong as the implementation of the SAP in Ghana had an adverse impact upon social welfare in terms of increasing the cost of social services manifold and thereby degrading the living standards. In accordance with the conclusions from the analysis of the implementation of the SAP in Ghana, some important recommendations have also been presented which mainly include: requirement of a detailed and comprehensive analysis of the country-specific context and ground realities before the implementation of the SAP; identification of the social developmental priorities in order to enhance the ownership of the reform by all the stakeholders; designing the SAP on the basis of a suitable and dynamic institutional framework towards an enhanced synergy between efficiency and equity; basing the SAP upon a human resource developmental orientation; adoption of the creation of employment opportunities as the principle objective of the SAP; and aiming the SAP at long term social and economic transformation through a dynamic and flexible policy framework.

Tämän pro gradu -työn tarkoitus on tutkia intressiryhmien mukaan pääsyä (access) politiikkaprosessin valmisteluvaiheeseen eli lakeja valmisteleviin valtionhallinnon valmisteluelimiin. Tarkoitus on ensinnäkin testata poliittiseen taloustieteeseen nojaavaa vaihtosuhdeteoriaa (exchange theory) mukaan pääsyn selittäjänä ja tarkastella, vaikuttavatko teorian kannalta keskeiset tekijät intressiryhmien edustukseen politiikkaprosessin valmisteluvaiheen tapauksessa Suomessa. Lisäksi tutkielmassa ollaan kiinnostuneita eri tyyppisten intressiryhmien edustajien kokonaismääristä ja tiettyjen ympäristötekijöiden vaikutuksesta mukaan pääsyyn. Nämä ympäristötekijät voidaan nähdä paitsi vaihtosuhdeteoriaa haastavina, myös sitä täydentävinä selityksinä. Vaihtosuhdeteorian mukaan keskeiset intressiryhmien mukaan pääsyyn epätasa-arvoisuutta aiheuttavat tekijät ovat ryhmien intressien tyyppi ja ryhmien eriävät (taloudelliset) resurssit. Tämän tutkimuksen perusteella sekä intressiryhmien intressien tyypillä että niiden taloudellisilla resursseilla (ja ryhmien tavalla käyttää niitä) näyttää olevan vaikutusta intressiryhmäkohtaiseen mukaan pääsyyn valmisteluelimiin. Palkansaaja- ja elinkeinoelämän järjestöillä, joiden voidaan katsoa edustavan erityisintressiryhmiä, näyttää olevan vahvempi organisaatiokohtainen edustus kuin kansalaisjärjestöillä, joiden voidaan katsoa edustavan yleisintressiryhmiä. Korkeammat taloudelliset resurssit ja niiden vahvempi suuntaaminen nimenomaan poliittiseen päätöksentekoon vaikuttamiseen näyttävät myös lisäävän intressiryhmien mukaan pääsyä. Myös tietynlaisilla ryhmien jäsenillä näyttää mahdollisesti olevan mukaan pääsyä lisäävä vaikutus. Tilanne näyttää kuitenkin erilaiselta, kun siirrytään intressiryhmätasolta eri tyyppisten ryhmien edustajien kokonaismäärien tarkasteluun. Kansalaisjärjestöillä näyttää olevan edustajien kokonaismäärien tasolla jotakuinkin yhtä vahva asema kuin erilaisilla erityisintressiryhmillä. Tämä johtuu siitä, että valmisteluelimissä on edustettuina enemmän kansalaisjärjestöjä kuin muun tyyppisiä intressiryhmiä. Kokonaismäärien tasolla havaitaan myös se, että pelkästään intressiryhmien ominaispiirteisiin liittyvät tekijät ovat mukaan pääsyn selittämisessä yksinään ainakin jossain määrin vajaita. Myös monet ympäristötekijät näyttävät vaikuttavan (yhtä aikaa intressiryhmäkohtaisten tekijöiden kanssa) mukaan pääsyyn päätöksentekoon. Esimerkiksi eri hallinnonaloilla on paljon eroa eri tyyppisten ryhmien edustuksessa. Palkansaaja- ja elinkeinoelämän järjestöillä esimerkiksi voidaan nähdä selvästi vahvempi kokonaisedustus niillä hallinnonaloilla, joilla käsitellään eniten näiden järjestöjen 'omia kysymyksiä', kuten työhön, elinkeinoihin tai yrittämiseen liittyviä asioita. Toisaalta vertaamalla tässä tutkielmassa käytetyn aineiston antamia tuloksia muuhun alan tutkimukseen voidaan havaita vaihtelua myös eri instituutioiden välillä. Tulokset ovat tosin tältä osin alustavia, mutta näyttää siltä, että Suomen tapauksessa mukaan pääsy voi olla tasa-arvoisempaa valmisteluelimissä (hallinto) kuin esimerkiksi eduskunnan valiokunnissa (parlamentti), toisin kuin alaa koskeva teoriatausta yleensä olettaa.

Tutkimuksessa tarkastellaan Ronald Inglehartin hiljaisen arvovallankumouksen teoriaa refleksiivisen modernisaatioteorian piiristä johdettujen vaihtoehtoisten yhteiskunnallisen epävarmuuden kasvuun liittyvien selitysmallien kautta. Inglehartin teoria antaa ymmärtää, että modernisaation myötä käynnissä on ollut hiljainen prosessi, jossa aineellisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden parissa kasvavat sukupolvet omaksuvat edeltäjiään jälkimaterialistisempia arvoja. Tutkimuksessa johdetaan Inglehartin teorialle kaksi rinnakkaista selitysmallia, jotka perustuvat Ulrich Beckin ja Anthony Giddensin modernisaatioteoretisointeihin. Ensimmäisessä mallissa Inglehartin määrittämää jälkimaterialismia pyritään selittämään Giddensin teorian avulla modernisaation myötä tapahtuvan traditioiden purkautumisen myötä yksilötasolla ilmenevän uudenlaisen autonomian kokemisen kautta, jolloin jälkimaterialismin oletetaan olevan yleisempää sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka traditioista irtautuessaan kykenevät onnistuneeseen itsereflektioon. Empiiristä mallinnusta varten koostetaan faktorianalyysillä kaksi Giddensin teoriaan perustuvaa jälkimaterialismia selittävää muuttujaa, joiden välinen yhteisvaikutus on tilastollisen analyysin keskiössä. Toinen malli perustuu Beckin riskiyhteiskuntateoretisointiin ja perustuu pitkälle kehittyneen modernisaation mukanaan tuomien uudenlaisten riskien ja epävarmuuksien kokemiseen ja olettaa, että huolestuneisuus uudenlaisten riskien ja epävarmuuksien suhteen näkyy suurempana materialististen arvojen omaksumisena. Selitysmalleja testataan empiirisesti ordinaalisella regression- sekä kovarianssianalyysillä World Values Survey 2005:n, European Values Study 2008:n sekä saksalaisen Political Attitudes, Political Participation and Voter Conduct in United Germany –surveyn vuosien 1994-2002 aineistoilla. Empiirisen analyysin perusteella kumpaakaan mallia ei kuitenkaan voida näyttää toteen käytettävissä olevilla aineistoilla. Tutkimuksessa pyritään siten vielä problematisoimaan tutkimusasetelman operationalisointiin liittyviä ongelmakohtia survey-aineistojen suhteen mahdollisten jatkotutkimuksien kannalta.

Tutkielmani tavoite on avata Ranskan kansallisen rintaman perustajan Jean Marie Le Penin ideologian syntyperusteita. Haluan löytää tutkielmani kautta vastauksia siihen mikä ja millainen Le Penin ideologia on ja mille perusteille ideologia rakentui. Toisen tutkimuskysymykseni tarkoitus on avata Le Penin poliittisen johtajuuden käsite. Voiko menestystä ja pitkää uraa selittää karismaattisella johtajuudella, populismilla tai Ranskan yhteiskunnallisilla ongelmilla, kuten työttömyydellä. Tutkimusmenetelmänä käytän diskurssianalyysia, jonka avulla analysoin Le Penin vaalikampanjoita ja poliittisia keskustelunavauksia. Le Penin esiintymisissä on aina ollut läsnä voimakas patrioottisuus ja politiikan historiallinen kontekstointi, joiden avulla hän loi ajallisesti kestävän jatkumon itsensä ja kansallisen rintaman välille. Le Pen on rakentanut ideologiaansa jo 1970-luvun alusta lähtien johdonmukaisella tavalla ja hän on kyennyt hyödyntämään poliittisten jakolinjojen murroksen. Le Penin karismaattinen johtajuus kesti useita vaalitappioita ja muita takaiskuja toisin kuin monien muiden äärioikeistolaisten johtajien suhteen on käynyt. Tutkimustulosten perusteella voidaan johtopäätöksenä todeta, että Le Penin politiikassa on aito ideologinen pohja. Le Penin ja kansallisen rintaman ideologia rakentuu kansalaisuuden politisoitumiseen, jossa keskeinen vaikutin on schmittiläiset viholliskuvat ja käsitys homogeenisesta kansasta ja kulttuuriperimästä. Johtopäätöksenä voidaan todeta myös se, että Le Penin poliittinen menestys ja pitkä ura politiikan parissa ei ole perustunut vain johonkin yhteen tiettyyn elementtiin tai poliittiseen oivallukseen. Jean Marie Le Penin menestys ja uran pituus ovat monien eri elementtien ja osatekijöiden seurausta, jossa yhdistyvät poliittinen pelisilmä, identiteettipopulismi ja karismaattinen johtajuus. Le Penin johtajuus ei weberiläisessä mielessä koskaan rutinisoitunut, vaan hän säilytti asemansa uskottavana ja innostavana johtajana olosuhteista riippumatta. Le Penin merkitys ja ideologinen perintö kansalliselle rintamalle on edelleen merkittävä. Erityisen mielenkiintoinen huomio on myös kansallisen rintaman ideologian ja arvomaailman leviäminen myös valtavirtapuolueiden ulottuville ja kiinnostuksen kohteeksi. Valtavirtapuolueet ja poliittinen eliitti arvostelivat vuosikymmeniä Le Penin ja kansallisen rintaman politiikkaa pinnalliseksi ja populistiseksi ja nyt se herättää koko ajan entistä laajempaa kiinnostusta.

Tutkielmassa analysoidaan Suomen valtion 2000-luvulla koordinoiman demokratiapolitiikan keinoja ja tavoitteita suomalaisten poliittisen osallistumisen edistämiseksi osallistuvan demokratian näkökulmasta. Demokratiapolitiikalla tarkoitetaan julkisen vallan toimenpiteitä kansalaisten osallistumisen vahvistamiseksi, mistä Thomas Zittel käyttää nimitystä 'participatory engineering'. Tutkielmassa esitellään poliittisen osallistumisen kannalta relevanttia demokratiateoreettista keskustelua edustuksellisen liberaalin, osallistuvan liberaalin, diskursiivisen ja konstruktiivisen demokratiateorian tradition sisällä. Analyysi pohjautuu Zittelin typologiaan ekspansiivisesta, integroivasta ja tehostavasta demokratisointistrategiasta, joihin tutkielman aineistosta eli eduskunnan tai valtioneuvoston hyväksymistä asiakirjoista ilmeneviä Suomen demokratiapoliittisia tavoitteita ja keinoja peilataan: mitä tavoitteita ne poliittisen osallistumisen edistämiseksi asettavat, millä keinoin nämä tavoitteet halutaan saavuttaa ja minkälaisia demokratisointistrategioita ne edustavat? Aineistosta on tunnistettu viisi keskeistä teemaa, joiden kautta demokratiapolitiikkaa analysoidaan: demokratiakasvatus, suora osallistuminen, vuorovaikutteinen ja avoin hallinto, kansalaisyhteiskunta ja järjestöt sekä edustuksellinen demokratia ja vaalit. Tutkimusmenetelmänä on teorialähtöinen sisällönanalyysi. Työhypoteesina höydynnetään Zittelin demokratiareformien dilemmaa, jonka mukaan demokratiapolitiikassa korostuvat todennäköisimmin ekspansiivisen ja tehostavan demokratisointistrategian mukaiset tavoitteet ja toimenpiteet integroivan demokratisointistrategian jäädessä taka-alalle. Analyysin perusteella vaikuttaa kuitenkin päinvastoin siltä, että Suomen 2000-luvun demokratiapolitiikassa korostuvat juuri integroivan demokratisointistrategian mukaiset toimenpiteet. Erityisesti tämä näkyy demokratiakasvatuksen, kansalaisyhteiskunnan ja järjestöjen sekä edustuksellisen demokratian ja vaalien teemassa, joissa kaikissa on pyritty integroivan strategian mukaisesti kehittämään kansalaisten kykyjä, tietopohjaa ja kiinnostusta poliittiseen osallistumiseen. Ekspansiivinen demokratisointistrategia näkyy demokratiapolitiikassa erityisesti suoran osallistumisen sekä vuorovaikutteisen ja avoimen hallinnon teemoissa, joissa kansalaisten poliittisia osallistumismahdollisuuksia on pyritty laajentamaan suoran demokratian keinoin sekä uusilla väylillä vaikuttaa julkishallinnossa tapahtuvaan valmisteluun. Suoran osallistuminen edistämisessä ollaan kuitenkin hyvin varovaisia. Tehostava demokratisointistrategia taas korostuu vuorovaikutteisen ja avoimen hallinnon sekä edustuksellisen demokratian ja vaalien teemoissa, joissa olemassa olevien osallistumistapojen kynnystä on pyritty madaltamaan niin, että osallistuminen entisestään helpottuisi. Tämä on tapahtunut esimerkiksi kehittämällä uusia sähköisiä vaikutuskanavia, jotka madaltavat osallistumisen kustannuksia kansalaisen näkökulmasta ja näin helpottavat osallistumista. Syiksi integroivan demokratisointistrategian korostumiselle suomalaisessa demokratiapolitiikassa voidaan nähdä muun muassa institutionalisoituneen kansalaisyhteiskunnan läheinen suhde valtioon, poliittisten eliittien haluttomuus delegoida valtaansa kansalaisille ekspansiivisen strategian keinoin sekä tutkielman metodologinen ratkaisu operationalisoida integroiva strategia varsin löyhästi. Poliittisen osallistumisen alan laajeneminen viimeisten vuosikymmenten aikana asettaa haasteita myös demokratiapolitiikalle sen suhteen, mitä osallistumisen muotoja valitaan sen edistettäviksi ja mitä rajataan ulkopuolelle. Osallistuvan demokratian näkökulmasta tehokkain keino hiipuvan poliittisen osallistumisen kääntämiseksi nousuun olisi rohkeasti uudistaa edustuksellisen liberaalin demokratian rakenteita institutionaalisilla muutoksilla, jotka laajentavat kansalaisten suoria osallistumismahdollisuuksia. Tällaisten aloitteiden tekeminen ei kuitenkaan kuulu julkishallinnon tehtäviin. Radikaalien, liberaalidemokratian rakenteita haastavien aloitteiden demokratian uudistamiseksi on siis tultava kansalaisilta itseltään.

Tutkielmassa käsitellään suomalaisten kansanedustajien kirjallisten kysymysten käyttöä. Pääasiallisena tutkimustehtävänä on tarkastella edustajien kysymyskäyttäytymisen yhteyksiä tavoitteeseen tulla uudelleen valituksi eduskuntaan. Toisena tutkimustehtävänä on päivittää ja kirkastaa kuvaa kysymyskäyttäytymiseen vaikuttavista tekijöistä. Lähtökohtana ovat aiemmat tutkimukset. Niiden mukaan kysymysten käyttö vaihtelee esimerkiksi puoluekoon ja hallitus- tai oppositioaseman mukaan. Tässä tutkielmassa niiden tarkastelua syvennetään viemällä kysymyskäyttäytymisen tarkastelu yksittäisten kansanedustajien tasolle sekä laajennetaan ottamalla huomioon käyttäytymiseen vaikuttavien tekijöiden yhteisvaikutukset. Kirjallisia kysymyksiä käsitellään lukumääräisesti ilman sisällöllistä analyysia. Määrällinen käsittely perustuu teoreettiseen viitekehykseen: rationaalisen valinnan teoriaan ja sen mukaisiin oletuksiin esimerkiksi edustajien toiminnan tavoitteellisuudesta ja strategisuudesta. Tämän ohella osa tutkimuskysymyksistä ja hypoteeseista perustuu viime vuosina Pohjois-Euroopassa tehtyyn parlamentaarisen toiminnan tutkimukseen. Kirjalliset kysymykset sopivat hyvin rationaalisen valinnan teorian puitteissa tehtävään yksilöiden strategisen toiminnan tarkasteluun. Taustalla on se, minkälainen institutionaalinen toimintamahdollisuus kirjalliset kysymykset edustajille on. Kysymyskäyttäytymistä tarkastellaan kahdesta näkökulmasta tarkastelemalla sekä edustajakohtaista kysymysaktiivisuutta että vaalisyklisyyttä. Kysymysaktiivisuudella tarkoitetaan edustajan koko vaalikaudella esittämien kysymysten kokonaismäärää. Vaalisyklisyys puolestaan vertaa edustajan viimeisten valtiopäivien kysymysmäärää edustajan koko vaalikauden kysymysmäärään. Kysymysten vaalisykli-ilmiön olemassaolo on havaittu koko eduskunnan tasolla, mutta sitä ei ole aiemmin tutkittu yksittäisten edustajien tasolla. Tämän vuoksi ilmiötä lähestytään eksploratiivisesti ilman vahvoja hypoteeseja. Aineistona käytetään neljän vaalikauden (1995–2010) kaikkia kirjallisia kysymyksiä. Teoriataustan perusteella analyysista rajataan ulos esimerkiksi sellaiset edustajat, joilla ei eduskunta-asemansa myötä ole ollut mahdollisuutta esittää kysymyksiä. Rajauksien jälkeen tarkastelussa on 659 kansanedustajan esittämät 17 458 kysymystä. Kysymysaktiivisuuden tarkasteluun käytetään regressioanalyysia. Saadut tulokset tarkentavat aiemman tutkimuksen tuloksia eroista erityyppisten edustajien kysymysten käytössä. Tulosten perusteella pienpuolueeseen kuuluminen sekä oppositioasema ovat yhteydessä voimakkaampaan aktiivisuuteen. Vastaavasti suurpuolueeseen kuuluminen ja hallitusasema yhdistyvät vähäisempään kysymyskäyttöön. Aiemman tutkimuksen tuloksista poiketen sukupuoli ei näytä olevan yhteydessä kysymysaktiivisuuteen. Lisäksi havaitaan, että useamman kauden eduskuntakokemus laskee kysymysaktiivisuutta. Strategisten muuttujien osalta havaitaan, että uudelleen ehdolle asettuminen on vahvasti yhteydessä voimakkaampaan aktiivisuuteen: jatkokaudelle pyrkivät edustajat ovat pois jättäytyviä aktiivisempia, kun otetaan huomioon muiden selittävien muuttujien vaikutus. Epävarmuus eduskuntapaikasta ei sen sijaan näyttäisi olevan yhteydessä aktiivisuuteen. Saatuja tuloksia tulkitaan teoriataustaa vasten. Vaalisyklisyyden analyysiin käytetään keskiarvovertailuja sekä hajontakuvioita. Keskeisin havainto on se, että uudelleen ehdolle asettuminen näyttää olevan yhteydessä voimakkaampaan edustajakohtaiseen vaalisyklisyyteen. Jatkokaudelle pyrkivät edustajat ovat siis pois jättäytyviä huomattavasti aktiivisempia viimeisillä valtiopäivillä. Tulokset viittaavat myös siihen, että hallitus- ja oppositioedustajien välillä on jakolinja vaalisyklisyydessä: vaalisyklisyys näyttää olevan voimakkaampaa hallituspuolueiden edustajien keskuudessa. Teorian perusteella päädytään esittämään, että havaintoa voi selittää hallitusedustajien tarve erottautua toisistaan vaalien lähestyessä. Johtopäätöksenä esitetään, että kansanedustajien kysymyskäyttäytymisessä on vaalistrateginen komponentti. Tämä perustuu analyysissa havaituille yhteyksille jatkokaudelle pyrkimisen sekä kysymysaktiivisuuden ja vaalisyklisyyden välillä. Tuloksien merkittävyyttä arvioitaessa on kuitenkin huomioitava käytetyt rationaalisen valinnan teorian oletukset. Erityisesti aiemmin tutkimattomasta vaalisyklisyydestä saadut tulokset ovat viitteellisiä, ja ne edellyttäisivät jatkotutkimusta. Lisäksi analyysissa huomataan, että kansanedustajien kysymyskäyttäytyminen on erittäin heterogeenista: käytetyt luokittelevat muuttujat eivät pysty, havaituista yhteyksistä huolimatta, kovinkaan hyvin selittämään yksittäisen edustajan kysymyskäyttäytymistä.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten kehityspolitiikkaa ja kehitysyhteistyötä on kehystetty Suomen eduskuntakeskusteluissa 2000-luvulla. Kehityspolitiikan julkilausuttujen tavoitteiden taustalla oletetaan vaikuttavan moninaiset intressit. Tutkimuksessa käytetty aiempi kirjallisuus on selittänyt kehityspolitiikan tavoitteita ja intressejä erityisesti siihen liitettyjen ideoiden kautta, ja useissa tällaisissa tutkimuksissa näihin ideoihin on päästy välillisesti käsiksi eduskuntakeskustelujen kautta, kuten tässäkin tutkimuksessa. Kansanedustajien käyttämien kehityspolitiikan kehysten selvittämisen lisäksi tämä tutkimus pyrkii vastaamaan siihen, miten populistisen puolueen mukaantulo on vaikuttanut keskusteluun kehityspolitiikasta. Tutkimusaineistona tässä tutkimuksessa käytettiin vuosittaisia hallitusten talousarvioesityksen lähetekeskusteluja. Tutkimusaineisto ulottui vuodesta 2000 vuoteen 2019. Menetelmänä puheenvuorojen analysoimiseen käytettiin kehysanalyysiä, sekä kehysten painotusten tarkastelemiseen myös pienimuotoista kvantitatiivista analyysiä. Tutkimusaineisto jaettiin ajallisen vertailun vuoksi kahteen osaan vuodesta 2011. Tämän ansiosta voitiin tarkastella sitä, miten perussuomalaisten kansanedustajien määrän merkittävä kasvu vuoden 2011 vaalivoiton jälkeen vaikutti keskusteluun kehityspolitiikasta. Analyysin perusteella Suomessa kehityspolitiikkaa ja kehitysyhteistyötä on eduskuntakeskusteluissa kehystetty kahdeksan erilaisen kehyksen kautta. Nämä kehykset ovat 1) humanitäärisyys, 2) velvollisuus ja vastuu, 3) välilliset omat intressit, 4) taloudelliset intressit, 5) vaikutusvalta, 6) maine sekä 7) kotimaan etu ensin ja 8) kehityspolitiikan toimimattomuus. Näistä kuutta ensimmäistä käytettiin kehityspolitiikan ja kehitysyhteistyön tärkeyden perustelemiseen ja kahta viimeistä niiden kritisoimiseen tai jopa vastustamiseen. Tutkimuksessa selvisi, että kehysten painotukset ovat muuttuneet ajallisesti. Vuosina 2000-2010 kehityspolitiikkaa kehystettiin lähes yksinomaan velvollisuutena ja vastuuna, humanitäärisyyteen yhdistettynä. Vuoden 2011 jälkeen kehityspolitiikasta tuli kiistanalaisempi kysymys, ja puheenvuorojen määrä nousi reilusti. Myös kehysten painotus muuttui: humanitäärisyys ja välilliset omat intressit nousivat velvollisuutta ja vastuuta vahvemmiksi kehyksiksi. Myös taloudellisten intressien kehyksen painotus kasvoi merkittävästi. Puolueiden välisissä kehityspolitiikan painotuksissa oli huomattavissa eroja, jotka olivat yhteneväisiä puolueen ideologian kanssa. Kuitenkin näissä kehysten painotuksissa oli myös paljon yhtäläisyyksiä. Perussuomalaiset kuitenkin erosi merkittävästi muista puolueista kehystämisessään. Tutkimuksen tavoitteena oli myös tarkastella populismin ja kehityspolitiikan suhdetta. Sen lisäksi, että siinä analysoitiin, miten populistisen puolueen kansanedustajat itse kehystävät kehityspolitiikkaa ja kehitysyhteistyötä, siinä tutkittiin myös sitä, miten populistisen puolueen mukaantulo vaikuttaa keskusteluun kehityspolitiikasta ja muuttaa kehysten painotuksia. Tutkimuksessa selvisi, että perussuomalaiset kehystävät kehityspolitiikkaa suurimmaksi osaksi omien populististen kehystensä kautta (kotimaan etu ensin ja kehityspolitiikan toimimattomuus). Kehityspolitiikan ja kehitysyhteistyön tärkeyttä perustellakseen ja perussuomalaisten vahvaan kriittiseen kehystämiseen vastatakseen, muut puolueet painottivat kehityspolitiikkaa enemmän humanitäärisyytenä sekä välillisten omien intressien ja taloudellisten intressien tavoitteluna, ja pyrkivät esittämään kehityspolitiikan tavoitteet myös Suomen etuna. Verrattuna 2000-luvun alkuun, nykyään suomalaiset kansanedustajat kehystävät kehityspolitiikkaa laajempana työkaluna, jolla voidaan edistää monipuolisia tavoitteita ja intressejä.

Tutkielmassa tarkastellaan maahanmuuttopolitikan, ulkomaalaisen jäsenyyden ja perusoikeuksien välisten suhteiden merkitystä ja roolia Suomessa vuosien 2005–2015 aikana maasta poistumisen estymisen vuoksi myönnettävistä tilapäisistä oleskeluluvista käydyissä kiistoissa. Suomen ulkomaalaislain 51 pykälän mukaan Suomessa olevalle ulkomaalaiselle myönnetään tilapäinen oleskelulupa (ns. B-lupa), jo hänen paluunsa kotimaahan ei ole mahdollista. Tilapäisiä lupia on myönnetty 2000-luvulla lähinnä kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille Afganistanista, Irakista ja Somaliasta tulleille turvapaikanhakijoille. Pykälää tai siihen liittyviä oikeuksia on muokattu vuosikymmenen aikana kaksi kertaa: vuosina 2005–2007 B-lupaa arvosteltiin voimakkaasti siitä, että sen turvapaikanhakijalle takaamat oikeudet ovat riittämättömiä, mutta keväällä 2015 hyväksytyn lakimuutoksen mukaan kielteisen päätöksen saaneen turvapaikanhakija ei saa enää edes tilapäistä oleskelulupaa ellei hän pyri palaamaan vapaaehtoisesti. Lakimuutoksia ja niiden ympärillä käytyjä keskusteluja käsittelevää aineistoa – hallituksen esityksiä, järjestöjen ja valiokuntien lausuntoja, eduskuntakeskusteluja, kannanottoja ja lehtikirjoituksia – tarkastellaan ulkomaalaisuutta käsittelevää politiikan ja oikeusteoreettista keskustelua vasten. Tutkielmassa esitetään kriittinen analyysi niistä argumenteista ja rationaalisuuksista, joilla B-luvan myöntämisperusteita ja luvan ulkomaalaiselle määrittämiä oikeuksia on puolustettu, muutettu ja kritisoitu. Esitetty tulkinta perustuu amerikkalaisen oikeustieteilijä Linda Bosniakin kansalaisuuden ja ulkomaalaisuuden rajoja käsittelevän analyysin soveltamiseen suomalaiseen maahanmuuttopoliittiseen keskusteluun. Hän pohtii niitä ongelmia, joita täyden jäsenyyden kieltäminen, mutta osittaisen yhteiskunnallisen jäsenyyden salliminen käytännössä, esimerkiksi paperittomille siirtolaisille harmaan talouden kautta, aiheuttaa periaatteellisella tasolla yhdenvertaisuuteen ja kaikkien perusoikeuksien kunnioittamiseen sitoutuneille poliittisille järjestelmille. Bosniakin mukaan liberaalit demokratiat tarjoavat siirtolaisella myös aina tietynasteisen oikeudellisen aseman jo pelkästään sitä kautta, että siirtolainen on läsnä valtion alueella. Hän näkee tässä oikeudellisessa rakenteessa mahdollisuuden siirtolaisten oikeuksien parantamiseen. Tutkimuksen mukaan keskustelu tilapäisistä oleskeluluvista kertoo suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa jäsentävästä 'rajatun yhdenvertaisuuden' mallista ja sen ristiriidoista ja siihen kohdistuvista poliittisista paineista. Tämän ajattelutavan mukaan kaikkia Suomen asukkaita tulisi kohdella mahdollisimman yhdenvertaisella tavalla. Ulkomaalaisten epätasa-arvoinen asema oikeutetaan siten, että heihin kohdistettu eriarvoistava vallankäyttö on sallittua vain yhdenvertaisen jäsenyyden rajoilla: sen jälkeen kun maahanmuuttajat on hyväksytty asukkaiksi, heitä tulisi kohdalla kuten kansalaisia keskeisten oikeuksien suhteen. Niiden kielteisten turvapaikkapäätöksen saaneiden ulkomaalaisten, joiden palauttaminen ei ole mahdollista, tilanne kuvaa hyvin tämän periaatteen ongelmia: he asuvat Suomessa pitkiäkin aikoja mutta ilman, että heitä olisi otettu varsinaisiksi jäseniksi. B-luvista käytyjen kiistojen tarkastelu osoittaa, että siirtolaisten oleskelun kestoon, heidän muodostamiinsa yhteiskunnallisiin siteisiin ja perusoikeuksien piiriin kuulumiseen liittyvät perustelut ovat suhteellisen voimakkaita ja yleisiä myös suomalaisessa keskustelussa. Rajattuun yhdenvertaisuuteen vetoaminen on kuitenkin siirtolaisten oikeuksia parantamaan pyrkivänä strategiana monitulkintainen ja B-lupakiistan tapauksessa myös vaihteleva vaikuttavuudessaan.

Tutkimus tarkastelee älykkyyttä yleisen ja yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan tunnetun luottamuksen selittävänä tekijänä. Aineistona tutkimuksessa käytetään yhdysvaltalaista General Social Survey –tutkimusta. Tarkastelussa ovat mukana vuodet 1972 – 2012. Tutkimuskysymykset olivat seuraavat: ennustaako älykkyys wordsum-muuttujalla mitattuna yleistä ja yhteiskunnallista luottamusta? Tutkimusmetodi on kvantitatiivinen. Taustamuuttujien merkitystä luottamuksen tasoon tarkastellaan ordinaalisen regressioanalyysin avulla. Vastaus ensimmäiseen tutkimuskysymykseen on myönteinen. Älykkyyden ja yleisen luottamuksen välillä vallitsee tilastollisesti merkitsevä positiivinen korrelaatio. Älykkyys on myös yhteydessä yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan tunnetun luottamuksen tasoon. Yhteiskunnallisten instituutioiden kohdalla älykkyys vähentää niitä kohtaan tunnetun luottamuksen tasoa. Älykkyydellä on merkitsevä vaikutus yleisen luottamuksen ja yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan tunnetun luottamuksen suhteen vahvistaa näkemystä siitä, että kognitiivinen kyvykkyys luottamuksen taustatekijänä on syytä ottaa huomioon tutkimuksessa.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan yliopiston yhteiskunnallista vuorovaikutusta koskevaa julkista keskustelua. Aineisto koostuu viiden levikiltään Suomen suurimpien joukkoon kuuluvan sanomalehden yliopiston yhteiskunnallista vuorovaikutusta käsittelevistä pääkirjoituksista ajalta 1.1.2008–31.12.2009. Pääkirjoituksia on aineistossa yhteensä 110. Tutkielman tarkoituksena on täydentää politiikan tutkimuksen alalla laiminlyötyä koulutuspolitiikan tutkimusta paneutuen yliopiston yhteiskunnallista roolia koskeviin merkityksiin, jotka nousivat aktiiviseen julkiseen keskusteluun yliopistolain uudistuksen myötä. Tutkimuskysymyksenä on, minkälaisia representaatioita yliopiston roolista yhteiskunnassa suomalaiset sanomalehdet välittivät pääkirjoituksissaan uuden yliopistolain säätämistä edeltäneessä uutisoinnissaan? Tutkielmassa eritellään pääkirjoituksista löytyviä yliopiston yhteiskunnallista roolia koskevia merkitysjärjestelmiä eli diskursseja käyttäen menetelmänä Teun van Dijkin diskurssianalyysia. Yliopiston roolia koskevia representaatioita tarkastellaan Jürgen Habermasin tiedon intressien teoriaan peilaten. Muita keskeisiä teoreetikkoja ovat Gerard Delanty, Henry Etzkowitz, Helga Nowotny, Jean-Francois Lyotard, Andy Green ja Marek Kwiek. Yliopiston kolmannen tehtävän korostumista pohjustetaan historiallisella kuvauksella modernin yliopiston synnystä ja yliopistoinstituution kehityksestä Euroopassa ja tarkemmin Suomessa. Työssä käydään myös läpi tutkimusta, joka pureutuu kansallisvaltion ja yliopistoinstituution historiallisen siteen purkautumiseen ja yliopiston toiminnan legitimiteetin uudelleenmäärittelyyn. Lisäksi nostetaan esiin näkemyksiä tiedon tuotannon monopolin irtautumisesta yliopistolta yhä suuremmalle joukolle toimijoita. Analyysia taustoitetaan myös uuden yliopistolain ja sen taustalla olleen ylikansallisen koulutuspolitiikan konsensuksen kautta. Pääkirjoituksissa esiintyneitä yliopiston yhteiskunnallisen roolin saamia merkityksiä tarkastellaan ensin lehtikohtaisesti, minkä jälkeen pääkirjoitusten sisältämistä representaatioista muodostetaan diskursseja. Aineistosta muodostui viisi diskurssia: globaalin selviämistaistelun diskurssi, lokaalin identiteetin diskurssi, maineenrakennuksen diskurssi, panos-tuotos-diskurssi ja myyttisen humboldtilaisuuden diskurssi. Yliopisto representoitiin alueellisen identiteetinrakennuksen ja integraation välineenä ja sellaiseksi alueen integraation välineeksi, jolle valtio on prosessin laidalla oleva tukiverkko. Alueen integraation välineeksi representoitu yliopisto esitettiin samalla globaalille huipulle tähtäämisen myötä legitimoituvaksi instituutioksi. Yliopisto representoitiin siis glokaalin huipulle nousun välineenä. Pääkirjoituksissa epäpolitisoitiin yliopiston ja alueen välinen yhteys sekä yliopiston ja elinkeinoelämän välinen yhteys. Globaalin selviämistaistelun ja myyttisen humboldtilaisuuden välinen merkityskamppailu kulki läpi aineiston. Yliopisto representoitiin teknisen tiedon intressin mukaisesti välineeksi globaalin kilpailukyvyn nostamiseksi. Toisaalta yliopisto esitettiin myös myyttisen humboldtilaiseksi puhdasta tutkimusta tekeväksi ympäröivästä yhteiskunnasta eristäytyneeksi instituutioksi. Aineistossa ei representoitu yliopistoa emansipatorista tiedon intressiä toteuttavana instituutiona vaihtoehtona teknisen tiedon intressin mukaisille representaatioille. Myöskään kommunikatiivisen tiedon intressin mukainen yliopisto ei tullut aineistossa esiin. Aineistossa annettiin vastoin tutkimuskirjallisuuden näkemyksiä yliopistolle legitiimin tiedon monopolin haltijan rooli. Pääkirjoituksissa representoitiin valtiovallan, yksityisen sektorin ja tiedeyhteisön yliopistoa koskevia intressejä. Kansalaisyhteiskunnan ja yliopiston välistä vuorovaikutusta aineisto ei nostanut esiin. Keskeisimmäksi jatkotutkimuksen aiheeksi identifioitiin tämän myötä yliopiston ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden välisen vuorovaikutuksen tarkastelu.