Browsing by study line "Historia, finskspråkig"

Raittiusliike nousi 1800–1900-lukujen vaihteessa Suomen ensimmäiseksi ja suurimmaksi organisoiduksi kansanliikkeeksi. Se pyrki raittiutta edistämällä puuttumaan yhteiskunnan epäkohtiin, kuten köyhyyteen, rikollisuuteen, epäsiveellisyyteen ja alkoholiongelmiin. Ehdotonta raittiutta ja siveellisiä elämäntapoja jäseniltään vaatinut Raittiuden Ystävät nousi pian 1884 perustamisensa jälkeen raittiusliikkeen keskusseuraksi, jonka alaisuuteen paikallisseurat järjestäytyivät. Sillä oli alusta alkaen voimakas yhteiskunnallinen ulottuvuus ja tavoitteet. Sivistyneistöjohtoinen raittiusliike pyrki haalimaan siipiensä suojaan alemmat kansankerrokset ja osoittamaan näille suunnan nopeasti modernisoituvassa yhteiskunnassa. Eräs väline, jolla raittiusliikkeen ylemmät tahot pystyivät viestimään toiveistaan, olivat raittiuslehdet. Tässä tutkielmassa tarkastelen raittiuslehdissä esiintyviä ihanteellisen yhteiskunnan ja kansalaisen kuvauksia. Tutkimuskysymyksiäni ovat, millainen lehtien yhteisö- ja yksilötason ideaalinen raittiusidentiteetti on, ja kuinka sitä rakennetaan. Lisäksi kysyn, miksi lehtien välittämät ihanteet ovat sellaisia kuin ovat, eli miksi ne on koettu tärkeiksi: mihin niillä on pyritty? Kuka on pyrkinyt? Tutkimus rajautuu vuosiin 1884–1906, pitäen sisällään Raittiuden Ystävien perustamisen, liikkeen kasvun vuodet ja huipun, jolloin kannatus oli suurimmillaan. Lähdeaineiston muodostavat neljä tarkastelujakson aikana ilmestynyttä raittiuslehteä. ”Aamunairut” ja ”Kylväjä” olivat keskusjärjestön äänenkannattajia, kun taas ”Raittius ja siweys” ja ”Alpha” edustavat pieniä ja lyhytikäisiä paikallislehtiä. Lehdissä esitetään, että laajalle levinnyt raittius poistaisi sosiaaliset ongelmat, kuten köyhyyden ja ylikuormittuneen vaivaishoidon, sillä raittiuden myötä kansalaiset osaisivat pitää niin taloudestaan kuin terveydestään huolta. Tällaisessa yhteiskunnassa eri yhteiskuntaryhmät, kuten kansakoulunopettajat ja tehdastyöläiset sekä muut kansanliikkeet osallistuvat sopuisasti liikkeen niille määräämien tehtävien toteuttamiseen. Raittiissa yhteiskunnassa yksilöt elävät vaatimatonta, mutta onnellista ja turvallista elämää, jossa miehet käyvät ahkerasti töissä ja naiset hoitavat lapsia viihtyisässä kodissa. Jos taas raittiutta ei noudateta, yhteiskunta kansalaisineen köyhtyy ja kurjistuu, äidit lapsineen pelkäävät väkivaltaisiksi ja aggressiivisiksi muuttuneita päihtyneitä miehiä ja Suomi taantuu rappion tilaan nousematta koskaan sivistyskansojen keskuuteen, missä se mielellään nähtäisiin. Tulkitsen, että lehtien identiteetinmuovauksella pyrittiin hallitsemaan ja hillitsemään alempien luokkien heräävää poliittista aktiivisuutta, joka alkoi saada itsenäisiä sävyjä esimerkiksi työväenliikkeen kautta. Lehdissä esitetään raittiusliikkeen johdon näkemyksiä mukailevia tulkintoja siitä, kuinka alempien luokkien yhteiskunnallisen toiminnan tulisi suuntautua ylhäältä päin saneltuun ja johdettuun raittiustaistoon. Tulkintani mukaan idealististen rivien välistä huokuu huoli ja jopa pelko siitä, että ylemmät luokat menettävät otteensa rahvaaseen. Ihanteilla kansaan pyrittiin iskostamaan keskiluokkaisista hyveistä koostuva arvomaailma, jota toistamalla lukijoille tarjoutui mahdollisuus uusintaa lehtien välittämiä identiteettejä.

The Spectator by Joseph Addison and Richard Steele was a periodical that was originally published between 1711 and 1714, which handled varied subjects while aiming to advance moral and wit of its readers. The periodical was highly popular during its original run, and it stayed prominent throughout the century because there were new editions and books reusing its contents. Today the periodical stays prevalent as a source in the research of the eighteenth century and has been linked especially to the study of public sphere. In this thesis I analyse the popularity of the Spectator in the eighteenth century and how it maintained its prominence through new editions of the periodical and anthologies using it. In my study I will assess which parts and themes of the paper lead to this popularity and how that should affect the way we consider the Spectator today. In addition to this I will consider the effect the publishers and especially the publishing dynasty of the Tonsons had on the success of the periodical. The method of the thesis is mainly quantitative, and my arguments are based on analysis made with R programming language using English Short Title Catalogue and Eighteenth Century Collections Online datasets. The datasets, in the form they are used here, have been provided and formed by COMHIS group. Based on the data, I have been able to assess the quantity and quality of the editions as well as reuse of the Spectator. In addition to the computational methods, I have read the original papers of the Spectator to contextualize the reuse. In this thesis I argue that the Spectator established its popularity during its original run and managed to retain it throughout the century. This popularity was mainly due to two styles of content. First type was instructional texts, which were often moral and religious in nature and the second literary criticism. The role of literary criticism is also important because it shows how the Spectator took part in creating the literary canon instead of just showing how the periodical itself became part of it. The exemplary style of writing also played a major role in the popularity of the Spectator. In addition to the content the popularity of the Spectator was affected by the publishers of the periodical. When it comes to publishing the editions of the Spectator and reusing the literary criticism of the periodical, the Tonsons had an unquestionable effect on the field. Still, the reuse and especially reuse of instructional texts was a wider phenomenon affecting the whole field and can be seen across educational books of the time but cannot be attributed to individual publishers.

Tutkielman aiheena ovat Yleisradion asettamat populaarimusiikin esitysrajoitukset ja -kiellot, jolloin tutkimusongelmana ovat niitä koskevat muutokset tutkittavana ajanjaksona 1950–1980. Pyrin myös selvittämään, millaisia ilmiöitä esitysrajoitusten taustalla vaikutti ja millaisista syistä erityisesti populaarimusiikkia päätettiin rajoittaa. Oy Yleisradio Ab omaksui sen alkuvuosista alkaen pitkälle 1900-luvulle tehtävän tarjota suomalaisille hyvää makua osoittavaa, korkealuokkaista sekä sivistävää ohjelmistoa. Tutkielman käsittelemällä aikavälillä yhtiön ohjelmajohtajat ja jo Yleisradiota koskeva lainsäädäntö pitivät huolen siitä, ettei tehtävän vastaista, sopimattomaksi katsottua materiaalia päässyt ääniaalloille. Suomenkielisen populaarimusiikin kannalta tämä tarkoitti sitä, etteivät esimerkiksi yhteiskunnan moraalisäännöksiä rikkovat, yhtiön musiikkivastaavien silmissä mauttomaksi mielletyt kappaleet päätyneet eetteriin. Tällöin tulenaroille äänityksille asetettiin radiossa esitysrajoitus tai -kielto. Kappaleissa oli tällöin ongelmana muun muassa seksuaalissävytteiset sanat, päihteisiin viittaaminen, rikollisuuteen kannustus tai harvinaisemmissa tapauksissa vaikkapa yksityishenkilön tai kirkon pilkkaaminen. Tällaisen musiikin pelättiin heikentävän kuulijoiden musiikkimakua ja kannustavan moraalittomiin elämäntapoihin, jolloin erityisesti lasten ja nuorten puolesta heräsi huolta. Moraalisten syiden lisäksi rajoitettiin populaarimusiikkia myös muun muassa poliittisista syistä, oli kyseessä sitten maan sisäiset asiat tai ulkomaiden diplomatiasuhteet. Esitysrajoitukset ja -kiellot kohdistuivat pitkälti uuteen populaarimusiikkiin, kun osa etenkin 60- ja 70-luvun muusikoista ravisteli yhteiskunnan rajoja kokeillen, kuinka repivää musiikkia he voisivat tehdä provosoidessaan auktoriteetiksi koettua Yleisradiota. Rajoittaminen kohdistui uuteen populaarimusiikkiin myös siksi, että rajoituksista päättävät Yleisradion edustajat eivät olleet perehtyneitä populaarimusiikkiin, eivätkä myöskään välttämättä arvostaneet sitä. He mielsivät populaarimusiikin usein vähemmän arvokkaaksi viihteeksi, joka on pohjimmiltaan sisällötöntä sävelsaastetta verrattuna älyllisesti aktivoimammaksi miellettyyn taidemusiikkiin. Esitysrajoitukset perustuivat pitkälti asiasta päättävien omiin, henkilökohtaisiin näkemyksiin hyvästä mausta ja sopivasta viihteestä. Täten populaarimusiikkiin suhtauduttiin herkästi kriittisemmin eikä sen koettu sopivan Yleisradion sivistysmissioon. Tietynlainen sekavuus ja monimutkaisuus kuvaa myös kokeakseni oleellisesti esitysrajoitusjärjestelmää. Lähteistä syntyy nimittäin mielikuva, ettei rajoituspäätöksiä muun muassa tarvinnut aina avata muille tai syyt niihin olivat ristiriitaisia.

Tutkielma käsittelee Helsingin alakulttuuriyhteisön toimintaa ja tapakulttuuria vuosien 1981–1985 aikana. Tutkielman tavoitteena on yhteisön tilallisen ja toiminnallisen ulottuvuuden lisäksi selvittää ajan alakulttuuriyhteisön ajatusmaailmaa ja yhteiskunnallista asemaa. Edellä mainitun tavoitteen lisäksi tutkielma pyrkii selvittämään alakulttuuriyhteisön ja valtakulttuurin välisen vuorovaikutussuhteen tilaa kyseisenä aikakautena. Tutkin vertailevalla tutkimusotteella Helsingin Sanomia, Suosikkia sekä Aloha!-mielipidelehteä. Näiden alkuperäislähteiden ja aiemman tutkimuskirjallisuuden lisäksi hyödynnän tutkimuksessa muistelmakirjallisuutta kuten Elävän musiikin yhdistys ry:n historiikkia. Käytän tutkielmassa aiempaa alakulttuuritutkimusta ja helsinkiläisen alakulttuurin analyysissa Dick Hebdigen, John Irwinin ja Birminghamin yliopiston CCCS-keskuksen teorioita alakulttuurien yhteiskunnallisesta sekä kulttuurisesta arvosta. Tutkielmani jakautuu keskeisten tutkimuskysymysteni kautta kolmeen käsittelyosuuteen. Ensimmäisessä keskityn vaihtoehtokulttuurin tilallisen ja toiminnallisen ulottuvuuden kautta esimerkiksi Lepakkoluolaan ja klubeihin kuten Bela Lugosiin. Toisessa käsittelyluvussa keskityn alakulttuurin tyyliin ja tapakulttuuriin vaatetuksen ja musiikin kautta. Viimeisessä käsittelyluvussa tarkastelen alakulttuurin ja valtakulttuurin suhdetta etenkin yhteiskunnallisen kritiikin kautta. Helsingissä vaikuttanut alakulttuuriyhteisö nojasi vahvasti estetiikan ja tietynlaisen musiikin lisäksi oman elämänsä itsemääräämisoikeuteen sekä toiminta-alttiuteen. Alakulttuuriyhteisöön kuuluneet kulkivat määrätietoisesti kohti tavoitteitaan ja loivat Helsinkiin kaupunkitiloja kuten Lepakkoluolan sekä kulttuurisia tuotteita kuten Radio Cityn. Normista poikkeavan ulkoisen habituksen lisäksi alakulttuuriyhteisö poikkesi valtakulttuurista esimerkiksi vasemmistolaisen politiikan ja työhön liittyvien käsitysten kautta.

Tutkimus käsittelee jatkosodan aikaista neuvosto-opettajien uudelleenkoulutus- ja suomalaistamistyötä opettajaleirillä. Jatkosodassa Suomi päätyi miehittämään laajoja alueita Itä-Karjalasta ja uskottiin, että Itä-Karjala tullaan liittämään osaksi Suomea sodan päättyessä. Tämän vuoksi Itä-Karjalaan haluttiin perustaa suomalaisia kansakouluja kasvattamaan tulevia Suur-Suomen kansalaisia. Tähän työhön tarvittiin suomalaisia kansakoulunopettajia. Neuvosto-opettajat olivat Itä-Karjalan alueella asuvia opettajia, jotka olivat saaneet ensimmäisen opettajankoulutuksensa Neuvostoliitossa ennen jatkosodan alkua. Jotta heistä voitaisiin tehdä suomalaisia kansakoulunopettajia Itä-Karjalaan, oli hyvin tärkeää, että kaikki venäläisyydelle ominaiseksi tulkittu ajattelu ja käytös kitkettäisiin heistä pois. Tähän ratkaisuna sotilashallintoesikunta perusti opettajaleirin. Opettajaleiri oli vuosina 1941–1944 toiminut Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan alainen koulutusleiri, jossa tarkoituksena oli uudelleenkouluttaa itäkarjalaiset opettajat suomalaisiksi kansakoulun opettajiksi. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten neuvosto-opettajien suomalaistamistyötä opettajaleirillä toteutettiin ja miksi se nähtiin elintärkeänä. Lähdeaineistona käytän opettajaleiristä koottua asiakirjakokoelmaa, jota säilytetään Kansalliskirjastossa. Tarkastelen aineiston avulla erityisesti suomalaisuuden ja venäläisyyden välille asetettua kahtiajakoa, joka on aineistossa esitetty sen ajan suomalaisesta näkökulmasta. Itäkarjalaiset neuvosto-opettajat tuli uudelleenkouluttaa, koska heidän aiempi koulutuksensa ja tietotaito eivät sopineet suomalaisen kansakouluopettajan malliin. Leirille valikoitujen opettajien tuli sotilashallintoesikunnan näkemyksen mukaan kuulua myös ns. heimokansoihin. Leirille saapuessaan suurin osa leiriläisistä katsottiin olevan epäkelpoja opettajia asenteidensa ja ominaisuuksiensa puolesta. Epäsopivat luonteenpiirteet tai negatiivinen käytös pääasiallisesti perusteltiin johtuvan venäläisyyden aiheuttamasta haitallisesta vaikutuksesta. Leirin suomalaistamistyö ei ollutkaan aina helppoa, sillä leiriläiset olivat eläneet elämänsä Neuvostoliitossa ja saaneet kommunistisen kasvatuksen. Osa leiriläisistä jouduttiin poistamaan leiriltä epäsopivuutensa vuoksi. Leirin työn uskottiin kuitenkin tuottavan tulosta, sillä taustalla vaikutti vahva ajatus heimosukulaisuudesta. Leiriläisissä uskottiin elävän aito suomalaisuus, joka oli vain nostettava takaisin esille opettajaleirin toiminnan myötä.

Tämä tutkielma pyrkii analysoimaan Suomen suhdetta ja päämääriä niin sanottuun reunavaltioyhteistyöhön nähden vuosien 1919–1922 välillä. Tutkielman lähestymistapa aiheeseen on luonteeltaan dualistinen, keskittyen tutkitulla aikavälillä pidettyjen reunavaltiokonferenssien ja Suomen kahdenkeskeisten Puolan suhteiden tarkasteluun. Tutkielma on luonteeltaan kvalitatiivinen ja pyrkii vastaamaan siihen, millaisena Suomen reunavaltiopolitiikka näyttäytyi, millaiset Suomen suhteet Puolaan olivat tutkittuna aikakautena ja miten ne näkyivät laajemmassa reunavaltio-kontekstissa sekä miten reunavaltioyhteistyö vaikutti Suomen kansainvälisen tilanteen vakiintumiseen. Tutkielman lähdemateriaali pohjautuu ensi sijassa arkistomateriaaliin, liittyen ulkoministeriön arkistosta ja kansallisarkistosta aihetta koskeviin raportteihin, sähkeisiin, kirjeisiin, muistioihin ja asiakirjoihin. Tutkielman tuloksena on, että vaikka Suomen pyrkimysten reunavaltioyhteistyölle voidaan katsoa epäonnistuneen, on reunavaltioyhteistyöllä ja tästä vielä eroteltuna Suomen ja Puolan yhteistyöpyrkimyksillä ollut merkittävä vaikutus Suomen ulkopoliittisen suunnan ja kansainvälisen aseman vakiintumiseen.

Tutkielma perehtyy Hyrynsalmi-Kuusamon kenttäradan ja toisen maailmansodan vaikutuksiin Taivalkoskella. Hyrynsalmi-Kuusamon kenttärataa rakennettiin vuosien 1942–1944 välisenä aikana saksalaisten toimesta auttamaan joukkojen huollossa. Kunta koki muutoksen, sillä kenttärataa rakennettiin Taivalkosken alueelle. Uuteen arkeen aseveljen kanssa oli sopeuduttava jotenkin. Talvisodan aikana rintama kävi lähellä Taivalkoskea, mutta jatkosodan aikana rintamat olivat kauempana. Kenttärata toi kuitenkin toisen maailmansodan osaksi Taivalkosken paikalliselämää. Sodan raakuus ja tuntemattomien inhimillisyys korostuvat kenttäradan parissa. Entisen kenttäradan varrelle on pystytetty opastekylttejä, jotka kertovat kenttäradasta, paikallisen muistitiedontutkimuksen parissa käsitellään kenttärataa ja siitä on kirjoitettu myös lehdissä ja romaaneissa. Kenttärata on ollut selvästi merkittävä kohde paikallisille. Tutkimusmetodi on laadullinen ja tutkimus kallistuu uuteen sotahistoriaan. Pääaineistona toimivat paikallisia toimijoita kuvanneet arkistoaineistot, yhteysesikunta Roin raportit kenttärataan liittyen, sekä kenttäradan evakuointitoimikunnan materiaali. Arkistoaineistojen lisäksi työssä on käytetty tutkimuskirjallisuutta ja muistitietoa, joita on voitu vertailla alkuperäislähteisiin.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkielmani käsittelee Suomessa vuosina 1994–2002 toiminutta asfalttialan kartellia. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitkä tekijät ajoivat asfalttialan toimijoita mukaan kartelliin ja millainen oli kartellin sisäinen rakenne sekä toiminta. Kilpailu- ja kuluttajavirasto johti asfalttikartellin tutkintaa ja asiaa käsiteltiin vuosien 2006–2007 aikana Markkinaoikeudessa. Markkinaoikeus järjesti asianosaisten ja Kilpailuviraston nimeämien todistajien kuulemistilaisuuksia, jotka litteroitiin. Pääaineistona käytän yhtätoista litteroitua todistajan lausuntoa, jotka edustavat kattavasti eri yhtiöiden näkemyksiä kartelliasiasta. Arkistoaineiston lisäksi hyödynnän tutkimuksessa aiempaa kartellitutkimusta ja kartelliteorioita. Vertailen ja analysoin asfalttikartellin tapausta aiemman tutkimuksen pohjalta syntyneisiin teorioihin ja pyrin löytämään näiden väliltä merkittäviä poikkeavuuksia ja yhdenmukaisuuksia. Asfalttialan kartelli kosketti koko Suomea. Siinä olivat mukana kaikki alan keskeiset toimijat ja useita pienempiä asfalttiyrityksiä. 1980-luvulla asfalttialalle oli tullut runsaasti pieniä yhtiöitä, jotka alkoivat uhata suurempien yhtiöiden asemaa 1990-luvun lamavuosina. Muuttunut markkinatilanne ajoi alan suurimpia yhtiötä tilanteeseen, jossa markkinoista ja hinnoista alettiin sopia. Menestyksellinen toiminta asfalttialalla edellytti kartelliin kuulumista. Markkinoiden jakoa toteutettiin valtion urakoiden ja yksityisten urakoiden osalta. Kartellin rakennetta ja sen sisäistä toimintaa lähestytään kahdesta näkökulmasta. Tutkimuksessa tarkastellaan niin kartellissa mukana olleiden yhtiöiden sisäistä kuin yhtiöiden keskinäisiäkin toimintatapoja ja hierarkiaa. Tarkastelu osoittaa monia tapoja, joilla yhtiöiden edustajat pitivät yllä suhteitaan ja pyrkivät vakauttamaan kartellin toimintaa. Lisäksi tutkimus nostaa esille seikkoja, jotka vaikeuttivat yhtiöiden harmonista yhteistoimintaa ja lopulta hajottivat kartellin.

Tutkielma tarkastelee Brittiläisen The Times sanomalehden linjaa kuuden kuukauden ajalta kesäkuun puolesta välistä 1901 helmikuun loppuun, Etelä-Afrikassa käytyyn Buurisotaan liittyen. The Times oli 1800-luvun lopussa Brittiläisen imperiumin vaikutusvaltaisin konservatiivihallituksen sotapolitiikkaa tukenut lehti. Työ tarkastelee pääkirjoituksien ja niihin lähetettyjen toimituksen valitsemien vastausten kautta sitä, miten lehti käsitteli sotatoimien vuoksi keskitysleirimäisiin oloihin internoituja buurisiviilejä ja mahdollisesti yritti erilaisilla argumenteilla oikeuttaa lukijoilleen näiden tuhansiin kuolonuhreihin johtaneen kohtelun. Tutkielma myös pohtii sanomalehtien pääkirjoitusten kautta välitettyä propagandan roolia ja tehoa yleisen mielipiteen muokkaamiseksi. Etelä-Afrikan sota käytiin vuosina 1899–1902. Se oli brutaalin ja katkeran konfliktin lisäksi eräänlainen merkkipaalu niin hyvässä kuin pahassa, ei pelkästään brittiläisen imperialismin ja kansakunnan, vaan myös modernin Etelä-Afrikan historiassa. Sodan osapuolina olivat buurien vapaavaltiot ja Brittien imperiumi. Brittien jo aiemmin hankkimien Kapmaan ja Natalin provinssien sijainti Atlantin ja Intian valtamerien leikkauspisteessä teki niistä merkittäviä kaupankäynnin ja merenkulun näkökulmasta. Tilanne alueella kärjistyi sotaan, kun hollantilaistaustaisten buurien mailta Oranjen vapaavaltiosta ja Transvaalista löytyi kultaa vuonna 1886. Buurien aluksi menestyksekkään sissisodan seuraksensa brittiarmeija pakkosiirsi vastatoimena maaseudun kotitiloilta buurisiviilit vartioituihin armeijan ylläpitämiin leireihin. Pula ruoasta ja polttoaineesta leireillä alkoi näkyä varsinkin lasten yleisen terveydentilan romahtamisena. Leireillä alkuvuodesta vieraillut englantilainen rauhanaktivisti ja filantrooppi Emily Hobhouse julkaisi Manchester Guardianissa massakuolemista kertoneen lukijoita raportin kesäkuussa 1901. Hobhousen kuvaukset syyttivät suoraan armeijan johtoa ja hallitusta julmasta lähes kansanmurhan mittasuhteet saavuttaneesta epäonnistumisesta, mikä johti asian nousemiseen kansainvälisiin otsikoihin kysymyksenä sodan oikeutuksesta. Keskitysleirien asian raportoinnillaan ja aktivismillaan julkisuuteen nostanut Emily Hobhouse sai niin ikään osakseen systemaattista väheksyntää, jossa tämän asiantuntemus sekä poliittiset tarkoitusperät kyseenalaistettiin aina maanpetturuudesta vihjailuun asti. Objektiivisuus oli The Timesin linjasta pääsääntöisesti kaukana. The Times halusi esittää britit hyväntahtoisina korkeampaa sivilisaatiota edustaneena kansakuntana, joka sodan molemminpuolisista kärsimyksistä huolimatta ajatteli kaikissa toimissaan myös tulevaa rauhaa - mikä oli aina sen ensisijainen tavoite. The Timesin tuki jonkin puolueen politiikkaa suuntaan oli selitettävissä sillä, että Times uskoi kyseisen puolueen parhaiten edistävän kansakunnan etuja. Voidaan perustellusti olettaa, että The Timesin luisuminen riippumattomuuttaan korostaneesta asemasta konservatiivipuolueen äänitorveksi aikakaudella, jolloin sanomalehdet taistelivat levikeistään, vaikutti väistämättä lehden uutisointiin. Leiripolitiikan puolustuksena pääkirjoitukset vetosivat nimenomaan Etelä-Afrikasta tulleiden raporttien ja mielipidekirjoitusten laatijoiden kokemattomuuteen, pyrkiessään kertomaan, miten asiat oikeasti olivat, ei pelkästään leireillä, vaan maailmassa yleensä.

In my master’s thesis, I have examined Saxo’s portrayal of the warrior culture of the Vikings in his work of history, Gesta Danorum. Even though the source value of Saxo’s work regarding the Viking past has been questioned by many scholars, I have argued for Gesta Danorum’s potential as a source of the warrior culture of the Vikings. In fact, the connection between Saxo’s accounts and the historical research made on the Viking past is quite striking. References to the Viking-age mentalities, practices and beliefs are both numerous and diverse. As I have sought to demonstrate in my work, the warrior culture of the Vikings emerges from various themes, covering the traits of the warriors along with their pagan ways, the notions of masculinity and the idea of warrior women, the conceptions of honour, revenge and death as well as the definitions of an honourable combat. The militarism of Saxo’s warriors mirrors the typical characterization of the Viking Age as a violent period. In Gesta, military activities, such as war campaigns, military training and warlike achievements are at the centre of the narrative. In fact, Saxo’s descriptions of the traits of the male warriors and their activities resonate with the current scholarly appreciation of the Viking communities. Interestingly, the pagan elements in the work are also clearly perceptible. Several of Saxo’s kings and warriors have associations with Odin and the pagan tradition. Furthermore, Saxo introduces more specialized groups of warriors, berserks and the wielders of magic, who have close connections to the Vikings’ pagan past. As to Gesta’s warrior women and women with masculine qualities, I argue that there may be more to read about their characters than it has previously been observed. In the light of the recent historical and archaeological research, it is possible to argue that Viking-age societies may have respected masculine qualities both in men and women, even though the more traditional female role was relevant and appreciated. Of this, Gesta serves as a versatile testimony, describing numerous women leading a warrior’s life and participating in masculine domains. In addition to these themes, there are many more Viking aspects in Gesta that have not received much attention, such as the conceptions of honour and rightful revenge. Gesta is filled with the examples of blood feuds as well as the reasons behind them and their severe aftermaths. The Viking views on death and the afterlife are also presented, including descriptions of the Viking funerary rites and the ideas related to them. In fact, Gesta serves as an illustrative source of the conceptions the Vikings had of an honourable, warrior’s death. Viking mentalities are further represented in Saxo’s definitions of an honourable combat, as he goes through different rules, battle tactics and types of combat, such as duelling.