Browsing by study line "Politics and Organizations"

Tässä tutkielmassa luodaan uudenlaisia käsityksiä ja valtateorioita, joiden kautta valtapositioita voidaan ymmärtää paremmin 2000-luvun eriasteisesti digitalisoituneessa maailmassa. Digitalisaatio on muuttanut merkittävästi ihmisten välistä vuorovaikutusta moniulotteisemmaksi ja nopeammaksi, mikä on myös osaltaan vaikuttanut siihen, miten valtasuhteet rakentuvat ja muuttuvat. Digitalisaatiolla on todistetusti positiivisia vaikutuksia ihmisten ja yhteiskuntien kehitykseen, mutta se omaa myös negatiivisia ulottuvuuksia. Digitalisaation vaikutukset valtasuhteisiin ja ihmisiin korostuvat erityisesti yhteiskunnissa, joita leimaavat eriarvoisuus, konfliktit ja yhteiskunnallinen epävakaus. Digitalisaatio ei noudata fyysisiä rajoja vaan se on globaali ilmiö, jonka taustavoimana vaikuttavat kuitenkin ylikansalliset kaupalliset yritykset, jotka toimivat omien kaupallisten tavoitteidensa ohjaamina, mikä itsessään on ongelmallista. Tämän tutkielman keskeinen argumentti on, että digitalisaatiolla ja globalisaatiolla on merkittävä vaikutus ihmisten välisten valtasuhteiden muodostumiseen ja konteksteihin monella eri tavalla. Yhteiskunnallisesta perspektiivistä digitalisaation vaikutusten ja koheesion tutkiminen on tärkeää, sillä digitalisaation ja uusien viestintävälineiden saatavuus vaikuttaa merkittävästi kehittyvien yhteiskuntien rakenteisiin ja valtasuhteisiin. Tutkielmassa käsitellään miten John Locken, Michel Foucault’n ja Manuell Castellsin tunnetut teorioita vallasta, vuorovaikutussuhteista ja yhteiskunnista ovat sovellettavissa 2000-luvun digitalisoituneeseen maailmaan. Kehittyvissä ja autoritäärisissä valtioissa sosioekonominen kehitys, eriarvoisuus, digitalisaatio ja disinformaatio muodostavat haastavan kokonaisuuden valtapositioiden tutkimuksen kannalta, koska valtaa ja vuorovaikutussuhteita on vaikea havaita tai ymmärtää. Myös kehittyneissä yhteiskunnissa digitalisaatio asettaa haasteita positiivisten vaikutustensa vastapainoksi, sillä samoja välineitä käytetään yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen, mutta eri motiivein. Tässä tutkielmassa havaitaan, että edellä mainittujen tutkijoiden teoriat ovat hyvä perusta uudelle valtateorialle ja valtatutkimukselle digitalisaation aikakaudella. Locken teoriat legitimiteetistä ja oikeutuksesta kansalaisten ja yhteiskunnan vuorovaikutuksessa ovat edelleen relevantteja kehittyvien yhteiskuntien kansanousujen taustalla. Foucault’n teoriat vallan moniulotteisuudesta ja vastavallasta korostuvat digitalisaation aikakaudella, mutta ne sisältävät uusia haasteita mm. anonymiteetin vuoksi. Castellsin voidaan mieltää jatkavan Foucault’n teoriaa siten, että digitalisaatio ja globalisaatio hajauttavat valtaa fyysisiä rajoja rikkoen ja uusia verkostoja muodostaen. Arabikevään tapahtumat ovat kuitenkin konkreettinen esimerkki digitalisaation ja internetin vaikutuksesta kansannousuihin, joissa vallan moniulotteisuus ei noudata perinteisiä rakenteita ja joissa toisaalta kaupallisilla tahoilla on merkittävä vaikutus yhteiskunnallisiin tapahtumiin. Digitalisaatio voi auttaa vallankumouksissa, mutta se ei vielä pysty luomaan uusia tai parempia ja demokraattisempia instituutioita. Jotta näitä ilmiöitä voidaan tutkia ja ymmärtää paremmin 2000-luvulla, tarvitaan uusia valtateorioita ja lähestymistapoja, jotka huomioivat digitalisaation vaikutukset. Lopuksi tässä tutkielmassa muodostan aiempien teorioiden ja arabikevään tapahtumien kautta perustan digitalisaation valtateorioille sekä valotan jatkotutkimuksen merkitystä.

Vaikka populismia ja sen suosiota on tutkittu laajalti, on populismin tutkiminen sosiaalisen median alustoilla jäänyt vähemmälle huomiolle. Tämän lisäksi populismi käsitetään kommunikaation tapana vain harvoin. Samoin populismin määrän empiirinen tutkiminen on politiikan tutkimuksessa jäänyt vähälle huomiolle. Tämä tutkielma pyrkii hahmottamaan populismin ilmenemistä kommunikaation tapana Twitterissä ja sitä, millaisia empiirisiä havaintoja populismista kyetään tällä alustalla havainnoimaan. Aineistona tässä tutkielmassa toimii Yhdysvaltojen vuoden 2020 presidentinvaalien demokraattipuolueen johtavien ehdokkaiden, Bernie Sandersin ja Joe Bidenin, twiitit demokraattipuolueen esivaalien ajalta. Näitä twiittejä tutkitaan sisältöanalyysiä hyödyntäen, ja näin twiiteistä havainnoidaan ne termit ja sanat, joita ehdokkaat käytävät eniten. Samoin tietyt sanat ja termit on määritelty siten, että ne viittaavat populismiin ja populistiseen viestintään, ja tutkielma havainnoi sen, miten tällaiset sanat esiintyvät ehdokkaiden twiiteissä. Tämän perusteella tämä tutkielma osoittaa empiirisesti sitä, miten ehdokkaiden twiitit edustavat populismia. Empiiristen havaintojen suhteen sekä Sandersin että Bidenin twiiteistä löytyy populistisia termejä ja viittauksia. Sandersin twiiteistä 55.4 % sisältää populistisia viittauksia, Bidenillä vastaava luku on puolestaan 37.7 %. Vaikka molempien ehdokkaiden twiiteistä suuri osa on populistisia, on heidän kielenkäytössään ja kommunikaatiossaan kuitenkin eroja. Sandersin populismi perustuu enemmän superrikkaiden sekä yhtiöeliittien kritisointiin. Samoin Sanders esittää twiiteissään monia erilaisia ongelmia, joita hän pyrkii ratkaisemaan. Bidenillä populistiset viittaukset sen sijaan keskittyvät enimmäkseen tuolloisen istuvan presidentin, Donald Trumpin, kritisointiin. Bidenin populismi perustuu enemmän kansan yhdistämiseen Trumpin vastustamisen ympärille. Populismia ja sen määrää pystytään siis tutkimaan empiirisesti ilman, että poliittisia toimijoita määriteltäisiin populisteiksi ennen empiirisen tutkimuksen tekoa. Poliittisista viesteistä ja kommunikaatiosta on havaittavissa populistisia piirteitä, ja populismia on varteenotettavaa käsitellä kommunikaation tapana. Tämä tarkoittaa sitä, että myös perinteisesti ei-populistisiksi koetut toimijat kuten Biden voivat myös hyödyntää populistista kommunikaatiota. Erityisesti populismia ilmenee ehdokkaiden twiiteissä siinä, että he muodostavat itsensä ja kampanjoidensa ympärille tietynlaisia identiteettejä.

Yksi suurimpia viime aikaisia poliittisia trendejä maailmanlaajuisesti on ollut erilaisten populististen puolueiden, liikkeiden ja yksittäisten politiikkojen suosion nousu ja sitä seurannut pääsy tärkeisiin valta-asemiin. Muista politiikan kentällä vaikuttavista toimijoista populistit erottuvat usein erityisesti omintakeisen itseilmaisunsa ja retoriikkansa kautta. Perinteisestä poliittisesta ilmaisusta poikkeavat ulostulotavat ovat populisteille usein tietoinen keino tehdä pesäeroa muihin poliittisiin toimijoihin, erottua ja herättää keskustelua. Tämä tutkielma käsittelee populistista retoriikkaa perussuomalaisten kansanedustajana, varapuheenjohtajana, presidentinvaaliehdokkaana ja europarlamentaarikkona toimineen Laura Huhtasaaren videoblogeissa. Huhtasaaren retoriikkaa tarkastellaan Benjamin Moffittin tunnetuksi tekemän populistisen tyylin käsitteen kautta. Moffitt määrittelee populistiselle poliittiselle tyylille kolme ydinpiirrettä: vastakkainasettelut kansan ja eliitin välillä, ns. huonot tavat eli perinteisestä poliittisesta käyttäytymismallista eroatekevän värikkään ja epämuodollisen itseilmaisun sekä erilaisten kriisien, uhkien ja romahdusten performoinnin. Näistä ydinpiirteistä ensimmäistä, kansan ja eliitin välisiä vastakkainasetteluita, on tutkielmassa Ernesto Laclaun ajattelun avulla laajennettu koskemaan myös yleisemmin muitakin me vastaan muut -tyylisiä dikotomioita. Tutkielman tarkoitus on selvittää, millaisin retorisin keinoin Huhtasaari performoi populistista tyyliä. Huomio kiinnittyy jokaiseen populistisen tyylin ydinpiirteeseen eli siihen, millaisia vastakkainasetteluita Huhtasaaren retoriikassa ilmenee, millaisiin populismille ominaisiin huonoihin tapoihin Huhtasaari retoriikassaan tukeutuu sekä miten Huhtasaaren retoriikassa performoidaan kriisejä, uhkia ja romahduksia. Aineistona tutkielmassa toimivat Huhtasaaren videopalvelu youtubeen kuvaamat videoblogit. Sosiaalisen median käyttö poliittisen ilmaisun välineenä on viime vuosina lisääntynyt voimakkaasti, ja erityisesti tämän päivän populismin ja sosiaalisen median välinen tiivis yhteenkietotuminen tekee sosiaaliseen mediaan tuotetusta populistisesta aineistosta kiinnostavan tutkimuskohteen. Tutkielman aineisto käsittää 25 videoblogia noin puolen vuoden ajanjaksolta. Aineistoa lähestytään tutkielmassa retorisen analyysin kautta, hyödyntämällä erityisesti Arja Jokisen koostamaa listaa erilaisten retoristen keinojen kirjosta. Aineiston analyysi osoittaa kaikkien kolmen populistisen tyylin ydinpiirteen vahvan läsnäolon Huhtasaaren videoblogien retoriikassa. Vastakkainasettelut ovat keskeinen osa Huhtasaaren videoblogien retoriikkaa. Huhtasaarelle ominaista on hahmottaa yhteiskuntaa me vastaan muutajattelun kautta, jonka puitteissa omaan puoleen eli meihin liitetään paljon positiivisia määreitä, vastapuolen eli muiden muodostaessa vaarallisen vihollispuolen. Erityisesti neljä vastinparia nousee videoilta tiuhaan tahtiin esiin: Huhtasaaren oma puolue perussuomalaiset ja sen vastapuoli eli muut kotimaiset puolueet, valtamedia ja sen vastapuoli eli ”toisinajattelijoiksi” mielletyt kansallismieliset konservatiivit, suomalainen kantaväestö ja sen vastapuoli eli etenkin Lähi-idästä tulevat maahanmuuttajat, sekä liberaalit toimijat ja arvot ja niiden vastapuoli eli konservatiiviset tahot ja konservatiivinen arvomaailma. Huonojen tapojen saralla Huhtasaaren voi havaita viljelevän erittäin värikästä, epädiplomaattista ja liioittelevaa kielenkäyttöä jokaisella analyysiaineistoon kuuluvalla videolla. Erityisesti poliittisista vastustajistaan ja itseään kuohuttavista ja ärsyttävistä aiheista puhuessaan Huhtasaaren puheet käyvät hyvin lennokkaiksi, ja hän lataa niihin koviakin syytöksiä vastustajiaan kohtaan. Huhtasaari pyrkii videoillaan profiloitumaan suorasanaisena ja kriittisenä äänenä, joka räväkillä puheenvuoroillaan ”haastaa hegemoniaa” ja sanoo asiat kuten ne ovat. Kriisejä, uhkia ja romahduksia performoidaan myös Huhtasaaren videoblogeissa tiiviisti. Huhtasaaren suhtautuminen tulevaisuuteen on monessa mielessä pessimistinen, ja hän maalailee videoillaan usein erilaisia kauhuskenaarioita, joiden realisoituminen hänen mukaansa johtaa länsimaisen nyky-yhteiskunnan tuhoon. Kolmenlaiset uhkakuvat toistuvat Huhtasaaren videoilla kaikista eniten: Euroopan unionin muodostama uhka kansallisvaltioiden itsenäisyydelle, käsitykset joiden mukaan nyky-yhteiskunnassa sananvapautta rajoitetaan koko ajan enemmän, sekä pelko islamilaisista maista länteen suuntautuvan maahanmuuton aiheuttamista turvallisuusriskeistä ja länsimaisen kulttuurin rapautumisesta. Aineiston analyysi osoittaa selkeästi Huhtasaaren hyödyntävän runsaasti erilaisia retorisia keinoja populistisen tyylin ydinpiirteitä performoidessaan. Käytettyjen keinojen kirjo on laaja yltäen erilaisista narratiivirakenteista ääri-ilmaisujen käyttöön ja numeerisesta määrällistämisestä sanontoihin ja metaforiin. Tutkielmassa retoristen keinojen kirjoa esitellään tarkemmin konkreettisten, aineistosta poimittujen esimerkkilainausten kautta

Pohjoismaissa kaupallinen seksiala on kooltaan suhteellisen pieni, mutta symboliselta merkitykseltään mittava. 1990-luvulla suomalaisen tasa-arvopolitiikan agendan kärkeen noussut seksinmyynti herättää ristiriitoja ja voimakkaita tunteita, jotka kytkeytyvät yhteiskunnassa vallitseviin arvoihin. Perinteisesti ”naisystävällisiksi” mielletyt Pohjoismaat ovat toimineet pioneereina kaupallisen seksin asiakkuuden kriminalisoinnissa, sillä radikaalifeministien argumentteihin kytkeytyen seksinmyynnin on katsottu esineellistävän naisvartaloa ja ylläpitävän epätasa-arvoa. Tutkielma liittää 2010-luvun prostituutiopolitiikkakeskustelun feminismin uusiin aaltoihin. Niiden myötä intersektionaalisuuden ja queer-teorian nousu ovat vauhdittaneet erilaisuutta huomioimattoman universaalin hyvän määrittelemisen sekä auttaja- ja uhripositioiden ylläpitämisen kyseenalaistamista. Jälkiperustahakuiseen ja -strukturalistiseen teoriaperinteeseen kytkeytyvässä tutkielmassa analysoidaan suomalaisen prostituutiopolitiikan valmistelussa samaistumisen ja ulossulkemisen kautta muodostuvia hegemonisia ja vastahegemonisia käsityksiä seksialasta. Merkitysten tuottamista tarkastellaan vastakkainasettelun, performatiivisuuden ja affektiivisuuden käsitteitä hyödyntäen. Tutkielma analysoi oikeusministeriön vuonna 2014 keräämää lausuntokokoelmaa hallituksen esitysluonnoksesta seksikaupan kohteena olevien henkilöiden hyväksikäyttöä rajoittavan lain uudistamisesta. Lainsäädäntöprosessin seurauksena Suomen rikoslain 20 luvun 8 pykälää kiristettiin niin, että ihmiskaupan tai parituksen kohteelta seksin ostamisesta tuli rangaistavaa myös tilanteissa, joissa ostajan ”olisi syytä epäillä” myyjän olevan seksikaupan uhri. Tutkielmassa vastataan seuraaviin kysymyksiin: 1) Mitkä arvot ja päämäärät määritellään prostituutiopolitiikan uudistusprosessissa ensisijaiseksi? Minkä tai kenen esitetään uhkaavan niitä? 2) Miten lausuntokokoelma muotoilee hyväksyttynä pidettyjä sukupuolen ja seksuaalisuuden toteutustapoja? Miten hallitsevaksi nousseita käsityksiä vastustetaan? Analyysi tehdään kehittäen jälkiperustahakuiseen teoriaan kytkeytyvää retoris-performatiivisen diskurssianalyysin menetelmää. Tekstiaineiston pohjalta luodaan kaksi mallia, jotka havainnollistavatkeskustelun vastakkainasetteluita ja merkityksenmuodostusprosesseja. Aineiston analyysi osoittaa, että huomattava osa lausunnon antaneista tahoista esittää kaupallisen seksin kysynnän sallimisen johtavan ihmiskauppa- ja paritusrikollisuuden esiintymiseen. Lausunnoissa muodostuva vallitseva käsitys kiinnittää asiakkaisiin negatiivisia tunteita ja muodostaa itsestään tasa-arvoista ja tehokasta hyvinvointi- ja oikeusvaltiota vaalivan ryhmän, jonka arvoja seksinostajat uhkaavat. Seksinosto halutaan kieltää joko kokonaan tai hallituksen esittämässä mittakaavassa. Seksimarkkinoiden moniulotteisuus jätetään piiloon, kun seksinmyyjistä kehystetään kuva yksinomaa haavoittuvaisiksi uhreiksi. Lausuntokokoelman puheenvuoroista käsitystä haastamaan nousee vastahegemonia, joka kritisoi seksialan yksinkertaistamista kysynnän ja tarjonnan väliseksi suhteeksi ja esittää ostajat pääsääntöisesti yhteistyökykyisinä asiakkaina hyväksikäyttäjien sijaan. Inklusiivisuutta painottava puhe ottaa huomioon sekä seksinmyyjien että -ostajien asemien moninaisuuden ja kyseenalaistaa seksinostokiellon laajentamisen tarkoituksen-mukaisuuden. Seksinmyyjien toimijuutta vahvistavissa puheenvuoroissa esitetään huoli palveluntarjoajien oikeudellisesta asemasta Suomessa, jossa näennäisesti seksinoston osittain sallivan lainsäädännön katsotaan tekevän lähes kaikesta kaupallisen seksin ostamisesta lainvastaista, sillä hyväksikäytöksi nimitetään muilla aloilla normaaliksi liiketoiminnaksi miellettyjä käytäntöjä. Vastakkainasettelusta huolimatta keskustelun sävy on vuosituhannen vaihteen politiikkaan verrattuna maltillisempi ja konsensuaalisempi. Tutkielma argumentoi, että ihmiskauppaa ja paritusta ylläpitävästä seksinkysynnästä on tullut kohde, jonka vastustamisen valtaosa toimijoista mieltää luonnolliseksi vallitsevien yhteiskunnallisten arvojen puitteissa. Kiinnittämällä ongelma seksinostajiin kaupalliseen seksiin liittyvät moniulotteiset haasteet voidaan sivuuttaa osoittamalla, että yhteiskunta on hoitanut moraalisen velvollisuutensa seksinostoa rajoittamalla. Samalla kaupallinen seksi esitetään vallitseviin arvoihin sopimattomana ja marginalisoidaan seksinostajia- ja myyjiä. Tutkielman päätelmät resonoivat aiemman seksityötutkimuksen kanssa osoittaen, että kaupallista seksialaa koskevaa politiikkaa muotoilee ensisijaisesti yhteiskunnan yleisiin intresseihin ja vallitsevaan moraalikäsitykseen sidottu käsitys sallitusta seksuaalisuudesta ja ideaalista sukupuolesta, jolloin alalla toimivien kokemuksille ei jää merkittävää sijaa heitä koskevien päätösten teossa.

Suomessa vuonna 2019 voimaan tulleen tiedustelulainsäädännön myötä Suojelupoliisin tehtävät laajenivat ja muuttuivat entistä tiedustelullisempaan suuntaan. Vaikka tiedustelutoiminta on osa valtionhallintoa ympäri maailmaa, se on usein salaperäiseksi tai jopa epäilyttäväksi miellettyä, ja tiedusteluorganisaatioihin liittyy vahva salassapidon vaatimus. Samaan aikaan tiedustelun toimijoilla on kuitenkin myös velvollisuus viestiä toiminnastaan ulospäin, ja suomalaisessa yhteiskunnassa läpinäkyvyys on noussut 2000-luvulla voimakkaaksi ihanteeksi. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten läpinäkyvyyden ihanteen ja salassapidon vaatimuksen ristiriita näkyy kansalaisten näkemyksissä Suojelupoliisia koskien. Tutkimuskysymyksinä on, millaisia näkökulmia Supoon liittyvissä keskusteluissa on löydettävissä ja miten näkökulmat ilmentävät organisaatioihin kohdistuvia odotuksia läpinäkyvyydestä tai tiedusteluun liittyvästä salassapidon vaatimuksesta. Tutkielman aineistona on otos Helsingin Sanomien verkkosivujen keskustelukommenteista Suojelupoliisia ja tiedustelua käsittelevistä artikkeleista vuosilta 2020–2022. Laadullista, teoriaohjaavaa sisällönanalyysia hyödyntäen aineistosta on tunnistettu neljä pääteemaa, joita keskusteluissa Supoon liittyen esiintyy. Näitä teemoja ovat laillisuus, historia ja suomettuminen, uhkakuvat sekä tiedustelun politisoituminen. Kansalaiskeskustelussa suhtautuminen Supoon liittyvään julkisuuteen on ristiriitaista: toisaalta kansalaiset ymmärtävät salassapidon vaatimuksen, toisaalta uhkista ja toimintatavoista tiedottamista pidetään tärkeänä.

Euroopan unionin yhteistä koronapandemiasta selviämiseen tarkoitettua elpymisvälinettä käsiteltiin Suomen eduskunnassa keväällä 2021. Äänestyksessä kaksi keskustan kansanedustajaa rikkoivat ryhmäkuria ja kymmenen kokoomuksen edustajaa irtautuivat puolueen enemmistössä äänestäessään elpymispakettia vastaan. Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan näiden kansanedustajien retoriikkaa ja argumentointia elpymispakettiäänestystä edeltävässä täysistuntokeskustelussa. Tutkielman teoreettinen viitekehys rakentuu parlamentaarisen retoriikan ja parlamenttipuheen tutkimuksesta sekä Chaïm Perelmanin uuden retoriikan ja argumentaation teoriasta. Tutkielman oleellinen tausta-argumentti on, että parlamentti on keskeinen poliittisen julkisuuden ja keskustelun foorumi. Parlamentaarinen retoriikka on retoriikkaa ja puhetta asioiden puolesta ja vastaan, mikä linkittyy käsitykseen parlamentista dissensuksen eli erimielisyyksien ja deliberoivan debatin paikkana. Aiemmissa tutkimuksissa julkisen täysistuntopuheen on luonnehdittu olevan puhetta laajalle yleisölle. Sen on kuvailtu olevan jossakin määrin eräänlaista ”teatteria”, vaalipuhetta ja ”puhetta historiankirjoihin”, jolla yksittäisetkin puhujat voivat profiloitua. Tutkielman osalta keskeistä on lisäksi eduskuntaryhmien ryhmäkuri ja ryhmien koheesio, jotka ovat tärkeitä seikkoja puoluedemokraattisessa järjestyksessä. Tutkielman kannalta kiinnostavaa oli se, miten niistä irtautuminen näkyi kansanedustajien puheessa. Tutkielman aineisto kerättiin elpymispakettia käsitelleen täysistunnon pöytäkirjoista. Vastaan äänestäneiden kokoomuslaisten ja keskustalaisten edustajien puheiden lisäksi kerätty materiaali sisältää keskustan ja kokoomuksen eduskuntaryhmien ryhmäpuheenvuorot. Tutkielman menetelmä on retorinen analyysi, jonka avulla puheista pyrittiin löytämään yleisökäsityksiä, ennalta hyväksyttyjä lähtökohtia argumenteille eli esisopimuksia ja argumentaation tekniikoita. Argumentaation tekniikat jakaantuvat edelleen sidos- ja erottelumuotoisiin tekniikoihin. Sidosmuotoiset argumentit yhdistävät eri tasoisia asioita, kun erottelumuotoiset taas asettavat asioita vastakkain. Argumentaatioon keskittyvä retorinen analyysi osoittautui toimivaksi menetelmäksi tarkastella oman puolueensa kannasta irtautuneiden edustajien perusteluja ja yleisökäsityksiä. Tarkastelluista puheista havaittiin sekä sidos- että erottelumuotoisia tekniikoita. Sidosmuotoisia tekniikoita löydettiin enemmän kuin erottelumuotoisia, mutta mikään tekniikka ei jäänyt huomattavasti vähäisemmäksi. Keskustelun esisopimuksia olivat muun muassa kansalaisten luottamuksen tärkeys, Suomen ja suomalaisten etujen ajaminen ja EU Suomen tärkeimpänä viitekehyksenä erityisesti talouspoliittisesti ja ulko- ja turvallisuuspoliittisesti. Keskeiset teemat itse argumenttien takana olivat melko yhteneväisiä kaikkien pakettia vastustaneiden keskustalaisten ja kokoomuslaisten puheissa: paketin nähtiin vievän EU:a kohti jonkinlaista liittovaltiota ja pysyvää yhteisvelallisuutta, minkä nähtiin usein liittyvän jonkinlaiseen moraalikadon riskiin. Yleisökäsitysten osalta puhujat pyrkivät vakuuttamaan perelmanilaisittain universaaliyleisöksi kutsuttua laajaa joukkoa vedoten yleistajuun ja yhteiseen etuun. Kansalaiset sisältyvät tähän yleisöön. Erityisyleisöihin puolestaan lukeutuivat oman ja muiden puolueiden kansanedustajat.

Tiedekunta: Valtiotieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Politiikan ja viestinnän maisteriohjelma Opintosuunta: Politiikan ja organisaatioiden tutkimus Tekijä: Olivia Raski Työn nimi: Sidosryhmäkuuleminen murroksessa – Virkamiesten käsityksiä sidosryhmäkuulemisesta ympäristöministeriössä Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Kesäkuu 2022 Sivumäärä: 60 Avainsanat: Säädösvalmistelu, haastattelututkimus, sidosryhmäkuuleminen, sisällönanalyysi, polkuriippuvuus Ohjaaja tai ohjaajat: Turo Virtanen Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Tutkielmassa tutkitaan säädösvalmistelun yhteydessä toteutettavaa sidosryhmäkuulemista. Tutkielmassa pyritään analysoimaan kyseisessä instituutiossa tapahtuneita muutoksia ja havaitsemaan ajankohtaisia trendejä. Sidosryhmäkuuleminen on hieman varjoon jäänyt tutkimusaihe, vaikka se on hyvin keskeinen ja monella tapaa tärkeä osa säädösvalmistelua. Säädösvalmistelun yhteydessä tehtävässä sidosryhmäkuulemisessa tapahtuvat muutokset vaikuttavat lainsäädännön laatuun, säädösten legitimiteettiin sekä kansalaisyhteiskunnan ja yritysten kokemukseen kuulluksi tulemisesta. Sidosryhmien ja kansalaisten kuuleminen on merkityksellistä siis sekä demokraattisena itseisarvona että säädöksen sisällön muodostumisen kannalta. Tutkielman aineistona toimivat ympäristöministeriön virkamiehille tehdyt tutkimushaastattelut. Haastatteluiden avulla on hankittu ajankohtaista tietoa erilaisissa säädösvalmisteluhankkeissa toteutetusta sidosryhmäkuulemisesta. Koska aikaisempi tutkimus sekä viralliset lähteet ovat paljastaneet kuulemisen olevan hyvin hankekohtaista, on kuulemisen moninaisuudesta ja tosiasiallisesta tilasta ensikäden tietoa saatavilla ainoastaan virkamiehiltä. Näin ollen virkamiehiltä itseltään on välttämätöntä kysyä kuulemisesta, mikäli kuulemisen ajankohtaisia trendejä tai muutoksia haluaa analysoida. Säädösvalmistelun yhteydessä toteutettavassa sidosryhmäkuulemisessa on havaittavissa virallisten julkaisujen perusteella kehityssuunta kohti avointa ja kansalaisia laajasti osallistavaa toimintamallia. Säädösvalmistelu on kuitenkin perinteisesti näyttäytynyt enemmän tai vähemmän suljettuna asiantuntijatyönä toteuttavana prosessina, joka ei tyypillisesti ole ollut avoin kansalaisten poliittiselle osallistumiselle. Tutkielmassa on lähtökohtana tutkia tämän edellä kuvatun muutoksen olemassaoloa ja esiin tulemista haastatteluaineistossa. Hallinnon rakenteissa prosessoituvaa institutionaalista muutosta analysoidaan polkuriippuvuuden avulla. Polkuriippuvuus selittää instituutioiden kehityksen olevan syklistä jatkuvuutta muutosprosessien ollen verrattain nopeita ja rauhallisempien suvantovaiheiden ollessa pitkiä. Tutkimusaineistoa analysoidessa havaitaan, että uusi sähköinen lausuntopalvelu on muuttanut sidosryhmäkuulemista monella tavalla. Se on tehostanut lausuntomenettelyn toteutusta, lisännyt lausuntojen määrää ja tuonut yksittäiset kansalaiset aktiivisesti mukaan lausumaan valmistelussa olevista hankkeista. Myös kuulemisen keinot ovat monipuolistuneet ja uudet keinot muistuttavat erityisesti kansalaisten näkökulmasta poliittista osallistumista. Instituution polkuriippuvuuden todetaan kuitenkin olevan kohtalaisen vahva, sillä muutospaineesta ja uusista tekemisen tavoista huolimatta kuulemisessa arvostetaan ennen kaikkea tietoa, asiantuntijuutta ja laillisuutta. Toiminnan prioriteetit ja arvot eivät ole siis kokonaisuudessa muuttuneet, mikä välittyy myös kuulemisen toteuttamiseen.

Tutkimuksen kohteena ovat sitoutumattomat paikalliset ehdokaslistat (independent local lists) Suomen kontekstissa. Tutkimuksen tavoitteena on muodostaa uutta tietoa sitoutumattomien ehdokkaiden motivaatiotekijöistä ehdokkuuden taustalla. Lisäksi tutkimuksessa on tarkasteltu sitoutumattomien ehdokkaiden käsityksiä ja suhtautumista poliittisiin puolueisiin. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimivat vaaliehdokkuuden motivaatioteoriat (theories of candidate motivation). Sitoutumattomien ehdokkaiden motiiveja lähestytään tutkimuksessa ensisijaisesti kunnianhimoteorioiden (ambition theory) kautta. Niissä vaaliehdokkuuden keskeisenä motiivina pidetään halua vaikuttaa asioihin ja harjoitetun politiikan suuntaan yhteisössä. Tutkimus on toteutettu monitapaustutkimuksena (multiple case study). Tutkittaviksi tapauksiksi on valittu Tuusulan puolesta ja Järvenpää Plus -yhteislistojen kuntavaaliehdokkaat vuoden 2017 kuntavaaleissa. Tutkimuksen aineisto on kerätty haastattelumenetelmää käyttäen kymmeneltä tuusulalaiselta ja yhdeksältä järvenpääläiseltä sitoutumattomalta ehdokkaalta. Tutkimuksen keskeisin tulos on, että tuusulalaisten ja järvenpääläisten sitoutumattomien ehdokkaiden motiivit perustuivat vuoden 2017 kuntavaaleissa pääsääntöisesti asioihin (kuten esimerkiksi haluun vaikuttaa sosiaali- ja terveydenhuollon, opetuksen ja kasvatuksen palveluihin) ja paikallisuuteen. Tutkituissa tapauksissa sitoutumattomuus ei näyttäytynyt puolueisiin kohdistuvana protestina tai kritiikkinä, poiketen joistakin aikaisemman tutkimuksen asettamista ennakkokäsityksistä. Tutkimuksessa havaittiin sitoutumattomien ehdokkaiden ja puolueiden ehdokkaiden motiivien välillä monia samankaltaisuuksia. Tulosten valossa sitoutumattomien motivaatioperusta ei merkittävästi poikennut puolueiden ehdokkaiden motiiveista. Huomionarvoinen tutkimustulos oli myös sitoutumattomien pääsääntöisesti myönteinen tai neutraali suhtautuminen puolueisiin. Toteutetun monitapaustutkimuksen tulokset tukevat 2000-luvulla sitoutumattomien paikallisten ehdokaslistojen tutkimuksessa voimistunutta käsitystä siitä, että sitoutumattomissa ehdokaslistoissa on kyse monimuotoisesta poliittisesta ilmiöstä. Puolueisiin sitoutumattomuutta ei siksi pitäisi nähdä suppeasti vain puolueisiin kohdistuvana protestina tai kritiikin ilmauksena.

Ilmastonmuutos on ihmiskunnan vakavin ongelma. Tämä ongelma ja se, mitä sen hillitseminen vaatii, on jo pitkään tiedostettu tieteellisen tutkimuksen piirissä. Poliittiset ratkaisut asiaan liittyen ovat kuitenkin edenneet hitaasti. Suomen eduskuntavaaleissa huhtikuussa 2019 ilmastonmuutos oli ehkä ensimmäistä kertaa eduskuntavaalien historiassa keskeisin vaaliteema, herättäen runsaasti mediakeskustelua vaalien ympärillä. Kyseessä olivat myös maailman ensimmäiset merkitykselliset vaalit, jotka käytiin YK:n alaisen ympäristöpaneeli IPCC:n niin sanotun puolentoista asteen raportin lokakuussa 2018 tapahtuneen julkaisun jälkeen, joka tekee vaaleista kansainvälisestikin mielenkiintoisen tapauksen. Tässä tutkimuksessa tutkitaan ilmastonmuutoskeskustelua suomalaisessa mediassa eduskuntavaalien 2019 ympärillä syksyllä 2018 sekä keväällä ja kesällä 2019. Tutkimuksessa tarkastellaan ilmastonmuutosta käsitteleviä artikkeleita Helsingin Sanomissa, Maaseudun Tulevaisuudessa ja Perussuomalainen-lehdessä. Tutkimuksessa tarkastellaan, ketkä artikkeleissa olivat äänessä, minkä aiheiden kanssa ilmastonmuutosta käsiteltiin ja minkälaisia niin sanottuja oikeuttamismaailmoja keskustelussa käytettiin. Ilmastonmuutoskeskustelun analyysiin luodaan luokittelujärjestelmä, ja keskustelussa esiintyviä argumentteja analysoidaan yhdistäen kyseistä luokittelujärjestelmää laadulliseen sisällönanalyysiin ja oikeuttamisanalyysiin. Tutkimuksen mukaan keskustelussa oli äänessä runsaasti erilaisia toimijoita, erityisesti poliitikkoja, toimittajia ja monien eri alojen asiantuntijoita. Ilmastonmuutosta käsiteltiin keskustelussa laajasti eri aiheiden kuten eduskuntavaalien, maa- ja metsätalouden sekä energiantuotannon yhteydessä, ja erityisesti niin sanottuja ekologian, kansalaisuuden sekä teollisuuden oikeuttamismaailmoja käyttäen. Tutkimuksen ensimmäinen päätulos on, että vaaleja ympäröineessä mediakeskustelussa ihmislähtöisen ilmastonmuutoksen todellisuudesta ja siitä, että se edellyttää joitain poliittisia toimenpiteitä, oli laaja konsensus tai jopa hegemonia. Tätä konsensusta kohtaan esiintyi kuitenkin myös kritiikkiä, eikä ilmastonmuutoksen edellyttämien toimenpiteiden sisällöstä ollut konsensusta. Tutkimuksen toinen päätulos on, että IPCC:n puolentoista asteen raportilla oli vaikutusta ilmastonmuutoskeskusteluun eduskuntavaalien 2019 ympärillä. Tutkimus auttaa ymmärtämään paremmin suomalaisen ilmastonmuutoskeskustelun ja ilmastonmuutoksen politiikan luonnetta, joka on tärkeää, koska ilmastonmuutoksella on 2020-luvulla ja todennäköisesti myöhemminkin valtava vaikutus myös yhteiskunnalliseen todellisuuteen.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Suomen uusien, vuonna 2019 voimaanastuneiden tiedustelulakien esitöitä – ministeriöiden ja niiden yhteydessä toimivien työryhmien valmisteluasiakirjoja ja mietintöjä, hallituksen esityksiä sekä eduskunnan valiokuntien asiakirjoja – turvallistamisteorian näkökulmasta. Tiedustelulainsäädännöksikin kutsuttu lainsäädäntökokonaisuus sisälsi useampia kokonaan uusia säädöksiä sekä voimassa oleviin säädöksiin tehtäviä muutoksia. Tiedustelulait säätivät ensimmäistä kertaa kokonaisvaltaisesti sekä Suomen sotilas- ja siviilitiedusteluviranomaisten toimivallasta, tiedustelun valvonnasta että lakien vaatimasta perustuslain muutoksesta viestisalaisuuden suojan osalta. Tutkimuskysymyksinä ovat, miten turvallistamisprosessi ilmenee aineistossa, mitä asioita turvallistetaan lainsäädännön esitöissä ja millaisin keinoin turvallistaminen on toteutettu. Tutkielman viitekehyksenä toimii turvallistamisteoria, joka ei nimestään huolimatta ole yhtenäinen teoria, vaan monimuotoinen teoriaperinne. Turvallistamisteorian ytimessä on ajatus siitä, miten turvallistamispuhetta harjoittamalla voidaan nostaa erilaisia teemoja turvallisuuskysymyksiksi ja tämän kautta edesauttaa erilaisten turvallisuustoimien implementointia. Turvallisuustoimet tyypillisesti ovat aiemmista menettelyistä poikkeavia, kuten tässä tapauksessa uusi lainsäädäntö ja sen mukanaan tuomat toimivaltuudet. Aineiston analyysissa menetelmänä käytetään diskurssianalyysia. Diskurssianalyysi on osaltaan laajapohjainen lähestymistapa, jota voi käyttää hyvinkin monipuolisesti niin teksti- kuin puhemuotoisen aineiston analyysiin. Tässä tutkielmassa diskurssianalyysin käyttö rakentuu aineistosta nousevien lainsäädännön perusteiden havainnointiin – mitä perusteita havaitaan, miten ne tuodaan esiin ja miten lainsäädännön tarvetta niiden avulla perustellaan. Vastauksena tutkimuskysymyksiin havaitaan, että aineistossa on turvallistettu trendejä, joiden ei normaalisti oleteta olevan turvallisuuskysymyksiä. Tällaisia havaittuja trendejä ovat etenkin kansainvälistyminen sekä digitalisaatio. Turvallistamisen avulla on pyritty perustelemaan tiedustelulainsäädännön tarvetta Suomessa, ja aineistossa ilmenevä turvallistamisprosessi heijastelee teoriakirjallisuudessa esitettyjä ajatuksia, kuten Buzanin, Waeverin ja de Wilden hahmottelemia onnistuneen turvallistamisprosessin piirteitä. Käytännössä turvallistamisprosessi ilmenee turvallistamalla edellä mainittuja trendejä, johtamalla niistä uhkia sekä esittelemällä näiden uhkien konkreettisia esimerkkejä. Turvallistamisprosessi toteutetaan kohdistamalla puhetoimintaa yleisölle, jolle turvallisuustoimi, eli tiedustelulainsäädäntö, tulee oikeuttaa. Diskurssianalyysin myötä esiin nousevat myös aineistossa käytetyt diskursiiviset strategiat. Nämä strategiat ovat oletettuja tietoisia toimia, joiden avulla pyritään saavuttamaan jokin lopputulos eli tässä tapauksessa tiedustelulainsäädännön voimaansaattaminen. Ne siis vastaavat kysymykseen siitä, millaisin keinon turvallistaminen on toteutettu. Diskursiivisia strategioita ovat muun muassa tiedustelulainsäädännön välttämättömyytenä ja luonnollisena jatkumona esittäminen tai kansallisen turvallisuuden ja sen suojelun itseisarvona pitäminen. Tutkielman rooli akateemisella kentällä on tarjota katsaus ja analyysi tiedustelulakien perusteisiin sekä tutkimusaineistoon turvallistamisteorian näkökulmasta. Uuden lainsäädännön verrattain lyhyt voimassaoloaika, perustuslain muuttaminen, jatkuvasti muuttuva toimintaympäristö sekä keskustelu mahdollisista uusista tulevista tiedusteluvaltuuksista luovat relevanssia tutkimukselle. Jatkotutkimustarpeena onkin syytä syventyä tulevaisuudessa tarkemmin etenkin mahdollisten uusien lailla säädettävien tiedusteluvaltuuksien perusteluihin sekä mahdollisen jatkumon havainnoimiseen. Ennen kaikkea tutkielma osaltaan valaisee, miten Suomessa on lainsäädännöllä lähestytty sitä dilemmaa, mikä syntyy, kun turvallisuustoimia tarvitaan yhteiskunnan suojelemiseen, mutta samalla tulee huomioida näiden toimien mahdolliset negatiiviset vaikutukset perus- ja ihmisoikeuksien kannalta.