Browsing by study line "Rikosoikeus"

Tämän tutkielman aiheena on rikosoikeuden preventiivinen käänne. Rikosoikeuden preventiivisel-lä käänteellä tarkoitetaan viime vuosina yleistynyttä ilmiötä, jossa rikoksia pyritään estämään jo ennen kuin ne ovat käynnistyneet. Aihe on tärkeä, koska erilaiset preventiiviset toimenpiteet ovat viime vuosina lisääntyneet huomattavasti. Preventiivinen käänne ilmenee useissa eri muodoissa. Preventiivisen käänteen ytimessä ovat valmistelurikokset, jotka ovat yleistyneet 9/11 -iskujen jälkeen. Valmistelurikosten lisäksi rikosoi-keuden preventiiviselle käänteelle on ominaista rikosjärjestelmän ulkopuolisten keinojen käyttö. Tämän tutkielman kohteena ovat nimenomaan nämä rikosoikeuden ulkopuoliset keinot. Tarkastel-taessa rikosoikeuden ulkopuolella sijoittuvia keinoja ilmiöstä tulee hyvin fragmentaarinen, sillä rikosoikeuden ulkopuolella olevia keinoja, joita voidaan käyttää rikosten torjuntaan on erilaisia. Esimerkkinä ovat erilaiset hallinnolliset instrumentit, joilla pyritään heikentämään rikollisuuden toi-mintaedellytyksiä; lisäksi on olemassa poliisin ja terveysviranomaisten johdossa toteutettavat puo-lihallinnollisia toimenpiteitä, joissa on selkeä interventiotavoite; erikseen on tiedonhankinta ja val-vonta, joilla pyritään tunnistamaan potentiaalisia riskejä. Tällaisten instrumenttien osalta preventii-visen tarkoituksen osoittaminen ei ole helppoa. Preventiiviset toimenpiteet puuttuvat niiden koh-teena olevan yksilön perusoikeuksiin, vaikka puuttumisen aste vaihtelee riippuen toimenpiteen luonteesta. Tällöin toimenpiteen käytölle tulee olla hyväksyttävä peruste. Preventiivisiä toimenpiteitä perustellaan turvallisuudella. Turvallisuuden merkityssisältö on kaikkea muuta kuin selkeä ja se on kaiken lisäksi herkkä erilaisille poliittisille muutoksille. Tämän seurauk-sena monissa maissa voidaan havaita ylilyöntejä turvallisuuden suojelussa. Turvallisuuden merki-tyssisältö on laajentunut kattamaan potentiaalisia tai tulevaisuudessa aktualisoituvia uhkia. Poliit-tisella toimintakentällä turvallisuutta on käytetty instrumentaalisesti omien poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Turvallisuuskäsitteen laajentuminen sekä turvallisuuden merkityksen vahvistumi-nen yleisesti on johtanut julkisen vallan valtiosääntöoikeudellisten rajojen venymiseen. Ylikansallisten tuomioistuinten –etenkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT)– mahdollisuus suojella yksilön perusoikeuksia on kapea. EIT:n oikeuskäytännössä sopimusvaltioille on annettu huomattavan laaja harkintamarginaali ja EIT on ollut haluton tähän puuttumaan. Oikeuskäytän-nön tarkastelusta ilmenee, että EIT arvioi prosessuaalisia seikkoja ottamatta kantaa toimenpiteen oikeusperusteeseen. Tarkasteltaessa preventiivisen käännettä yhtenä sosiaalisen kontrollin muotona voidaan havaita, että se poikkeaa klassisesta liberaalista kontrollimekanismista sekä hyvinvointimalliin kytkeytyvästä kontrollimekanismista ja näyttää edustavan uudentyyppistä kolmatta kontrollitapaa.

Tutkimuksen aiheena on rikoskonkurrenssi, tai tarkemmin sanoen sen alainen oppi rikosten yksiköinnistä. Rikoskonkurrenssilla tarkoitetaan rikosten yhtymistä käsittelevien oppien kokonaisuutta ja siitä on erotettava seuraamuskonkurrenssi, joka koskee rangaistusten yhdistämistä. Rikoskonkurrenssi jakautuu edelleen lainkonkurrenssiin, rikosten yksiköintiin sekä oppiin esi- ja jälkitekojen rankaisemattomuudesta. Rikosten yksiköinti on sanotuista rikoskonkurrenssin alaisista opeista se, johon tutkimuksessa syvennytään. Rikosten yksiköinnissä on ennen kaikkea kyse rikosnimikkeiden tunnusmerkistöjen ulottuvuuksien rajoista. Kuinka paljon tunnusmerkistönmukaista menettelyä voidaan mahduttaa yhden rikosnimikkeen yksinkertaiseen toteuttamiseen? Rikosten yksiköinnistä ei säädetä laissa, vaan yksiköintiratkaisut on jätetty tuomioistuimien harkintavallan alaisiksi. Tuomioistuimet tekevät ratkaisut oikeuskäytännön, -kirjallisuuden sekä oikeuskäytännössä vakiintuneen niin sanotun luonnollisen katsantokannan ja siihen vaikuttavien arviointikriteerien puitteissa. Arviointikriteerien painoarvot vaihtelevat yksiköintiharkinnassa pitkälti kulloinkin arvioitavana olevan rikosnimikkeen tunnusmerkistön sanamuodon mukaan. Tutkimuksessa esitellään luonnolliseen katsantokantaan vaikuttavat arviointikriteerit sekä arvioidaan niiden soveltamista tiettyihin rikosnimikkeisiin oikeuskäytännössä. Pyrkimykseni on ollut valikoida toteutustavoiltaan toisistaan eroavia rikostyyppejä, jotta luonnolliseen katsantokantaan vaikuttavien eri arviointikriteerien korostuminen muun muassa tunnusmerkistöjen sanamuodon perusteella tulisi esiin. Myös näiden rikosten mahdolliset privilegioidut ja kvalifioidut tekomuodot tulevat tarkasteltaviksi, sillä yksiköintiratkaisu voi suoraan vaikuttaa rikoksen rubrisointiin. Yksiköintipäätöksellä saattaa toisinaan olla huomattava merkitys lainvastaisesta menettelystä mitattavan rangaistuksen määrittämiseen sekä syyteoikeuden vanhentumiseen. Näiden vaikutusten mahdollista huomioimista jo yksiköintiharkinnassa voidaan pitää mielenkiintoisena kysymyksenä. Tutkimuksessa tarkastellaan rikosten yksiköintiä vainoamisen, rattijuopumuksen sekä petoksen osalta muun muassa rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja yhdenvertaisuuden näkökulmista; mikäli yksiköintiratkaisut todella voivat suoraan vaikuttaa lainvastaisen menettelyn rubrisointiin sekä menettelystä mitattavaan rangaistukseen, on ensiarvoisen tärkeää, että yksiköintipäätökset tehdään oikeusvarmuutta romuttamattomalla, ennakoitavissa olevalla sekä ennen kaikkea oikeudenmukaisella tavalla. Tutkimuksessa on käytetty aineistona Helsingin, Turun ja Vaasan hovioikeuksien vuosina 2015–2019 vainoamisasioissa antamia ratkaisuja, korkeimman oikeuden sekä eri hovioikeuksien tutkielman aiheen kannalta relevanttia oikeuskäytäntöä, lainvalmisteluaineistoa, ruotsalaista oikeuskäytäntöä sekä kotimaista, ruotsalaista ja saksalaista oikeuskirjallisuutta. Tutkimuksessa tarkasteltu oikeuskäytäntö osoittaa, ettei rikosykseyksiä määritetä johdonmukaisesti vainoamis- ja petosrikoksista tuomittaessa. Tutkimuksen perusteella yksiköintiharkintaa ohjaa luonnollisen katsantokannan ja siihen vaikuttavien arviointikriteerien ohella myös muun muassa tarkoituksenmukaisuus ja kohtuus. Vainoamisrikosten yksiköintikäytäntö näyttäytyy varsin umpimähkäisenä ja vaikuttaa seuraavan haastehakemusten rajauksia. Petosrikosten yksiköintiohjeet ovat lukuisista korkeimman oikeuden ratkaisuista huolimatta edelleen jokseenkin sekavat ja epäjohdonmukaiset. Rattijuopumusrikosten yksiköinti on yhdenmukaista, muttei ilmeisesti toteuta oikeushyvien suojelun periaatetta optimaalisimmalla mahdollisella tavalla. Yksiköintiratkaisujen yhdenmukaistamiseksi ehdotetaan ratkaisujen säännönmukaista perustelemista. Näin toimimalla eri tyyppitapausten yksiköintikäytännöt vakiintuisivat ja ratkaisujen ennakoitavuus kohentuisi huomattavasti. Myös yksiköintiharkintaan vaikuttavien arviointikriteerien tyhjentävää kodifioimista apusääntöön pohditaan.

Seksuaalinen häirintä työelämässä on saanut suurta huomiota erityisesti vuonna 2017 käynnistyneen globaalin #MeToo-liikkeen myötä. Seksuaalisesta häirinnästä säädetään useassa laissa päällekkäin, mikä monimutkaistaa häirintään puuttumista ja vaarantaa osapuolten oikeusturvaa. Tutkielma tarkastelee työelämässä tapahtuvaa seksuaalista häirintää ensisijaisesti työturvallisuusrikoksena. Seksuaalinen häirintä on yksi työturvallisuuslain tarkoittama häirinnän muoto, johon työnantajalla on velvollisuus puuttua. Mikäli työnantaja laiminlyö velvollisuutensa puuttua työyhteisössä esiintyvään seksuaaliseen häirintään, voi työnantaja syyllistyä rikoslaissa rangaistavaksi säädettyyn työturvallisuusrikokseen ja työsyrjintään. Työnantaja voi syyllistyä työturvallisuusrikokseen ja työsyrjintään myös omalla menettelyllään kohdistaessaan itse seksuaalista häirintää työntekijää kohtaan ja rikkomalla näin työturvallisuusmääräyksiä. Rikosoikeudellinen rangaistusvastuu ei rajoitu vain luonnollisen henkilön rangaistusvastuuseen, vaan myös oikeushenkilö voidaan tuomita yhteisösakkoon sen toiminnassa tehdystä työturvallisuusrikoksesta. Tutkielman aiheen kannalta on olennaista analysoida, mitä seksuaalinen häirintä on, joten tutkielman alussa tarkastellaan sitä, millaista menettelyä pidetään seksuaalisena häirintänä. Tutkielman tarkoituksena on ensinnäkin selkeyttää seksuaalista häirintää koskevaa sääntelyllistä viitekehystä ja vastata kysymykseen, minkä säännösten mukaan seksuaalisesta häirinnästä säädetään. Tutkielmassa pyritään vastaamaan kysymykseen, millaisissa tilanteissa myös oikeushenkilö voidaan tuomita työelämässä tapahtuvasta seksuaalisesta häirinnästä rikosoikeudelliseen vastuuseen. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan sitä, millainen vaikutus yrityskulttuurilla on työyhteisössä esiintyvään seksuaaliseen häirintään sekä oikeushenkilön rangaistusvastuuseen seksuaalisen häirinnän tapauksissa. Tutkimuskysymyksiä lähestytään pääosin lainopillisin keinoin. Tutkielmassa on hyödynnetty myös empiiristä oikeustapausaineistoa, jonka perusteella on tarkoitus lyhyesti tarkastella oikeuskäytännön valossa seksuaaliseen häirintään perustuvien työturvallisuusrikoksien ominaispiirteitä sekä sitä, miten oikeushenkilön rangaistusvastuuta on sovellettu kyseisissä tapauksissa.  

Käynnissä olevan seksuaalirikoslainsäädännön – rikoslain 20 luvun – kokonaisuudistuksen lähtökohtina ovat seksuaalinen itsemääräämisoikeus ja (ruumiillinen) koskemattomuus. Uudistusta valmistelevan työryhmän tehtävänä on valmistella suostumuksen asemaa raiskauksen tunnusmerkistössä vahvistavat säännökset, joiden tulee asiallisesti sisältää rangaistussäännös, joka sisältää sukupuoliyhteyden vastoin toisen ilmaisemaa tahtoa. Tutkin pro gradussani erityisesti suostumuksen ja tahdon käsitteiden soveltumista raiskauksen päämääritelmään. Tarkastelen myös seksuaalisen itsemääräämisoikeuden ja ruumiillisen koskemattomuuden käsitteitä, jotka ovat vaikuttaneet jo 1970-luvulta lähtien oikeushyvinä seksuaalirikoslainsäädännön taustalla. Taustoitan tutkimusta käsittelemällä seksuaalirikossääntelyyn kytkeytyviä kansainvälisiä velvoitteita sekä rikosoikeudellista sääntelyä määrittäviä yleisiä edellytyksiä. Raiskauksen suostumusperustaisina määritelminä tarkastelen suostumussääntelyä, tahtosääntelyä, keinosääntelyä, olosuhdesääntelyä, pakkosääntelyä sekä hyväksikäyttösääntelyä. Suomen nykyinen raiskauksen määritelmä rikoslain 20 luvun 1 pykälässä perustuu neljään viimeksi mainittuun. Keskiössä ovat tekijän pakottamisen keinot sekä tekijän hyväksikäyttämät olosuhteet. Keskityn pro gradussani suostumus- ja tahtosääntelyyn. Suostumusopin tarkastelussa palaan 1940-luvulle Inkeri Anttilan väitöskirjaan, jonka loukatun suostumukseen kytkeytyvät erottelut julkisista vs. yksityisistä intresseistä sekä tahdonsuunnasta vs. tahdonilmaisusta ovat edelleen ajankohtaisia. Uudemmassa rikosoikeuskommentaarissa Ari-Matti Nuutila erottaa suostumuksen tunnusmerkistöissä suostumuksesta oikeuttamisperusteena. Suostumuksen käsitteen tarkastelussa erottelen kolme erilaista suostumusta. Lisäksi tarkastelen suostumuksen käsitteeseen sisältyvää toimijuuden asymmetriaa sekä (seksuaalisen) suostumuksen ajallista ulottuvuutta. Tutustun myös suostumuksiin eri elämän- ja oikeudenaloilla. Tarkastelen Saksan ja Ruotsin uusia tahtoon perustuvia raiskauksen määritelmiä sen suhteen, tuleeko tahdonvastaisuus ilmaista itse vai onko toisella osapuolella selvitysvelvollisuus toisen tahdosta osallistua sukupuoliyhteyteen. Vertailen Saksan ja Ruotsin raiskauksen määritelmien sääntelytekniikkaa sekä niiden suomaa oikeussuojaa asianomistajalle ja vastaajalle. Saksan raiskauksen määritelmän keskiössä ovat asianomistajan ilmaisut teon tahdonvastaisuudesta, Ruotsin määritelmässä asianomistajan ilmaisut teon tahdonmukaisuudesta. Ruotsin hallituksen esityksen sekä Högsta domstolenin ratkaisun kautta käsittelen passiivisuutta seksuaalisessa kanssakäymisessä. Edellä mainituissa passiivisuus nähdään tietoisena valintana, yhtenä seksuaalisen itsemääräämisoikeuden toteuttamisen ja ilmaisun muotona. Tällaisen ”valitun” passiivisuuden lisäksi tarkastelen passiviisuutta ”päättämättömyytenä”, joka kattaa valitsemattomuuden lisäksi yllättävät tilanteet, (pelosta) jäätymisen ja lamaantumisen sekä päihteiden käytöstä seuraavan tahdottomuuden, joka nykysääntelyllä voi tulla rangaistavaksi rikoslain 20 luvun 1 pykälän 2 momentin ”muun avuttoman tilan” kautta. Muu avuton tila on kuitenkin oikeusvarmuuden näkökulmasta epäselvä, avoin tunnusmerkistötekijä. Perustelen, miksi passiivisuus päättämättömyytenä tarvitsee oikeussuojaa, passiivisuus valintana ei. Johtopäätökseni on, että raiskauksen päämääritelmään tulee sisällyttää ”tahto” ennemmin kuin ”suostumus”. Rikoslaki dokumentoi ja rakentaa muotoiluillaan yhteiskunnallista arvomaailmaa. Rikoslain raiskauksen määritelmä omalta osaltaan vahvistaa ja luo yhteiskunnallista asenneilmapiiriä ja arvopohjaa. Tästä syystä raiskauksen määritelmään valittavilla käsitteillä on laajempaa merkitystä kuin vain ilmentämällä rangaistavuuden rajan rikoksen tunnusmerkistössä.

Tutkielmassa tarkastellaan sisäpiirintiedon rikosoikeudellisen käyttökiellon rajoja julkisessa ostotarjousprosessissa tarjouksentekijän näkökulmasta. Sisäpiirisääntelyn tarkoituksena on suojata markkinoita kohtaan koettua luottamusta ja markkinatoimijoiden yhdenvertaisuutta. Kielletyn ja sallitun informaation hyödyntämisen välisen rajanvedon voidaankin katsoa olevan yksi sisäpiirisääntelyn keskeisimmistä osista, sillä sisäpiirintiedon väärinkäyttö heikentää markkinoiden luottamusta merkittävästi. Koska julkisiin ostotarjouksiin liittyy varsin merkittäviä sisäpiirintiedon väärinkäytön mahdollisuuksia, on niiden yhteydessä erityisen korostunut tarve sisäpiirintiedon käyttökiellon arvioimiselle. Tutkielman tavoitteena on voimassa olevaa sisäpiirisääntelyä systematisoimalla ja tulkitsemalla luoda perusteltu käsitys sisäpiirintiedon sallitun käytön rajoista julkisessa ostotarjousprosessissa tarjouksentekijän näkökulmasta. Tutkielman ensimmäinen tutkimuskysymys liittyy sisäpiirintiedon määritelmään ja ilmenemismuotoihin. Tarkoituksena on ensinnäkin selvittää, millä edellytyksin tiettyä tietoa voidaan pitää sisäpiirintietona. Tämän lisäksi keskeistä on selvittää, minkälaista sisäpiirintietoa ostotarjousprosessin eri vaiheisiin tyypillisesti liittyy. Tutkielman toinen tutkimuskysymys liittyy sisäpiirintiedon rikosoikeudelliseen käyttökieltoon ja sen rajoihin julkisessa ostotarjousprosessissa. Tutkimuskysymyksen osalta olennaista on selvittää yhtäältä käyttökiellon tarjouksentekijälle asettamat rajoitukset ja toisaalta ne poikkeukset, joiden nojalla sisäpiirintiedon käyttö voidaan katsoa sallituksi. Tutkielmassa esitetään keskeisimmät julkiseen ostotarjousprosessiin tarjouksentekijän näkökulmasta soveltuvat sisäpiirintiedon käyttökiellon poikkeukset sekä niiden soveltamisen edellytykset. Tarkastelu kohdistetaan ostotarjouksen eri vaiheissa tyypillisesti ilmenevään sisäpiirintietoon sekä sen hyödyntämiseen liittyviin transaktioihin. Tutkielman johtopäätöksissä esitetään näkemys tarjouksentekijälle sallitun sisäpiirintiedon käytön rajojen asettumisesta julkisessa ostotarjousprosessissa.

Arvopaperimarkkinat ja niillä tarjottavat osakkeet ovat kasvattaneet merkitystään erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten rahoituksen sekä kotitalouksien säästämisen muotona erityisesti covid-19 pandemiasta johtuvan keskuspankkien taloudellisen elvytyksen ja kotitalouksien kasvaneen investointiasteen seurauksena. Toisaalta vuoden 2021 aikana Suomessa listautui ennätysmäärä 31 yhtiötä, joista suurin osa kasvuyrityksille tarkoitetulle First North Finland -kasvumarkkinalle. Pienten ja keskisuurten yritysten kasvanut kiinnostus julkisia pääomamarkkinoita kohtaan rahoitusmuotona sekä kotitalouksien kasvanut investointiaste puoltavat sisäpiirisääntelyn kasvuyrityksiin liittyvien erityiskysymysten tarkastelua. Tässä tutkielmassa tarkastelen EU:n markkinoiden väärinkäyttöasetukseen perustuvaa rikos- ja arvopaperimarkkinaoikeudellista sisäpiirisääntelyä pienten ja keskisuurten yritysten ydinliiketoiminnan näkökulmasta. Sisäpiirisääntelyä tarkastellaan kahden esimerkkitilanteen kautta, joista ensimmäisen muodostavat yrityksen ydinliiketoimintaan liittyvät poikkeuksellisen suuret tai kannattavat liiketoimet. Pienten ja keskisuurten yritysten ydinliiketoimintaan eli näiden ydinosaamiseen kuuluvien palveluiden tai hyödykkeiden kauppaan voi liittyä niin merkittäviä yksittäisiä liiketoimia, että ne tulevat niiden suuria yrityksiä suhteellisesti suuremman liikevaihto- tai kannattavuusvaikutuksen vuoksi arvioitavaksi sisäpiiriprojekteina. Toisen tarkasteltavan esimerkkitilanteiden joukon muodostavat julkiset hankinnat, joita tarkastellaan erityisesti sisäpiiritiedolta edellytettävien julkistamattomuus- ja täsmällisyysvaatimuksen näkökulmasta. Arvopaperimarkkinaoikeudellinen tarkastelu keskittyy näin ollen sisäpiiritiedon määritelmään ja erityisesti julkistamattomuus- ja olennaisuusvaatimuksiin, joista jälkimmäistä tarkastellaan markkinalähtöisesti niin kutsutun järkevän sijoittajan näkökulmasta. Rikosoikeudellinen tarkastelu keskittyy analysoimaan edellä selostettuihin esimerkkitilanteisiin liittyvän sisäpiiritiedon väärinkäytön suhdetta rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen ja yleisiin oppeihin, jonka yhteydessä hahmotetaan tahallisuus- ja tuottamusarviointiin vaikuttavia tekijöitä. Tutkielmassa todettavalla tavalla liikkeeseenlaskijana toimivan pienen tai keskisuuren yhtiön ydinliiketoimintaan liittyvissä liiketoimissa tiedon sisäpiiriluonteen arvioinnin kannalta merkittävät seikat poikkeavat suurempia yrityksiä koskevista vastaavista arvioista.

Användning av doping är inte kriminaliserat i dagens läge i Finland. Det är dock något som i teorin kunde vara möjligt. Österrike, Frankrike och Italien är europeiska länder som kriminaliserat användningen av doping. Avhandlingen utgår ifrån ett problemorienterat scenario där dopinganvändningen är kriminaliserad. Självinkrimineringsskyddet är en grundläggande rättighet som kan härledas ur EMRK 6.1 artikel. På basis av Europadomstolens rättspraxis kan konstateras att självinkrimineringsskyddet utsträcks utanför själva straffprocessen. Domstolen har tolkat termen brottmålsförfarande i dess autonom bemärkelse, och utifrån tolkningen definierat självinkrimineringsskyddets utsträckningsområde. CAS har även i sin praxis konstaterat att det i vissa situationer eventuellt kan vara möjligt att hävda självinkrimineringsskydd ifall parallella straffrättsliga processer är anhängiga eller förväntade. Skiljedomstolen tillämpade inte detta ställningstagande, och därmed är rättsläget öppet för spekulation. Avhandlingens grundläggande frågeställning tar reda på i vilken mån självinkrimineringsskyddet kan hävdas i antidopingorganisationernas prövning. Avhandlingen forskar kraven på de processer där självinkrimineringsskyddet har kunnat hävdas och jämför kraven med FCEI:s nuvarande regleringsgrund. Arbetet tar ställning till den föreningsrättsliga regleringen som bör genomföras för att det i teorin ska vara möjligt att hävda självinkrimineringsskydd i antidopingorganisationernas prövning. Ett av riskmomenten med tanke på självinkrimineringsskyddet är en fri informationsförmedling antidopingorganisationer och straffrättsliga myndigheter emellan. Nya versioner av världsantidopingkoden föreskriver om en allt mer långtgående informationsplikt för idrottaren. Utifrån CAS:s praxis kan huvudregeln för avlägsnandet av uppsåtligt agerande anses vara bevis på källan för det positiva dopingtestresultatet. Detta innebär att idrottare mer eller mindre tvingas föra fram information om sin dopingförseelse för att få ett sänkt tävlingsförbud av antidopingorganisationerna. Detta är problematiskt ifall informationsåtgången angående denna information är fri myndigheter och antidopingorganisationer emellan, eftersom de straffrättsliga myndigheterna eventuellt får tag på information de annars inte skulle få. Därmed krävs en utredning över i vilken mån informationsåtgången skulle vara fri antidopingorganisationer och straffrättsliga myndigheter emellan i Finland vid en kriminalisering, samt ifall domstolarna har utnyttjandeförbud på informationen som idrottare ger i den situationen. Kravet på parallella anhängiga eller förväntade straffrättsliga processer kräver naturligtvis att dopinganvändningen är kriminaliserad. Därmed behandlas en kriminalisering av dopinganvändningen i Finland i arbetets slutdel. Kriminaliseringen behandlas bland annat genom den hälsomässiga aspekten kring doping samt den idrottsliga integriteten.

Tutkielman tarkoituksena on pyrkiä selvittämään, millaisia seikkoja oikeustieteellisessä syyntakeisuusarvioinnissa tulisi ottaa nykyisenkaltaisessa mallissa huomioon. Vastuun erilaisia piirteitä pyritään tutkielmassa myös hahmottamaan psykopatian käsitteen avulla siten, että arvioidaan myös psykopaattien rikosoikeudellista vastuuta. Lisäksi tutkielman tarkoituksena on selvittää oikeustieteen ja oikeuspsykiatrian suhdetta niin käytännössä kuin nykyisen lainsäädännön valossa. Näkökulma tutkielmassa on ensisijaisesti voimassa olevasta oikeudesta lähtevä eli menetelmänä lainopillinen. Syyntakeisuusarviointeja koskevissa aiemmissa empiirisissä tutkimuksissa on noussut esiin huoli etenkin alentuneen syyntakeisuuden soveltamisalan kaventumisesta mielentilatutkimuksissa. Erityisesti suhtautuminen on muuttunut erilaisten persoonallisuushäiriöiden osalta. Arvioinnissa tapahtuneen muutoksen ongelmana on, että syyntakeisuuden alaa on laajennettu lääkäreiden päätöksellä ja ilman julkista tai oikeustieteellistä keskustelua. Lähtökohtana tulisikin pitää, että syyntakeisuusarvioinnin sisällön tulisi olla oikeustieteessä määritelty, eikä oikeustieteen tulisi automaattisesti omaksua esimerkiksi psykiatrisia kriteerejä. Tarkoituksena on välttää syyntakeisuusarvioinnin linjamuutokset ilman rikosoikeustieteen ja yksilön oikeuksien huomioimista. Syyntakeisuusarvioinnin on täytettävä syyllisyysperiaatteen ja oikeudenmukaisuuden vaatimukset, joista poikkeaminen yksilön vahingoksi tulisi avoimesti perustella. Lisäksi arvioinnin tulisi vastata rikosoikeudellisia rankaisemisen tavoitteita, eli olla yhtenevä vallitsevan rangaistusteorian kanssa. Toisaalta ihmisarvon kunnioittaminen edellyttää, että syyntakeisuuden alaa ei kavenneta liian suppeaksi, vaan huomioidaan myös yksilöt sairaudesta tai häiriöstä huolimatta toimijoina. Nämä seikat kuitenkin rajoittavat mahdollisuutta perustella rankaisemista preventiivisin syin. Lisäksi tämän tutkielman valossa Suomessa rangaistusteoriana vallitsevat välillinen yleispreventio sekä syyntakeisuusarvioinnissa keskeinen sovitusteoria edellyttävät, että syyntakeisuuden kynnysehtona on moraalinen toimijuus ja sitä kautta moraalinen vastuu. Koska välillisessä yleispreventiossa rangaistus on moite, ja tämä edellyttää myös rikosoikeuden säännöksiltä moraalista sisältöä, on myös johdonmukaista, että moraalinen toimijuuden merkitys rikosoikeudelle nähdään laajana. Moraalisen vastuun käsityksen tulisikin sisältää sekä kyky ymmärtää moraalisten toimintaperusteiden olemassaolo että kyky motivoitua moraaliperusteiden mukaiseen toimintaan. Rikosoikeudellinen vastuu siis edellyttää tässäkin mielessä normatiivista kyvykkyyttä. Koska rikosoikeudellisen vastuun katsotaan Suomessa edellyttävän syvää moraalista ymmärrystä, on myös psykopaatit kliinisesti havaittujen puutteidensa perusteella katsottava ainakin alentuneesti syyntakeisiksi. Toisaalta heidän haastavuutensa rikosoikeudelle auttaa myös rajaamaan, mitä syyntakeisuusarvioinnissa ei tule huomioida. Syyllisyysperiaatteeseen tukeutuvasta syyntakeisuusarvioinnista voidaan erottaa yhteisön etuja korostava vaarallisuusarviointi, jonka kautta voidaan täyttää myös välillisen yleisprevention tehokkuuden edellyttämät preventiiviset tarpeet. Syyntakeisuusarviointiin oikeudenmukaisuuden ja syyllisyysperiaatteen valossa ei tällöin kuulu myöskään henkilön persoonan arviointi. Kielletyn teon tekijän vaarallisuutta mahdollisesti osoittavat piirteet tulisikin arvioida osana yhteisön suojaamiseksi tarkoitettua vaarallisuusarviointia. Toisaalta vastausta siihen, mihin ymmärrys- ja sääntelykyvyn rajat asetetaan ei tämän tutkielman perusteella voida antaa, vaan ohjenuorat pysyvät hyvin arvioinnin sisältöä rajaavalla tasolla. Konkreettinen rajojen määrittäminen onkin näiden rajoitteiden mukainen ja perusteltu kriminaalipoliittinen arviointi. Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntö on myös ollut syyntakeisuuden rajojen osalta suppeaa ja se on keskittynyt hyvin poikkeuksellisiin tapauksiin. Oikeustieteen linjan ja perusteluiden selkiyttämisen kannalta myös uusi oikeuskäytäntö olisi tervetullutta.

Tutkielmassa käsitellään Euroopan unionin integraatiokehityksen myötä syyttäjän työssä tapahtunutta kansainvälistymiskehitystä. Tutkielman tarkoituksena on esitellä neljä merkittävintä kansainvälistä instrumenttia, joita kansalliset syyttäjät käyttävät kansainvälisliitännäisiä rikosasioita käsitellessään ja niiden myötä havainnollistaa kansallisen syyttäjän tehtäväkentän laajenemista aiemmin melko puhtaasti kansallisten rikosasioiden ja niiden hoitamisen ulkopuolelle. Tutkielmassa pyritään vastaamaan siihen, miten syyttäjäntyö on muuttunut ja mitä sen myötä syyttäjiltä nykyään työssään vaaditaan. Tutkielman ydinkysymysten äärelle pääsemiseksi käydään läpi toisiinsa erottamattomasti liittyviä EU-rikosoikeudellisia perusperiaatteita kuten keskinäisen luottamuksen sekä vastavuoroisen tunnustamisen periaatteita sekä näiden periaatteiden pohjalle rakentuvaa vapauden, turvallisuuden ja oikeuden aluetta. Näiden kautta päästään tarkastelemaan vastavuoroisen tunnustamisen periaatteelle sekä kansallisten rikos-lainsäädäntöjen lähentämiselle pohjautuvia, syyttäjän työssään käyttämiä kansainvälisiä instrumentteja eli eurooppalaista ja pohjoismaista pidätysmääräystä, eurooppalaista tutkintamääräystä sekä jäädyttämismääräystä. Kutakin instrumenttia säädellään eri tavoin (puitepäätös, sopimus, direktiivi, asetus) ja kunkin osalta syyttäjällä on hieman toisistaan poikkeava rooli, joka ulottuu rikosprosessin eri vaiheisiin. Tutkielmassa pyritään systematisoimaan näiden kansainvälisten instrumenttien sisältöä ja merkitystä sen kautta, millainen rooli syyttäjällä on tilanteissa, joissa kukin määräys annetaan Suomesta toiseen jäsenvaltioon. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan merkittävää kansainvälisoikeudellista periaatetta, erityissääntöä, jonka mukaan rikoksen johdosta luovutettua henkilöä ei saa syyttää, tuomita tai muuten riistää häneltä vapautta ennen kyseistä luovuttamista tehdystä muusta kuin luovuttamisen perusteena olleesta rikoksesta. Erityissäännön merkityksen voidaan katsoa muuttuneen hyvin pitkän ajan saatossa hiljalleen alkuperäisestä, etenkin EU-rikosoikeudellisessa viitekehyksessä tarkasteltuna. Tutkielmassa pyritään tarkastelemaan sitä, mikä tämän erityissäännön sisältö on yleisesti sekä erityisesti aiemmin esiteltyjen syyttäjän käyttämien kansainvälisoikeudellisten instrumenttien kohdalla ja miten sen perimmäinen tarkoitus ja merkitys on muuttunut. Aihetta tarkastellaan erityissäännön suhteessa syytesidonnaisuuden periaatteeseen käytännöllisesti sekä Euroopan unionin tuomioistuimen että Korkeimman oikeuden oikeuskäytännön kautta.

Terrorismi on maailmanlaajuisesti yksi keskeisimmistä kansainvälisen turvallisuuden uhkakuvista. Terrorismin näkyvin ja vakavin ilmenemismuoto on terrori-isku, mutta huomattava osa ajankohtaisesta terroristisesta toiminnasta on erilaisista terrorismin tukitoimista muodostuvaa rikollisuutta, jonka uhkaa ovat kohottaneet muun muassa vierastaistelijailmiö ja radikaali-islamistisen propagandan nousu. Tutkimuksessa tutkitaan terrorismin tukitoimiin kohdistuvan rikosoikeudellisen sääntelyn tavoitteita sekä sääntelyyn liittyviä erityispiirteitä rikosoikeuden yleisten oppien näkökulmasta. Tutkimusaihetta lähestytään selvittämällä terrorismin tukitoimia koskevan rikosoikeudellisen sääntelyn taustaa ja kriminaalipoliittisia tavoitteita. Lisäksi tutkitaan, miten sääntely on sovitettavissa perinteiseen rikosoikeusjärjestelmään huomioiden sen yritys- ja osallisuusopilliset periaatteet. Tutkimus on rikosoikeustieteellinen ja omaksuttu lähestymistapa on rikosoikeusdogmaattinen tutkimus, johon sekoittuu kriminaalipoliittisen tutkimuksen ja de lege ferenda -tyyppisen tutkimuksen aineksia. Tukitoimien kohdalla on ensinnäkin kyse itsenäisistä rikoksista omilla tunnusmerkistöillään, mutta myös päärikosta edeltävästä vaiheesta, jossa rikosvastuu syntyy, vaikka päärikosta ei tapahdu. Tukitoimien kohdalla näennäisesti hyväksyttävä menettely voi synnyttää rikosvastuun silloin, kun sillä pyritään valmistelemaan tai edistämään terroristisessa tarkoituksessa tehtävän rikoksen toteuttamista. Tukitoimia on kriminalisoitu valmistelu- ja edistämistyyppisillä tekotapatunnusmerkistöillä liittyen muun muassa terrorismirikoksen valmisteluun, terroristiryhmän toimintaan osallistumiseen, koulutukseen, värväykseen ja matkustamiseen. Tukitoimien osalta rikosvastuuta on laajennettu sekä toiminnan etumaastoon että rikoksen avunantoa etäisempiin toiminnan muotoihin rikosoikeuden yritys- ja osallisuusopeista poikkeavalla tavalla. Sääntely on saanut osakseen kritiikkiä erityisesti terroristiryhmän toimintaan osallistumisen kriminalisoinnin osalta, sillä säännöstä on pidetty liian yleisluontoisena ja rikosvastuuta liialti laajentavana. Terrorismin tukitoimien rikosoikeudellisessa sääntelyssä on piirteitä, joita ei voida pitää tyypillisinä tai välttämättä edes toivottuina suomalaisessa rikosoikeudessa yleisten oppien kannalta. Sääntelyn erityispiirteitä voidaan selittää lainsäädännön kytköksillä kansainvälisiin velvoitteisiin ja sen myötä aiheutuneella sääntelyn kerrostuneisuudella. Erityispiirteet ovat perusteltavissa sillä, että sääntelyn kohteena on systemaattinen ja järjestäytynyt terroristinen toiminta, johon lainsäädännöllä on voitava puuttua jo valmistelu- ja edistämisvaiheessa terrorismin päärikosten estämiseksi. Rikosoikeudellinen vastuu täytyy myös voida kohdistaa niihin terroristiryhmän jäseniin, jotka toimivat olennaisessa roolissa terrori-iskujen taustalla mutta jotka eivät osallistu itse päätekoon.