Browsing by study line "Vero-oikeus"

Tutkielman tavoitteena on arvioida konsernien tappiontasaamisen mahdollisuutta eri jäsenvaltiossa sijaitsevien konserniyhtiöiden välillä. Tutkielmassa pitäydytään yritysjärjestelyjen osalta tappioiden verokohteluun rajat ylittävissä sulautumistilanteissa, sekä konsernivähennyksellä toteutetun tuloksentasauksen mahdollisuuden arvioimisessa. Alueellisesti tutkielma keskittyy konserniyhtiöiden piirissä, joiden kotipaikka on EU:n ja ETA:n alueella. Vuosilta 2020–2021 voidaan tunnistaa Suomen kannalta kaksi merkittävää seikkaa tässä aihepiirissä. Vaikutuksin 1.1.2021 Suomen konserniverojärjestelmään implementoitiin Konsernivähennyslaki. Konsernivähennyslain implementoinnin myötä suomen konserniverojärjestelmässä säädetään ensimmäistä kertaa tappioiden verokohtelusta rajat ylittävissä tilanteessa, jossa konsernille ei jää jäsenvaltion alueelle kiinteää toimipaikkaa. Toiseksi, 15.5.2020 KHO antoi viisi päätöstä koskien rajat ylittävää tappiontasausta. Ottaen huomioon, että KHO:n aikaisempi ratkaisukäytäntö on ollut tämän oikeuskysymyksen osalta niukkaa, päätösten sisällön analysoiminen on ollut erittäin arvokasta. Molempien seikkojen lähemmästä tarkastelusta voidaan todeta, että tappioiden siirtymisessä rajat ylittävästi sulautumistilanteissa ja tuloksentasaamisessa tytäryhtiölle annettavalla konsernivähennyksellä lopullisen tappion periaate on avainasemassa. Tämä on selvää, kun otetaan huomioon Konsernivähennyslain esityöt, lain sanamuoto, konsernivähennykselle asetetut edellytykset, sekä KHO:n linjaus tuoreessa ratkaisukäytännössä. Tästä syystä tutkielmassa lopullisen tappion periaatteen edellytyksien jäsentäminen on ollut korostuneessa asemassa. Tällä hetkellä tappioiden lopullisuuden osoittaminen on ainoa poikkeusääntö, joka mahdollistaa rajat ylittävän tappiontasauksen. Tutkielman metodina on lainoppi. Lainopille ominaiseen tapaan tutkielmassa on pyritty selvittämään lopullisen tappion periaatteen edellytyksiä analysoimalla asianmukaisia oikeuslähteitä. Yhtenä lopullisen tappion periaatteen edellytyksenä on se, että tappiontasaamisen tulee olla sallittua kotimaisen lainsäädännön nojalla. Tämän valossa tutkielman alkuvaiheessa on paneuduttu ja analysoitu veroneutraalille sulautumiselle, konserniavustukselle ja konsernivähennykselle säädetyistä lain asettamista vaatimuksista. Lopullisen tappion periaate on EUT:n ratkaisukäytännössä syntynyt ja kehittynyt periaate. Tämän oikeuskysymyksen osalta tutkielmassa on tukeuduttu EUT:n päätökseen asiassa C-446/03 Marks & Spencer ja sen jälkeiseen relevanttiin EUT:n ratkaisukäytäntöön. Tutkielman loppuvaiheessa pääpisteenä on ollut KHO:n tuore ratkaisukäytäntö. Objektiivina on ollut arvioida, miten KHO on soveltanut lopullisen tappion periaatteen edellytyksiä sen ratkaisukäytännössä. Lähtökohtaisesti kansalliset rajoittavat säännökset, jotka asettavat objektiivisesti arvioituna vastaavanlaiset rajat ylittävät tapaukset eri asemaan kuin kansalliset järjestelyt on katsottu SEUT sijoittautumisoikeuden vastaisiksi. Rule of reason periaatteen mukaisesti rajoittamiselle on kuitenkin katsottu olevan oikeuttamisperusteet. Rajoittamista ei ole kuitenkaan katsottu oikeutetuksi, jos kyseessä on tappiollisen yhtiön lopulliset tappiot. Tältä osin on katsottu, että rajoittaminen ei läpäise suhteellisuusperiaatepunnintaa. Asia C-446/03 Marks & Spencer oli mullistava tällä alalla mutta se jätti myös monta avointa kysymystä lopullisen tappion periaatteen edellytyksien osalta. EUT on täsmentänyt lopullisen tappion edellytyksien sisältöä Marks & Spencer tapauksen jälkeisessä ratkaisukäytännössä. EUT:n ratkaisukäytännön analysoimisen tuloksena voidaan todeta, että vallitsevassa oikeustilassa lopullisen tappion poikkeuksen edellytykset ovat asetettu hyvin korkealle ja vähennystä hakevalle osapuolelle on asetettu hyvin ankara näyttötaakka. EUT:n ja KHO:n ratkaisukäytäntö mukailee hyvin vahvasti jäsenvaltioiden poliittisia ja taloudellisia intressejä. Vaikka teoreettisella tasolla lopullisen tappion periaate mahdollistaa tappioiden siirtymisen rajat ylittävästi, käytännön tasolla näyttötaakka on kuitenkin asetettu hyvin epäkäytännölliselle tasolle. Tämän valossa ei ole yllättävää, että meillä ei ole vielä tällä hetkellä EUT:n tai KHO:n ratkaisukäytäntöä, jossa lopullisen tappion näyttötaakka olisi hyväksytysti näytetty toteen. Toisaalta siitäkin huolimatta, että näyttötaakka on asetettu tällä hetkellä hyvin korkealle, todennäköisesti jatkossakin konserniyhtiöt ympäri Eurooppaa pyrkivät näyttämään tämän toteen. Tätä puoltaa mm. EU:n sisämarkkinatavoitteen intressi sekä tappioiden merkittävä taloudellinen intressi konsernien näkökulmasta. Lopullisen tappioiden ankara näyttötaakka on haastettuna tällä hetkelläkin vireillä olevassa EFTA tuomioistuimen asiassa E-7/23 ExxonMobil Norway AS. Tämän valossa voimme toiveikkaina todeta, että lopullisen tappion periaatteen ankara näyttötaakka ei ole ainakaan tällä hetkellä vielä kiveen hakattu.

Korkojen vähentämistä rajoitettiin Suomessa ensi kerran vuonna 2013 voimaan tulleella sääntelyllä. Säännöksiä sovellettiin ensimmäistä kertaa vuodelta 2014 toimitettavassa verotuksessa. Erillisyhtiön taseen sekä konsernitaseen vertailuun perustuva tasevapautussäännös oli osana korkovähennysrajoitussääntelyä heti alusta alkaen. Tutkielmassa tarkastellaan tasevapautussäännöstä vuoden 2013 jälkeen tapahtuneiden muutosten kautta. Johtuen vuonna 2016 annetusta Neuvoston direktiivistä (EU) 2016/1164, korkovähennysrajoitussäännöksiä muutettiin vuonna 2019 voimaan tulleella sääntelyllä. Kyseisen lainvalmistelun yhteydessä näytti pitkään siltä, että tasevapautussäännös poistuisi laista, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut. Lainmuutoksen yhteydessä tasevapautussäännökseen tehtiin ainoastaan direktiivin oikeasuhtaisen implementoinnin varmistamiseksi pieniä muutoksia. Tasevapautussäännöstä on muutettu sen jälkeen vielä kahdesti: vuonna 2022 ja vuonna 2023 voimaan tulleilla lakimuutoksilla. Kaikilla lakimuutoksilla tasevapautussäännöksen soveltamisedellytyksiä on kiristetty. Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia tulkintakysymyksiä sekä tulkintahaasteita uudet soveltamisedellytykset ovat luoneet. Tutkielman kokonaistavoitteena on selvittää tasevapautussäännöksen nykyinen oikeustila sekä soveltamisedellytykset lainopillisen tutkimuksen keinoin. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan veropoliittisin ottein tasevapautussäännöksen lainsäätämisen onnistumista hyvän verojärjestelmän näkökulmasta.

Restrictions of the basic freedoms, which are in principle prohibited, can be justified by the aim to prevent tax avoidance under the rule-of-reason doctrine. Even in light of extensive case-law concerning the justification of preventing tax avoidance, the rules for the application of the doctrine are not exhaustively determined. Clarifying the subject is important both in light of the Member States' interest to protect tax revenue and prevent tax avoidance, and the taxpayers' interest to be able to exercise the basic freedoms without the undue burden of discriminatory tax treatment. This thesis examines the justification of preventing tax avoidance. The aim is to provide comprehensive description of the application of the justification through analyzing the CJEU's case-law. The thesis is limited to the field of direct taxation. This thesis concludes that a restriction of the basic freedoms can be accepted only when both the condition of a subjective aim to gain tax avoidance and the condition of an objective fictitiousness are fulfilled when assessed separately. The limitation to wholly artificial arrangements stems from the supremacy of the basic freedoms in relation to national tax law. An arrangement can be considered wholly artificial only if it does not concern genuine exercise of the basic freedoms, which is to be assessed based on objectively observable elements. This thesis claims that the choice of elements depends on the nature of the arrangements the restriction aims to prevent. The role of the arm's length principle in the assessment of a wholly artificial arrangement is examined, and this thesis concludes that in light of the recent judgement C-484/19 Lexel and previous case-law, it is well established that a transaction at arm's length cannot be considered wholly artificial. Further, this thesis examines possible limitations of this rule in light of the pending case C-585/22 and concludes that a restriction of the role of the arm's length principle is unlikely.

Suomessa on vuodesta 2021 lähtien ollut mahdollista, että aikaisemmin rajoitetusti verovelvollinen ulkomainen yhteisö luokitellaan tiettyjen ehtojen täyttyessä yleisesti verovelvolliseksi. Tuloverolain uudistuksessa yleisesti verovelvollisena pidetään ulkomaista yhteisöä, jos ulkomaisen yhteisön tosiasiallinen johtopaikka sijaitsee Suomessa. Ulkomaisen yhteisön tosiasiallinen johtopaikka on paikka, jossa yhteisön tärkeimmät ylintä päivittäistä johtamista koskevat päätökset tehdään yhteisön hallituksen tai muun vastaavan päätöksentekoelimen toimesta, ottaen huomioon muut yhteisön organisointiin ja liiketoimintaan liittyvät olosuhteet. Kotimaista yhteisöverotuksen toimintaympäristöä on ollut tarve muokata laajemmin, koska tietyt kotimaisille yhteisöille suunnatut velvoitteet eivät suoraan sovellu sellaisenaan ulkomaisen yhteisön kohdalla, joka on yleisesti verovelvollinen. Tutkielmassa käydään läpi erilaisia velvoitteita, joita on luotu tosiasialliseen johtopaikkaan liittyen. Tarkoituksena on korostaa tilanteita, joissa kansainvälisen kaksinkertaisen verottamisen tai kokonaan verottamatta jättämisen riski on olemassa. Tutkielmassa käydään läpi aihealuetta Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ja unionin oikeuden näkökulmasta. Tutkielmassa pyritään osoittamaan mahdollisen kansainvälisen veroriidan ratkaisuun liittyvät ongelmat, jos kaksi valtiota pitää samanaikaisesti kiinni oikeudestaan verottaa yhteisöä yleisesti verovelvollisena.

Sijoitusrahastoja koskevaa sääntelyä uudistettiin vuonna 2019. Uutta tuloverolain 20 a §:ä sovelletaan ensimmäisen kerran verovuonna 2020. Uudistuksen tavoitteena oli yksinkertaistaa yksityisoikeudellista sääntelyä sekä selkiyttää erityisesti ulkomaisten sijoitusrahastojen verokohtelua. Sijoitusrahastot ovat kollektiivisen sijoittamisen välineitä; sijoittajat sijoittavat varojaan yhteisesti ja varoja hallinnoi erillinen rahastoyhtiö. Sijoitusrahastoja pidetään tuloverolain 3 §:n nojalla yhteisöinä, jotka ovat kuitenkin TVL 20 a §:n nojalla vapaita tuloverosta. Ennen lainsäädäntöuudistusta sijoitusrahastojen verokohtelusta säädettiin silloisessa tuloverolain 20 §:ssä, jonka mukaan sijoitusrahastot olivat tuloverosta vapaita. Sijoitusrahaston käsitettä ei ollut määritelty verolainsäädännössä, vaan käsite pohjautui sijoitusrahastolain säännöksiin. Koska verovapauden edellytyksistä ei ollut tarkemmin säädetty, ulkomaisten sijoitusrahastojen verokohtelu määräytyi oikeuskäytännön ja vertailukelpoisuusarvioinnin perusteella. Lakimuutoksen myötä verovapauden edellytykset kirjattiin tuloverolakiin. Lähtökohtaisesti ulkomainen sijoitusrahasto on tuloverosta vapaa, jos se on sopimusperusteinen, avoin ja sillä on vähintään 30 osuudenomistajaa. Erikoissijoitusrahasto voi olla verovapaa, vaikka se ei ole avoin tai sillä on vähemmän kuin 30 osuudenomistajaa, mikäli erikoissijoitusrahasto täyttää TVL 20 a §:n 3 momentissa säädetyt lisäedellytykset. Samoja verovapausedellytyksiä sovelletaan sekä kotimaisiin että ulkomaisiin sijoitusrahastoihin. Verovapausedellytysten tulkinnassa on kuitenkin huomioitava Euroopan unionin oikeudesta johtuvat velvoitteet. SEUT 63 artiklan nojalla kaikki rajoitukset, jotka koskevat pääoman tai maksujen liikkeitä jäsenvaltioiden välillä taikka jäsenvaltioiden ja kolmansien maiden välillä, ovat kiellettyjä. Jäsenvaltiot eivät voi esimerkiksi verotuksen avulla rajoittaa pääomien vapaata liikkuvuutta ilman hyväksyttävää rajoitusperustetta. Trust-rakenteiset sijoitusrahastot ovat yleisiä anglo-amerikkalaisissa oikeusjärjestelmissä. Tutkielmassa perehdytään trust-rakenteisten sijoitusrahastojen oikeudellisiin piirteisiin ja selvitetään, miten trust-rakenteisia ulkomaisia sijoitusrahastoja tulee kohdella TVL 20 a §:n asettamien verovapausedellytysten sekä pääomien vapaan liikkuvuuden valossa. Lopuksi esitetään kannanottoja siitä, miten TVL 20 a §:ä tulisi tulkita, kun otetaan huomioon EU-oikeudellinen oikeuskäytäntö sekä arvioidaan, onko lainsäädäntöuudistus onnistunut tavoitteessaan selkiyttää ulkomaisten sijoitusrahastojen verokohtelua. Tutkielmassa hyödynnetään pääosin oikeusdogmaattista tutkimusmetodia.

Tutkielmassa tarkastellaan osakeperusteisten kannustinjärjestelmien sääntelykehikkoa, etenkin startup-yhti-öiden näkökulmasta. Osakeperusteiset kannustinjärjestelmät ovat pidemmän aikavälin kannusteita, joiden ta¬voitteena on luoda henkilöstölle intressi yrityksen arvon kasvattamiseen. Tällaisia työntekijöille tarkoitettuja osakeperusteisia kannustinjärjestelmiä on lähtökohtaisesti kahdenlaisia: työsuhdeoptioita sekä suoria osake-anteja. Suomessa tuli vuoden 2021 alussa voimaan uusi tuloverolain 1992/1535 (TVL) 66 a §, jolla säädettiin työsuh¬teeseen perustuvasta osakeannista muussa kuin julkisesti noteeratussa osakeyhtiössä. Antia onkin kutsuttu epävirallisesti myös startup-anniksi. Sääntelyn taustalla vaikutti ajatus siitä, ettei voimassa ollut henkilöstöan¬tisäännös TVL 66 § 1 momentti ollut tarpeeksi tehokas henkilöstön sitouttamiseen. Uudella säännöksellä py¬rittiin selkiyttämään henkilöstölle suunnatun annin verokohtelua sekä osakkeen arvostusta. Tutkielmassa vastataankin kysymykseen, miten TVL 66 a § toimii startup-yhtiöiden näkökulmasta. Lisäksi ote¬taan kantaa mahdollisiin TVL 66 a §:n kehitystarpeisiin sekä annetaan ratkaisuehdotus kilpailukykyisemmäksi sääntelyksi. Tutkielmassa TVL 66 a §:ää käsitellään osana osakeperusteisia kannustinjärjestelmiä. Tutkiel¬massa tuodaankin esiin erilaisia TVL 66 §:n 3 momentin mukaisia kannustinjärjestelmiä ja samalla osaksi keskustelua nostetaan TVL 66 a §:n kehitystarpeet sekä pohditaan säännöksen mahdollisista heik¬kouksista. Koska työsuhteeseen perustuvat osakeannit ovat luonteeltaan osakeyhtiölaissa 624/2006 (OYL) säänneltyjä suunnattuja osakeanteja, tarkastellaan tutkielmassa suunnattuja anteja ja niiden oikeudellista perustetta myös OYL:n näkökulmasta sekä OYL:n yleisten periaatteiden valossa. Tutkielmassa päädytäänkin johtopäätökseen, että OYL:n yleisistä periaatteista saattaa tietyissä tilanteissa aiheutua ristiriitaisuutta TVL 66 a §:n soveltamis¬edellytys¬ten kanssa. Tutkielmassa esitettyjen näkökulmien pohjalta keskeisenä johtopäätöksenä voidaan esittää, että Suomen osa¬keperusteiset kannustinjärjestelmät eivät vieläkään sellaisena sovi startup-yhtiöille parhaalla mahdollisella ta¬valla ja, että sääntelyä tulisi kehittää innovatiivisten nuorten yritysten tarpeiden mukaan. Kehitysehdotuksiin haetaan tukea käsittelemällä myös Ruotsissa vuonna 2018 voimaan tullutta henkilöstöoptiosääntelyä, jonka tavoitteet ja toteutustapa eroavat Suomessa voimaan tulleesta TVL 66 a §:stä merkittävästi. Tämän tutkielman julkaisuhetkellä Ruotsissa on käynnissä voimassa olevan henkilöstöoptiosääntelyn uudistamisprosessi, johon liittyvä hallituksen esitys on jätetty eduskunnalle lokakuussa 2021.

Maastapoistumisverotuksen osalta on viime vuosien aikana siirrytty aiemmasta EU:n perusvapauksien tulkinnasta EU:n sekundäärilainsäädännön eli direktiivin noudattamiseen. Suomen ja muiden EU:n jäsenvaltioiden osalta tämä on tarkoittanut käytännössä veronkiertodirektiivin (EU 2016/1164) implementoimista kansalliseen lainsäädäntöön. Tämän johdosta veronkiertodirektiivin maastapoistumisverotusta koskeva 5 artikla on implementoitu Suomen kansalliseen lainsäädäntöön ja direktiivin mukaisia kansallisia säännöksiä on aloitettu soveltamaan Suomessa vuodesta 2020 lähtien. Vaikka EUT:n sekä Suomen kansalliset tuomioistuimet ovat jo vuosien ajan pitäneet ratkaisuissaan Suomen vanhoja maastapoistumisverosäännöksiä SEUT:n turvaaman sijoittautumisvapauden vastaisina, vasta veronkiertodirektiivin asettaman pakon edessä Suomi uudisti kansallista maastapoistumisverotusta koskevaa lainsäädäntöään veronkiertodirektiivin pohjalta. Tutkielman tarkoituksena onkin selvittää, onko maastapoistumisverotusta sääntelevä EVL 51 e § nykyään veronkiertodirektiivin pohjalta tehdyn lakiuudistuksen jälkeen EU-oikeuden (veronkiertodirektiivi, EU:n perusvapaudet, EUT:n oikeuskäytäntö) mukainen. Tämän lisäksi tutkielmassa on tarkoitus selvittää myös, mitkä ovat EVL 51 e §:n uudistuksen mahdolliset vaikutukset maastapoistumisverotukseen Suomessa sekä sovelletaanko EVL 51 e §:ää Suomessa tehokkaammin lakiuudistuksen jälkeen.

Lisääntyvä ilmastotietoisuus on viime vuosina kasvattanut vapaaehtoisten päästökompensaatiopalveluiden suosiota Suomessa. Päästökompensaatiotoiminnan tarkoituksena on tarjota oikeushenkilöille mahdollisuus hyvittää toimintansa päästöt sekä yksityishenkilöille mahdollisuus hyvittää ostamiensa tuotteiden ja palveluiden päästöt maksua vastaan. Toiminnan lisääntyminen ja sen toimintamuotojen monipuolistuminen ovat nostaneet esiin kysymyksen toiminnan sääntelemättömyydestä. Tutkielmassa tarkastellaan vapaaehtoisten päästökompensaatiopalveluiden kansallista verokohtelua yritysten ja yleishyödyllisten yhteisöjen näkökulmasta. Päästökompensaatiopalveluiden hahmottaminen oikeudellisissa viitekehyksissä ei ole yksiselitteistä, mikä aiheuttaa tulkintaongelmia myös verolainsäädännön soveltamisessa. Perinteisiä varallisuus- ja vero-oikeudellisia käsitteitä on haastavaa soveltaa sellaisenaan vapaaehtoiseen päästökompensaatiotoimintaan, joka on ilmiönä nuori, kansainvälinen ja suhteellisen vaikeaselkoinen. Tutkielman arvioinnin perusteella vapaaehtoisten päästökompensaatiopalveluiden verokohteluun liittyykin monia avoimia tulkintakysymyksiä käsiteltyjen tulo- ja arvonlisäverotuksen peruskysymysten osalta. Vaikka vapaaehtoisten päästökompensaatiopalveluiden vastikkeellisuutta on kyseenalaistettu, omaksutaan tutkielmassa näkökulma, jonka mukaan vapaaehtoisten päästökompensaatiopalveluiden tarjoaminen voidaan ainakin lähtökohtaisesti tulkita vastikkeelliseksi myynniksi, johon sovelletaan elinkeinotoimintaa koskevia säännöksiä tulo- ja arvonlisäverotuksessa. Tällöin myyjän mahdollinen yleishyödyllisyysasema vaarantuu niissä yhteisöissä, joissa päästökompensaatiopalvelun myynti on keskeistä.

Tutkielma on pääsääntöisesti oikeusdogmaattista tutkimusta. Tutkielmalla pyritään selvittämään, miten Suomesta Espanjaan muuttavan eläkkeensaajan eläketulojen verotus muuttuu uuden valtioiden kesken sopiman verosopimuksen myötä. Tutkielman toisessa luvussa tarkastellaan verovelvollisuusasemaa koskevia kysymyksiä. Kolmannessa luvussa selvitetään, mikä vaikutus henkilön verovelvollisuusasemalla on siihen, kuinka verovelvollisen eläketuloja verotetaan Suomessa. Tutkielman neljännessä luvussa tarkastelu siirtyy verosopimusten merkitykseen yleisesti. Viidennessä luvussa arvioidaan nimenomaisesti Suomen ja Espanjan välisen verosopimuksen muutosta eläketulojen näkökulmasta. Verovelvolliset jaetaan Suomen verolainsäädännössä yleisesti ja rajoitetusti verovelvollisiin. Yleisesti verovelvollisten verotus määräytyy ensisijaisesti tuloverolain nojalla ja verotus tapahtuu verotusmenettelylain mukaisessa järjestyksessä. Rajoitetusti verovelvollisten osalta verotus määräytyy tuloverolain lisäksi lähdeverolain mukaisesti ja verotus on pitkälti lähdeverotusta. Verosopimusten ensisijainen tarkoitus on estää juridista kaksinkertaista verotusta. Verosopimusten määräysten tehtävänä on jakaa sopimusvaltioiden välinen verotusoikeus keskenään. Verosopimuksilla ei ratkaista sitä, miten verotus sopimusvaltioissa konkreettisesti tapahtuu, vaan se jää kansallisten lainsäädäntöjen ratkaistavaksi. Suomen ja Espanjan välinen uusi verosopimus merkitsee Suomelle verotusoikeuden laajennusta Espanjassa asuvan Suomesta saamien eläketulojen osalta. Muutos koskee pitkälti muita kuin suomalaisen julkisyhteisön palveluksessa ansaittuja eläkkeitä. Julkisyhteisön palveluksessa ansaitun eläkkeen verotus vastaa vanhan verosopimuksen määräyksiä, ellei kysymyksessä ole julkisyhteisen liiketoiminnan yhteydessä ansaitusta eläketulosta. Poikkeuksellisen uudesta Suomen ja Espanjan välisestä verosopimuksesta tekee se, että 17 artiklan 2 kappaleen mukaisen eläkkeen mahdollinen kaksinkertainen verotus poistetaan käänteisellä hyvityksellä. Tällöin kaksinkertainen verotus poistetaan eläkkeen lähdevaltiossa.

Sijoitusrahastodirektiivillä on sovitettu yhteen yhteissijoitusyrityksiä koskevat Euroopan unionin jäsenvaltioiden lainsäädännöt. Yhteensovittaminen on perustunut tarpeelle sekä lähentää yhteissijoitusyritysten välisen kilpailun edellytyksiä EU:n tasolla että taata tehokas ja yhdenmukainen suoja erityisesti ei-ammattimaisille sijoittajille. Direktiivi mahdollistaa yhteissijoitusyritysten perustamisen kolmen eri oikeudellisen muodon perusteella. Yhteissijoitusyritys voidaan perustaa sopimusoikeudellisten säännösten, trusteja koskevien säännösten tai yhtiöjärjestyksen nojalla. UCITS-direktiivi ei kuitenkaan edellytä, että jäsenvaltiot mahdollistavat kansallisissa lainsäädännöissä jokaisen UCITS-direktiivin mukaisen oikeudellisen muodon yhteissijoitusyritykselle. Suomessa yhteissijoitusyritys voidaan perustaa ainoastaan sopimusperusteiseen muotoon. Näin ollen Suomen lainsäädäntö ei tunnista trust-muotoisia rahastoja tai yhtiöjärjestyksen perusteella perustettuja vaihtuvapääomaisia rahastoja, eikä niille löydy vastaavia yritysmuotoja kansallisesta lainsäädännöstä. Pääomien vapaan liikkuvuuden periaate edellyttää sellaisten ulkomaisten oikeusmuotojen luonnehdintaa kansallisessa verotuksessa, joita kyseisen jäsenvaltion lainsäädäntö ei tunnista. Selvitettäessä ulkomaisen sijoitusrahaston verokohtelua on siis määritettävä, mihin kotimaiseen toimijaan ulkomainen sijoitusrahasto rinnastuu, sillä EU-oikeus edellyttää, että kotimaista ja ulkomaista sijoitusrahastoa kohdellaan samalla tavoin verotuksessa. Euroopan unionin tuomioistuin on ratkaisukäytännössään vahvistanut periaatteen, jonka mukaan rinnastettavuusarvioinnissa voidaan ottaa huomioon ainoastaan kansallisessa verolainsäädännössä säädetyt erotteluperusteet. Tämä osaltaan vaikutti tuloverolakiin vuonna 2019 tehtyihin muutoksiin, joilla täsmennettiin sijoitusrahaston verovapauden edellytyksiä. Vaikka rinnastamisen edellytykset sisältyvät nykyään kansalliseen verolainsäädäntöön, on edelleen tulkinnanvaraista, ovatko lainsäädännössämme vahvistetut edellytykset EU-oikeuden mukaisia. On mahdollista, että kansallinen verolainsäädäntömme johtaa tilanteisiin, joissa ulkomaisia sijoitusrahastoja syrjitään EU-oikeuden vastaisesti. Tässä tutkielmassa tarkastellaan sijoitusrahastodirektiivin mukaisten rahastojen rinnastettavuusarvioinnin EU-oikeudenmukaisuutta. Tutkielmassa arvioidaan rinnastettavuuden edellytyksiä Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön perusteella ja pohditaan erityisesti asian C-480/19 vaikutusta rinnastettavuusarviointiin.