Browsing by master's degree program "Degree Programme in Veterinary Medicine"

Atooppinen dermatiitti eli atopia on koirilla yleinen allerginen tulehduksellinen ihosairaus. Atopiaa sairastavilla koirilla on IgE-välitteinen yliherkkyysreaktio erilaisia ympäristöallergeeneja kohtaan. Tautiin liittyy epänormaali ihon suojakerros ja ihon tulehdusreaktio sekä sekundääriset stafylokokkibakteerien ja Malassezia-hiivan aiheuttamat iho- ja korvatulehdukset. Oireena on usein voimakas kutina. Atopiaa esiintyy myös monen muun taudin taustasyynä. Useita atooppisia sairauksia voi esiintyä samaan aikaan, esimerkiksi allergista astmaa, nuhaa ja silmän sidekalvontulehdusta. Tämän lisensiaatintutkielman kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on esitellä koiran atooppista dermatiittia, sen hoitoa ja siihen liittyviä sairauksia. Tutkimusosuuden tavoitteena on selvittää tilastotieteen keinoin atopian ja muiden koirilla esiintyvien sairauksien yhteyttä. Tutkimuksen hypoteesina on, että atooppista dermatiittia sairastavilla koirilla esiintyy keskimääräistä enemmän tiettyjä muita sairauksia, kuten korva-, iho- ja varvasvälitulehduksia. Tutkimuksen aineistona käytettiin suomalaista DOGRISK-ruokintakyselyä koiranomistajille, joka oli internetissä avoinna vuosina 2009–2021. Tutkimukseen osallistui kaiken kaikkiaan 10470 koiraa, joista atopiaa sairastavia oli 1723 ja ei atopiaa sairastavia 8747. Näiden ryhmien välillä vertailtiin perustietoja, kuten ikää, sukupuolta, rotua, koiran syntymäpaikkaa ja painoa. Lisäksi tarkasteltiin atopian kanssa korreloivien sairauksien esiintyvyyttä suomalaisilla koirilla, sairauden alkamisikää, emän sairauksia, ruokinnan vaihdoksen vaikutusta oireisiin sekä yleisimpiä lääkityksiä atopian hoidossa. Atopiaa sairastavilla koirilla paino oli hieman suurempi kuin ei atopiaa sairastavilla. Uuteen kotiin siirtyneet koirat sairastivat hieman useammin atopiaa kuin syntymäkotiin jääneet koirat. Muuten perustiedot eivät poikenneet tutkimusryhmien välillä merkittävästi. Yleisimmät koirarodut molemmissa tutkimusryhmissä olivat saksanpaimenkoira, labradorinnoutaja ja kultainennoutaja. Atopian kanssa korreloivat: ihotulehdus, korvatulehdus, varvasvälitulehdus ja suolistosairaudet. Näistä ensimmäisenä alkoivat suolistosairaudet, sitten atopia, korvatulehdus, ihotulehdus ja viimeisenä varvasvälitulehdus. Poikkeuksellisesti atopiaa sairastavilla koirilla korvatulehdukset alkoivat ennen atopiaa. Atooppisen dermatiitin keskimääräinen alkamisikä oli 1,86 vuotta. Atopiaa sairastavien koirien emillä oli tilastollisesti merkitsevästi enemmän atopiaa, korva-, iho-, varvasvälitulehduksia ja suolistosairauksia kuin ei atopiaa sairastavien koirien emillä. Ruokavalion muuttaminen auttoi 20–50 %:lla atopiaa sairastavista koirista atopiaan, korva- ja ihotulehdukseen sekä suolistosairauksiin. Hieman alle 10 % koki saavansa avun ruokavalion muutoksesta varvasvälitulehduksiin. Yleisin atopian hoitoon käytetty lääke on kortisoni, toiseksi eniten käytetään siklosporiinia. Hypoteesi piti paikkansa ja vaikuttaa siltä, että atopia ilmenee koirilla erilaisina iho-, korva- ja varvasvälitulehduksina sekä suolisto-oireina. Tämän takia siitä tulisi puhua syndroomana. Tutkimus antaa viitteitä siitä, että ruokavalion vaihtamisesta on hyötyä koirille, joilla on näitä oireita. Aiheesta tarvitaan kuitenkin lisää tutkimusta ja kliinisiä kokeita.

Eosinofiilit ovat valkosoluja, jotka ovat tärkeitä välittäjäsoluja erityisesti allergisissa reaktioissa, tulehdusprosesseissa ja puolustuksessa parasiittejä vastaan. Veren ja kudosten eosinofilia tunnistetaan yhdeksi tärkeimmäksi toimijaksi immuniteetissa loisia vastaan ja allergisten sairauksien patogeneesissä. Termit ’’pulmonaarinen eosinofilia’’ ja ’’keuhkojen eosinofiilinen tulehdus’’ kattavat kirjallisuudessa laajan alan tarttuvia ja ei-tarttuvia keuhkosairauksia koirilla ja kissoilla, joihin liittyy eosinofiilien tunkeutuminen keuhkoihin, ja toisinaan myös perifeerinen veren eosinofilia. Termistö ja sairauksien luokittelu kuitenkin vaihtelee kirjallisuudessa ja tutkimuksissa runsaasti. Vain muutamat tutkimukset ovat käsitelleet koiran ja kissan eosinofiilisten keuhkosairauksien kirjoa laajemmin. Keuhkojen eosinofiilinen tulehdus liittyy moniin, taudinkuvaltaan toisiaan muistuttaviin oireyhtymiin. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tehdään katsaus koirien ja kissojen eosinofiilisiin keuhkosairauksiin, joista käsitellään kissan astmaa, koiran eosinofiilistä bronkopneumopatiaa ja eosinofiilistä bronkiittia sekä koiran ja kissan eosinofiilistä keuhkotulehdusta aiheuttavia loisia. Näiden sairauksien etiologiaa ja patofysiologiaa, anamneesia, oireita, diagnostiikkaa sekä hoitoa ja ennustetta käsitellään yleisesti. Keuhkojen eosinofiilinen tulehdus voi kehittyä vasteena lois-, sieni- tai kasvainsairauksille tai immunologisena vasteena tuntemattomalle laukaisijalle. Eosinofiilisten keuhkotulehdusten jaottelussa hyödynnetään hematologiaa, diagnostista kuvantamista ja bronkoskopiaa sekä keuhkohuuhtelunäytteen sytologista arviointia. Tarkan diagnoosin asettaminen voi olla vaikeaa, sillä oireenkuva ja rintaontelon kuvantamislöydökset voivat olla päällekkäisiä. Eosinofiilisille keuhkotulehduksille on ominaista yskä, keuhkokudoksen eosinofilia, ja usein myös veren eosinofilia. Useimmissa tapauksista etiologia ei selviä. Eosinofiilinen keuhkosairaus (eosinophilic lung disease, ELD) terminä tunnetaan hyvin ihmis- ja eläinlääketieteessä, ja sen ajatellaan voivan koiralla johtaa erilaisiin kliinisiin oireyhtymiin: eosinofiiliseen bronkiittiin, eosinofiiliseen bronkopneumopatiaan sekä eosinofiiliseen granulomatoosiin, joista eosinofiilistä bronkopneumopatiaa ja eosinofiilistä bronkiittia pidetään yleisempinä kuin eosinofiilistä granulomatoosia. On vielä epäselvää, onko niillä sama etiopatogeneesi vai edustavatko ne täysin erillisiä sairausprosesseja. Kissoilla hengitysteiden eosinofiilinen tulehdus voi viitata löydöksenä loisten lisäksi allergeenien aiheuttamaan yliherkkyysreaktioon, kuten astmaan. Vaste glukokortikoidihoitoon on liitetty immuunitoiminnan parametrien normalisoitumiseen kissan astmassa sekä koiran eosinofiilisessä bronkopneumopatiassa ja eosinofiilisessä bronkiitissa. Pitkittynyt tai jopa elinikäinen hoito on usein tarpeen, koska pahenemisvaiheet ovat yleisiä. Loisten mahdollisuus eosinofiilisen keuhkotulehduksen ja hengitystieoireilun aiheuttajana on tärkeää pitää erotusdiagnoosina myös Suomessa, erityisesti nuorilla koirilla ja kissoilla. Lisätutkimusta aiheesta tarvitaan. Tutkimukset, joissa määritellään tiukemmat eosinofiilisten keuhkosairauksien alaryhmät, voivat tarjota parempaa ymmärrystä taudin molekyylimekanismeista ja taustalla olevasta immunopatogeneesistä, ja sen myötä parempaa hoitoa ja elämänlaatua, ennakoitavampaa hoitovastetta ja jopa sairauksista parantumista.

Koirien ja kissojen häntä osallistuu liikkeisiin, tasapainoon, kommunikointiin ja lämmönsäätelyyn. Kuitenkin osa koirista ja kissoista syntyy normaalia lyhythäntäisempinä tai jopa hännättöminä. Tässä kirjallisuuskatsauksessa luodaan yleiskatsaus koirien ja kissojen lyhythäntäisyyteen ja hännättömyyteen sekä selvitetään, mitkä geneettiset tekijät ovat sen taustalla. Lisäksi syvennytään koirien ja kissojen hännättömyyden ja lyhythäntäisyyden terveysvaikutuksiin sekä käsitellään asiaa hieman jalostusnäkökulmasta. Koirien ja kissojen lyhythäntäisyyttä ja hännättömyyttä aiheuttavat useat geneettiset tekijät, joista osa on vielä tuntemattomia. Ympäristötekijät voivat vaikuttaa hännänpituuteen yksinään tai geneettisten tekijöiden lisäksi. Koirien yleisin lyhythäntäisyyden ja hännättömyyden taustalla oleva geneettinen tekijä on T-box-mutaatio. Se on T-geenin missense-mutaatio, joka haploinsuffisienssin kautta aiheuttaa normaalia lyhyemmän hännän. Myös DVL2-mutaatio on merkittävä koirien lyhythäntäisyyttä aiheuttava tekijä. Se on DISHEVELLED 2 (DVL2) -geenin deleetio-mutaatio, jonka seurauksena koiralle kehittyy niin sanottu korkkiruuvihäntä. Lisäksi Ankyrin Repeat Domain 11 (ANKRD11) - ja Activin A Receptor Type 2B (ACVR2B) -geenit ja CpG-toistojakson variaatio Secreted Frizzled Related Protein 2 (SFRP2) -geenissä voivat aikaansaada gyeongjunkoirien lyhythäntäisyyden. Kissoilta on löydetty kolme T-geenin deleetio-mutaatioita (c.998delT ja c.1169delC ja c.1199delC), jotka ovat lyhythäntäisyyden ja hännättömyyden taustalla varsinkin manx-rotuisilla kissoilla. Kyseiset mutaatiot aiheuttavat lyhythäntäisyyttä ja hännättömyyttä myös osalla amerikan bobtail ja pixiebob-rotuisista kissoista. Lisäksi hes family bHLH transcription factor 7 (HES7) -geenin missense-mutaatio (HES7-mutaatio) aikaansaa normaalia lyhyemmän hännän japanin bobtail -rotuisilla kissoilla ja kiinalaisilla katukissoilla. HES7-mutaatiolla ei ole havaittu vaikutusta sairastuvuuteen, kuolleisuuteen tai lisääntymiskykyyn, vaikkakin näillä lyhythäntäisillä kissoilla tavataan lisäksi usein häntämutkia, kaudaalisia puolinikamia, välimuotoisia nikamia, epänormaali selkänikamakaava ja toisinaan ylimääräisiä kylkiluita. Useilla hännättömillä manx-kissoilla on kliinisiä sairauksia ja kehitysvammoja, kuten pidätyskyvyttömyyttä, megakoolonia ja ristiluun puutoksia. Näiden oletetaan liittyvän hännättömyyteen. Lisäksi nämä T-geenin mutaatiot ovat homotsygoottisina letaaleja. Koirilla T-box-mutaation on havaittu aiheuttavan vain normaalia lyhyempää häntää ja pienentyneitä pentuekokoja mutaation letaalisuuden takia. Sen sijaan DVL2-mutaatiolla on useita terveysvaikutuksia, kuten nikamaepämuodostumat ja niiden aiheuttamat neurologiset oireet ja kasvanut BOAS-riski (brachycephalic obstructive airway syndrome, brakykefaalinen oireyhtymä). Jalostuksen avulla voidaan esimerkiksi alentaa nikamaepämuodostumien esiintymisfrekvenssiä, ja T-geenin mutaatioiden letaalisuuden takia jalostusvalinnoissa tulee kiinnittää huomiota hännättömyyteen ja lyhythäntäisyyteen. Koirien T-box-mutaatio ja DVL2-mutaatiot sekä kissojen HES7 ja kaksi T-geenin mutaatioista ovat testattavissa kaupallisten geenitestien avulla, joita voidaan hyödyntää geneettisen hännättömyyden ja lyhythäntäisyyden toteamiseen.

Koiran kohdun toimintaa tiineyden ja synnytyksen aikana voidaan arvioida erilaisten metabolisten ja fyysisten mittareiden avulla. Metabolisten mittareiden eli nartun verestä mitattavien arvojen avulla voidaan mitata kohdun supistumiseen liittyvien kalsiumin, glukoosin ja laktaatin pitoisuuksia, kun taas fyysisillä mittareilla, kuten kardiotokografilla, voidaan mitata nartun kohdun supistusten voimakkuutta, tiheyttä ja kestoa. Metabolisia ja fyysisiä mittareita voidaan käyttää apuna synnytysvaikeuden eli dystokian syyn selvittämisessä. Dystokiaa esiintyy noin viidessä prosentissa kaikista koiran synnytyksistä. Dystokian syyt voidaan jakaa emästä johtuviin (maternaalisiin) ja sikiöstä johtuviin (fetaalisiin) tekijöihin. Syyn selvittämisen jälkeen jokaisen synnytysvaikeuspotilaan hoitosuunnitelma on laadittava tapauskohtaisesti ja siinä on otettava huomioon sekä nartun ja pentujen hyvinvointi että omistajan mielipide. Dystokian hoito voi olla konservatiivista tai kirurgista. Konservatiiviseen hoitoon kuuluvat manuaalinen synnytysapu ja lääkkeellinen hoito. Manuaalisella synnytysavulla tarkoitetaan pennun auttamista ulos synnytyskanavasta. Lääkkeellisen hoidon yhteydessä yleisimmin käytettyjä lääkkeitä dystokian hoitoon ovat oksitosiini ja kalsiumglukonaatti. Tämä kirjallisuuskatsaus käsittelee koiran normaalia kiimakiertoa, normaalin tiineyden ja synnytyksen kulkua, niihin liittyviä hormoneja sekä kohdun toiminnan mittareita. Katsauksessa käsitellään dystokian tekijöitä, synnyttävän nartun ja pentujen tilan arviointia sekä dystokian konservatiivista hoitoa sisältäen manuaalisen synnytysavun ja lääkkeellisen hoidon. Tässä kirjallisuuskatsauksessa ei käsitellä dystokian kirurgisen hoidon eli sektion kulkua. Tämän lisensiaatintutkielman tarkoituksena on lisätä tietoa kohdun toiminnasta sekä yhdistää tietoa erilaisista dystokian konservatiivisen hoidon menetelmistä. Tavoitteena on auttaa eläinlääkäreitä tunnistamaan ja ymmärtämään konservatiivisen hoidon mahdollisuuksia ja rohkaista hyödyntämään niitä kliinisessä työssä.

Koiran krooninen munuaisten vajaatoiminta tarkoittaa koiran munuaisten toimintakyvyn heikentymistä. Tällöin monet munuaisten tärkeistä tehtävistä vaikeutuvat, ja koiralla ilmenee useita oireita. Kroonisessa munuaisten vajaatoiminnassa voi olla taustalla useita potentiaalisia aiheuttajia ja tauti voidaan jakaa erilaisiin ryhmiin. Kyseessä on melko yleinen sairaus, joten pieneläimiä hoitavan eläinlääkärin on syytä hallita sairauden hoito. Tässä kirjallisuuskatsauksessa keskityn erityisesti koirien kroonisen munuaisten vajaatoiminnan hoitoon. Sairauden moninaisesta etiologiasta ja oirekuvasta johtuen hoito on hyvin laaja-alaista. Kroonista munuaisten vajaatoimintaa ei yleensä voida parantaa, mutta oikeilla yksilöllisesti kliinisen oirekuvan ja laboratoriotuloksen perusteella suunnitelluilla hoitomenetelmillä voidaan lisätä merkittävästi potilaan elämänlaatua ja hidastaa sairauden etenemistä. Ennen hoidon aloittamista on tärkeää määritellä potilaan sairauden vakavuusaste. Sairausasteen määrittelyssä käytetään kansainvälisiä IRIS-suosituksia. Suositusten avulla potilas asetetaan johonkin neljästä pääluokasta, ja lisäksi tarkennetaan potilaan luokitusta lisäluokkiin proteinurian ja verenpaineen suhteen. Munuaisten vajaatoiminnan hoidosta on tehty myös IRIS-hoitosuositukset, jotka on määritelty potilaan sairauden vakavuuden mukaan. Tutkielmassa vertailen kansainvälistä IRIS-hoitosuositusta kroonisen munuaisten vajaatoiminnan hoidosta tehtyihin alkuperäistutkimuksiin ja selvitän, kuinka luotettavalla tutkimuspohjalla hoitosuositukset ovat. Tutkielman toimii myös oppaana eläinlääkäreille tuomalla lisätietoa kroonisen munuaisten vajaatoiminnan hoitoon liittyen ja tuo esiin, mitä kaikkia asioita kroonisesti munuaissairaan koiran hoidossa tulisi ottaa huomioon. Kroonisen munuaisten vajaatoiminnan hoito perustuu elämänlaatua kohottaviin tukihoitoihin sekä lääkehoitoihin. Tärkein tukihoitomuoto on koiralle suunniteltu munuaisruokavalio, jossa on kiinnitetty huomiota proteiinin määrään ja laatuun, fosforin määrään, omega-rasvahappoihin sekä antioksidanttien ja kuidun määrään. Munuaissairaan koiran nestetasapainosta huolehtiminen on myös ensiarvoisen tärkeää, koska koiran kyky konsentroida virtsaa on alentunut tai puuttuu kokonaan. Lääkehoidoista erittäin merkittäviä ovat proteinurian sekä korkean verenpaineen hoito, joiden lääkkeellinen hoitaminen kulkevatkin usein käsi kädessä. Myös anemian hoito, elimistön happamoitumisen esto ja tulppariskin vähentäminen ovat tärkeitä lääkkeillä hoidattavia tiloja krooniseen munuaisten vajaatoimintaan liittyen. Krooninen munuaisten vajaatoiminta voi olla myös immuunivälitteistä, jolloin hoitovaihtoehtona voidaan käyttää immunosuppressiivisia lääkkeitä. Tällainen munuaisten vajaatoiminnan tyyppi voidaan joskus jopa parantaa oikealla lääkityksellä. Hoidon ennusteeseen vaikuttaa erityisesti taudin etiologia, mutta myös se, missä vaiheessa sairautta hoidot aloitetaan. Kroonista munuaisten vajaatoimintaa kannattaa kuitenkin hoitaa, koska oikealla hoidolla voidaan tehokkaasti lieventää potilaan oireita ja pidentää elinaikaa, vaikka sairaus ei yleensä itsessään ole parannettavissa.

Koiran patellaluksaatio eli polvilumpion sijoiltaanmeno on yksi yleisimmistä takajalan ontuman aiheuttajista koiralla. Sen hoidossa käytetään usein kirurgista korjausta, jonka tavoitteena on saada polvilumpio pysymään paikallaan reisiluun telaurassa ja estää näin kipua sekä nivelrikon kehittymistä. Leikkauksessa pyritään suoristamaan polvea ojentavan mekanismin akselia. Tässä retrospektiivisessä tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa Yliopistollisessa Eläinsairaalassa vuosina 2011–2020 kirurgisesti korjattuja polvilumpion sijoiltaanmenoja. Hypoteesina oli, että käytetyt hoitokäytännöt ja leikkaustekniikat vastaavat tutkittua tietoa. Tutkimukseen valittiin kaikki aikavälillä 2011–2020 Yliopistollisessa Eläinsairaalassa operoidut polvilumpion sijoiltaanmenon korjausleikkaukset. Tarkastelun kohteena ovat potilasmateriaalin ja leikkaustekniikoiden lisäksi operaatioiden aikana ja niiden jälkeen käytetty kivunlievitys, leikkausten jälkeiset komplikaatiot sekä operaatioiden jälkeiset käynnit Yliopistollisessa Eläinsairaalassa eläinlääkärin tai eläinfysioterapeutin vastaanotolla ja tukihoitovalmisteiden käyttö leikkausten jälkeen. Leikattuja koiria oli yhteensä 137. 27 koiralla operoitiin molemmat polvet, joten leikkausten kokonaismäärä kyseisenä ajanjaksona oli yhteensä 164. Leikatut koirat edustivat 48 eri rotua. Operoidusta patellaluksaatioista 90 % oli mediaalisia, 9 % lateraalisia ja <1 % (1 kpl) luksoi molempiin suuntiin. Patellaluksaation aste oli määritelty 83 % tapauksista. Näistä tapauksista 3 % oli asteeltaan 4/4, 30 % 3/4, 62 % 2/4, 4 % 1/4 ja <1 % (1 kpl) 0/4. Käytettyihin leikkausteniikoihin kuuluivat pehmytkudostekniikat, osteotomiatekniikat: tuberositas tibiaen siirto ja telauran syventäminen, korrektiivinen osteotomiatekniikka TPLO sekä telauraproteesin asennus. Lähes kaikissa leikkauksissa käytettiin useampaa kuin yhtä leikkaustekniikkaa. Leikkauksen jälkeisiä komplikaatioita esiintyi 22 % tapauksista. Tämän tutkimuksen perusteella Yliopistollisen Eläinsairaalan hoitokäytännöt ja leikkaustekniikat vastaavat tutkittua tietoa.

Koira (Canis lupus familiaris) on kulkenut ihmisen rinnalla tuhansia vuosia ja on nykyään maailman yleisin lemmikki. Koiran ja ihmisen yhteisevoluutio on saattanut edesauttaa lajien välisen sosiaalisen viestinnän kehittymistä ja olla merkittävässä osassa erityisen suhteen muodostumisessa koiran ja ihmisen välille. Koiran stressiä voidaan arvioida käyttäytymisen perusteella, mutta koska käyttäytymisvasteet voivat olla erittäin hienovaraisia sekä yksilöllisiä, on stressin arvioimisessa syytä käyttää lisänä fysiologisia parametrejä. Stressin ilmenemiseen koiran käyttäytymisessä vaikuttavat muun muassa stressitekijän laatu, voimakkuus ja toistumistiheys, stressin kesto sekä koiran luonne, sukupuoli ja rotu. Koiran stressiherkkyyteen ja resilienssiin vaikuttavat useat perintö- ja ympäristötekijät, kuten luonne, varhaiset elämänkokemukset sekä koiran ja omistajan kiintymyssuhde. Koiran ja omistajan välistä suhdetta voidaan verrata lapsen ja vanhemman väliseen kiintymyssuhteeseen. Kiintymyssuhteen tyypin on havaittu vaikuttavan koiran stressiin ja stressinhallintaan. Turvallinen kiintymyssuhde liittyy koiran alhaisempiin stressitasoihin, kun taas turvattoman sekä organisoitumattoman kiintymyssuhteen on havaittu liittyvän korkeampiin stressitasoihin. Myös omistajan luonne ja käyttäytyminen vaikuttavat koiran kokemaan stressiin. Etenkin omistajan neuroottisuuden on havaittu liittyvän vahvasti koiran alhaisempiin lyhyen ja pitkän aikavälin kortisolitasoihin. Lisäksi useissa tutkimuksissa on havaittu viitteitä omistajan ja koiran välisestä tunteiden tarttuvuudesta. Koirat ovat herkkiä aistimaan omistajansa tunnetilaa, ja omistajan ja koiran välillä on havaittu sekä lyhyt- että pitkäaikaista stressin synkronisaatiota. Koiran hyvinvoinnin kannalta olisi tärkeää, että omistaja kykenisi tunnistamaan koiran stressiä ja näin mahdollisesti myös keskeyttämään stressin etenemisen ennen kuin koiran hyvinvointi vaarantuu. Oksitosiinilla vaikuttaisi olevan merkittävä rooli koiran ja omistajan välisessä suhteessa. Positiivinen vuorovaikutus koiran ja omistajan välillä nostaa molempien oksitosiinitasoja, ja oksitosiinitasot ovat korkeammat koirilla ja omistajilla, joilla on voimakkaampi tunneside toisiinsa. Oksitosiinilla on lisäksi merkittävä rooli kortisolin vastavaikuttajana madaltaen stressivastetta. Koiran ja omistajan välisen suhteen onkin havaittu vaikuttavan enemmän koiran syljen kortisolitasoihin kuin ympäristön stressitekijöiden. Se, miten voimakkaana omistaja kokee suhteensa koiraan, liittyy myös koiran kohonneeseen sykevaihteluun ja edelleen sympaattisen hermoston aktiivisuuden heikkenemiseen ja parasympaattisen hermoston aktiivisuuden voimistumiseen. Stressi voi heikentää koiran hyvinvointia merkittävästi ja johtaa käyttäytymisongelmiin ja edelleen koiran hylkäämiseen, eutanasiaan tai jopa kansanterveydellisiin ongelmiin. Koiran stressiin vaikuttavat useat eri tekijät, ja toisaalta vastuu koiran stressistä ja hyvinvoinnista kuuluu useille eri tahoille. Koiran stressin ehkäiseminen ja hoito ovat vielä lapsen kengissä, mutta tieto lisääntyy koko ajan, ja sitä myötä myös stressin ehkäiseminen ja hoito tehostuvat.

Koirilla ja kissoilla esiintyy useita samoja munasarjakasvaimia ja -kystia kuin ihmisillä. Munasarjojen sairaudet ovat koirilla ja kissoilla suhteellisen harvinaisia, mutta ne voivat aiheuttaa erilaisia terveydellisiä ongelmia. Oletettavasti yksi tekijä etenkin kissojen munasarjamuutosten diagnosoimisen vähäisyydessä on lemmikkien varhainen sterilisaatio. Koirilla ja kissoilla tavatut munasarjakasvaimet luokitellaan epiteliaalisiin kasvaimiin, stromaalisiin sukupienan kasvaimiin ja itusolujen kasvaimiin. Lisäksi koirilla ja kissoilla tavataan muita satunnaisesti munasarjoissa esiintyviä kasvaimia, kuten sekatyyppisiä kasvaimia, munasarjan mesenkyymin kasvaimia ja munasarjoihin metastoituneita kasvaimia. Koirien yleisimpiä munasarjakasvaimia ovat epiteelistä lähtöisin olevat kasvaimet, kuten papillaarinen kystadenooma ja kystadenokarsinooma. Kissoilla yleisimpiä kasvaimia ovat stromaalisiin sukupienan kasvaimiin kuuluvat granuloosasolukasvaimet sekä luteoomat ja thekoomat. Uusimpien tutkimusten mukaan pahanlaatuisista munasarjakasvaimista yleisimpiä ovat granuloosasolukasvaimet. Munasarjakasvainten diagnosoiminen voi olla vaikeaa, sillä kasvaimet eivät aina aiheuta kliinisiä oireita. Diagnoosi tehdäänkin usein sattumalta munasarjojen poiston yhteydessä. Koirilla ja kissoilla tavattavia munasarjojen kystamuutoksia ovat luteaali- ja follikulaarikystat, epiteelinalaisen rakenteen kystat, kystinen rete ovarii ja munasarjan ulkopuoliset kystat. Munasarjojen kystiset muutokset ovat koirilla ja kissoilla munasarjakasvaimia huomattavasti yleisempiä. Munasarjakystat diagnosoidaan pääasiassa ultraäänitutkimuksella. Merkityksellisimpiä munasarjakystia koirilla ja kissoilla ovat follikulaarikystat, jotka tuottavat estrogeeni- ja progesteroni -hormoneja, ja voivat aiheuttaa pitkittynyttä kiimaa ja muutoksia kohdun limakalvossa. Sekä munasarjakasvainten että munasarjakystien ensisijaisena hoitomuotona pidetään ovariektomiaa eli munasarjojen kirurgista poistoa. Ihmislääketieteessä leikkaushoitoon yhdistetään usein kemoterapiahoito, mutta koirilla ja kissoilla kemoterapiaa on kuvattu munasarjakasvainten hoidossa vain yksittäisissä tutkimuksissa. Vain vähän tutkimustietoa on saatavilla munasarjakasvainten hoidon ennusteesta. Ennusteen on esitetty olevan hyvä, mikäli kasvain rajoittuu vain munasarjoihin. Metastoituneiden munasarjakasvainten tapauksessa ennuste huononee. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on perehtyä nykyisen tutkimustiedon perusteella koirien ja kissojen munasarjoissa esiintyvien kasvainten ja kystamuutosten luokitteluun, patologiaan, histologisiin ja diagnostisiin ominaispiirteisiin sekä hoitoon. Lisäksi työssä käydään läpi naaraan munasarjojen normaaliantomiaa- ja fysiologiaa sekä naaraan seksuaalista kehitystä. Työn tarkoituksena on myös toimia tietolähteenä eläinlääkäreille sekä eläinlääketieteen opiskelijoille.

Koiran kaularanka koostuu seitsemästä nikamasta. Jokaisen nikaman perusrakenne on samanlainen, mutta varsinkin kaksi ensimmäistä kaulanikamaa ovat pitkälle erilaistuneita ja eroavat toiminnallisesti sekä anatomisesti muista. Kannattajanikama sijaitsee heti kallon takana ja mahdollistaa pään nyökkäyksen. Siinä on siipimäiset ulokkeet, mutta tyypillisestä nikamasta poiketen siitä puuttuvat okahaarake ja nikamarunko. Toinen kaulanikama, kiertonikama, mahdollistaa pään kiertämisen. Sen erikoisuuksia ovat suuri ja pitkänomainen okahaarake sekä päätä kohti suuntautuva hammasmainen uloke. Koiranpentujen selkärangan luutuminen alkaa emon kuudennella tiineysviikolla ja tapahtuu pääosin rustosyntyisesti. Vastasyntyneellä koiranpennulla voidaan havaita yksittäisiä nikaman osia, mutta kannattaja- ja kiertonikaman muotoutuminen tapahtuu suurimmilta osin vasta 12 viikon ikään mennessä. Koirilla esiintyy useita synnynnäisiä kaularangan epämuodostumia, ja näistä useat voivat aiheuttaa vakavia neurologisia oireita painaessaan selkäydintä. Tunnetuin on Chiari-tyyppinen epämuodostuma, jossa kallon kaudaalikoppa kehittyy liian pieneksi kattamaan täysin pikkuaivot ja aivorungon. Cavalier kingcharlesinspanieleilla sen on todettu olevan perinnöllinen. Kaularangan kraniaaliosan epämuodostumia on monenlaisia, mutta yleisimpiä ovat nikamien yhteenluutumat, kannattaja-kiertonikamanivelen epävakaus ja kiertonivelen hampaan vajaakehitys. Kaudaalisen kaularangan tunnetuin epämuodostuma on Wobblerin syndroomaa aiheuttava nikaman asennon muutos. Tämä lisensiaatintutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksen lisäksi alkuperäistutkimuksesta. Englantilaisilta bullterriereiltä on löydetty kaularangan kiertonikamasta uudenlainen epämuodostuma, jossa okahaarake koostuu erillisestä lineaarisesta osasta ja joka on osalla yksilöistä jopa irrallinen. Myös suomalaiset eläinlääkärit olivat kliinisessä potilastyössä havainneet sattumalöydöksinä samanlaisia muutoksia. Tutkimuksen päätavoitteena oli selvittää tämän muutoksen yleisyyttä Suomessa asuvilla bullterriereillä. Hypoteesi oli, että kiertonikaman okahaarakkeen muutos on synnynnäinen epämuodostuma, joka on yleinen suomalaisilla bullterriereillä. Aineisto kerättiin kahdesta valmiina olevasta tietokannasta sekä suoraan koiranomistajilta kyselylomakkeella. Koira, jonka kaularangasta oli olemassa sivuttaissuuntainen röntgen-, magneetti- tai tietokonetomografiakuva, pystyi osallistumaan tutkimukseen. Myös kääpiöbullterrierit otettiin mukaan tutkimukseen rotujen läheisen historian vuoksi. Tutkimuksessa oli mukana 42 bullterrieriä, joista 17:llä (40,5 %) todettiin kiertonikaman okahaarakkeen muutos. Tämä tutkimus osoittaa muutoksen olevan melko yleinen Suomessa asuvilla bullterriereillä. Muutoksen ei voitu osoittaa olevan periytyvä näin suppean aineiston perusteella. Sen voidaan kuitenkin olettaa periytyvän, koska sen yleisyys rotupopulaatiossa on ilmeistä. Muutoksen taustasyytä ei saatu selville tässä tutkimuksessa. Lisäksi kahdella kääpiöbullterrierillä todettiin samanlainen muutos kiertonikamassa. Kiertonikaman okahaarakkeen muutos ei todennäköisesti aiheuta osalle koirista minkäänlaisia kliinisiä oireita, mutta kaularangan kipuoireista kärsivän bullterrierin kaularanka voi olla jatkossa tarpeen röntgenkuvata muutoksen varalta. Kiertonikaman muutos tulee myös erottaa traumaattisesta luunmurtumasta.

Tämän lisensiaatintutkielman kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on tuoda lisätietoa eläinlääkäreille ja koiranomistajille koirilla esiintyvien virusperäisten suolistoinfektioiden taudinaiheuttajista sekä niiden ehkäisystä. Suomessa ei ole juurikaan tutkittu virusperäisiä suolistoinfektioita, joten kirjallisuuskatsaus on kirjoitettu Euroopan näkökulmasta. Koirien virusperäiset suolistoinfektiot ovat yleisiä, mutta taudinaiheuttajaa ei yleensä tutkita, ellei kyseessä ole akuutti, vakava sairastuminen pennulla. Koiran parvovirus (canine parvovirus 2, CPV-2) kuuluu parvovirusten heimoon (Parvoviridae) ja se on yhä tänä päivänä merkittävä akuutin, vakavan maha-suolitulehduksen aiheuttaja kesyillä ja villeillä koiraeläimillä. CPV-2 tarttuu suorassa ja epäsuorassa kontaktissa ja virus on erittäin stabiili ympäristössä. Vakavat sairastumiset ovat tyypillisesti pennuilla, jotka ovat iältään kuudesta viikosta kuuteen kuukauteen. CPV-2-infektioon kuuluu nopea taudinkulku, joka johtaa kuolemaan 2–3 vuorokauden kuluttua oireiden alkamisesta. Toinen merkittävä maha-suolitulehdusta aiheuttava virus on koiran koronavirus (canine coronavirus, CCoV), joka kuuluu koronavirusten heimoon (Coronaviridae). Pääsääntöisesti CCoV aiheuttaa vain lievän, itsestään rajoittuvan maha-suolitulehduksen nuorelle pennulle. Vakava tautimuoto esiintyy yleensä yhdessä CPV-2:n kanssa. CPV-2:sta tunnetaan useita serotyyppejä ja CCoV:sta useita genotyyppejä. Näillä esiintyy maantieteellistä jakautumista ja etenkin enemmän tutkitulla CPV-2:lla eri serotyyppejä esiintyy eri puolilla Eurooppaa. CCoV:n genotyypeillä taudinaiheutuskyky vaihtelee lievästä vakavaan. Toistaiseksi virusten evoluutio ei ole vaikuttanut diagnosointimenetelmiin. Molempien virusten osoittamiseen spesifisin ja sensitiivisin menetelmä on PCR. Viime vuosina on tutkittu myös muita mahdollisia maha-suolitulehdusta aiheuttavia viruksia. Kobuvirusta ja sirkovirusta on tutkittu tällä hetkellä eniten, mutta ei kuitenkaan vielä riittävästi, jotta niiden taudinaiheutuskyky olisi selvä. Nykytiedon mukaan nämä virukset tuskin ovat pääaiheuttajina maha-suolitulehduksessa, mutta voivat esiintyä sekainfektiona yhdessä CPV-2:n ja CCoV:n kanssa. Suomessa tautitilanne CPV-2:n osalta on tällä hetkellä hyvin hallinnassa rokotusten avulla. CCoV:ta vastaan ei Suomessa rokoteta, sillä viruksen todellinen esiintyvyys ei ole tiedossa ja taudinkuva on itsestään rajoittuva. CPV-2:n tautipurkaukset ovat vaikeasti kontrolloitavia, joten niiden ehkäisy on tärkeää.