Browsing by master's degree program "Eläinlääketieteen lisensiaatin koulutusohjelma"

Tämä lisensiaatintutkielma sisältää alkuperäistutkimuksen, joka liittyy Katja Hautalan väitöskirjatyöhön. Tutkielman tarkoituksena on esittää hevosen suolinkaisten eli Parascaris spp. aiheuttamien tartuntojen esiintyvyys alle kolmevuotiailla Suomessa asuvilla hevosilla sekä fenbendatsolin ja pyranteelin teho tartuntojen hoidossa. Parascaris spp. ovat nuorten hevosten yleisimpiä ja eniten oireita aiheuttavia sisäloistartunnan aiheuttajia. Viime vuosina maailmalla on raportoitu sekä fenbendatsolin että pyranteelin heikentyneestä tehosta tartuntojen hoidossa, joten tilanteen kartoittaminen myös Suomessa oli tarpeellista. Aiemman matolääkeresistenssiin ja lääkityskäytäntöihin liittyvän tutkimustiedon perusteella oli oletettavaa, että fenbendatsolilla olisi hyvä ja pyranteelilla heikentynyt teho Parascaris spp. infektioiden hoidossa. Prevalenssitutkimukseen osallistui 95 tallilta 367 alle kolmevuotiasta hevosta. Hevosten lantanäytteet analysoitiin modifioidulla Mini-Flotac®-menetelmällä. Lääketutkimukseen otettiin mukaan hevoset, joiden lantanäytteessä oli vähintään 200 epg (eggs per gram) Parascaris spp. munia. Hevoset jaettiin kolmeen eri lääkitysryhmään: fenbendatsolilla lääkittäviin, pyranteelilla lääkittäviin ja kontrolliryhmään. Lääkityksen teho tutkittiin FECRT (faecal egg count reduction test) -menetelmällä 10–14 päivän kuluttua lääkityksestä. Koko tutkimuspopulaation Parascaris spp. prevalenssi oli 38 %. Tartuntojen esiintyvyys oli sitä suurempi, mitä nuorempi ikäluokka oli kyseessä. Tässä tutkimuksessa havaittu prevalenssi oli suurempi kuin aiemmin Suomessa raportoiduissa tutkimuksissa ja ennen tutkimusta tehdyssä hypoteesissa. Fenbentasolin teho Parascaris spp. tartuntojen hoidossa oli hyvä, kuten etukäteen oletettiinkin. Pyranteelin teho oli sen sijaan joillain talleilla selvästi alentunut, ja teho oli jopa alhaisempi kuin hypoteesissa oletettiin. Kontrolliryhmän tulokset osoittivat, että merkittävää madonmunien määrän alenemaa ei tapahdu ilman lääkitystä kahden viikon seurantajaksolla. Tulosten perusteella Suomessa Parascaris spp. tartunnat tulisi hoitaa lääkeaineella, jonka teho tunnetaan tallikohtaisesti. Lantanäytteiden tutkiminen sekä tartunnan diagnosoimiseksi että valitun lääkeaineen tehon varmistamiseksi on suositeltavaa. Alle yksivuotiaille hevosille lääkitystä tulee harkita myös niissä tapauksissa, joissa lantanäytteessä ei havaita Parascaris spp. munia tartuntojen patogeenisuuden ja yleisyyden vuoksi. Uutta tutkimustietoa matolääkkeiden resistenssistä tarvitaan edelleen, koska resistenssi on ilmiönä jatkuvasti muuttuva ja lääkityskäytännöt vaikuttavat sen kehittymiseen ja esiintymiseen.

Follikulaarinen kystiitti on koirilla harvinainen virtsarakon muutos, joka on kuvailtu aikaisemmin kirjallisuudessa puuttellisesti. Tapauskertomuksia follikulaarisesta kystiitistä koirilla on vain kaksi, joista toinen on kirjoitettu 1940 ja toinen vuonna 2014. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa on tavoitteena koota tietoa follikulaarisesta kystiitistä koirilla ja ihmisillä. Tutkielman tutkimusosion tavoitteena oli kuvailla follikulaarisen kystiitin kliininen kuva sekä laboratorio- ja kuvantamislöydökset koirilla, joilla on todettu follikulaarinen kystiitti virtsarakon kudosnäytteessä Yliopistollisessa eläinsairaalassa ennen vuotta 2020. Lisäksi pyrkimyksenä oli selvittää kudoksensisäisten Esterichia coli -bakteereiden esiintymistä fluoresenssi in situ hybridisaatio (FISH) menetelmän avulla koirilla, joilla on todettu follikulaarinen kystiitti. Koirien potilastiedoista taulukoitiin jokaisen yksilön rotu, sukupuoli, ikä, kliiniset oireet, saadut antibioottikuurit, histopatologiset löydökset, veri- ja virtsanäytetulokset, diagnostisen kuvantamisen löydökset sekä kystostomiset tai kystoskopiset löydökset ennen diagnoosia. Tutkimusta varten löydettiin tiedot seitsemästä koirasta, joilla on todettu follikulaarinen kystiitti vuosina 2015-2019. Hypoteesina on, että kudoksensisäisiä E. coli bakteereita esiintyy koirilla, joilla on todettu follikulaarisen kystiitin muutokset. Kaikki tutkimuksen koirat olivat narttuja, joista kolme oli intakteja ja loput steriloituja. Koirat edustivat viittä eri rotua ja yksi koirista oli sekarotuinen. Tutkimuksen koirat olivat iältään 8 kuukautta – 10 vuotta. Kaikilla paitsi yhdellä koiralla oli sairashistoriassa toistuvia bakteeriperäisiä rakkotulehduksia ennen lisätutkimuksiin hakeutumista. Kaikilla, paitsi yhdellä koiralla oli aiemmin todettu E. colin aiheuttama infektio virtsaviljelyssä vähintään kerran. Kaikkia koiria oli hoidettu aikaisemmin antimikrobisilla lääkkeillä. FISH -tutkimuksessa viidellä seitsemästä koirasta infektion aiheuttajaksi todettiin E. coli. Kahdella koiralla, joilla FISH-tutkimus oli negatiivinen seinämänsisäisen E. colin suhteen, oli positiivinen tulos E. colin suhteen joko virtsaviljelyssä tai virtsarakon koepalan kudosviljelyssä. Löydökset puoltavat seinämänsisäisen E. coli -infektion osallisuutta follikulaarisen kystiitin synnyssä. Tutkimuksen perusteella follikulaariselle kystiitille tyypilliset seinämämuutokset ovat hyvänlaatuisia ja liittyvät kroonisiin toistuviin infektioihin. Tutkimuksen tärkeimmät rajoitteet olivat kontrolliryhmän puute ja pieni potilasmäärä.

Tutkimus on tehty osana isompaa tutkimusta. jossa selvitettiin lipopolysakkaridien (LPS) aiheuttaman sairausreaktion vaikutusta sioilla. Tässä tutkimuksen osuudessa tarkasteltiin hännän asennon ja liikkeen yhteyttä sian yleiseen ja sairauskäyttäytymiseen. Tutkimuksella haluttiin saada lisätietoa hännän asennon ja liikkeen merkityksestä sikojen hyvinvoinnin tarkastelussa. Tutkimuksen hypoteesina oli, että siat pitävät häntäänsä ylhäällä ja heiluttavat häntää ollessaan terveitä ja positiivisessa mielentilassa, ja sikojen sairastuessa hännän alhaalla pitäminen lisääntyy ja hännän liike vähenee. Tutkimus tehtiin yhteensä 78 sialla. Karsinoita oli 13 ja jokaisessa karsinassa oli kuusi sikaa, neljä imisää ja kaksi leikkoa. Saman karsinan sisällä jokaiselle imisälle injisoitiin eri injektioyhdistelmää. Yksi sai suolaliuosta (SS), toinen ketoprofeenia ja suolaliuosta (KS), kolmas LPS:a ja suolaliuosta (LS) ja neljäs LPS:a ja ketoprofeenia (KL). Karsinoita videoitiin vuorokauden ympäri neljänä päivänä, ja videoilta katsottiin sikojen käyttäytymistä, asentoa, sijaintia karsinassa sekä hännän asentoa ja liikettä. Videoita katsottiin puolen tunnin ajalta, ja merkinnät kerättiin kahden minuutin välein, kun vähintään kolme kuudesta siasta oli aktiivisena. Tutkimuksessa havaittiin yhteys hännän liikkeen ja käyttäytymisen välillä. Hännän liike lisääntyi sikojen leikkiessä ja ollessa kontaktissa toisen sian kanssa. Hännän asennon ja käyttäytymisen välillä ei nähty yhteyttä. SS ja KS sioilla käyttäytyminen erosi eri päivinä merkitsevästi, injektiopäivänä sian aktiivisuus lisääntyi. Hännän asennossa ei nähty merkitsevää eroa SS sioilla, KS sioilla häntää pidettiin injektiopäivänä ja sen jälkeen vähemmän alhaalla. SS eikä KS sioilla ei nähty eroa hännän liikkeessä päivien välillä. KL sioilla aktiivisuus laski injektiopäivänä, mutta hännän asennossa tai liikkeessä ei havaita merkitsevää eroa eri päivinä. LS sioilla aktiivisuus laski, siat pitivät häntäänsä enemmän alhaalla ja hännän liike väheni injektiopäivänä. Tulokset eivät vastaa täysin tutkimushypoteesia. Tutkimuksessa kontakti toiseen sikaan piti sisällään tappelemisen ja hännän purennan, joten ei voida sanoa hännän heiluttamisen liittyvän vain positiiviseen käyttäytymiseen. Tulokset viittaavat hännän liikkeen liittyvän ennemmin sosiaaliseen käyttäytymiseen kuin positiiviseen käyttäytymiseen. Videoilta havaintojen teko oli haasteellista. Hännän alhaalla pitäminen oli vaikea havainnoida, ja havaintoja saattaa tämän vuoksi puuttua. Lisäksi tappelemisen ja leikkimisen erottaminen oli vaikeaa kaksiulotteiselta videolta. Tutkimuksessa olisi voinut laajentaa havaintoja, ja havainnoida lisäksi esimerkiksi hännän heiluttamisen kestoa ja intensiteettiä. Tuloksia voidaan hyödyntää tulevissa tutkimuksissa sian hännän asennon ja liikkeen merkityksestä. Mitä enemmän ymmärretään, esimerkiksi millainen hännän heilutus tai hännän asento liittyy alkavaan hännänpurentaan, sitä paremman työkalun tilallinen saa sikojen hyvinvoinnin tarkkailuun.

HBS (hemorrhagic bowel syndrome) on viime vuosina yleistynyt nautojen suolistosairaus. Sille on kirjallisuudessa useita eri nimiä, kuten hemorraginen jejuniitti, jejunal hemorrhage syndrome (JHS), jejunal hematoma ja intraluminal intestinal hemorrhage syndrome. Sairauden tarkka määritelmä on edelleen epäselvä, mutta siihen liittyy äkillinen ja voimakas verenvuoto ohutsuolessa. Saatavilla oleva tieto on hajanaista ja yksittäiset lähteet voivat antaa voimakkaastikin toisistaan poikkeavan kuvan sairaudesta. Vaihtelevien nimitystenkin vuoksi tiedonhaku aiheesta ei ole aina helppoa ja eläinlääkärin voi olla vaikeaa muodostaa sairaudesta sellainen yhtenäinen ja ajantasainen käsitys, joka auttaisi sen tunnistamisessa ja hoidossa käytännön työssä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on koota tämänhetkinen aihetta käsittelevä tieto yhtenäiseksi ja suomenkieliseksi kokonaisuudeksi. Sairaus raportoitiin ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa vuonna 1991, ja sen jälkeen sitä on todettu ympäri maailmaa. Suomessa sairaus raportoitiin ensimmäisen kerran vuonna 2008. Aiheuttajaksi on epäilty klostridibakteereja, hometoksiineja, shiga-toksiinia tuottavaa Escherichia colia, pilaantunutta rehua, energiapitoista ja vähäkuituista rehua ja korkeaan maidontuotantoon pyrkiviä olosuhteita. Mitään yksittäistä taudinaiheuttajaa ei olla kuitenkaan saatu osoitettua varmasti. Sairaus alkaa usein hyvin äkillisesti eikä oireita välttämättä ehditä havaita ennen kuolemaa. Oireet johtuvat yleensä verenhukasta, verihyytymän aiheuttamasta suolitukoksesta tai suolen seinämän vaurioitumisesta. Mahdollisia oireita voivat olla laajentunut vatsaontelo, syömättömyys tai huonosyöntisyys, alentunut maidontuotanto, ulosteen määrän väheneminen, veriuloste ja vatsaontelokipu. Usein diagnoosi voidaan varmistaa vasta laparotomiassa tai raadonavauksessa. Niissä yleisin löydös on selvästi rajautuva tummanpunainen tai violetti ohutsuolen osa, jossa todetaan verenvuotoa. Sairautta voidaan hoitaa konservatiivisesti tai leikkauksella. Parhaat tulokset on saatu riittävän varhaisessa vaiheessa toteutetulla leikkaushoidolla. Kolmesta leikkaustekniikasta ensisijainen menetelmä on suolen hierominen oikeanpuoleisessa laparotomiassa verihyytymän hajottamiseksi. Ennuste on yleensä heikko, mutta sairaalaolosuhteissa on päästy myös kohtalaisiin ennusteisiin. Kirjallisuuskatsauksessa havainnollistuu aiheen monimutkaisuus ja siihen liittyvän yhtenäisen tutkimustiedon puute. Sairauden aiheuttajista, altistavista tekijöistä, hoitokeinoista ja ennusteesta on saatu hyvin vaihtelevia ja toisistaan eroavia tuloksia. Varmaa ja käytäntöön sovellettavissa olevaa tietoa on vielä hyvin vähän. Raadonavausten ja diagnoosiin pyrkivien leikkausten hyöty korostuu niin tähän kuin muihinkin nautojen sairauksiin liittyvän tiedon kartuttamisessa. Lisätutkimukselle on ehdottomasti tarvetta.

Hepatiitti E -virus (HEV) on yksijuosteinen RNA-virus. Virus kuuluu Hepeviridae heimoon ja Orthohepevirus A -lajiin. Lajin seitsemästä genotyypistä neljä kykenee infektoimaan ihmisiä. HEV-1 ja HEV-2 ovat ihmisspesifisiä, kun taas HEV-3 ja HEV-4 zoonoottisia. Zoonoottisen HEV-3:n määrä on lisääntynyt Euroopassa. Pääreservuaarina toimivat siat, ja ihmiset saavat tartunnan yleensä syömällä raakaa tai huonosti kypsennettyä sianlihaa tai -maksaa. Suomalaisilla tuotantosioilla tiedetään esiintyvän hepatiitti E -infektioita yleisesti. Vasta-aineita on löydetty yli 80 %:lla teurastusikäisistä sioista. Sioilla tauti on oireeton, ja useimmiten siat saavat tartunnan 2–4 kuukauden iässä. Perusterveillä ihmisillä infektio on yleensä oireeton tai lieväoireinen. Jos immuniteetti on heikentynyt, voi infektio johtaa krooniseen maksatulehdukseen ja vakavaan maksan vajaatoimintaan. Viruksen esiintyvyyttä on selvitetty teurastusikäisillä sioilla, koska viruksella kontaminoitunut elintarvike toimii tartunnan lähteenä ihmisille. Euroopassa hepatiitti E -viruksen esiintyvyys sian maksoissa vaihtelee 3 %:n ja 75 %:n välillä. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää hepatiitti E -viruksen esiintyvyys suomalaisilla teurasikäisillä sioilla osoittamalla viruksen nukleiinihappo maksakudoksesta reaaliaikaisella käänteiskopiointi (RT) -PCR menetelmällä. RT PCR monistaa spesifisesti viruksen RNA:sta käänteiskopioitua kohdesekvenssiä. Oletuksena oli, että viruksen esiintyvyys on Suomessa alhaisempi muihin Euroopan maihin verrattuna. Tutkimuksessa analysoitiin 47 teurastamolta saatua sianmaksaa. Maksat pyrittiin keräämään eri lihasikaloista tulleilta sioilta. Analysoinnissa kontrollina toimi sisäinen mengovirus. Maksakudos (100mg) homogenisoitiin maksasolujen hajottamiseksi ja viruksen vapauttamiseksi. Homogenaatille suoritettiin RNA eristys, jossa viruksen proteiinikuori hajoaa, RNA vapautuu ja sitä puhdistetaan. Lisäpuhdistus tehtiin inhibitoristen aineiden poistolla. Näytteestä osoitettiin HEV:n ja kontrolliviruksen perimä spesifisiä alukkeita ja koetinta käyttäen. Kahdessa maksassa esiintyi hepatiitti E -viruksen RNA:ta (esiintyvyys 4,3 %). Tulosten perusteella Suomessa teurasikäisillä sioilla esiintyy hepatiitti E-infektioita ja esiintyvyys on eurooppalaista keskivertoa pienempi. Virus leviää yksilöstä toiseen muun muassa ulostekontaminaation kautta, joten sikojen kanssa työskentelevät sikatilalliset, eläinlääkärit ja teurastamotyöntekijät kuuluvat tartunnan riskiryhmään. Tartunnan välttämiseksi käsihygienia nousee avainasemaan. Tulokset viittaavat siihen, että hepatiitti E - viruksella kontaminoituneet sianmaksaa tai -lihaa sisältävät elintarvikkeet ovat harvinaisia, mutta tartunnan mahdollisuus on todellinen. Kuluttajien kannalta hyvä keittiöhygienia ja riittävä lihan kypsennys ovat tärkeitä tekijöitä tartunnan ehkäisemisessä. Henkilöiden, joiden immuniteetti on heikentynyt, tulisi välttää elintarvikkeita, joissa sianlihaa ei ole käsitelty riittävällä kuumennuksella. Tuoreen tutkimuksen mukaan vähintään yhden minuutin kuumennusjakso yli 80 °C:ssa inaktivoi viruksen, joten kyseisen lämpötilan saavuttaminen kaikkialla lihassa on suositeltavaa. Jatkotutkimuksia tarvitaan hepatiitti E -viruksen esiintyvyyden selvittämiseksi sianlihassa.

Lagotto romagnolo (LR) -koirarodulla esiintyy useita neurologisia sairauksia, joiden neuropatologiset muutokset tunnetaan. Hermosolujen sisäisten inkluusiokappaleiden yhteyttä sairauksiin sekä oireiluun ei tunneta. Ihmisillä aivokudoksen hermosolujen sisäiset proteiinikertymät, eli inkluusiokappaleet, ovat neuropatologisesti tyypillisiä tietyille hermostorappeumasairauksille. Inkluusiokappaleiden ajatellaan aiheuttavan hermosolujen toimintahäiriötä, jolloin hermosolut päätyvät ohjelmoituun solukuolemaan. Tämä aiheuttaa aivoalueiden rappeutumisen ja hermostolliset oireet. Toisaalta inkluusiokappaleiden on myös epäilty suojaavan soluja väärin laskostuneen proteiinin vaikutuksilta ja hidastavan aivojen rappeutumismuutoksia. Lisensiaatintutkielman kirjallisuuskatsaukseen on kerätty tietoa ihmisillä ja koirilla esiintyvistä hermosolujen sisäisistä, ei- infektiivisistä inkluusiokappaleista, niiden merkityksestä hermostorappeumasairauksien kehittymiseen sekä kliinisten oireiden ja rappeutuvien aivoalueiden välisestä yhteydestä. Tutkimusosuuden tavoitteena on selvittää, onko LR-koirien hermostollisten oireiden ja näiden inkluusiokappaleiden välillä yhteys ja eroaako hermostollisesti oireilleiden inkluusiokappalemäärä oireettomien inkluusiokappalemäärästä. Tutkimushypoteesi on, että hermostollisesti oireilevilla LR-koirilla hermosolujen sisäisiä inkluusiokappaleita on enemmän. Tutkimuksella tuotetaan lisää tietoa LR-koirilla esiintyvistä inkluusiokappaleista. Aineistona oli Helsingin Yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan patologian ja parasitologian oppiaineen LR-koirien ruumiinavaustutkimusten yhteydessä otetut histologiset aivoleikkeet vuosilta 2012–2018. Tutkimukseen hyväksyttiin näytteiden laadun sekä koirien esitietojen perusteella yhteensä 23:n koiran leikkeet isoaivoista, väli- ja keskiaivoista, pikkuaivoista sekä ydinjatkoksesta yhteensä yhdeksältä alueelta, jotka mikroskopoitiin inkluusiokappaleiden varalta (kyllä/ei). Hermosolujen sisäisten inkluusiokappaleiden esiintymistä verrattiin esitietojen hermostolliseen oireiluun. Näistä 23:sta koirasta valittiin kuusi oireillutta ja kuusi oireetonta naaraskoiraa inkluusiokappalemäärien vertailuun kuvaamalla samat aivoalueet mikroskooppikameralla, kunnes saavutettiin 100 hermosolua per tutkittu alue. Kuvista laskettiin inkluusiokappaleet. Suurimmalla osalla koirista havaittiin inkluusiokappaleita eri puolilla aivoja (19/23 kpl). Oireettomista koirista inkluusiokappaleita oli 87 %:lla (13/15) ja oireilleista 75 %:lla (6/8). Inkluusiokappaleiden esiintymisen ja oiretaustan välillä ei havaittu assosioitumista (p=0,589). Tutkittaessa 23 koiraa havaittiin inkluusiokappaleita motorisella aivokuorella vain oireettomilla koirilla; oireettomuuden ja inkluusiokappaleiden välillä todettiin tilastollisesti merkitsevä yhteys (p=0,007), joka monivertailukorjauksen jälkeen tulkittiin edelleen merkitseväksi (p=0,056). Kuuden oireilleen ja oireettoman LR-koiran inkluusiokappalemäärien (oireilleilla 132 ja oireettomilla 302 inkluusiokappaletta) ero ei ollut merkitsevä (p=0,310). Aivoaluekohtaisten inkluusiokappalemäärien erot näiden kahden ryhmän välillä eivät olleet merkitseviä. Tulosten mukaan inkluusiokappaleita voi esiintyä LR-koiralla oiretaustasta riippumatta. Oireettomilla inkluusiokappaleita oli enemmän ja yleisemmin kuin oireilleilla, mikä on vastoin tutkimushypoteesia. Näiden tulosten sekä kirjallisuuden valossa LR- koirilla havaitut inkluusiokappaleet voisivat olla hermosoluja suojaavia, jolloin aivoja rappeuttavat muutokset ja hermostollisten oireiden alkaminen viivästyisivät tai estyisivät. Tutkimuksessa saatuja tuloksia ei voida yleistää Suomen lagottopopulaatioon, sillä otoskoko oli pieni eikä se ollut satunnaisotanta.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa selvitetään, millaisia taudinpurkauksia hevosen herpesvirus on aiheuttanut Suomessa ja Euroopassa. Tarkoituksena on myös kuvailla hevosen herpesvirusten taudinaiheutuskykyä, hevosten saamia oireita, sairastuneiden hevosten hoitovaihtoehtoja, erotusdiagnostiikkaa, diagnosointia sekä taudinpurkausten esto- ja kontrollointimenetelmiä. Hevosilla tavataan maailmanlaajuisesti viittä eri herpesvirusta, joista kolme kuuluu alfaherpesviruksiin ja kaksi gammaherpesviruksiin. Gammaherpesviruksien EHV-2:n ja EHV-5:n (EHV = equine herpesvirus) aiheuttamat infektiot ovat yleensä oireettomia, mutta näiden on epäilty aiheuttavan myös yksittäisten hevosten systeemisiä sairauksia. Alfaherpesviruksiin kuuluva EHV-4 aiheuttaa pääasiassa hengitystieoireita nuorilla hevosilla, mutta EHV-1 aiheuttaa hengitystieoireiden lisäksi luomisia, vastasyntyneiden varsojen kuolemia sekä vaihtelevia neurologisia oireita, joista vakavimmat johtavat hevosen menehtymiseen. EHV-1 ja EHV-4 voivat aiheuttaa yksittäisten hevosten sairastumisten lisäksi laajojakin taudinpurkauksia, joissa taloudelliset menetykset nousevat suuriksi. Astumaihottumaa aiheuttava EHV-3 kuuluu myös alfaherpesviruksiin, mutta tauti on keinosiemennyksen myötä harvinaistunut. Hevosen herpesvirus tarttuu sierain-, suu- ja sukupuolieritteiden välityksellä suorassa kontaktissa, pisaratartuntana tai kontaminoituneiden välineiden avulla. Herpesvirukset voivat aiheuttaa latentteja eli piileviä infektioita, jolloin virus on piilossa isännän immuunipuolustukselta solujen sisällä. Hevosen herpesviruksen ajatellaan olevan latenttina lymfosyyteissä tai kolmoishermon hermosolmussa, mutta latentin infektion tarkkaa mekanismia ei tunneta. Latentti virus saattaa aktivoitua ja lisääntyä uudelleen esimerkiksi stressin seurauksena, jolloin virusta erittyy sierainlimaan. Useimmiten isäntä ei itse sairastu latentissa infektiossa, mutta kontaktissa olevat muut hevoset voivat altistua virukselle ja saada näkyviä oireita. Taudinpurkauksia torjutaan tarttuvia tauteja ehkäisevien toimintatapojen avulla sekä kaikkien tilan hevosten säännöllisillä rokotuksilla. Hevosen herpesvirusrokotteet on rekisteröity suojaamaan hengitystieoireilta sekä luomisilta, mutta rokotteet eivät anna täydellistä tai pitkäkestoista suojaa. Taudinpurkauksessa on tärkeää epäillä herpesvirusta ajoissa, ottaa diagnostiset näytteet, asettaa tila karanteeniin ja ryhtyä muihin taudin leviämisen estäviin toimenpiteisiin. PCR- ja vasta-ainetutkimusten avulla diagnoosi varmistuu nopeasti, ja näiden tutkimusmenetelmien sekä hevosten tarkkailun ja lämmön mittausten avulla voidaan selvittää virukselle altistuneet hevoset. Karanteeni voidaan purkaa, kun hevoset eivät ole oireilleet 28 päivään. Herpesvirusinfektioiden hoito on lähinnä oireenmukaista tukihoitoa. Pidemmän aikaa makuulla olevan hevosen tai muulla tavoin vakavasti neurologisesti oireilevan hevosen ennuste on huono ja lopetus on tällöin suotavaa. Löytyneet raportoidut taudinpurkaukset olivat kaikki EHV-1-viruksen aiheuttamia. Hevosen herpesvirusten tarkkaa prevalenssia ei Suomessa tiedetä, mutta todennäköisesti taudinpurkaukset, ja varsinkin neurologisia oireita aiheuttavien herpesvirusten aikaansaavat taudinpurkaukset, tulevat yleistymään Suomessakin, sillä näin on jo käynyt muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Hevosen kivun tunnistaminen on välttämätöntä sairauksien havaitsemiseksi ja hevosen hyvinvoinnin takaamiseksi. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on koota tietoa hevosen kipuun liittyvistä käyttäytymistavoista ja kasvonilmeistä sekä vertailla niiden etuja ja rajoitteita kivun tunnistamisessa. Hevosen kipuun on yhdistetty suuri määrä käyttäytymismuutoksia, jotka liittyvät hevosen liikkumiseen, asentoon, aktiivisuuteen tai vuorovaikutukseen ympäristön ja ihmisten kanssa. Jotkin havaitut käyttäytymistavat, kuten pään heiluttaminen, ovat tarkasti määriteltyjä yksittäisiä tapahtumia, kun taas esimerkiksi apaattisuus kuvaa koko hevosen olemusta. Kivun sijainti, kesto ja voimakkuus voivat vaikuttaa kivuliaan hevosen käyttäytymiseen. Kivun voimakkuuden arvioimista varten on kehitetty erilaisia kipuasteikkoja. Niiden avulla hevosesta tehdyt havainnot pisteytetään sen mukaan, kuinka voimakkaaseen kipuun niiden oletetaan viittaavaan. Kipuasteikoissa käytetään hevosen käyttäytymistä, kasvonilmeitä, fysiologisia muuttujia tai erilaisia yhdistelmiä näistä. Suuri osa asteikoista on kehitetty vain tietyn sairauden tai toimenpiteen aiheuttaman kivun arvioimiseen, ja näyttö niiden todellisesta kyvystä erottaa kivun eri voimakkuuksia on vähäistä. Hevosen kivun tunnistaminen kasvonilmeiden perusteella on kohtalaisen uusi tutkimuskohde. Kivuliaan hevosen kasvonilme muodostuu tyypillisestä korvien asennosta sekä silmien, sierainten ja turvan muodosta. Kasvonilme vaikuttaa olevan riippumaton kivun laadusta ja sijainnista. Hevosen käyttäytymisen ja ilmeiden havainnointi on yksinkertaista eikä vaadi erityisiä välineitä, joten se on mahdollista myös hevosenomistajille ja harrastajille. Kivun arviointi käyttäytymisen tai kasvonilmeiden perusteella on luotettavampaa kuin fysiologisten muuttujien määrittäminen, ja saadut tulokset ovat paremmin toistettavissa kuin henkilökohtaiseen kokemukseen pohjautuvat arviot. Monet tekijät kuitenkin vaikeuttavat hevosen kivun tunnistamista. Kipu on hevosen yksilöllinen kokemus, joten sen arviointi ulkoisten merkkien perusteella on aina epätarkkaa. Tutkimustulosten soveltamista käytäntöön rajoittaa erilaisten kivuliaiden tilojen suuri määrä, yksilöllinen vaihtelu hevosten välillä ja havainnointiin käytettävissä oleva aika. Etenkin lievän tai kroonisen kivun tunnistaminen on vaikeaa, sillä niihin liittyvät merkit ovat hienovaraisia ja niistä on hyvin heikosti tutkimustietoa.

Hevosen nivelruston arviointikeinoista, ja erityisesti biokemiallisten merkkimolekyylien yhteydestä nivelruston tilaan, ei ole ajantasaista suomenkielistä katsausta. Tämän kirjallisuus-katsauksen tarkoituksena on kartoittaa hevosen nivelrustovaurion diagnosoinnissa käytettyjä ja siihen soveltuvia menetelmiä. Työssä pohditaan eri menetelmien kykyä arvioida nivelrustoa painottaen kliiniskemiallisia tutkimuksia, jotka voivat olla nivelruston tilan arvioinnissa kuvantamismenetelmiä informatiivisempia. Nivelrusto vaurioituu helposti, ja nivelrustovauriot ovat hevosilla yleinen elämänlaatuun ja käyttöarvoon vaikuttava ongelma. Nivelrustovaurion varhainen toteaminen parantaa huomattavasti hoitomahdollisuuksia, mutta yleisesti käytössä olevilla menetelmillä varsinkin alkavien muutosten diagnosoiminen on vaikeaa. Tarvetta olisi etenkin ei-kajoaville menetelmille. Nivelpinnat ovat kuvantamiskohteena vaikeita. Etenkin nivelruston arvioiminen kuvantamalla on rajallista, ja arvio perustuu usein nivelen kokonaismuutoksista tehtyihin päätelmiin. Nivelsairauden diagnosoinnin ohella joillain kuvantamismenetelmillä voidaan arvioida myös nivelrustoa. Kuvantamismenetelmien rinnalle on pyritty kehittämään biokemiallisia menetelmiä, jotka perustuvat nivelen muuttuneeseen aineenvaihduntaan ja mittaavat molekyylipitoisuuksien ja entsyymiaktiivisuuksien muutoksia nivelnesteessä, veressä ja virtsassa. Viime vuosina on löydetty lukuisia lupaavia merkkimolekyylejä, jotka ovat yhteydessä nivelsairauksiin tai suoraan nivelrustovaurioon. Yleisesti käytössä olevilla menetelmillä nivelrustovaurio voi jäädä huomaamatta. Omat rajoitteensa on myös magneettikuvantamisella ja tietokonetomatografialla, vaikka ne ovat röntgenkuvantamista tarkempia. Kehitteillä olevista uusista kuvantamismenetelmistä erityisesti akustinen emissiotekniikka voi tulevaisuudessa parantaa varhaisempaa diagnosointia. Lupaavia uusia biologisia merkkimolekyylejä ovat erityisesti nivelruston hajoamisen yhteydessä syntyvät uudisrakenteet ja niveltulehdukseen liittyvät säätely-RNAt. Merkkimolekyylien pitoisuuksiin ja aktiivisuuteen liittyy kuitenkin useita muuttujia, joista ei vielä tiedetä tarpeeksi, jotta merkkimolekyyliä voisi hyödyntää potilastyössä hevospraktiikassa. Yhdistämällä eri menetelmiä voisi mahdollisesti päästä tarkempaan diagnoosiin. Eläinlääkärin on hyvä tiedostaa käytännön työssään, että nivelrustovauriota ei voida välttämättä sulkea pois ainakaan kliinisten oireiden tai röntgenkuvantamisen ja ultraäänen perusteella.

Osteokondroosi on yksi yleisimmistä hevosilla esiintyvistä nivelsairauksista ja merkittävin nivelensisäisten irtopalojen aiheuttaja. Sairaus on taustasyiltään monitekijäinen eli sen ilmenemiseen vaikuttavat sekä geenit että useat ympäristötekijät. Osteokondroosia esiintyy laajasti eri rotuisilla hevosilla. Kaikkein yleisimmin sairautta tavataan lämminverisillä, täysiverisillä ja puoliverisillä hevosroduilla. Tämä tutkielma on kirjallisuuskatsaus hevosen nivelensisäisiin irtopaloihin ja erityisesti osteokondroosiin niiden aiheuttajana. Katsauksen tarkoituksena on koota yhteen tämänhetkinen tieto hevosen osteokondroosin etiologiasta, esiintyvyydestä, patogeneesista, kliinisestä kuvasta, diagnostiikasta, hoidosta, ennusteesta ja ennaltaehkäisystä keskittyen kliiniseen näkökulmaan. Nivelensisäisiä irtopaloja seulotaan rutiininomaisesti röntgentutkimuksilla etenkin ravihevospopulaatiosta ennen hevosten kilpauraa. Röntgenseulontaa tehdään yleisesti myös esimerkiksi ostotarkastusten yhteydessä. Kaikki nivelensisäiset irtopalat eivät kuitenkaan ole seurausta osteokondroosista. Osteokondroosilla tarkoitetaan vaurioita, jotka ovat seurausta endokondraalisen eli rustosyntyisen luutumisen häiriöstä. Luutumisen häiriön taustalla on kasvuruston paikallinen verisuonituksen epäonnistuminen, joka johtaa ruston hapenpuutteeseen ja kuolioitumiseen. Nivelesisäisiä irtopaloja voi osteokondroosin lisäksi syntyä esimerkiksi traumaattisen murtuman seurauksena. Ligamenttien kiinnityskohtien avulsiomurtumia esiintyy erityisesti vuohisnivelen alueella. Kliinisesti osteokondroosipotilaiden tyypillisin oire on sairaan nivelen täyttyminen. Sairaus voi aiheuttaa myös ontumaa vaurion vakavuusasteesta riippuen. Diagnoosi tehdään useimmiten röntgentutkimuksella. Lisäksi diagnostiikassa voidaan hyödyntää myös ultraäänitutkimusta ja muita kuvantamismenetelmiä. Osteokondraaliset irtopalat hoidetaan useimmiten kirurgisesti niveltähystyksen avulla. Tähystyksessä irtopala poistetaan, vauriokohta puhdistetaan ja nivel huuhdellaan. Osteokondroosi on yksi yleisimmistä kirurgiaa vaativista tuki- ja liikuntaelimistön sairauksista hevosilla. Hevosen käyttötarkoituksesta sekä vaurion vakavuudesta riippuen sairautta voidaan hoitaa myös konservatiivisesti. Konservatiivinen hoito koostuu useimmiten kipulääkityksestä ja kontrolloidusta liikunnasta. Ennusteeseen vaikuttavia tekijöitä ovat vaurion sijainti ja laajuus, oireiden voimakkuus ja hevosen käyttötarkoitus. Pääosin ennuste urheilukäyttöön palaamiselle on kirurgisen hoidon jälkeen hyvä tai erinomainen. Vakavat vauriot voivat hoitamattomana aiheuttaa niveleen tulehdustilan, jonka seurauksena niveleen voi kehittyä ajan kuluessa nivelrikko.