Browsing by master's degree program "Sosiaalitieteiden maisteriohjelma"

Kuolema on aihe, jota on tutkittu suomalaisen sosiaalityön näkökulmasta hyvin vähän. Kuolemaan liittyy kuitenkin monia ilmiöitä, joita sosiaalityön asiakastyössä väistämättä kohdataan. Sosiaalityöntekijä saattaa olla tekemissä esimerkiksi kuolemaa lähestyvän tai kuolemantoiveita esittävän asiakkaan kanssa, kohdata asiakkaansa kuoleman, hoitaa vainajan asioita tai työskennellä ihmisten kanssa, jotka ovat menettäneet läheisensä kuoleman seurauksena. Tässä tutkielmassa lähestytään kuoleman tematiikkaa käsittelemällä kuoleman kohtaamista gerontologisessa sosiaalityössä. Tutkielmassa selvitetään miten kuolema ilmenee ja miten sitä käsitellään gerontologisen sosiaalityön asiakastyössä. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, millaisena sosiaalityöntekijät kokevat omat valmiutensa kohdata kuoleman teemoja työssään. Tutkielman näkökulma on sosiaalityöntekijöiden kokemuksissa. Tutkielma on luonteeltaan laadullinen tutkimus, jonka aineisto on kerätty haastattelemalla viittä gerontologisen sosiaalityön sosiaalityöntekijää puolistrukturoidun teemahaastattelun menetelmällä. Haastatteluaineisto on analysoitu osittain aineistolähtöisen ja osittain teoriaohjaavan sisällönanalyysin otteella. Haastatteluaineiston perusteella gerontologisen sosiaalityön asiakastyössä kuolema ilmenee pääasiassa kolmen eri teeman kautta. Nämä teemat ovat asiakkaan oma kuolema, asiakkaan itsetuhoisuus sekä asiakkaan läheisten kuolema. Sosiaalityöntekijät arvioivat kuolemaan liittyvien ilmiöiden olevan työssä usein luonnollisesti läsnä, sillä kuolema on osa heidän asiakaskuntaansa kuuluvien ikääntyvien ihmisten elämäntodellisuutta. Kuolema ei kuitenkaan ole työn ydintä eikä siihen liittyviä asioita tule vastaan usein. Gerontologisen sosiaalityön sosiaalityöntekijät tiedostavat ja tunnistavat tästä huolimatta tämän tematiikan osana työtään. Konkreettisesti sosiaalityöntekijät työskentelevät kuoleman teemojen kanssa asiakastyössään esimerkiksi puhumalla asiakkaan kanssa kuolemasta ja kuolemansurusta, auttamalla itsetuhoista asiakasta, tukemalla asiakkaan omaisia tai hoitamalla asiakkaan kuoleman jälkeisiä toimenpiteitä. Sosiaalityöntekijöillä on monia valmiuksia kohdata kuolemaa työssään. Kuoleman kohtaamisen valmiuksia hahmoteltaessa gerontologisen sosiaalityön sosiaalityöntekijöillä on havaittavissa tiedollista, taidollista, itsetuntemukseen ja kontekstualisoimiseen liittyvää kompetenssia. Kuoleman kohtaamista asiakastyössä tukevat myös työntekijän työympäristö ja työyhteisön tuki. Näistä eri osa-alueista muodostuu työntekijän kuolemakompetenssi, jonka voidaan käsittää sisältävän erilaiset kuoleman kohtaamisen ulottuvuudet. Sosiaalityöntekijöillä on monista kuoleman kohtaamisen valmiuksistaan huolimatta toiveita kehittää omaa työskentelyään kuolemaan liittyvien työtehtävien parissa. Ottaen huomioon kuoleman aihealueen vähäisen ilmenemisen sosiaalityön tutkimus-, koulutus- ja työn kehittämisen kentällä niin maassamme kuin kansainvälisestikin, tämän tutkielman päätelmänä on, että kuoleman tematiikkaan ja sen kohtaamiseen olisi hyvä kiinnittää sosiaalityössä nykyistä enemmän huomiota.

Tutkielma on sosiologisesti kehystetty laadullinen kuvaus kuudesluokkalaisten lasten kännyköiden käytön yhteydestä sosiaaliseen koheesioon heidän vertaissuhteissaan. Se ammentaa uudesta lapsuuden sosiologiasta, jolla pyritään tuomaan lasten omat äänet kuuluviin. Aineisto tutkimusta varten kerättiin fokusryhmähaastatteluilla ja koostuu viidestä haastattelusta, joihin osallistui yksi luokallinen oppilaita, yhteensä 28 lasta. Aineistoa analysoitiin laadullisella teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä ja sitä lähestyttiin faktanäkökulmasta. Tutkimukselle keskeisiä näkökulmia ja käsitteitä ovat rituaalit, autonomia (erityisesti suhteessa aikuisiin), faattinen vuorovaikutus, yhdistetty läsnäolo ja maaninen yhdistyneisyys, ja sen teoreettinen viitekehys pohjautuu erityisesti Richard Lingin ajatuksiin kännyköiden ja sosiaalisen koheesion välisestä yhteydestä. Analyysin pohjalta tutkimuksessa päädytään siihen, että kännyköiden ja sosiaalisen koheesion välistä yhteyttä voidaan kuvailla kahdeksan eri teeman kautta. Neljä näistä teemoista liittyy siihen, kuinka kännykät tukevat sosiaalisen koheesion rakentumista lasten vertaissuhteissa. Kännykät tukevat sosiaalista koheesiota lasten vertaissuhteissa siten, että niiden kautta lasten on mahdollista kommunikoida tilassa, johon aikuisilla ei ole pääsyä. Lisäksi ne mahdollistavat faattisen vuorovaikutuksen muotoja sekä rituaaleja, jotka tukevat koheesiota. Kännykät myös mahdollistavat koheesiota ylläpitäviä yhdessä tekemisen ja muistojen luomisen muotoja. Tutkielmassa kännyköiden yhteyttä sosiaalisen koheesion hiipumiseen havainnollistetaan myös neljän teeman kautta. Selkeimmin tämä yhteys tulee näkyväksi siinä, ettei kaikilla luokan oppilailla ole pääsyä kännykkävälitteiseen kommunikaatioon, jolla koheesiota rakennetaan. Lisäksi kännykät ovat uhka sosiaaliselle koheesiolle sen takia, että kännykkävälitteisen vuorovaikutuksen tempo on joillekin lapsille liian nopea ja sen sisältö on joillekin luonteeltaan liian faattista. Kännykät ovat yhteydessä sosiaalisen koheesion hiipumiseen myös uusien kiusaamisen muotojen kautta. Tutkielmassa tuodaan myös esille, että kännyköiden ja lasten vertaissuhdekoheesion välisessä yhteydessä on jossain määrin havaittavissa sukupuolittuneisuutta sekä tyttö- ja poikatapaisuuksia. Lisäksi tutkielmassa kuvaillaan, millä tavoin lasten kännykkävälitteiset sosiaalisen koheesion työstämisen muodot voivat olla yhteydessä kaupallisiin prosesseihin ja yritysten voitontavoitteluun. Kännykkäsovelluksista tutkimuksessa nousevat erityisesti esille WhatsApp ja Tellonym.

Itsemurha on kiistanalainen ja tabuluontoinen, ristiriitaisia tunteita herättävä aihe yhteiskunnassamme. Itsemurhaan sekä itsemurhan tekijään kohdistuu monia myyttejä, stereotypioita ja stigmatisoivia asenteita. Kirjallisuudessa on esitetty, miten itsemurha näyttäytyy länsimaisessa kulttuurissa vahvasti itsekkäänä tekona ja miten sen tekijä näyttäytyy usein negatiivisessa valossa. Itsemurha ja itsetuhoinen käyttäytyminen ovat vaikeita kokemuksia läheisille; arvioiden mukaan yhden ihmisen itsemurha traumatisoi lähipiirissään keskimäärin 6–10 henkilöä. Tutkielman lähtökohtana oli myytti itsemurhan itsekkyydestä sekä samalla kiinnostus ymmärtää, miten itsemurha rakentuu niiden puheissa, joita se on läheisesti koskettanut. Tavoitteena oli selvittää, miten henkilöt, jotka ovat menettäneet läheisensä itsemurhalle tai joiden läheinen on yrittänyt itsemurhaa, kommentoivat itsemurhan itsekkyysmyyttiä sekä minkälaisia asenteita näissä kommenteissa rakentuu. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä oli sosiaalinen konstruktionismi ja relationistinen sosiaalipsykologia. Teoreettis-metodologisena lähestymistapana käytettiin laadullista asennetutkimusta, jonka mukaan asenne käsitettiin argumentaatiossa tunnistettavaksi ilmiöksi, jota tulkitaan ja jäsennellään asennekäsitteen kautta. Tutkimuksen keskeiset tulkintakäsitteet olivat asenne ja subjektipositio. Aineisto koostui neljästä puolistrukturoidusta yksilöhaastattelusta, ja haastateltaville esitettiin väittämä: ”Mielestäni itsemurha on itsekäs teko.” Haastateltavat esittivät itsekkyysväittämään kannattavia ja torjuvia kannanottoja sekä epäsuoran kannattavan ja kritisoivan kannanoton. Näiden kannanottojen pohjalta analysoitiin yhteensä 6 asennetta. Asenteiden esittäminen mahdollistui haastateltaville erilaisiin subjektipositioihin (läheisen positio, itsetuhoisen henkilön positio sekä kriittisen ulkopuolisen positio) asettumalla ja positioita vaihtamalla. Samoista subjektipositioista käsin esitettiin myös vastakkaisia asenteita. Puolet haastateltavista kannatti itsemurhien itsekkyysmyyttiä toisen puolen kumotessa sen. Itsekkyys rakentui myyttiä kannattaneiden asenteissa laadullisesti erilaiseksi sen mukaan, mistä positiosta käsin haastateltava käsitteli aihetta. Myytin torjuneiden asenteissa itsemurha rakentui seuraukseksi mielenterveyden häiriöstä, itsetuhoisen ihmisen positiosta ”palvelukseksi” läheiselle sekä yksilön oikeudeksi. Kriittisen näkökulman yhteydessä arvottaminen itsessään rakentui negatiiviseksi ja kritisoitavaksi asiaksi. Itsemurha rakentui kaikkien haastateltavien puheessa epätoivottavaksi seuraukseksi riippumatta sitä, vastustiko vai kannattiko haastateltava itsekkyysmyyttiä. Merkittävää oli, etteivät haastateltavat pelkästään arvottaneet itsemurhia, vaan arvottaminen laajeni eettisiin kysymyksiin ihmisten oikeuksista ja velvollisuuksista sekä yhteiskuntakritiikkiin liittyen yhteiskunnan puutteellisiin ja virheellisiin representaatioihin itsemurhista ja mielenterveydestä. Lisäksi arvottaminen eteni metatasolle haastatteluväittämän sekä sen taustalla olevan arvomaailman päätyessä kritiikin kohteeksi. Haastateltavat esittivät vastakkaisia näkemyksiä suhteessa itsemurhaan. Osa vetosi ihmisten velvollisuuteen ottaa huomioon tekonsa seuraukset muiden ihmisten perspektiivistä, yksi haastateltava sitä vastoin painotti jokaisen oikeutta saada päättää omasta elämästä, vedoten näin oikeuteen toteuttaa itsemurha. Oman edun tavoittelu rakentui niin itsekkääksi ja kielteiseksi kuin toivottavaksi ja kannustettavaksi asiaksi itsemurhien yhteydessä. Kiinnostavasti itsemurha rakentui seuraukseksi niin muiden edun huomiotta jättämisestä kuin vastakkaisesti sen huomioimisesta. Kokoavasti sanottuna itsemurhien rakentumisessa ei ollut avainasemassa se, mistä positiosta käsin arvottamista tehtiin, vaan merkitystä oli sillä, minkälaisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin haastateltavat vetosivat, minkälaisia syitä teon taustalla nähtiin olevan suhteessa vastuun, egoismin, altruismin ja mielenterveyden kehyksen teemoihin sekä minkälaiseksi itse arvottamisprosessi rakentui. Tutkimus problematisoi itsemurhan rakentumista yksilöllistetyksi ja itsekkääksi teoksi; tällöin itsemurhan tekijän voitiin tulkita olevan vastuussa teostaan ja empatian kokeminen häntä kohtaan voi hankaloitua. Tällöin myös itsemurhien luonne sosiaalisena ilmiönä jää huomiotta. Itsemurhan käsitteellistäminen yksilöllistettynä ilmiönä voi vaikeuttaa läheisen suruprosessia ja itsemurhan tehneeseen tai itsetuhoiseen läheiseen suhtautumista. Tutkimus osoittaa, että sosiaalisen konstruktionismin ja laadullisen asennetutkimuksen lähestymistavat voivat tarjota relevantin ja toimivan lähtökohdan itsemurhien asennetutkimuksen valtavirran rinnalle. Tutkimustulokset voivat auttaa ymmärtämään paremmin itsemurhiin liittyvää arvokeskustelua sekä niitä tapoja, joilla itsemurha rakentui läheisten puheessa heidän ottaessaan kantaa itsemurhan itsekkyysmyyttiin. Samalla tulokset voivat antaa lisää näkökulmia itsemurhan tehneen läheisille tarkoitettujen interventioiden kehittämiseen sekä itsemurhaan liittyvän suruprosessin ymmärtämiseen.

Lapsen osallisuus ja sen toteutuminen eri konteksteissa on aihe, joka herättää ajoittain keskustelua. Lastensuojelussa lapsen osallisuus on yksi merkittävistä teemoista, joka on nostettu esille myös syksyllä 2019 päivitetyssä lastensuojelun laatusuosituksessa. Jokaisella lapsella tulisi olla mahdollisuus oman osallisuuden toteuttamiseen, kuten omien asioiden käsittelyyn osallistumiseen sekä omien mielipiteiden ja ajatusten esille tuomiseen. Koen osallisuuden merkityksellisenä ja tärkeänä asiana lapsen oikeuksien toteutumisen kannalta, jonka vuoksi tarkastelen tutkielmassani lapsen osallisuutta ja sen näkymistä lastensuojelun asiakassuunnitelmissa. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostaa lapsen osallisuus. Tutkielmassa lapsen osallisuutta tarkastellaan lastensuojelun viitekehyksestä käsin. Lapsen osallisuuden toteutumista tutkielmassa tarkastellaan myös erilaisten osallisuuden mallien kautta, joista Nigel Thomasin osallisuuden ulottuvuudet ovat valikoituneet merkittäväksi osaksi tutkielman teoreettista viitekehystä sekä analyysirungon pohjaksi. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten lapsen osallisuus näkyy lastensuojelun sijaishuollon asiakassuunnitelmissa. Tutkielman aineisto muodostuu 30 lastensuojelun asiakassuunnitelmasta, jotka on laadittu huostaanotetuille ja sijaishuoltoon sijoitetuille lapsille. Aineisto pitää sisällään sekä perhe- että laitoshoitoon sijoitettujen eri-ikäisten lasten asiakassuunnitelmia, jotka on laadittu edellisen vuoden aikana. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin keinoin ja analyysirunko on johdettu Thomasin osallisuuden ulottuvuuksista. Analyysirunkoni teemat ovat: lapsen osallistuminen suunnitelman laatimiseen, lapsen tilanteen kuvaus, lapsen osallistuminen tavoitteiden asettamiseen ja arviointiin, lapsen omien ajatusten ja mielipiteiden esille tuominen, lapsen mahdollisuus saada tukea osallistumiseen sekä lapsen mahdollisuus omiin päätöksiin. Lapsen osallisuuden rakentuminen lähtee liikkeelle siitä, osallistuuko hän oman asiansa käsittelyyn ja asiakassuunnitelman laadintaan vai ei. Aineistoni lapsista 19/30 on osallistunut asiakassuunnitelman laadintaan. Osallistuessaan oman asiakassuunnitelmansa laadintaan lapset ovat saaneet itse kertoa omasta arjestaan sekä osallistua tavoitteiden asettamiseen ja arviointiin. Omista asioista puhuminen ja mukana oleminen lisäävät lapsen osallisuutta ja mahdollisuutta saada tietoa. Vanhemmat lapset ovat pienempiä lapsia aktiivisempia ottamaan aktiivisesti osaa keskusteluun ja tutkielman tuloksista on nähtävissä osallisuuden kasvavan lapsen iän myötä. Analyysirungon teemoina olevista osallisuuden ulottuvuuksista lapsen mahdollisuus omiin päätöksiin oli vähäisintä, parhaiten lapsen osallisuus toteutui ja tuli näkyväksi lapsen omien ajatusten ja mielipiteiden esille tuomisessa sekä lapsen tilanteen kuvauksen yhteydessä. Lapsen osallisuuden näkyväksi tuleminen asiakirjatekstissä on riippuvainen myös siitä, kuinka asiat asiakassuunnitelmaan kirjataan. Osallisuus näyttäytyy jokaisen lapsen kohdalla omanlaisenaan, eikä toiselle sopiva osallisuuden toteutumisen tapa välttämättä sovi toiselle.

Tässä maisterintutkielmassa selvitin, minkälaisia neutralisaatioita keskustelijat antavat rikoskäyttäytymiselleen eräällä Tor-verkon pedofiilien keskustelupalstalla. Yhteiskunnallisesti tutkielmani kiinnittyy keskusteluun seksuaalirikoksiin liittyvästä sääntelystä. Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten rangaistuksia on vuonna 2019 kiristetty, kun rikoslain 20 lukuun lisättiin uusi törkeää lapsenraiskausta koskeva pykälä. Parhaillaan on käynnissä myös seksuaalirikoslain kokonaisuudistushanke, jonka yhtenä tavoitteena on niin ikään ankaroittaa lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten sääntelyä. Tämän tutkielman tarkoituksena on lisätä tietoa siitä, millä tavalla pedofiilit käyttävät erilaisia neutralisaatiotapoja lapsiin liittyvän seksuaalirikoskäyttäytymisen selittämiseen ja perustelemiseen anonyymissä verkossa. Teoreettisesti tutkielma kiinnittyy kriminologiseen neutralisaatioteoriaan. Neutralisaatioteorian mukaan neutralisaatiot ovat opittuja tapoja perustella ja oikeuttaa rikoskäyttäytymistä. Opitut neutralisaatiot ovat yksi syy rikoskäyttäytymiseen. Neutralisaatioiden oppimista voi tapahtua vertaisryhmissä, minkä vuoksi aiheen tarkastelu keskustelupalsta-aineistossa on perusteltua. Hyödynnän analyysissä Sykesin ja Matzan (1957) klassisia neutralisaatioita, kun tarkastelen tapoja, joilla keskustelijat pyrkivät oikeuttamaan ja perustelemaan poikkeavaa käyttäytymistään. Pedofiilien motiiveista ja neutralisaatiotavoista on olemassa vähän aiempaa tutkimusta, mutta aihetta ei ole aikaisemmin tutkittu anonyymin Tor-verkon kontekstissa. Tutkielmassa vastaan seuraaviin kysymyksiin: 1) millä tavoin keskustelijat neutralisoivat rikoskäyttäytymistään Tor-verkon pedofiilien keskustelupalstalla, ja 2) eroavatko keskustelijoiden valitsemat neutralisaatiotavat toisistaan sen perusteella, minkä ikäisestä lapsesta keskustelija on kiinnostunut. Aineisto on kerätty PedoSupportCommunity-keskustelupalstan PedoDebate-keskusteluosiosta ajalta 1.7.2019-31.8.2019. Aineisto muodostui 103 keskustelijan 548 kommentista. Aineiston analyysimenetelmänä käytin laadullista teorialähtöistä sisällönanalyysiä. Neutralisaatioiden joukossa esiintyi kaikkia klassisia neutralisaatiotapoja ja kahta uutta neutralisaatiotapaa. Uudet neutralisaatiotavat nimesin painekattilaneutralisaatioksi ja rikoksen hyödyn neutralisaatioksi. Painekattilaneutralisaatiota käytti joka neljäs ja rikoksen hyödyn neutralisaatiota noin joka kuudes neutralisaatioita esittänyt keskustelija. Klassisista neutralisaatioista yleisimmin valittu neutralisaatiotapa oli tuomitsijoiden tuomitseminen. Vahingon kieltämisen valitsi joka kolmas ja vastuun kieltämisen joka neljäs neutralisaatioita esittänyt keskustelija. Vetoaminen korkeampiin periaatteisiin ja uhrin kieltäminen olivat vähiten suosittuja neutralisaatiotapoja, ja niitä käytti vain noin joka kymmenes neutralisaatioita esittänyt keskustelija. Aineistossa havaitut neuvot ja oppimisen ilmaisut tukevat ajatusta siitä, että sekä rikostekniikoita että rikollisuudelle suotuisia määritelmiä voidaan oppia vertaisryhmissä. Kaikki keskustelijat eivät suhtautuneet lapsiin liittyvään seksuaalirikoskäyttäytymiseen suopeasti, osa keskustelijoista esitti tuomitsevia asenteita lasten seksuaalista hyväksikäyttöä kohtaan. Tässä aineistossa eri ikäisistä lapsista kiinnostuneiden ryhmissä oli havaittavissa joitakin eroja. Nuoremmista lapsista kiinnostuneet keskustelijat valitsivat useammin vahingon kieltämiseen ja vastuun kieltämiseen liittyvän neutralisaation. Kouluikäisistä ja puberteettia lähestyvistä lapsista kiinnostuneet keskustelijat valitsivat puolestaan useammin painekattilaneutralisaation tai rikoksen hyödyn neutralisaation. Tämän tutkielman tulosten perusteella on kuitenkin vaikeaa päätellä, onko sillä, minkä ikäisistä lapsista pedofiili ilmoittaa olevansa kiinnostunut, keskeinen vaikutus neutralisaatiotavan valintaan. Aineiston perusteella saatiin sen sijaan viitteitä siitä, että keskustelunaihe ohjaa ainakin jossain määrin neutralisaatiotavan valintaa.Tulokset neutralisaatiotapojen käytöstä vastaavat pääpiirteiltään aiemmassa tutkimuksessa tehtyjä havaintoja. Erot liittyivät uusien neutralisaatioiden käyttöön ja vastuun kieltämisen yleisyyteen. Neutralisaatiotavan valinta vaikutti tulosten perusteella liittyvän ainakin osittain keskustelun aihepiiriin.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan lapsiperheköyhyyttä ja lapsiperheiden välistä eriarvoisuutta Helsingissä, lapsiperheiden sosiaalityön palvelujen työntekijöiden näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään myös, miten Helsingin lapsiperheiden sosiaalityössä voidaan vastata lapsiperheköyhyyteen ja lapsiperheiden väliseen eriarvoisuuteen. Vaikka nämä ilmiöt ovat saaneet huomiota tutkimuksessa ja mediassa, on näiden ilmiöiden tutkiminen lapsiperheiden sosiaalityön näkökulmasta jäänyt vähäiseksi. Lapsiperheiden sosiaalityö pyrkii perheiden hyvinvoinnin edistämiseen, ja aiemman tutkimuskirjallisuuden perusteella tiedetään, että köyhyydellä on yhteyksiä perheiden hyvinvoinnin vajeisiin, ja lisäksi eriarvoisuudella köyhyyteen yhteen kietoutuneena ilmiönä saattaa olla moniulotteisia seurauksia lapsiperheiden kannalta. Tutkielman aineisto koostuu neljästä fokusryhmähaastattelusta, joihin osallistui Helsingin lapsiperheiden palvelutarpeen arvioinnin ja tuen, lastensuojelun avohuollon sekä perhesosiaalityön sosiaalityöntekijöitä sekä sosiaaliohjaajia. Haastateltavia oli yhteensä 15. Aineisto on analysoitu teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin. Aikaisempi tutkimus ja teoria eivät ohjaa analyysiä sitovasti, vaan analyysin alkuvaiheessa on edetty aineistolähtöisesti. Aikaisempi tutkimus sekä teoria ovat kuitenkin ohjanneet tutkimustehtävän sekä haastattelurungon muotoilua, ja lisäksi analyysin loppuvaiheessa on otettu käyttöön aiemmasta tutkimuksesta ja teoriasta tunnettuja käsitteitä. Työntekijöiden näkemyksissä köyhyys merkitsee perheiden kannalta puutteita taloudellisista resursseista, mikä johtaa joissakin perheissä jopa siihen, että perustarpeita ei pystytä tyydyttämään. Lisäksi köyhyys voi merkitä perheissä puutteita sosiaalisista ja henkisistä resursseista. Köyhyys merkitsee työntekijöiden kertomana eri perheissä eri asioita; vanhemman elämänhallinnan haasteet vahvistavat köyhyyttä ja sen kielteisiä seurauksia perheen hyvinvoinnin kannalta, kun taas vanhemman hyvä toimintakyky sekä sosiaaliset verkostot ovat suojaavia voimavaroja. Työntekijöiden näkemysten perusteella köyhyydellä voi joka tapauksessa olla merkittäviä eriarvoistavia seurauksia lapselle sekä lapsuudessa että aikuisuuden lähtökohtien kannalta. Työntekijöiden kertomana perheiden esille nostamat eriarvoisuuden kokemukset liittyvät pääsääntöisesti kokemuksiin köyhyydestä. Erityisesti lapset kertovat työntekijöille tyypillisesti siitä, etteivät he voi saada tai ostaa jotain mitä muilla lapsilla on. Työntekijöiden näkemysten perusteella kuluttamisen merkitystä korostava kulttuuri lisää perheiden paineita sellaisen elintason tavoitteluun, mikä muilla perheillä katsotaan olevan, ja tämä voi lisätä myös eriarvoisuuden kokemuksia. Työntekijöiden havaintojen perusteella Helsingissä on tapahtunut myös lapsiperheitä koskettavaa sosioekonomista alueellista eriytymistä. Lisäksi perheiden elämäntilanteissa ja -tavoissa sekä taidollisissa valmiuksissa on työntekijöiden havaintojen mukaan suuria eroja, ja tämä kertoo polarisaatiosta lapsiperheiden keskuudessa. Työntekijät huomioivat perheiden kohtaaman köyhyyden ja eriarvoisuuden monin eri tavoin omassa työskentelyssään. Työntekijöiden näkemysten mukaan aikuissosiaalityö on asiantuntevin tuki tilanteessa, jossa vanhemmilla on pitkäaikaisia taloudenhallinnan haasteita, mutta aikuissosiaalityöstä saatava tuki näyttäytyy työntekijöiden kertomana paikoin riittämättömänä. Köyhyys ja eriarvoisuus ovat työntekijöille myös vahvasti rakenteellisia ilmiöitä, joihin yhteiskunnallinen päätöksenteko kytkeytyy. Siten rakenteellisen sosiaalityön merkittävyys tunnistetaan, mutta sen toteuttaminen asiakastyön rinnalla koetaan haastavana. Tulosten perusteella on tärkeää, että lapsiperheiden sosiaalityön mahdollisuuksia vastata perheiden köyhyyteen ja eriarvoisuuteen liittyviin tuen tarpeisiin kehitetään. Lisäksi olisi tärkeää tukea myös asiakastyötä tekevien sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien mahdollisuuksia osallistua rakenteellisen sosiaalityön tekemiseen.

Maisterintutkielmassani tarkastellaan lastensuojelulaitosten toimintaa ja laatua. Lastensuojelulaitosten toimintaa ja laatua on avattu ja määrittelyssä on käytetty apuna aikaisempaa tutkimusta, lastensuojelulakia ja sosiaalihuoltolakia. Laadun määrittelyssä on hyödynnetty myös Lastensuojelun keskusliiton laatimia valtakunnallisia sijaishuollon laatukriteerejä ja Euroopan unionin laatimia sijaishuollon laatustandardeja (Quality4Children). Tutkielman tavoitteena on tarkastella, millaisena laitosten toiminta ja laatu näyttäytyvät Etelä-Suomen aluehallintoviraston tarkastuspöytäkirjoissa. Tutkielmassa aineistona ovat tutkimusluvalla Etelä-Suomen aluehallintovirastosta haetut tarkastuspöytäkirjat. Tarkastuspöytäkirjat ovat vuosilta 2015-2018. Aineisto koostuu yhteensä 47 tarkastuspöytäkirjasta. Tutkimusmenetelmänä on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Aineisto on luokiteltu analyysissa muodostuneisiin kategorioihin. Tutkielman aineistossa tarkastuksien havainnot liittyivät lastensuojelulaitoksien henkilökuntaan, kodinomaisuuteen, sääntöihin ja rajoitustoimenpiteisiin. Vaikka tarkastuspöytäkirjoissa oli joitakin havaintoja puutteista laitoksen toiminnassa ja laadussa, kokonaisuutena tarkastellen lastensuojelulaitosten toiminta näyttäytyi asianmukaisena. Kaiken kaikkiaan huomioita laitoksien toiminnasta ja laadusta ei tarkastuksien yhteydessä oltu tehty paljon, paitsi sääntöjen ja rajoitustoimenpiteiden kohdalla. Suurin osa näistä havainnoista oli sävyltään negatiivisia, mikä voi selittyä sillä, että tarkastaja oli kirjannut huomioita ylös vain, kun oli havainnut tarkastuksen yhteydessä jotain huomautettavaa. Tutkielmani avulla ei saatu tietoa kaikista lastensuojelulaitoksien toimintaan ja laatuun vaikuttavista tekijöistä, joita oli taustoitettu tutkielman teoriaosassa. Tämän lisäksi aineistosta nousi esiin lasten osallisuuden toteutuminen tarkastuksissa. Aineiston perusteella lapsia ja nuoria oli kuultu vain muutaman tarkastuksen yhteydessä. Joskus lapset ja nuoret eivät olleet olleet edes paikalla tarkastuksien aikana, jolloin lasten ja nuorten osallisuus ei ollut millään tavalla mahdollista. Lasten ja nuorten kuulematta jättäminen tarkastuksien yhteydessä voi vaikuttaa siihen, että osa lastensuojelulaitoksien toimintaan ja laatuun liittyvät asiat eivät nousseet aineistossa esiin. Tutkielman aineiston perusteella lastensuojelulaitosten toiminta ja laatu on asianmukaista. Tutkielman perusteella herää kuitenkin kysymys lasten ja nuorten osallisuuden toteutumisesta lastensuojelulaitosten valvonnassa. Tutkielman pohjalta herää myös kysymys lastensuojelulaitosten toiminnan ja laadun valvonnasta ja tämän valvonnan systemaattisuudesta.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan lastensuojelun sosiaalityön julkisuuskuvaa sosiaalisessa mediassa. Nykypäivänä sosiaalinen media on keskeinen vaikuttamisen kenttä, jolla käydään vilkasta keskustelua ympäröivästä maailmasta. Kun aiheena on lastensuojelu, keskustelua sävyttävät tyypillisesti voimakkaat tunteet ja näkemykset. Julkisuuskuvan kannalta on merkityksellistä, millaisin kielen keinoin tulkintoja luodaan. Kielteinen uutisoinnin tapa ja paisuttelevat verkkokirjoitukset ylläpitävät lastensuojelutyöhön liittyviä ennakkoluuloja, heikkoa imagoa sekä yksipuolista valtakäsitystä. Tutkielman avulla voidaan paikantaa vallitsevia käsityksiä lastensuojelusta sekä kohdata niitä tiedontarpeita, joita verkkokirjoituksissa rakennetaan. Syntyvän tiedon perusteella nostetaan esiin, millaiset seikat vaikuttavat julkisuuskuvaan ja millä tavoin sitä on mahdollista muovata. Maisterintutkielman tutkimusmenetelmänä käytetään diskurssianalyysia. Tällöin kiinnostus kohdistuu kielenkäytön avulla lastensuojelusta tuotettuihin merkityksenantoihin eli diskursseihin. Tutkielman aineistona toimivat Vauva.fi:n sekä Kaksplus.fi:n verkkosivustojen viestiketjut. Aineisto sisältää yhteensä 98 kommenttia ja 39 sivua. Tutkielman teoriana sovelletaan sosiaalista konstruktionismia, jolloin huomio kiinnittyy tiedon välittyneisyyteen sekä siihen, millä tavoin ihmisten käsitykset muotoutuvat. Tutkimustuloksista nousee esiin kolme lastensuojeludiskurssia: kontrollidiskurssi, kumppanuusdiskurssi sekä rationaalinen diskurssi. Aineistossa valta on keskeisessä asemassa kaikissa diskursseissa. Kontrollidiskurssin mukaisessa ulottuvuudessa lastensuojelun julkisuuskuva rakentuu näkemykseen yksipuolisesta viranomaisvallasta. Lastensuojelun nähdään toteuttavan byrokraattista kontrollointitehtävää, joka perustuu vääristelevään dokumentointiin, huostaanottoihin ja perheiden erottamiseen sekä sosiaalityöntekijöiden määrittelyvaltaan. Kumppanuudiskurssissa valtaa on sekä työntekijällä että asiakkaalla. Tässä diskurssissa lastensuojelun julkisuuskuvaan liitetään yhteisen neuvottelun ja huolenpidon elementtejä. Kolmas, rationaalinen diskurssi asettuu lastensuojelun puolestapuhujaksi. Se selventää lastensuojelun lakisääteistä tehtävää lapsen edun turvaajana. Lisäksi diskurssissa tuodaan esiin, kuinka työn heikko arvostus, kielteinen julkisuus sekä vähäiset resurssit vaikuttavat lastensuojelun julkisuuskuvaan. Johtopäätöksissä otetaan kantaa lastensuojeludiskurssien rinnakkaisuuteen sekä siihen, miten valta elää niiden sisällä. Kontrollidiskurssi on sosiaalisessa mediassa vahvasti esillä, sillä kuten rationaalinen diskurssi tuo esiin, lastensuojelun kielteistä julkisuuskuvaa ylläpitävät skandaalinhakuinen uutisoinnin tapa sekä leimaava keskustelukulttuuri. Toisaalta kumppanuusdiskurssin mukaiset puheenvuorot rakentavat lastensuojelulle tukeen ja auttamiseen perustuvaa julkisuuskuvaa, joka tasapainoittaa kontrollidiskurssin mukaisia tulkintoja. Myönteinen julkisuuskuva edellyttää sosiaalityöntekijöiden julkisia puheenvuoroja lastensuojelun todellisuudesta sekä muutoksia niin rakenteellisiin, organisatorisiin kuin kasvokkaiseen asiakastyöhön liittyviin tekijöihin.

Tässä maisterintutkielmassa selvitetään laadullisen tutkimuksen avulla, millaisia havaintoja lastensuojelun työntekijät ovat tehneet systeemisen toimintamallin asiakastyön toteutumisesta. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan toimintamallissa käytettyjen työvälineiden merkityksiä. Systeemisen toimintamallin kehittäminen on alkanut itä-lontoolaisen Hackneyn alueen lastensuojelussa ilmenneistä tarpeista. Systeemistä toimintamallia on kehitetty ja juurrutettu suomalaiseen lastensuojeluun vuodesta 2016 alkaen. Asiakastyön keskiössä on suhdeperustainen lähestymistapa, jossa kiinnitetään tavanomaista korostetummin huomiota lapsen, hänen perheensä ja elinympäristönsä välisiin vuorovaikutussuhteisiin. Suhteen luomisen tärkeys korostuu systeemisessä lastensuojelutyössä myös työntekijän ja asiakkaan välillä. Yhteistyötä tehdään terapeuttisia työvälineitä, kuten esimerkiksi sukupuuta tai aikajanaa hyödyntämällä. Työn kuormittavuutta pyritään vähentämään tiimityön ja systeemisen työnohjauksen avulla. Systeemisen tiimin tarkoituksena on auttaa sosiaalityöntekijää pohtimaan erilaisia vaihtoehtoja perheen tilanteen tueksi. Keskeinen ero systeemisen lastensuojelun ja niin sanotun tavanomaisen lastensuojelun välillä muodostuu kokonaisuudessaan siitä, että työyhteisö on päättänyt siirtyä noudattamaan järjestelmällisesti tiettyä, yhteisten toimintaperiaatteiden mukaista toimintamallia. Tutkielma on luonteeltaan laadullinen tutkimus, jonka aineisto on kerätty haastattelemalla kuutta lastensuojelussa systeemisen toimintamallin mukaisesti työskentelevää sosiaalityöntekijää ja yhtä sosiaaliohjaaja. Aineiston analyysimenetelmänä on käytetty teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Tulosten mukaan systeemisen toimintamallin asiakastyö toteutuu systeemisen ajattelutavan tukemana. Kaikkien perheenjäsenten ääni pyritään saamaan tavanomaista korostetummin kuuluvaksi ja luottamuksen rakentamiseen kiinnitetään erityistä huomiota. Asiakastyötä ohjaa pääosin systeemisen tiimin viikkokokoukset, jotka lisäävät systeemistä ajattelutapaa ja systeemisten työvälineiden käyttöä. Työvälineet vaikuttavat haastateltujen mukaan tuovan keskusteluihin syvyyttä ja lisäävät suhdeperustaista yhteistyötä. Vaikka systeemisen toimintamallin soveltaminen ei toteutuisi kaikkien asiakkaiden kohdalla, voi asiakastyössä silti olla läsnä systeeminen tapa ajatella. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että haastatellut työntekijät arvostavat omaa työpanostaan ja kohtaamista asiakkaidensa kanssa aiempaa enemmän.

Tutkielmassa kuvataan valtionhallinnossa vuosina 2017¬–2019 toteutettua yhteisen verkko-oppimisalustan eOppivan kehittämistä ja sen sovittamista osaksi virastojen henkilöstön osaamisen kehittämisen käytäntöjä. Tutkielmassa tarkastellaan toteutetaanko eOppivan hyödyntämistä virastoissa samankaltaisin periaattein ja muodostuuko eOppivan hyödyntämisessä yhdenmukaisia vai erilaisia käytäntöjä. Samalla tavoitteena on ymmärtää virastojen toimintaympäristön vaikutukset eOppivan hyödyntämiseen. Tutkimuskohdetta lähestytään skandinaavisen institutionalismin viitekehyksen siihen ja kuuluvan tulkinnan (translation) käsitteen avulla. Tutkielma on toteutettu laadullisena tutkimuksena, jossa on hyödynnetty olemassa olevaa dokumenttiaineistoa sekä kerätty aineistoa virastoista kirjoituspyynnöllä ja haastatteluilla. Kerätty aineisto kattaa 14 virastoa. Tutkimusaineisto on analysoitu käyttämällä teorialähtöistä sisällönanalyysia, jossa on hyödynnetty skandinaavisen institutionalismin tutkimuksen pääkategorioita. Valtionhallintotasolla toteutettu eOppivan kehittäminen näyttäytyi tutkielmassa ohjattuna ja kontrolloituna toimintana, jonka taustalla vaikuttivat strategiset tavoitteet. Kehittämisessä hyödynnettiin kollektiivisen ymmärryksen muodostamista, mikä tuki verkko-oppimisen idean materialisointia ja kontekstualisointia. Tulkintatyön lopputuloksena syntyi omaleimainen eOppiva-konsepti. eOppiva osoittautui virastoille merkitykselliseksi ja virastoilla oli halukkuutta hyödyntää uutta yhteistä välinettä. Samaan aikaan tulokset viittaavat siihen, ettei valtionhallintoon ole vielä muodostunut yhtenäistä käsitystä verkko-oppimisen hyödyntämisen tavoista ja tavoitteista. Tulokset korostavat virastojen roolia uuden toimintatavan sovittamisessa osaksi paikallisia käytäntöjä. eOppivan hyödyntämisessä virastoja ohjasivat käytännölliset motiivit ja hyödyntämistä tehtiin suhteessa toimintaympäristön luomiin edellytyksiin ja ehtoihin. Tämän johdosta eOppiva sai eri virastoissa erilaisia merkityksiä. Vaikka eOppiva oli valtionhallinnon tarpeisiin kehitetty, edellytti sen vaikuttava hyödyntäminen kontekstualisointia kunkin viraston toimintaympäristöön. Virastot sovittivat eOppivaa osaksi toimintaansa samankaltaisin keinoin. Yhteinen väline loi yhdenmukaisia käytäntöjä, mutta lähempi tarkastelu toi esille virastokohtaista vaihtelua.