Browsing by department "Kliinisen hevos- ja pieneläinlääketieteen osasto"

Koira on ihmisen vanhin kotieläin ja ihminen on jalostanut tähän eläinlajiin yli 400 rotua. Jalostusta on tehty ihmisen toiveet ja tarpeet täyttäviä yksilöitä käyttäen, mikä on johtanut siihen, että monen rodun geneettinen pohja on kapea. Harvojen yksilöiden suosio jalostusmateriaalina johtaa siihen, että toivottujen ominaisuuksien lisäksi myös haitalliset ominaisuudet ovat päässeet lisääntymään rodussa. Amerikancockerspanieli on tyyppiesimerkki koiranjalostuksesta ja sen mukanaan tuomista ongelmista. Rotu on USAssa kehitetty koirarotu ja sen sanotaan olevan lähtöisin yhdestä uroksesta ja tämän puolisisaresta. Rodulla on todettu esiintyvän muun muassa kroonista hepatiittia ja erilaisia silmäsairauksia. Useissa tutkimuksissa on amerikancockerspanieleilla todettu olevan taipumusta myös korvatulehduksiin sekä niille altistaviin sairauksiin, kuten iho-ongelmiin ja atopiaan. Amerikancockerspanieleilla korvatulehdus näyttää johtavan myös useammin korvakäytävän umpeutumiseen ja krooniseen tulehdukseen: hoitona on tällöin useimmiten korvakäytävän poistoleikkaus. Koiran genomin selvittäminen on mahdollistanut koirien sairauksien perinnöllisyyden tarkemman tutkimisen. Aikaisemmin perinnöllisyyttä on voitu tutkia vain sukupuita analysoimalla ja risteytyskokein. Nykymenetelmin voidaan löytää tautia aiheuttavat geenivirheet ja kehittää mahdollisesti työkaluja sairauksien vastustamiseen ja hoitoon. Selvitystyö suomalaisten amerikancockerspanieleiden korvaongelmista aloitettiin kyselytutkimuksella, jonka tulokset julkaistiin vuonna 2010. Kyselytutkimukseen osallistuneet koirat kutsuttiin jatkotutkimuksiin, joihin osallistui vuoden 2011 aikana 41 koiraa. Tutkimuskäynnillä selvitettiin sitä, onko koirilla tutkimushetkellä korvatulehdusta ja jos on, niin onko tulehdus aiheuttanut korviin kroonisia muutoksia. Tutkimukseen osallistuneiden koirien sukulaisuussuhteita tutkimalla pyrittiin päättelemään, onko suomalaisilla amerikancockerspanieleilla perinnöllistä alttiutta korvatulehduksiin. Sukulaisuuksien analysointia varten koirat jaettiin kolmeen ryhmään esitietojen ja tutkimuskäynnillä havaittujen löydösten mukaan. Koirien sukutaulut haettiin Suomen Kennelliiton jalostustietojärjestelmästä, Koiranetistä ja niiden perusteella piirrettiin koirien yhteinen sukupuu. Sukupuusta etsittiin selkeitä periytysmalleja sekä yhdistäviä tekijöitä eli yhteisiä esi-isiä. Osa tutkituista koirista olivat sisaruksia, osa oli vanhempi-lapsi-pareja, osa oli serkuksia. Kaiken kaikkiaan yhteys toiseen tutkimukseen osallistuneeseen koiraan löytyi viimeistään 4.-5. polvesta. Sukupuun analysoinnin perusteella voidaan sanoa, että alttius on perinnöllistä ja todennäköisyys saada sairaita jälkeläisiä kasvaa, jos toinen vanhemmista on sairas. Aineisto ei ole kuitenkaan riittävän laaja, jotta voidaan varmuudella sanoa, millä periytymismallilla alttius korvatulehduksiin suomalaisilla amerikancockerspanieleilla periytyy. Jatkotutkimukset laajemmalla aineistolla toisivat selkeyttä perinnöllisyyteen. Tämän tutkimuksen pohjalta tehtävä geneettinen analyysi toivottavasti auttaa paikantamaan korvatulehduksille altistavan geenivirheen.

Ihmisen ja hevosen välinen kommunikaatio kuolaimen välityksellä perustuu paineeseen ja paineelle myötäämiseen. Kuolain aiheuttaa painetta suupieliin, kieleen, hammaslomaan, kovaan suulakeen ja suitsien välityksellä niskaan ja turpaan. Turpahihnaa käytetään tasapainottamaan kuolainta, herkistämään hevosen suuta kuolaimen aiheuttamalle paineelle ja pitämään hevosen suuta kiinni. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tuoda eläinlääkäreille, hevosalan ammattilaisille ja hevosen omistajille lisää tietoa kuolaimen ja turpahihnan valinnan, sovituksen ja käytön vaikutuksesta hevosen suun terveyteen, sekä opettaa tunnistamaan kuolaimesta johtuviin suun terveysongelmiin viittaavia käytösoireita. Tutkimuksessa tutkittiin hevosten suun mittasuhteiden merkitystä kuolaimen valintaan, suun haavaumien esiintymistä ja sijaintia sekä ratsastuksessa esiintyvien käytösoireiden esiintymistä kuolaimia käyttävillä ja kuolaimettomia suitsia käyttävillä hevosilla. Tutkimukseen liittyi 30 hevosen kliininen tutkimus ja kyselytutkimus, johon vastasi 655 vastaajaa. Kyselytutkimuksessa oli 48 kysymystä liittyen hevosen talliolosuhteisiin, ruokintaan, liikuntaan, varusteisiin, ratsastajaan ja tiettyjen käytösongelmien esiintymiseen ratsastettaessa. Kliinisessä tutkimuksessa hevosille tehtiin yleistutkimus, mittauksia hevosen päästä, suusta ja kuolaimista sekä suun ja hampaiden perusteellinen tarkastus suun haavaumien ja hammassairauksien havaitsemiseksi. Kliinisessä tutkimuksessa ylä- ja alaleuan välinen etäisyys vaihteli 24-49 mm välillä. Hevosilla, joilla ylä- ja alaleuan välinen etäisyys on vain 24 mm, ei ole tilaa paksulle kuolaimelle. Liian paksun kuolaimen aiheuttama kielen puristuminen voi aiheuttaa hevoselle epämukavuutta, lisätä suun aukomista ja kielen työntämistä ulos suusta. Hevosilla kuolain veti suupieltä kaudaalisesti oikealla puolella keskimäärin 45,2 mm ja vasemmalla puolella 41,6 mm. Pienimmillään kuolaimen etäisyys 06-hampaista oli 18 mm. Ohjien kiristäminen voi aiheuttaa kuolaimen osumisen poskihampaisiin. 59%:lla kuolaimia käyttävistä hevosista esiintyi kuolaimen aiheuttamaa 06-hampaan kulumista purupinnalta tai etureunasta. Kuolaimen paino vaihteli 156-374 g:n välillä. Jos suupieliin kohdistuu lyhyiden poskihihnojen, painavan kuolaimen tai ohjien tai kuolaintuntuman kautta suuri peruspaine, tarvitaan suurempi ohjasjännite hevosen reaktion saamiseksi. Suulaen korkeuden mitattiin hevosilla olevan 8-12 mm. 57%:lla hevosista alaleuan hammasloma oli palpoiden kapea. Alaleuan hammasloman leveys voi selittää hevosten yksilöllistä herkkyyttä kuolaimen aiheuttamalle paineelle. Kuolaimia käyttävistä hevosista 89%:lla todettiin suun pehmutkudosten paikallista hyperkeratoosia, 78%:lla haavaumia, 78%:lla suupielien depigmentaatiota, 37%:lla hyperemiaa, 19%:lla turvotusta ja 15%:lla arpia. Paikallista hyperkeratoosia havaittiin eniten 09-11 ja haavaumia 06-hampaiden alueella posken limakalvolla. Turpahihnan kireys hevosilla vaihteli 13-36 mm. Suurin osa todetuista suun haavaumista voivat johtua kuolaimen aiheuttamasta paineesta tai kireän turpahihnan käytöstä. Suun haavaumat aiheuttavat hevoselle epämukavuutta ja kipua. Kyselytutkimuksessa havaittiin kuolaimen käyttöön liittyvien käytösoireiden, kuten suun aukomisen, kielen laittamisen kuolaimen päälle, kielen työntämisen ulos suusta ja kuolaimen puremisen poskihampaiden väliin olevan yleisiä ratsuhevosilla. Kuolaimia käyttävillä hevosilla esiintyi useammin suun vaahtoamista ratsastettaessa, pään nostamista ylös suitsia laitettaessa, veren vuotamista kielestä ja pukittelua ratsastettaessa kuin kuolaimettomia suitsia käyttävillä hevosilla. Kuolaimen valinnassa ja sovituksessa tulisi huomioida hevosen suun leveys, ala- ja yläleuan välinen etäisyys ja alaleuan leveys. Hevosen suun terveyden ylläpitämiseksi hevosille tulisi tehdä säännöllisesti suun ja hampaiden tarkastus, tarkastaa kuolaimen sopivuus, vaihdella säännöllisesti erilaisia kuolaimia ja kuolaimettomia suitsia, suosia ratsastamista ilman turpahihnaa tai turpahihna löysällä ja kiinnittää huomiota kuolaimen oikeaan käyttöön ja hevosen käytösoireisiin.

Kondrodystrofisilla koiraroduilla, kuten mäyräkoiralla ja basset houndilla, esiintyy kyynärnivelen inkongruenssia, joka on yksi kyynärnivelen kehityshäiriön eli kyynärniveldysplasian muoto. Inkongruentissa kyynärnivelessä olka- ja kyynärluun välinen nivelrako on leventynyt, kyynärluun telalovi ei myötäile tiiviisti olkaluun telaa sekä kyynär- ja värttinäluun välillä voi olla porras. Inkongruenssi saattaa johtaa kyynärnivelen nivelrikkoon ja aiheuttaa etujalan ontumista. Kondrodystrofisilla roduilla kyynärnivelen inkongruenssin taustalla uskotaan olevan kyynär- ja värttinäluiden epäsynkroninen kasvu, joka johtuu kyynärluun distaalisen kasvulevyn ennenaikaisesta sulkeutumisesta. Skyenterriereillä sen on todettu olevan perinnöllistä, mutta tarkkaa mekanismia ei tunneta. Inkongruenssin yleisyydestä on tehty skyenterriereillä yksi tutkimus, jonka perusteella kohtalainen ja vakava inkongruenssi on niillä suhteellisen yleistä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää inkongruenssin yleisyyttä muilla kondrodystrofisilla koiraroduilla. Kyynärnivelen inkongruenssi diagnosoidaan yleensä röntgenkuvista, mutta tietokonetomografiatutkimus sekä nivelen tähystys ovat tarkempia tutkimusmenetelmiä. Röntgenkuvissa inkongruenssi tulee parhaiten esille mediolateraalisuunnassa kuvatussa, 90 asteen kulmaan taivutetussa nivelessä. Tähän tutkimukseen kerättiin kondrodystrofisia rotuja edustavia koiria, joiden kyynärnivel (toinen tai molemmat) oli kuvattu mediolateraalisuunnassa noin 90 asteen kulmassa. Tutkimukseen saatiin 44 koiraa yhteensä 11:stä kondrodystrofiseksi luokiteltavasta rodusta. Koirista 16:lla oli sopiva kuva vain toisesta kyynärnivelestä, joten tutkimukseen saatiin yhteensä 72 kyynärniveltä. Kyynärnivelen inkongruenssin luokittelua varten röntgenkuvista mitattiin olka- ja kyynärluun välinen nivelrako sen leveimmästä kohdasta. Nivelraon leveyden perusteella kyynärnivelet luokiteltiin neljään inkongruenssiluokkaan: ei inkongruenssia (INC0), lievä inkongruenssi (INC1), kohtalainen inkongruenssi (INC2) ja vakava inkongruenssi (INC3). Lisäksi kuvista arvioitiin mahdollinen kyynärnivelen nivelrikko. Mikäli nivelessä todettiin nivelrikkomuutoksia, se luokiteltiin vähintään luokkaan INC2. Yksittäisiä kyynärniveliä tarkasteltaessa eniten esiintyi lievää inkongruenssia (INC1) ja toiseksi eniten kohtalaista inkongruenssia (INC2). Kun koirat luokiteltiin huonomman kyynärnivelen perusteella, lievää ja kohtalaista inkongruenssia esiintyi yhtä paljon. Koirista yli puolella (55 %) todettiin kohtalainen tai vakava kyynärnivelen inkongruenssi. Rodun yhteyttä kyynärnivelen inkongruenssiin tutkittiin kääpiömäyräkoiran ja welsh corgi pembroke -rodun osalta. Lisäksi tutkittiin sukupuolen yhteyttä inkongruenssiin. Kummassakaan tapauksessa yhteyttä ei todettu. Toisaalta etenkin rotujen osalta aineisto oli hyvin suppea, minkä takia saadut tulokset saattavat olla epäluotettavia. Sekä tämän tutkimuksen että aiemmin kondrodystrofisiin rotuihin kuuluvilla skyenterriereillä tehdyn tutkimuksen perusteella kyynärnivelen inkongruenssi on suhteellisen yleistä kondrodystrofisilla koiraroduilla. Inkongruenssi olisikin syytä ottaa huomioon myös näiden rotujen jalostuksessa. Skyenterriereiden rotuyhdistys suosittelee jalostukseen käytettävien koirien kyynärnivelten röntgenkuvausta ja inkongruenssin arviointia. Sama suositus olisi toivottavaa saada myös muille kondrodystrofisille koiraroduille.

Kyykäärme (Vipera berus) on Suomen ainoa myrkkykäärme, ja sitä esiintyy lähes koko maassa Pohjois-Lappia lukuun ottamatta. Kyy on yleensä helposti tunnistettavissa selän tummasta sahalaitakuviosta. Käärme ei ole perusluonteeltaan hyökkäävä, vaan pyrkii ensisijaisesti pakenemaan. Koira kuitenkin pääsee monesti yllättämään kyyn ennen kuin käärme ehtii paeta, jolloin se puolustautuessaan saattaa purra rajusti. Kaikki puremat eivät sisällä myrkkyä, vaan noin kolmasosa puremista on ns. kuivapuremia. Kyynpuremia raportoidaan eniten maalis- ja lokakuun välisenä aikana. Kyynpuremasta aiheutuvat oireet ovat koiralla vaihtelevia, ja eläimen voinnin kehittymisen ennustaminen ensioireiden perusteella on vaikeaa. Oireet vaihtelevat paikallisesta turvotuksesta henkeä uhkaavaan monielinvaurioon. Koiralla kuolleisuuden on raportoitu olevan 3,5 – 4 %. Kyynmyrkyn koostumusta ei vielä tarkalleen tunneta, mutta sen pääkomponentin muodostavat suurimolekyyliset proteiinit ja polypeptidit, joista osalla on entsymaattista aktiivisuutta. Lisäksi osalla myrkyn komponenteista vaikuttaisi olevan suoraa toksista vaikutusta kohdekudokseen, esimerkiksi munuaisiin. Keskeisintä kyynpureman patofysiologiassa on myrkyn sytotoksisen komponentin ja proteolyyttisten entsyymien aiheuttama verisuonten endoteelivaurio, jonka seurauksena suonet alkavat vuotaa. Kehittyvä voimakas kudosturvotus on kyynpureman tyypillisin oire, ja se ilmaantuu aina kahden tunnin sisällä puremasta, mikäli purema on sisältänyt myrkkyä. Nesteiden siirtyminen verisuoniston ulkopuolelle johtaa nopeasti hypovolemiaan ja shokkiin. Tärkeiden sisäelinten verenkierto heikkenee, jolloin solut kärsivät hapen ja ravinteiden puutteesta. Myrkky stimuloi myös sytokiinien tuotantoa ja vapautumista elimistöstä. Näiden farmakologisesti aktiivisten aineiden vapautuminen pahentaa systeemioireita, aiheuttaa lihasspasmeja ja on pääasiallisesti kyynpuremasta aiheutuvan voimakkaan kivun taustalla. Kyynmyrkyn sisältämät vieraat proteiinit voivat aiheuttaa myös anafylaktisen reaktion. Tutkimusosan aineisto koostuu 12 koirasta, joita hoidettiin kyynpureman takia Yliopistollisen Eläinsairaalan teho-osastolla vuosina 2007 – 2008. Koirista 10 toipui kotiutuskuntoon ja kaksi jouduttiin lopettamaan komplikaatioiden takia. Tutkimuksessa tarkasteltiin potilaiden virtsa- ja seeruminäytteistä määritettyjä munuaisten toimintaa kuvaavia laboratorioarvoja ja verrattiin lopetettujen koirien arvoja selvinneiden koirien vastaaviin. Tarkoituksena oli selvittää, onko selvinneiden ja lopetettujen välillä havaittavissa eroja, ja että onko tiettyjen laboratoriomääritysten perusteella mahdollista sanoa jotakin potilaan selviytymisennusteesta. Tuloksissa todettiin eroja selvinneiden ja lopetettujen koirien välillä. Virtsasta mitatut munuaisten solutuhoa kuvaavat entsyymiaktiivisuudet (AFOS/C ja GGT/C) sekä virtsan proteiinit kreatiniiniin suhteutettuna olivat lopetetulla selvästi korkeammat kuin selvinneillä koirilla. Myös seeruminäytteissä todettiin eroja. Tulosten perusteella vaikuttaakin siltä, että lopetetuilla koirilla vauriot munuaisissa olivat pahemmat kuin selvinneillä koirilla. Tutkimuksen aineisto oli kuitenkin niin pieni, että tuloksia voidaan pitää ainoastaan suuntaa antavina.

Tutkimuksen tarkoituksena oli vertailla lämpökameran ja visuaalisen ontumatutkimuksen tuomaa tietoa koiran lonkan alueen kiputilojen diagnosoimisessa. Tutkimuksessa selvitettiin, voidaanko lämpökameratutkimuksen avulla vahvistaa visuaalisen liikkeiden arvioimisen perusteella tehtyjä havaintoja koiran liikkumisesta ja liikkumisen mahdollisesta vaikeudesta, ja voidaanko tätä tietoa soveltaa käytännön työssä. Tutkimukseen osallistui 49 koiraa, joiden lonkkanivelet oli arvosteltu virallisesti Suomen Kennelliitossa. Tutkimukseen otettiin mukaan sekä normaalilonkkaisia että lonkkanivelen kehityshäiriötä sairastavia koiria. Koiran lonkkien välisen lämpötilaerotuksen määrittämiseen käytettiin lämpökameralla otettuja kuvia, joissa näkyi koiran takaselän ja lonkan alue suoraan ylhäältäpäin kuvattuna. Lämpökamerakuvantamisen jälkeen koirille tehtiin visuaalinen ontumatutkimus, jossa niiden liikkumista arvioitiin tarkkailemalla ravilla liikkuvaa koiraa edestä ja takaa sekä ympyrällä molempiin suuntiin. Lisäksi arvioitiin koiran maahan meno, makuulta nousu, ja matalan hypyn suorittaminen. Liikkeet arvosteltiin viisiportaisen asteikon perusteella visuaalisesti havaitun liikkumisvaikeuden vakavuusasteen mukaan. Erityistä huomiota kiinnitettiin koiran takaraajojen mahdolliseen ontumaan. Lisäksi koiran liikkuminen arvioitiin yleisellä tasolla. Tilastollista analyysia varten määritettiin koirien lonkan alueen lämpötilaerotuksen keskiarvot. Koirat jaettiin tilastollista analyysia varten kolmeen eri ryhmään sen mukaan, havaittiinko niillä ontumatutkimuksessa joko toisen tai molempien takaraajojen ontuma, vai olivatko ne kliinisesti ontumattomia. Tämän lisäksi koirat jaettiin viiteen eri ryhmään niiden liikkumisen yleisarvion perusteella. Aineiston käsittelyssä verrattiin lonkkanivelten välisen lämpötilaerotuksen ja ontumisen, liikkumisen yleisarvion ja ontumisen, sekä lonkkanivelten lämpötilaerotuksen ja liikkumisen yleisarvion välistä yhteyttä. Koiran lonkkanivelten alueen välisen lämpötilaerotuksen ja ontumisen välillä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää yhteyttä. Suurimmat lämpötilaerotukset havaittiin ryhmässä, jossa koirat ontuivat vain toista takajalkaansa. Toispuolinen takajalkojen ontuma aiheuttaa yleensä painonjakautumisen epätasaisesti takaraajojen välillä, joten tutkimustulos oli odotettavissa. Pienimmät lämpötilaerotukset puolestaan havaittiin ryhmässä, jossa koirat ontuivat molempia takajalkojaan. Liikkumisen yleisarvio ja lonkkanivelten alueen välinen lämpötilaerotus eivät korreloineet keskenään. Liikkumisen yleisarvio ja ontuminen puolestaan korreloivat merkitsevästi keskenään, joka on odotettavissa ollut tulos. Tutkimustuloksia saattoi vääristää se, että tutkimukseen osallistuneiden koirien turkin laatu vaihteli suuresti. Paksu, tiivis tai pitkä karva eristää lämpökameralla havaittavan lämpösäteilyn määrää tehokkaasti, jolloin lonkan alueen todellisia lämpötiloja ei voida luotettavasti mitata lämpökameran avulla. Tutkimustulokset eivät vahvistaneet hypoteesia, että kliinisesti havaittava takaraajojen ontuma aiheuttaisi lämpökameran avulla havaittavia systemaattisia lämpötilaeroja lonkan alueelle. Lämpökameraa ei voida ilman lisätutkimuksia hyödyntää koiran lonkan alueen kiputilojen diagnosoimisessa tai vahvistaa sen avulla kliinisessä ontumatutkimuksessa havaittuja ontumia.

Lämpökuvantaminen on non-invasiivinen ja fysiologinen kuvantamismenetelmä, jonka avulla voidaan esittää kohteen pintalämpötiloja kuvan muodossa. Lämpökamera muodostaa kuvan kohteesta emittoituvan lämpömäärän perusteella. Lämpökuvantamisen käyttö eläinlääketieteessä on lisääntynyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Aiemmin eläinlääketieteen saralla tehdyissä tutkimuksissa lämpökameran on todettu olevan hyödyllinen apuväline mm. hevosten ontumien diagnostiikassa. Menetelmän on todettu olevan tehokas etenkin tulehduksellisten tilojen havaitsemisessa sekä vammojen lokalisaation paikallistamisessa. Lonkkadysplasian eli lonkkanivelen kehityshäiriön diagnosoiminen aikaisessa vaiheessa on tärkeää, koska se aiheuttaa jopa 30% kaikista ortopedisista sairastapauksista koirilla. Sairaus on lisäksi hyvin yleinen sen esiintyvyyden ollessa rodusta riippuen jopa 70,5%. Tällä hetkellä lonkkadysplasian diagnosointi tapahtuu kliinisten ja ortopedisten tutkimusten sekä röntgendiagnostiikan avulla. Sairauden vähentämiseksi on maailmanlaajuisesti käytössä erilaisia jalostusohjelmia, koska sairaudella on merkittäviä taloudellisia ja emotionaalisia vaikutuksia koirien kasvattajiin sekä omistajiin. Tämän työn tarkoituksena oli selvittää voidaanko lämpökuvantamista käyttää apuna lonkkadysplasian diagnostiikassa koirilla. Tutkimuksessa verrattiin koirien lonkanseudun lämpökuvien lämpötilakeskiarvoja sekä Suomen Kennelliiton antamia lonkkalausuntoja. Lisäksi haluttiin saada lisätietoa lämpökameran käyttömahdollisuuksista osana kliinistä pieneläinlääketiedettä. Vastaavaa koirien lonkan aluetta käsittelevää lämpökameratutkimusta ei ole aikaisemmin julkaistu. Tutkimuksen hypoteesina oli, että lämpötilakeskiarvot korreloivat lonkkalausuntojen arvosanojen kanssa. Tutkimukseen osallistui yhteensä 49 koiraa. Koirien lonkkien alueet kuvattiin FLIR T425 -infrapunakameralla. FLIR QuickReport 1.2 -ohjelman mittaustyökalujen avulla määritettiin sekä vasemman että oikean lonkkanivelen alueen lämpötilakeskiarvot. Lämpötilanmittaustyökaluna käytettiin kahta samankokoista suorakulmiota, jotka piirrettiin kuvassa lonkkanivelten alueille. Kolme eri henkilöä suoritti lämpötilakeskiarvojen mittaamisen itsenäisesti kustakin kuvasta. Lämpötilakeskiarvojen perusteella laskettiin vasemman ja oikean puolen välinen lämpötilaero vähentämällä oikeanpuoleisen lonkan lämpötilakeskiarvo vasemmanpuoleisesta. Suomen Kennelliiton lonkkalausunnot (A-E) muutettiin numeroarvoiksi yksi-viisi siten, että arvosana A vastasi numero yksi, B numeroa kaksi jne. Tämän jälkeen laskettiin vasemman ja oikean lonkka-arvosanan erotus. Lämpötilakeskiarvojen ja lonkkalausuntojen erotusten välinen lineaarinen riippuvuus määritettiin laskemalla Spearmanin järjestyskorrelaatiokerroin, (rho), käyttämä SPSS 16- ohjelmaa. Tutkimuksessa lämpökuvien lämpötilakeskiarvojen ja Suomen Kennelliiton lonkka-arvosanojen erotusten välillä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää korrelaatiota. Muuttujien välinen Spearmanin korrelaatiokerroin, rho, oli -0.006 (p=0,968). Tämän tutkimuksen tulosten perusteella menetelmää ei voida suoraan käyttää apuna koirien lonkkadysplasian diagnostiikassa. Vaaditaan lisätutkimuksia ennen kuin lämpökuvantamista voidaan käyttää apuna koirien lonkkadysplasian diagnostiikassa. Tarvitaan tutkimuksia, jotka kohdistuvat lonkkanivellausunnon lisäksi koiran kliiniseen kuvaan. Tutkimuksia tulisi tehdä etenkin lämpökuvantamisen käytettävyyden osoittamiseksi sairailla ja kivuista kärsivillä koirilla.

Suomessa lähes 40 %:lla tutkituista amerikanstaffordshirenterriereistä on havaittu nivelrikkomuutoksia kyynärnivelistä otetuissa virallisissa röntgenkuvissa. Vaikka ongelmat kyynärnivelessä ovat rodulla yleisiä, ei kirjallisuudesta löydy tietoa kyynärnivelen kasvuhäiriöiden esiintyvyydestä amerikanstaffordshirenterriereillä. Tämän vuoksi Suomen Amerikanstaffordshirenterrieriyhdistyksen aloitteesta tehtiin tutkimus, jonka tarkoituksena oli muun muassa selvittää eri kyynärnivelen kasvuhäiriötyyppien esiintymistä rodulla. Tutkimukseen otettiin koiria, joista osalla ei aiemmissa röntgenkuvissa ollut havaittu kyynärnivelen kasvuhäiriöön tai nivelrikkoon viittaavia muutoksia ja osalla taas oli ollut lieviä tai kohtalaisia muutoksia joko toisessa tai molemmissa kyynärnivelissä. Tutkimukseen otettiin mukaan myös koiria, joiden kyynärniveliä ei ollut aiemmin kuvattu. Tutkimukseen osallistui yhteensä 34 amerikanstaffordshirenterrieriä. Aiemmin kuvattujen koirien vanhat röntgenkuvat haettiin Kennelliitosta. Kyynärnivelistä otettiin mediolateraaliset röntgenkuvat nivelen ollessa sekä 45 että 90 asteen kulmassa ja tietokonetomografiakuvat 90 asteen kulmassa. Röntgenkuvista tarkasteltiin osteofyyttien eli uudisluumuodostumien kokoa ja tietokonetomografiakuvista etsittiin näiden lisäksi merkkejä primaarisista kyynärnivelen kasvuhäiriöistä eli sisemmän varislisäkkeen sairaudesta, kiinnittymättömästä kyynärpään ulokkeesta, olkaluun telan osteokondroosista sekä inkongruenssista eli kasvuhäiriöstä, jossa kyynärniveltä muodostavien luiden nivelpinnat ovat asettuneet nivelessä epänormaalisti. Tietokonetomografiakuvista mitattiin myös nivelrakojen leveyksiä. Kyynärpään ulokkeessa esiintyvien osteofyyttien kokojen muutoksia röntgenkuvausten välillä tarkasteltiin tarkoituksena selvittää, kasvavatko nämä iän myötä. Alkuoletuksena oli, että osteofyyttien koko ei muutu. Sukupuolen, painon ja iän vaikutusta osteofyyttien esiintymiseen tutkittiin sekä pyrittiin selvittämään, onko inkongruenssilla vaikutusta osteofyyttien muodostumiseen kyynärpään ulokkeessa. Hypoteesina oli, että inkongruenssi vaikuttaa osteofyyttien muodostumiseen. Röntgenkuvista 34 (50 %) nivelessä havaittiin osteofyytti kyynärpään ulokkeessa. Seitsemässätoista (25 %) kyynärnivelessä nähtiin muutoksia sisemmässä varislisäkkeessä. Näistä yhdellä koiralla, jolla todettiin sisemmässä varislisäkkeessä irtopala, diagnosoitiin sisemmän varislisäkkeen sairaus. Seitsemässä (10 %) kyynärnivelessä havaittiin inkongruenssia. Muita kyynärnivelen kasvuhäiriön muotoja koirilla ei tässä aineistossa havaittu. Aineistossa uroksilla esiintyi suurempia osteofyyttejä kyynärpään ulokkeessa kuin nartuilla. Myös korkea ruumiinpaino korreloi tämän osteofyytin koon kanssa. Iän ei todettu vaikuttavan kyynärpään ulokkeessa olevien uudisluumuodostumien kokoon. Sukupuolen, iän tai painon ei havaittu vaikuttavan osteofyyttien kokoon sisemmässä varislisäkkeessä. Vanhemmista ja tämän tutkimukset yhteydessä otetuista röntgenkuvista mitattujen kyynärpään ulokkeessa olevien osteofyyttien kokoja vertailtaessa keskenään osteofyyttien kasvu oli harvinaista. Tämän tutkimusaineiston perusteella vaikuttaa siltä, että osteofyytit kyynärpään ulokkeessa eivät kasva iän myötä. Inkongruenteissa kyynärnivelissä havaittiin olevan suurempia osteofyyttejä kyynärpään ulokkeessa kuin kongruenteissa nivelissä. Kyynärnivelissä, joissa tietyt nivelraot olivat suurempia, havaittiin esiintyvän suurempia osteofyyttejä kyynärpään ulokkeessa tai sisemmässä varislisäkkeessä. Nämä löydökset viittaavat siihen, että inkongruenssilla on vaikutusta osteofyyttien kehittymiseen kyynärnivelessä.

Hiekkaähky on yleinen ongelma suomalaisilla hevosilla maaperän runsaan hiekkapitoisuuden takia. Hiekkaähkyn lääkkeelliseen hoitoon käytetään yleisesti joko magnesiumsulfaattia tai psylliumia, mutta aiheesta on saatavilla vain muutamia laadukkaita tutkimuksia. Hoitojen tehokkuutta ei myöskään ole vertailtu keskenään. Magnesiumsulfaatin ja psylliumin vaikutusmekanismit hiekan poistoon ovat hyvin erilaiset, joten niiden yhteiskäytöllä voitaisiin saada tehokkaampi hiekan poistuminen hevosen suolistosta. Kirjallisuuskatsauksessa käydään lyhyesti läpi hiekkaähkyn etiologia, oireet ja diagnosointi, sekä käsitellään tämän hetkinen kirjallisuudesta saatava tieto magnesiumsulfaatin ja psylliumin toimintamekanismeista ja käytöstä hevosen hiekkaähkyn hoitoon. Tässä tutkimuksessa vertailtiin magnesiumsulfaatin ja psylliumin tehokkuutta hiekan poistamiseen sekä tarkastellaan, onko valmisteiden yhteiskäyttö tehokkaampi tapa poistaa hiekkaa hevosen suolistosta. Tutkimus oli ensimmäinen magnesiumsulfaatin ja psylliumin tehokkuuksia hevosella vertaileva tutkimus sekä ensimmäinen, jossa magnesiumsulfaatin ja psylliumin yhteiskäyttöä kokeiltiin hiekan poistamiseen. Tutkimuksessa oli 34 vuosina 2004–2005 ja 2009–2010 Yliopistollisen eläinsairaalan Hevossairaalassa hoidettua potilasta, joilla oli vatsaontelon röntgenkuvauksessa havaittu yli 2500 mm2:n kokoinen ala hiekkaa. Potilaat jaettiin kolmeen hoitoryhmään (magnesiumsulfaatti 10 potilasta, psyllium 12 potilasta, yhdistelmähoito 12 potilasta), ja niitä hoidettiin viikon ajan antamalla käytettyä lääkeainetta kerran päivässä veteen sekoitettuna nenämahaletkun kautta kunnes hiekka oli poistunut suolistosta tai tutkimus päättyi. Hiekan poistumista seurattiin radiologisesti päivinä 4 ja 7. Hoito lopetettiin jos röntgenkuvissa ei havaittu enää hiekkaa. Röntgenkuvassa näkyvän hiekan pinta-ala määritettiin kuvankatseluohjelman avulla, ja ryhmien hiekkamäärien välisiä eroja päivinä 4 ja 7 tutkittiin Mann-Whitney ja Kruskall-Wallis -testien avulla. Yhdistelmähoidolla keskimääräinen hiekkamäärä oli merkitsevästi pienempi päivänä 4 kuin magnesiumsulfaatilla (p = 0,003) tai psylliumilla (p = 0,012). Hoitojen välillä ei ollut merkitsevää eroa päivän 7 hiekkamäärissä, ja magnesiumsulfaatin ja psylliumin välillä ei ollut merkittävää eroa päivän 4 hiekkamäärissä. 11 hevosella hiekkaa jäi suolistoon hoidosta huolimatta. Yhdistelmähoidolla hiekan määrä väheni nopeammin kuin käyttämällä magnesiumsulfaattia tai psylliumia erikseen. Tämä alentaa hoitokustannuksia erityisesti sairaalahoitoa vaativissa hiekkaähkyissä vähentämällä tarvittavien sairaalahoitopäivien määrää. Samalla hoidosta aiheutuvan stressin ja suolistossa liikkuvan hiekan aiheuttamien sivuvaikutusten riski alentuu. Tutkimuksessa kuitenkin havaittiin, että joillakin hevosilla hiekkaa jäi suolistoon hoidosta huolimatta, myös yhdistelmähoitoa käytettäessä. Syytä tähän ei tiedetä, mutta taustalla epäillään olevan yksilölliset vaihtelut suoliston liikkeessä. Hiekan syönnin estäminen pysyy edelleen tärkeänä hoitona erityisesti hevosilla, joilla kaikkea hiekkaa ei lääkehoidolla saada poistettua.

Matkapahoinvointi ja matkustuspelko ovat yleisiä hyvinvointiongelmia kissoilla ja yksi merkittävimmistä kissojen hoitoonpääsyn esteistä. Kissoista alle puolet käytetään säännöllisesti eläinlääkärillä, koirista suurin osa. Kissan matkustusongelmia hoidetaan harvoin, ja moni omistaja pitää eläinlääketieteellisen hoidon puutetta pienempänä pahana kuin matkustamisen aiheuttamaa stressiä. Työ on kirjallisuuskatsaus, joka kuvaa kissan matkapahoinvoinnin ja matkustuspelon synnyn sekä lääkehoidon ja käytösterapian. Se osoittaa, ettei kissan matkapahoinvoinnin nykyisellä hoidolla ole vahvaa tieteellistä pohjaa: yleisimmin käytetty lääkeaine, maropitantti, ei ole tehokas hoito pahoinvointiin ylipäätään. Tutkielman perusteella kissan matkapahoinvoinnin hoitoon ei ole riittävän hyvää lääkevalmistetta. Matkapahoinvoinnista kärsivä kissa saattaa hyötyä ahdistusta lievittävästä buspironista, joka voi suuremmilla annoksilla vähentää pahoinvointia. Matkustuspelosta kärsivälle kissalle sopivia lääkevalmisteita ovat anksiolyytit kuten alpratsolaami, buspironi tai tratsodoni. Työ kuvaa kissan lääkinnälliset erityispiirteet eläinlääkärin lääkevalinnan sekä teollisuuden lääkekehityksen tueksi. Oraalisista valmistemuodoista helpoin ja tarkin annosteltava on liuos, joskin omistajat suosivat tabletteja niiden tuttuuden takia. Kissalääkkeissä on kysyntää pienelle, hyvänmakuiselle tabletille, jonka voisi tarvittaessa murskata ja liuottaa veteen. Hankalasti lääkittäville kissoille ensisijainen valmistemuoto on liuos.

Medetomidiini on eläinlääketieteessä yleisesti käytetty α2-adrenoreseptorien agonisti. Sen toivottuja vaikutuksia ovat rauhoittuminen eli sedaatio, jännittyneisyyden väheneminen ja kivunlievitys. Sillä on supra-additiivinen, vaikutuksia voimistava, yhteisvaikutus opioidien kanssa ja se vähentää inhalaatioanesteettien tarvetta. Medetomidiinilla on myös haittavaikutuksia, joihin kuuluvat sydämen harvalyöntisyys (bradykardia), rytmihäiriöt (arytmiat), keskuslaskimopaineen nousu sekä hengitystiheyden aleneminen. α2-adrenoreseptorien agonistien aiheuttamia perifeerisiä haittavaikutuksia pystytään kumoamaan kokeellisessa käytössä olevalla MK-467:llä, joka on α2-adrenoreseptorien antagonisti. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää medetomidiinin ja MK-467:n vaikutuksia samassa ruiskussa lihaksensisäisesti (i.m.) annosteltuna. Tutkielmassa käsitellään hoitojen vaikutusta hengitystiheyteen, verikaasuihin ja subjektiivisesti arvioidun sedaation voimakkuuteen. MK-467:n samanaikaisen annostelun medetomidiinin kanssa voidaan olettaa parantavan hengityselinparametreja, tai vähintään pitävän ne fysiologisella normaalitasolla, vaikuttamatta sedaatioon. Tutkimuksessa käytetyt koirat olivat tavoitekasvatettuja beagleja (n=8). Koirista kuusi oli kastroituja uroksia ja kaksi steriloituja naaraita. Koirien paino oli 13,9±1,2 kg. Kaikki koirat kävivät läpi kaksi hoitokertaa: MED (medetomidiinia 20 μg/kg i.m.) sekä MK400 (medetomidiinia 20 μg/kg ja MK-467:ää 400 μg/kg i.m.) Tutkimus suoritettiin satunnaistettuna ristikkäiskokeena. Hoitokertojen välissä koirilla oli vähintään kahden viikon pituinen palautumisjakso. Sedaatiota arvioitiin asteikolla 0-16 missä 0 on täysin virkeä ja 16 syvin mahdollinen sedaatio. Sedaation arvioijaa ei oltu sokkoutettu hoitojen osalta. Hengitystiheys laskettiin rintakehän liikkeistä. Verinäytteet otettiin takajalan jalkaterän valtimosta. Näytteet analysoitiin 15 minuutin sisällä näytteenotosta verikaasuanalysaattorilla. Medetomidiinin sedatiivinen vaikutus hävisi nopeammin, kun se oli yhdistetty MK-467:ään. Lääkeaineyhdistelmä alensi hengitystiheyttä, verrattaessa pelkkään medetomidiiniin. Sekä hengitystiheys että valtimoveren happi- ja hiilidioksidiosapaineet pysyivät viiterajoissa tunnin seurantajakson ajan. Jatkotutkimuksia MK-467 ja medetomidiini yhdistelmän vaikutuksista lääkeaineiden farmakokinetiikkaan ja keuhkotuuletukseen tarvittaisiin, ennen yhdistelmän mahdollista kliinistä käyttöä.