Browsing by department "Kliinisen tuotantoeläinlääketieteen osasto"

Työn tarkoituksena oli selvittää terveiden suomalaisten emakoiden hematologiset normaaliveriarvot ja verrata saatuja tuloksia kansainvälisiin viitearvoihin. Työ sisältää sekä kirjallisuuskatsauksen että kokeellisen osuuden. Tutkimus tehtiin, koska Suomessa ei ole aiemmin tehty kyseiseen aiheeseen liittyvää tutkimusta. Tavoitteena oli saada kotimaiset viitearvot käyttöön, jolloin verinäytteiden ottoa ja tutkimusta sikojen tauti- ja sairaustilanteita selvitettäessä voisi käyttää paremmin hyödyksi. Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty verinäytetulosten lisäksi lyhyesti verinäytteen ottoa erikokoisista sioista käytännössä, sekä näytteenottotekniikan ja näytteen säilytys- ja kuljetusolosuhteiden vaikutusta tuloksiin. Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty myös sian iän, tuotantovaiheen sekä sairauksien vaikutusta hematologisiin veriarvoihin. Työssä on käsitelty myös jonkin verran minisikoja sekä verrattu sikojen hematologisa arvoja muihin kotieläimiin. Kirjallisuuskatsauksen perusteella kansainvälisiä tutkimuksia terveistä sioista tai emakoista on tehty melko vähän. Tutkimuksissa on yleensä keskitytty esimerkiksi tietyn tuotantovaiheen tai sairaustilan vaikutuksiin hematologisiin veriarvoihin. Hematologisia viitearvoja tutkittaessa on yleensä määritetty puna- ja valkosolumäärät, punasolujen keskikonsentraatio (hematokriitti), veren rautapitoisuus (hemoglobiini), hemoglobiinin keskikonsentraatio (MCH), punasolujen keskikoko (MCV) sekä punasolujen keskimääräinen hemoglobiinikonsentraatio (MCHC). Lisäksi kansainvälisissä tutkimuksissa on tehty yleensä valkosolujen erittelylaskenta, jossa erotellaan myös kypsät ja epäkypsät valkosolut. Meidän tutkimuksessa ei tehty valkosolujen erittelylaskentaa. Kokeellisessa osuudessa otettiin verta 107 kliinisesti terveestä emakosta, jotka oli valittu 11 kansalliseen terveysvalvontaohjelmaan kuuluvasta sikalasta. Emakot olivat vähintään 8 kuukauden ikäisiä ja kaikki olivat joutilas-tuotantovaiheessa. 5 ml verinäyte kerättiin EDTA-antikoagulanttia sisältävään putkeen joko häntälaskimosta (vena caudalis medialis) tai takajalan jalkavarren iholaskimosta (vena saphena). Näyte säilytettiin viileässä ja tutkittiin 5 tunnin sisällä näytteenotosta. Kansainvälisten tutkimusten viitearvot ovat samansuuntaisia, tosin vaihteluvälit esimerkiksi valkosolumäärille olivat hyvin laajat. Suomalaisista emakoista saadut tulokset ovat samansuuntaisia kuin kansainväliset tulokset. Valkosolumäärät ja punasoluarvot ovat hiukan matalammat kuin kansainvälisissä tutkimuksissa, mutta Suomen hyvä tautitilanne voi vaikuttaa arvoihin laskevasti. Lopputiineillä emakoilla punasoluarvot laskevat, eikä tutkimuksessamme otettu huomioon tiineysvaihetta. Tutkimuksessamme vertailtiin myös kerran ja useamman kerran porsineiden veriarvoja sekä alku- ja lopputiineiden veriarvoja. Nämäkin tulokset vastasivat kansainvälisiä tutkimustuloksia, tosin kerran ja useamman kerran porsineiden emakoiden arvojen välillä oli joissakin arvoissa (valkosolumäärät, MCHC-arvot) tilastollisesti merkitsevä ero ja taas hematokriitti- ja hemoglobiiniarvoissa ei merkitsevää eroa ollut toisin kuin kirjallisuudessa annetuissa tuloksissa. Näihin eroavuuksiin voi vaikutta se, ettei eri ikäisiä emakoita verrattaessa otettu huomiin tuotantovaihetta. Tutkimuksessamme saatuja tuloksia voidaan jatkossa käyttää emakoiden sairauksia tutkittaessa. Lisätutkimuksena olisi syytä määrittää viitearvot myös valkosolujen erittelylaskentaan sekä kliiniskemiallisiin veriarvoihin, jolloin saatu informaatio meneillään olemavasta sairaudesta tai taudista, sen kestosta ja vakavuudesta olisi tarkempaa. Lisäksi olisi syytä määrittää kotimaiset viitearvot muidenkin ikäisille sioille. Haasteena verinäytteiden tutkimisessa voi olla eläinlääkärin kokemattomuus verinäytteen ottamisessa sekä tuottajan vastahankaisuus mahdollisten nousevien tutkimus- ja hoitokulujen noustessa. Arvokkaan jalostusemakon kyseessä ollessa on kuitenkin järkevää hoitaa sika kunnolla, jolloin se jaksaa porsia ja hoitaa pahnueensa kunnolla.

Tämän lisensiaattityön tarkoituksena oli tutkia laktaatiohuipussa olevien lehmien syömiskäyttäytymistä ja rehun käsittelyyn käytettyä aikaa, sekä selvittää mahdollisia tuotostasoon liittyviä eroja. Lähtökohtana oli oletus, että lehmän energiantarve ja syöntimäärä lisääntyy kun maitotuotos nousee. Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää mahdollisia eroja syöntimäärässä ja syömiseen ja märehtimiseen käytetyssä ajassa eri tuotostasoilla. Syönti- ja märehtimisnopeus olivat keskeisiä tutkittavia asioita, koska haluttiin tietää nopeuttavatko lehmät rehunkäsittelyään, kun energiantarve on suuri. Myös makuukäyttäytymistä tutkittiin, koska haluttiin selvittää onko makaamiseen käytetyssä ajassa tuotostasosta riippuvia eroja. Lähtökohtana oli oletus, että suurituottoinen lehmä syö enemmän kuin pienituottoinen ja kuluttaa siitä johtuen enemmän aikaa syömiseen, eikä ehdi maata yhtä paljon kuin pienituottoinen lehmä. Työhön kuuluu lyhyt kirjallisuuskatsaus ja kokeellinen osa. Tutkimuksen käytännön osa suoritettiin Viikin opetus- ja tutkimustilan parsinavetassa 4.10.2004–7.1.2005. Kokeessa oli 28 ayrshire ja 4 holstein-friisiläistä lehmää, jotka jaettiin kolmeen 10–11 lehmän ryhmään tuotoksen mukaan. Kaikki lehmät olivat poikineet 8-10 viikkoa ennen osallistumistaan kokeeseen. Vuorokausituotos oli keskimäärin 44,8 kg energiakorjattua maitoa (ekm) suurituottoisten ryhmässä, 36,0 kg ekm keskituottoisten ryhmässä ja 31,6 kg ekm matalatuottoisten ryhmässä. Lehmiä videokuvattiin kahden vuorokauden ajan. Videoilta havainnoitiin koko vuorokauden ajalta minuutin tarkkuudella lehmien eri toimintoihin käyttämää aikaa. Tutkimuksessa havaittiin ero rehunkulutuksessa kiloina kuiva-ainetta (kg ka) absoluuttisina määrinä (p=0,001) ja prosentteina lehmän omasta painosta (p=0,001) rehunkulutuksen lisääntyessä tuotostason noustessa. Myös märehtimiseen käytetty kokonaisaika pidentyi tuotostason noustessa (p=0,01). Rehun käsittelynopeudessa ei havaittu eroa tuotostasoryhmien välillä. Myöskään makuuajalla ei havaittu yhteyttä tuotostasoon. Syöntimäärän ja maidontuotantotason välillä oli selvä yhteys. Tulosten tulkintaa kuitenkin hankaloittaa se, että suurituottoiset söivät suhteessa vähemmän karkearehua kokonaiskuiva-aineesta (p=0,041). Jatkotutkimuksella, jossa rehun koostumus olisi kaikille sama, voisi selvittää eroja syöntikapasiteetissa. Karkearehun syöntimäärässä ja -ajassa ei ollut eroa tuotostasoryhmien välillä, kuten ei myöskään makuuajassa. Märehtimiseen käytetty aika kuitenkin piteni tuotostason noustessa, mikä todennäköisesti johtuu suuremmasta syöntimäärästä. Tässä tutkimuksessa näyttää siltä, että suurituottoisetkin lehmät pystyvät syömään riittävästi muiden toimintojen kärsimättä.

Målet med det här arbetet var att kartlägga förekomsten av aggressivt och undvikande beteende mot främmande människor hos hundar i Finland och ta reda på om det finns några enskilda bakgrundsfaktorer som kunde konstateras ha ett samband med förekomsten av dessa beteenden. Studien gjordes som en frågeundersökning riktad till alla hundägre i Finland. Vi fokuserade på följande problembeteenden; hundar som undviker och/eller nafsar, biter eller försöker bita främmande människor utanför det egna hemmet, i hemmet eller veterinärer på mottagningen. De bakgrunsfaktorer vi undersökte var kön, ålder, ras, levnadsförhållanden hos uppfödaren före överlåtelseåldern, levnadsförhållanden under de första sex månaderna, överlåtelseåldern, ålder då socialisering påbörjades och antalet gånger valpen tagits till nya ställen där den troligtvis träffat främmande människor under det första halva levnadsåret. Vi hittade flera samband mellan bakgrundsfaktorer och undvikande samt aggressivt beteenden mot främmande människor i olika situationer. Tre av bakgrundsfaktorerna associerade signifikant (p ≤ 0,05) till alla problembeteendena som undersöktes. Dessa faktorer var 1) kön då hanar och tikar delats vidare i intakta samt steriliserade/kastrerade (p<0,001), 2) levnadsförhållandena hos uppfödaren (p < 0,001-0,05) och 3) överlåtelseåldern (p < 0,001-0,02). Rasen hade ett samband i alla fall utom vid visande av aggressivt beteende mot främmande människor i det egna hemmet (p < 0,001 i de fallen var samband hittades). Det förekom färre beteendeproblem bland hundar som fötts upp i uppfödarens allmänna levnadsutrymmen jämfört med övriga hundar. De hundar som överlåtits som 7–8 veckor gamla hade också färre beteendeproblem än de som varit äldre eller yngre vid överlåtelsen. Även den grupp hundar som fötts upp av den nuvarande ägaren var underrepresenterad i problembeteendestatistiken. Bland hanar förekom mera aggressivt beteende, medan tikarna var mera benägna att undvika. Kastrerade hanar var som grupp vanligast i alla undersökta problembeteendekategorier. Resultaten tyder på att uppfödare kunde rekommenderas att hålla valparna i hemmets vanliga levnadsutrymmen och hålla överlåtelseåldern vid 7–8 veckor. Resultaten kan anses vara riktgivande och de kan användas inom veterinärmedicinen då man ger råd och handledning åt kunder i syfte att förebygga problembeteenden.

Utaretulehdus on yksi lypsykarjan yleisimmistä ja taloudellisesti merkittävimmistä sairauksista sekä yleisin syy mikrobilääkkeiden käyttöön lehmillä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on selvittää taudinaiheuttajakohtaisesti, millaisia paranemisennusteita utaretulehdukselle on raportoitu mikrobilääkehoidoilla ja ilman hoitoa. Näiden tietojen perusteella pohditaan hoidon kannattavuutta sekä suomalaisten utaretulehduksen hoitosuositusten taustalla olevan näytön tasoa ja mahdollisia muutostarpeita. Piilevässä Gram-positiivisten bakteerien aiheuttamassa utaretulehduksessa mikrobilääkehoito parantaa bakteriologisen paranemisen ennustetta kaikkien tavallisimpien taudinaiheuttajien osalta lukuun ottamatta penisilliiniresistenttiä Staphylococcus aureusta. S. aureus -utaretulehduksen bakteriologisen paranemisen ennuste mikrobilääkehoidolla on useimmissa aineistoissa ollut noin 30–60 %, mutta tätä parempia ennusteita voidaan saavuttaa jos hoidettavaksi valikoidaan ainoastaan penisilliiniherkät tai muuten keskimääräistä paremmin hoitoon vastaavat tapaukset. Hoidon pidentäminen ja yhdistelmähoidon käyttäminen pelkän paikallis- tai yleishoidon sijaan parantaa ennustetta. Streptococcus agalactiaen, Streptococcus dysgalactiaen ja koagulaasinegatiivisten stafylokokkien (KNS) aiheuttamassa utaretulehduksessa bakteriologisen paranemisen ennuste lyhyellä mikrobilääkehoidolla on hyvä, noin 60–100 %, eikä yleishoidolla näissä tapauksissa saavuteta etua paikallishoitoon verrattuna. KNS-utaretulehduksessa noin puolet tapauksista paranee ilman hoitoakin. Ympäristöperäisten streptokokkien aiheuttamassa utaretulehduksessa spontaaniparanemisen ennuste näyttäisi olevan hieman KNS-utaretulehdusta huonompi, kun taas S. agalactiaen ja S. aureuksen aiheuttamassa utaretulehduksessa ennuste ilman hoitoa on erittäin huono. Streptococcus uberiksen aiheuttama utaretulehdus näyttää vastaavan mikrobilääkehoitoon jonkin verran S. dysgalactiae -utaretulehdusta huonommin. Vaikka mikrobilääkehoidon vaikutuksesta Gram-positiivisten bakteerien aiheuttaman piilevän utaretulehduksen paranemiseen on varsin vahvaa näyttöä, on hoidon taloudellinen kannattavuus S. agalactiaen aiheuttamia tapauksia lukuun ottamatta edelleen epäselvää. Kliinisessä Gram-positiivisten bakteerien aiheuttamassa utaretulehduksessa mikrobilääkehoitoa pidetään keskeisenä osana karjan utareterveyden hallintaa ja lisäksi eläinsuojelullisesti tärkeänä. Mikrobilääkehoidon tehoa ei kuitenkaan ole juuri verrattu hoitamattomiin kontrolleihin. Gram-negatiivisten bakteerien aiheuttamasta kliinisestä utaretulehduksesta kontrolloituja tutkimuksia on tehty hieman enemmän, ja mikrobilääkehoidon hyödyllisyys on havaittu piilevien tapausten lisäksi kyseenalaiseksi myös kliinisissä tapauksissa. E. coli -utaretulehduksen paranemisennuste on useimmiten hyvä ilman hoitoakin, kun taas Klebsiella-utaretulehdus näyttää paranevan huonosti hoidosta huolimatta. Vakavissa E. coli ja Klebsiella-utaretulehduksissa mikrobilääkehoidolla saattaa kuitenkin olla kuolleisuutta vähentävä vaikutus. Nykyisin käytössä olevat suomalaiset suositukset utaretulehduksen hoidosta lypsykaudella eivät tämän kirjallisuuskatsauksen perusteella vaadi korjauksia, mutta suositusten noudattamisessa olisi parannettavaa erityisesti mikrobilääkkeen antotavan osalta. Vaikka vertailevia tutkimuksia hoitosuosituksissa esitetyttyjen mikrobilääkeaineiden ja hoitotapojen tehosta muihin mahdollisiin hoitoihin verrattuna on vain vähän, vaikuttavat suositukset olemassa olevan tiedon valossa parhaiten perustelluilta vaihtoehdoilta. Lisää tutkimuksia kuitenkin tarvitaan useimpien taudinaiheuttajien osalta hoidon kannattavuuden ja optimaalisen hoitotavan selvittämiseksi.

Ripuli yleisimpiä varsojen sairauksista ja jopa 80 % varsoista sairastaa ainakin yhden ripulin alle puolen vuoden ikäisenä. Ripulia aiheuttavat virukset, bakteerit, alkueläimet ja loiset. Rotavirus on yleisin ripulivarsoilta eristettävä patogeeni. Seuraavaksi yleisimpiä ovat Cryptosporidium spp, coronavirus, Clostridium spp ja Salmonella spp. Vakavimpia ja eniten kuolemaan johtavia tartuntoja aiheuttaa Clostridium –suvun bakteerit, erityisesti C. perfringens tyyppi C. Patogeenien vakavuus vaihtelee ja ne voivat esiintyä myös sekainfektioina ja aiheuttaa epidemioita. Patogeenien lisäksi useat ei-infektiiviset tekijät aiheuttavat ripulia. Varsan altistaa ripulille esimerkiksi liian vähäinen hyvänlaatuisen ternimaidon saanti ja siten liian matala veren vasta-ainepitoisuus (IgG), huono varsomis- ja tallihygienia, nuori ikä ja kontaktit vanhempiin varsoihin. Ripuli-infektiolta suojaa parhaiten riittävä veren IgG-pitoisuus ja hyvä talli- ja hoitohygienia. Oireena ripulissa on aiheuttajapatogeenistä riippumatta vetinen uloste, jonka hoitamattomana johtaa varsan kuivumiseen ja pahimmillaan kuolemaan. Ripulista seuraa usein metabolinen asidoosi ja suolivaurion seurauksena varsoille kehittyy herkästi bakteremia tai spesis. Ripulidiagnoosi perustuu oireisiin ja tarkempaan patogeenikohtaiseen tunnistukseen voidaan käyttää ulosteviljelyä, ELISA-testejä, PCR:ää, elektronimikroskopointia sekä patogeenikohtaisia pikatestejä. Monissa tapauksissa ripulin aiheuttajaa jää kuitenkin tunnistamatta. Perushoitona ripulissa on dehydraation korjaus ja nestetasapainon ylläpito nesteyttämällä joko suun kautta tai suonensisäisesti. Vakavimmissa ripulitapauksissa sairaalahoito on usein välttämätöntä. Vastasyntyneille varsoille on suositeltavaa aloittaa laajakirjoinen antibioottisuoja (penisilliini, gentamysiini, metronidatsoli) bakteremian ja sepsiksen estämiseksi. Vakavasti sairaille varsoille kehittyy herkästi oireettomia mahahaavoja, joten ennaltaehkäisevää mahansuojalääkitystä (sukralfaatti) suositellaan. Paranemisennusteessa ei ole havaittu eroa patogeenien välillä pelkissä ripulitapauksissa. Tapausselostuksessa käsitellään yhden siitostallin varsaripuliongelmaa. Kahden vuoden aikana syntyneistä varsoista 7/12 sairastui ensimmäisen elinviikon aikana voimakkaaseen vetiseen ripuliin. Varsat olivat tehohoidossa Yliopistollisessa Hevossairaalassa. 4/7 varsasta oli osittainen vasta-aineiden puutos ja 3/7 oli lisäksi sepsis. Kaikki varsat vastasivat nopeasti hoitoon ja toipuivat. Todennäköisin aiheuttaja oli rotavirus, mutta sitä ei pystytty osoittamaan. Tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka on tarkoitus olla kattava katsaus varsojen infektiivisiin ripuleihin. Siihen on koottu tutkimusten ja kirjallisuuden perusteella tietoa varsojen yleisimmistä ripulipatogeeneistä, niiden etiologiasta, oireista, diagnostiikasta, hoidosta sekä ennusteesta. Vaikka ripulit ovat yleisiä, niiden aiheuttajien yleisyys ja etiologia ovat osittain epäselviä ja niistä tarvittaisiin lisää tutkimusta. Suurin osa tutkimuksista on tehty ulkomailla pienellä otoksella, joten kaikki tulokset eivät ole suoraan johdettavissa Suomeen.

Doppler-ultraääntä on käytetty paljon lisääntymiselimien tutkimisessa hevosilla ja naudoilla. Doppler-ultraäänellä pystyy tutkimaan kudosten ja elimien verenvirtausta mustavalkokuvaan yhdistettävien värien avulla tai spektritilan avulla. Spektritilassa verisuonesta otetaan tarkasteluun pieni alue, josta saadaan verenvirtausnopeuden kuvaaja tietystä sydämen sykkimissyklistä. Kuvaajasta saadaan mitattua kvantitatiivisia sekä kvalitatiivisia verenvirtausparametrejä. Kohtu ja munasarjat ovat voimakkaasti verisuonitettuja elimiä. Verenvirtaus vaihtelee kohdussa sekä munasarjoissa kiimakierron eri vaiheissa, tiineyden aikana sekä synnytyksen jälkeen. Kohdun ja munasarjojen patologiset tilat vaikuttavat niiden perfuusioon. Doppler-ultraäänen avulla on pystytty kuvantamaan väritilan, voimaväritilan sekä spektritilan avulla lisääntymiselimien verenvirtausta. Tässä työssä on keskitytty pääasiassa tamman lisääntymiselimistä löydettyihin tutkimuksiin, mutta lisätietoa on haettu naudoilla tehdyistä tutkimuksista. Kohdun verenvirtaus vaihtelee hyvin vähän kiimakierron aikana. Tiineellä tammalla kohdun verenvirtaus lisääntyy tiineyden edetessä. Kohdun patologiset tilat tiineyden aikana, kuten endometriitti ja plasentiitti, vaikuttavat kohdun verenvirtaukseen. Kohtalaisten ja voimakkaiden endometriittimuutosten yhteydessä verenvirtauksen resistanssi vaihtelee ja lievien endometriittimuutosten yhteydessä se pysyy kohtuullisen tasaisena. Plasentiitin puhkeamista ja mahdollista abortointia voidaan ennustaa verenvirtaustilavuutta sekä resistanssia mittaamalla. Varsomisen jälkeen tamman kohdun verenvirtaus palautuu ennen ensimmäistä ovulaatiota samalle tasolle kuin kiimakierron ja alkutiineyden aikaan. Vastaavasti naudalla on huomattu voimakkaimman verenvirtauksen laskun tapahtuvan viikon aikana poikimisesta ja jatkuvan siihen saakka, kunnes kohdun involuutio on täydellinen. Naudalla on huomattu kohdun verenvirtauksen jälkeisten jäämisen ja metriitin jälkeen jäävän korkeammaksi verrattuna terveisiin nautoihin. Naudalla on huomattu, että kohdun verenkierron palautumisella involuution aikana on merkitystä niiden hedelmällisyyteen. Ovuloituva ja surkastuva follikkeli voidaan erottaa mittaamalla niiden verenvirtausta. Ovuloituvassa follikkelissa verenvirtaus lisääntyy ja surkastuvassa vähentyy kaksi päivää ennen ovulaatiota. Ovuloituvan follikkelin verenvirtaus on suurempi niillä tammoilla ja lehmillä, jotka tiinehtyvät. Ovulaation induktion on havaittu heikentävän tulevan keltarauhasen verenvirtausta. Keltarauhasen verenvirtaus on luotettava mittari keltrauhasen toiminnallisuuteen. Naudoilla on huomattu, että verenvirtaus on luotettavampi toiminnallisuuden mittari kuin keltrauhasen koon mittaaminen. Doppler-ultraäänellä voidaan havaita munasarjan epänormaali toiminta kuten hemorragiset anovulatoriset follikkelit sekä väliseinällisten follikkeleiden ovulaatio sekä kaksoisovulaatiot. Verenvirtauksen tutkiminen kohdussa ja munasarjoissa antaa lisäinformaatiota elimien toiminnasta. Doppler-ultraäänen avulla pystytään ennakoimaan lisääntymiselimien toimintaa paremmin. Kohdun ja munasarjojen verenvirtauksen tutkimisen avulla voidaan ajoittaa hoitotoimenpiteet sekä kartoittaa niiden tarve paremmin.

Sopivan tonkimis- ja pureskelumateriaalin puute on sikaloissa yleinen hyvinvointiongelma. Se estää sikojen lajityypillistä tutkimiskäyttäytymistä, aiheuttaa sioille stressiä ja lisää käyttäytymishäiriöiden todennäköisyyttä. Tutkielman kirjallisessa osassa tarkastellaan sikojen tutkivan käyttäytymisen ominaispiirteitä ja pohditaan, millainen on sikojen ja tuottajien kannalta hyvä virike. Painopisteenä ovat tavanomaisen tuotannon väli- ja loppukasvatusvaiheen siat ja niillä tyypillisesti käytettävät virikemateriaalit. Kokeellisessa osiossa selvitettiin tuoreen koivupuun soveltuvuutta kasvatussikojen virikemateriaaliksi. Virikekustannukset laskettiin vastaamaan tilan normaalin virikejärjestelyn kustannuksia. Hypoteeseina esitettiin, että koivupuu lieventäisi sikojen häntä- ja korvavaurioiden vakavuusastetta, vähentäisi pelokkuutta ja karsinatovereihin kohdistuvia kärsäkontakteja sekä lääkintätarvetta. Lisäksi selvitettiin, onko puisilla virikkeillä vaikutusta sikojen makuullemenoa edeltävään käyttäytymiseen tai menestykseen ensikkovalinnassa ja lisääntyykö lattian likaantumisriski, jos virikkeet sijoitetaan kiinteän lattian yläpuolelle ritilälattian sijasta. Tutkimus toteutettiin suomalaisessa porsastuotantosikalassa. Mukaan valittiin 167 uudiseläimiksi kasvatettavaa emakkoporsasta. Kokeessa oli kaksi ryhmää, kummassakin 12 karsinaa. Välikasvatusvaiheessa virikeryhmän karsinoissa oli puusta ja polyeteeniputkesta tehdyt, karsinan keskelle katosta ripustetut virikemallit, ja kontrolliryhmässä neljä muovikartioon asetettua Bite-Rite®-purutikkua. Ensikkokasvattamon virikekarsinoissa oli kolme karsinan seinään ripustettua tuoretta koivunrankaa, ja kontrollikarsinoissa metalliketju ja laudanpala. Molemmille ryhmille jaettiin päivittäin 1 litra olkea karsinaa kohti. Aineisto kerättiin ensikkokasvattamosta sikojen ollessa neljän kuukauden ikäisiä. Käyttäytymisen analysointia varten karsinoita videoitiin vuorokauden ajan. Videoilta analysoitiin kahden tunnin ajanjakso kahdessa osassa siten, että käsittelyjen välisiä eroja käyttäytymisessä tarkasteltiin ennen ja jälkeen oljen jakamisen. Sioille tehtiin lähestymistesti: karsinaan astui vieras henkilö ja mittasi, montako sekuntia kesti, ennen kuin kolme sikaa oli uskaltanut koskettaa häntä kärsällään tai suullaan. Lisäksi häntä- ja korvavaurioiden vakavuus ja lattioiden likaisuus pisteytettiin. Lääkitystiedot ja ensikkovalinnassa hylättyjen sikojen määrät koottiin sikalan kirjanpidosta sikojen ollessa viiden kuukauden ikäisiä. Aineisto analysoitiin tilastollisesti IBM SPSS 22 –Statistics -ohjelmiston avulla. Tutkimuksen perusteella puuvirikkeitä manipuloitiin enemmän kuin kontrollivirikkeitä (p < 0,05). Yhdessä oljen kanssa ne vähensivät karsinatovereihin kohdistuvia kärsäkontakteja kontrolliryhmään verrattuna (p < 0,05). Kaikkiaan 92 %:ssa kaikista makuullemenoa edeltäneistä käyttäytymishavainnoista siat koskettivat kärsällään jotakin kohdetta. Virikejärjestelyt eivät vaikuttaneet sikojen lääkitystarpeeseen, ensikkovalintaan, häntä- ja korvavaurioiden vakavuusasteeseen, pelokkuuteen eivätkä lattian likaantumiseen (p > 0,1). Käyttäytymismuutosten perusteella tuore koivupuu soveltuu kasvatussikojen virikemateriaaliksi paremmin kuin tilalla käytetty kontrollivirkejärjestely, ja sen avulla sikojen hyvinvointia voidaan hiukan parantaa lisäämättä tuotantokustannuksia. Makuullemenoa edeltävä käyttäytyminen viittaa siihen, että sioilla saattaa olla taipumus nukkumapesien rakentamiseen, kuten villisioilla. Jatkotutkimuksia tarvitaan sen selvittämiseksi, onko kysymyksessä sisäsyntyisen motivaation ohjaama käyttäytymistarve.