Browsing by discipline "General History"

Tämän työn teemana on kahden Yhdysvalloissa vaikuttavan Turkki-asiantuntijan käsitysten tarkastelu ja vertai-lu maata hallinneesta Oikeus ja kehitys -puolueesta (AKP) vuosina 2002-2013. Tutkimus tarkastelee sitä, minkä-laisena puolue nähtiin sen valtakauden alkupuolella länsimaisten tutkijoiden ja poliitikkojen vielä suhtautuessa pääsääntöisesti Turkin demokratiakehitykseen ja maan talouden liberalisointiin tähtääviin uudistuksiin näennäi-sen positiivisesti. Analyysin kohteena on kaksi turkkilaistaustaista tutkijaa, Hakan Yavuz ja Soner Çaǧaptay, jotka ovat tehneet akateemisen uransa pääasiassa Yhdysvalloissa ja olleet keskeisiä Turkki-kommentaattoreita koko tarkasteluajanjakson ajan. Tarkoituksena on ymmärtää, miten ja miksi heidän käsityksensä muuttuivat ajan kuluessa. Tutkimuskirjallisuus on pääsääntöisesti kirjoitettu vuoden 2013 jälkeen, jolloin paradigman voi katsoa muuttuneen, eikä moni pitänyt AKP:ta enää demokraattisena uudistajana länsimaisessa diskurssissa. Työssä käytetään menetelmänä vertailevaa kvalitatiivista analyysia ja se sijoittuu pitkälti poliittisen historian piiriin. Yavuzin ja Çaǧaptayn analyysissa on havaittavissa kaksi huomionarvoista diskurssia, joita he edustavat: Çaǧaptay suhtautuu hyvin pessimistisesti poliittiseen islamiin, kun taas Yavuzin näkemyksen mukaan islamismi voi maltillistua päästessään toimimaan liberaalidemokraattisessa ympäristössä. Molemmat katsovat lähtökohtai-sesti, että islam on yhdistettävissä demokratiaan. Keskeinen jako heidän näkemystensä välillä on kuitenkin se, kuinka he suhtautuvat Turkin demokratiaan ja sekularismiin. Yavuz näkee, että vaikka demokratia institutionaa-lisesti toimi ennen AKP:n valtakautta, puuttui maasta sekulaarien instituutioiden vaikutuksesta liberaalin demo-kratian peruspilarit. Çaǧaptay taas katsoo, että Turkki oli poikkeuksellinen muslimienemmistöinen maa, jonka sekulaarit instituutiot ja historia takasivat sen säilymisen demokraattisena. Molempien kirjoituksissa on havaitta-vissa selvä jännite liittyen poliittiseen islamiin ja länsimaisessa tulkintaperinteessä vahvasti vaikuttavaan ajatuk-seen siitä, että se ei ole yhteensopiva demokratian kanssa. Yavuz tulkitsi, että ratkaisu tähän jännitteeseen voisi vihdoin löytyä AKP:n kautta, kun Çaǧaptay taas katsoi, että jännite on edelleen siellä ja tulee johtamaan itseval-taiseen hallintoon ennemmin tai myöhemmin. Molemmat suhtautuivat 2000-luvun alkupuolella optimistisesti AKP:hen, mutta Çaǧaptay muuttui hyvin skeptiseksi puoluetta kohtaan jo vuoden 2004 jälkeen, kun taas Yavuz näki koko tarkasteluajanjakson ajan AKP:n puolueena, joka pyrki aidosti tekemään Turkista liberaalia demokra-tiaa. Molempien kirjoituksissa nousevat erityisesti esiin sekä potentiaaliseen EU-jäsenyyteen tähtäävät yhteis-kunnalliset uudistukset että AKP:n ja islamin välinen vaikea suhde.

Tämä pro gradu-tutkielma tarkastelee Saamenmaan asuttamista ja suomalaistamista asutuskolonialismin näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena on selvittää, onko Koltanmaan asuttaminen sekä kolttasaamelaisten suomalaistaminen ymmärrettävissä asutuskolonialismiksi. Tutkielma keskittyy Koltanmaahan kohdistuneeseen asuttamiseen ja assimilaatiotoimiin, joiden myötä kolttasaamelaisvähemmistön kulttuurista ja esimerkiksi omasta kielestä tuli vakavasti uhanalaisia. Ajallisesti tutkielmassa selvitetään yhteiskunnallisten muutosten ja murrosten vaikutuksia ensimmäisestä maailmansodasta alkaen toisen maailmansodan jälkeiseen kolttasaamelaisten uudelleensijoittamiseen ja elämän vakiintumiseen väestönsiirtojen yhteydessä ja niiden jälkeen. Kolttasaamelaisiin kohdistuneita toimenpiteitä analysoidaan asutuskolonialismin viitekehyksessä. Asutuskolonialismin kontekstissa Koltanmaan asuttamisprosessi rinnastuu muualla maailmassa tapahtuneisiin vastaaviin prosesseihin ja sitoo Saamenmaan historian ja erityisesti Suomen valtion käytännöt osaksi globaalia, kolonialistista toimintaa. Tutkielman teoreettinen viitekehys on asutuskolonialistinen tutkimus. Asutuskolonialismille tyypillistä on kolonisoijille merkityksellisten alueiden asuttaminen väestöllä, jonka tarkoitus on rakentaa alueelle valtaväestön yhteiskunnallisten normien mukainen kulttuuri ja hallintojärjestelmä ja syrjäyttää alkuperäisväestön vastaavat. Asutuskolonisaatio ja assimilaatiopolitiikka ovat harvoin Suomessa tapahtuneeksi miellettyä politiikkaa. Tutkimuksen keskeisimmäksi lähdeaineistoksi tarkentui kolttasaamelaisten sijoittamissuunnitelmat toisen maailmansodan aikana ja muutamia vuosia sen päättymisen jälkeen. Pääasialliset asiakirjat ovat Lapin lääninhallituksen, Lapin maakunta-arkiston ja Metsähallituksen alaisten toimikuntien asiakirjat, jotka ovat merkittäviä suomalaista asuttamispolitiikkaa tutkiessa. Kolttasaamelaisten sodan jälkeiseen sijoittamiseen liittyvät muistiot, kirjelmät ja aloitteet löytyvät suurimmaksi osaksi Kansallisarkiston Oulun toimipisteestä, kuten myös useita kolttasaamelaisten kyläkokousten pöytäkirjoja 1940- ja 1950-luvuilta. Tutkimusaineisto osoittaa, että Koltanmaan haltuunotto, asuttaminen ja hallinta toteutettiin suomalaisen valtiovallan lähtökohdista ja niiden intressien perusteella, jotka olivat merkityksellisiä suomalaisille poliittisille tarkoitusperille. Asutuskolonialismin kautta toteutetut poliittiset ratkaisut ja niiden myötä toteutetut yhteiskunnalliset muutokset ja uudistukset johtivat tilanteeseen, jossa kolttasaamelaiset joutuivat ja joutuvat yhä kamppailemaan elintilastaan ja kulttuurinsa olemassaolosta. Ongelmallisinta kolttasaamelaisiin kohdistuneessa politiikassa oli se, ettei kolttasaamelaisten omia kokemuksia ja näkemyksiä huomioitu riittävästi. Alkuperäisväestön ohittaminen alkuperäisväestöön kohdistuneessa poliittisessa toiminnassa on asutuskolonialismia tyypillisimmillään.

Pro gradu -tutkielmassa tutkitaan Yhdysvaltain toisen presidentin John Adamsin keskeisessä elämäkertakirjallisuudessa tapahtuneita historiografisia muutoksia ja Adamsin 1950-luvulta alkanutta arvostuksen nousua aluksi historioitsijoiden, mutta 2000-luvulla myös suuren yleisön keskuudessa. Merkittäviä tekijöitä tässä nousussa ovat olleet paitsi se, että Massachusetts Historical Society toi valtaosan Adamsin papereista ja kirjeenvaihdosta julkisuuteen vasta 1950-luvulla, myös se, että 1990-luvulta lähtien sellaiset tunnetut historioitsijat kuin Joseph J. Ellis ja David McCullough ovat alkaneet esittää Adamsin aiempaa myönteisemmässä valossa ja entistä tärkeämpänä toimijana Yhdysvaltain perustamisvaiheessa. Erityisen tärkeä merkitys Adamsin popularisoijana on ollut McCulloughin vuonna 2001 ilmestyneellä Pulitzer-palkitulla elämäkerralla John Adams ja sen pohjalta tehdyllä palkitulla samannimisellä TV-sarjalla. Tutkielma perehtyy myös historioitsijoiden ja elämäkertojen kirjoittajien Adamsin presidenttikaudesta antamaan kuvaan ja arvioihin, jotka ovat Adamsin kohdalla poikkeuksellisen ristiriitaisia, sekä Adamsin ympärille rakentuneeseen historiapolitiikkaan, jonka viimeisimpiä ilmentymiä ovat vaatimukset pystyttää hänelle muistomerkki pääkaupunki Washington, D.C.:hen. Tätä tutkielmaa varten on käyty läpi paitsi Adamsin tärkeimmät elämäkerrat, myös lehdistöä ja Yhdysvalloissa suosittuja presidenttien suuruusarviointeja eli rankingeja. Tutkimus sijoittuu menetelmällisesti elämäkertatutkimuksen ja historiografian välimaastoon ja hyödyntää molempien teorianmuodostusta. Sekä elämäkerta että historiografia ovat olleet akateemisten historiantutkijoiden pitkään jossain määrin hyljeksimiä tutkimushaaroja, mutta tämä tutkimus lähtee siitä, että kumpikin näistä on tärkeä. Biografia on keskeinen yleisen historiakuvan muovaaja, ja historiallisen tutkimuksen oman historiallisen luonteen tunnustaminen on ensiarvoisen tärkeää. Tämän tutkimuksen kannalta keskeistä elämäkerran lajia eli yhdysvaltalaista presidenttielämäkertaa biografian muotona ei ole juuri tutkittu. Presidentti-instituution ja elämäkerran muuttuvien roolien vuoksi aihepiiri tarjoaa kuitenkin mielenkiintoisen ikkunan Yhdysvaltain historiaan.

Pro gradu-tutkielmani kohteeni on vuosina 1435-1440 kirjeitse latinaksi käyty akateeminen väittely, joka tunnetaan Scipio-Caesar polemiikkina. Siinä renessanssihumanistit Poggio Bracciolini, Guarino Veronese, Ciriaco d'Ancona ja Pietro del Monte asettivat Gaius Julius Caesarin ja Scipio Africanus vanhemman vastakkain ja arvioivat heidän keskinäistä paremmuuttaan niin saavutustensa kuin hyveidensäkin puolesta. Scipio ja Caesar olivat antiikin Rooman tunnetuimpia ja kiistellympiä valtiomiehiä ja esiintyivät merkittävässä osassa myöhäiskeskiajan Italialaisten humanistien kirjallisuutta. Tutkin polemiikin keskustelun historiallisia ja poliittisia puolia ja argumentoin, että tässä tapauksessa kirjallinen vastakkainkainasettelu näiden kahden valtiomiehen välillä oli renessanssihumanistien tapa tarkastella eroja aikansa Italian poliittisissa ideologioissa, eritoten klassisen rebulikanismin ja monarkismin välillä. Lähden todentamaan väitettäni tarkastelemalla tapaa, jolla Caesar ja Scipio on kuvattu kirjeissä suhteessa näihin ideologioihin. Lisäksi analysoin, miten kirjeissä tehtävällä historiallisella tulkinnalla luodaan toisistaan poikkeavaa kuvaa kunkin valtiomiehen hyveellisestä tai paheellisesta toiminnasta ja miten tämä suhteutuu kirjoitusajankohdan poliittiseen tilanteeseen. Rooman historia nähdään kaikkien osapuolien mukaan ihailtavana, mutta Poggio ja del Monte noudattavat Firenzen tasavallan ideologista linjaa määrittelemällä, että vapaudelle ja taiteille suotuisin historiallinen hetki oli nimenomaan Rooman tasavallan aika ja Scipio urhein sitä puolustanut sankari. Caesar taas edusti polemiikissa paitsi tyrannian uhkaavia ominaisuuksia tasavallalle, myös Guarinolle ja Ciriacolle esikuvallisia luonteenpiirteitä monarkeille ja keisarien valtaoikeuksia.

Tarkastelen uskonnollisen suvaitsevaisuuden ilmentymistä Monty Pythonin elokuvassa Brianin elämä (1979) sekä sen vastaanotossa Britanniassa 1970-luvulla. Pyrin löytämään yhteiskunnallisia ja aatteellisia syitä sille, miksi elokuvan kriittinen yleisö vetosi uskonnolliseen suvaitsevaisuuteen. Lisäksi pyrin määrittelemään tapoja, joilla uskonnollinen suvaitsevaisuus – niin elokuvan vastaanotossa kuin sen tuotannossakin – vaikutti Brianin elämän kautta käytyyn uskontokeskusteluun. Tutkielman temaattisia valintoja ja analyysia ohjaa sekulaarihumanistiset intressit tiedosta, keskustelusta ja sensuurista. Keskeisin tutkielmani primäärilähdeaineisto koostuu itse Brianin elämä –elokuvan lisäksi Monty Pythonin jäsenten haastatteluista, sanomalehtilähteistä ja elokuvaa käsittelevistä televisio-ohjelmista. Tutkimuskirjallisuuden osalta sovellan etenkin Toisen maailmansodan jälkeisen Britannian uskonnollista muutosta koskevaa kirjallisuutta, jumalanpilkkalakeja käsittelevää historiallista tutkimusta ja Brianin elämää koskevaa tutkimusta. Osoitan, että Brianin elämän vastaanottaminen tapahtui uskonnollisen suvaitsevaisuuden viitekehyksessä johtuen yksilöllisistä ja yhteiskunnallisista intresseistä. Elokuvan kriittinen yleisö pyrki turvaamaan yksilön psykologisen hyvinvoinnin suojelemalla elämänfilosofisesti tärkeinä pitämiään uskonnollisia uskomuksia. Erityisemmin tämä johtui kristinuskon valta-asemasta kuoleman käsittelyn ja henkisyyden alueella sekä heikosta uskosta yksilön kykyyn sopeutua uskonnottomaan maailmankuvaan. Samoin he pyrkivät suojelemaan yhteiskuntarauhaa loukattujen tunteiden aiheuttamalta potentiaaliselta väkivallalta. Tämä ilmensi näkemystä kristityistä suojelua tarvitsevana ryhmänä sekä eettistä ajattelua, jossa loukkaavan ilmauksen esittäjä oli osasyyllinen väkivaltaiseen vastareaktioon. Osoitan myös, että Brianin elämän myötämieliset vastaanottajat rakensivat legitiimin uskonnon käsitettä. Tämä tapahtui kielellisillä tavoilla, joilla elokuvan kritiikin implikoitiin kohdistuvan uskonnon harhautuneisiin muotoihin, joita edustivat fundamentalistinen ja perinteinen kristinusko. Lisäksi tuon esille, kuinka uskonnollinen suvaitsevaisuus rajoitti uskontokriittistä ilmaisua. Tämä näkyi Britannian jumalanpilkkalaissa, institutionaalisen sensuurin rakenteissa sekä Monty Pythonin tavassa rajoittaa oman sekulaarihumanistisen maailmankuvansa ilmentämistä elokuvassaan.

Tutkin pro gradu -työssäni Ruotsin kuninkaan Kaarle XVI Kustaan ensimmäistä virallista valtiovierailua Suomeen vuonna 1974, presidentti Urho Kekkosen isännöimänä. Valtiovierailuihin liittyen on tehty niukasti aikaisempaa tutkimusta. Vuoden 1974 valtiovierailu oli merkityksellinen monessa mielessä: vierailu sijoittui aikaan, jolloin Suomi pyrki kohti läntistä integraatiota ja Kekkonen oli virkakautensa huipulla. Suomi oli kehittynyt suurin harppauksin ja otti kiinni muita pohjoismaita. Yhteystyö Ruotsiin oli tiivistä kaikilla yhteiskunnan aloilla. Ruotsin kuningas oli vasta 28-vuotias astuessaan virkaan ja hänen valtaoikeutensa oli riisuttu lähinnä symboliseksi. Edellinen kuningas oli käynyt virallisella vierailulla viimeksi vuonna 1952 Suomen ollessa vielä kehittymätön. Valtiovierailulla oli tärkeä merkitys suhteiden vaalimisessa. Ensimmäinen tutkimuskysymykseni on, mitä valtiovierailun ohjelma käytännössä sisälsi ja minkälaisia teemoja valtionpäämiesten puheet sisälsivät. Toisessa tutkimuskysymyksessä pohdin, miten aikalainen suomalainen ja ruotsalainen lehdistö suhtautui vierailuun ja minkälaisia eroja kirjoittelussa on nähtävissä. Tässä kohdassa kiinnitän huomiota myös kansan reaktioihin. Kolmanneksi pohdin vierailun kulttuurista ja poliittista merkitystä. Lähtöoletuksena on, että Suomen ja Ruotsin välit muuttuivat tasavertaisimmiksi, ja että presidentin ja Kuninkaan ero kokemuksessa ja valtiosäännöissä muutti vierailun dynamiikkaa. Lähteinä käytän perinteisen historiakirjoituksen tavoin arkistolähteitä, lehtiartikkeleita ja painettua kirjallisuutta. Tutkielman viitekehys on Suomen harjoittamassa ulkopolitiikassa kylmän sodan keskellä ja Suomen asemasta idän ja lännen välissä. Taustaluvussa käsitellään Suomen vierailuvaihdon perinteitä ja valtiovierailujen merkitystä etenkin 1970-luvun Suomessa. Lisäksi käsittelen Urho kekkosta ja Kaarle XVI Kustaata valtion päämiehinä ja heidän tapaansa hoitaa virkaansa. Tuon myös esille Suomen ja Ruotsin ristiriitaiset suhteet valtiovierailun alla. Ensimmäisessä käsittelyluvussa käyn läpi valtiovierailun ohjelmaa ja puheita. Pohdin, mikä oli vierailun käyntikohteiden tarkoitus Suomen ja Ruotsi- suhteiden kannalta. Valtionpäämiesten puheista etsin pääteemat. Toisessa käsittelyluvussa käyn läpi seikkaperäisesti suomalaisen ja ruotsalaisen lehdistön kirjoittelua. Vertailen lehtiä toisiinsa ja pyrin löytämään sävyeroja ja yleistyksiä. Lehdiksi on valittu erilaisia lehtiä, puolueettomia ja eri puolueiden äänenkannattajia. Viimeisessä käsittelyluvussa pohdin valtiovierailun merkitystä Suomen ja Ruotsin kulttuurisen ja henkisen yhteyden vaalimisessa. Taustalla pohdin Suomen ja Ruotsin historiaa esimerkiksi yhteisen kielen suhteen. Kirjoitan myös vierailun merkityksestä Suomen profiilin kohottajana peilaten vierailua suomettumiskeskusteluun ja läntisen integraation pyrkimyksiin. Lopussa tutkin, oliko vierailulla poliittista merkitystä tutkimalla valtiovierailun ulkoministerien asialistaa ja puheita. Johtopäätöksenä vierailun ohjelma korosti Suomen ja Ruotsin erityispiirteitä ja ainutlaatuisia suhteita. Ohjelma oli rakennettu vahvistamaan maiden välistä henkistä yhteyttä. Ohjelma sisälsi viralliselle vierailulle perinteiset vierailukohteet ja rituaalit. Ohjelma korosti myös Suomen ylpeydenaiheita teollisuuden, kulttuurin ja koulutuksen saralla. Valtionpäämiesten puheissa korostui Suomen liennytyspolitiikka, Suomen ja Ruotsin laaja yhteystyö ja samankaltaisuuden korostaminen. Suomalaisten lehtien kirjoittelu oli positiivista ja kuningasmielistä. Ruotsin lehdistön kirjoittelu oli enemmän piikittelevää mutta silti pääosin positiivista. Lehdet kirjoittivat, että kansalaisia oli sankoin joukon seuraamassa vierailua ja että vastaanotto oli lämmin. Valtiovierailu toimi myös profiilin kohottamisena Suomelle suomettumissyytteiden keskellä. Lisäksi positiivinen julkisuus oli tervetullutta Suomen isännöidessä seuraavan vuonna ETYK-kongressia ja Kekkosen ottaessa aktiivisen roolin liennytyspolitiikassa. Vierailu muistutti Suomen olevan osa pohjoismaista kokonaisuutta ja läntinen arvoiltaan. Hyvät suhteet demokratian ja hyvinvoinnin mallimaahan Ruotsiin nähtiin varmasti positiivisena asiana lännessä. Vierailuvaihto tiivistyi vuoden 1974 jälkeen, ja vierailu oli jatkumoa menestyksekkäille valtiovierailuille Ruotsin kuninkaiden toimesta.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani turkkilaisen kirjailijan Halide Edibin (1884–1964) kasvatukseen, koulutukseen ja avioliittoon liittyviä identiteettejä hänen vuonna 1926 englanniksi julkaistussa muistelmateoksessaan Memoirs of Halide Edib. Edib oli osa uutta osmanimuslimien turkinkielistä koulutettua yläluokkaa, joka ihannoi länsimaita erityisesti Ranskaa – ja halusi modernisoida Osmanivaltakuntaa perinpohjaisesti. Halide Edib on hyvin tunnettu nationalistinen kirjailija Turkissa ja hänen uraansa on tutkittu paljon, joten keskityn tässä pro gradussa ensisijaisesti siihen, miten hän rakentaa muistelmissa identiteettejään kertoessaan siitä ajasta, kun hän ei ollut vielä tunnettu. Olen valikoinut kasvatuksen, koulutuksen ja avioliiton erityishuomion kohteeksi, koska ne olivat aikakauden kuumia puheenaiheita. Naisten sosiaalisen aseman muuttaminen oli yksi nuorturkkilaisten keskeisiä tavoitteita. Heidän naisihanteensa oli moderni koulutettu nainen, joka oli tasapuolinen aviopuoliso modernille miehelle sekä hyvä äiti ja kasvattaja perheen lapsille. Perheihanne perustui länsimaiseen porvarilliseen perheideaaliin. Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: - Millaisia nuorturkkilaisten ihanteelliseen moderniin naiseuteen liittyviä identiteettejä Halide Edib rakentaa muistelmissaan ja miksi hän kuvailee itseään tällä tavoin? - Miten hän rakentaa muistelmissa itäiseen ja läntiseen kasvatukseen, koulutukseen ja avioliittoon liittyviä identiteettejä ennen uransa alkua? Olen käyttänyt henkilöhistoriallista lähestymistapaa analysoidessani muistelmia, koska omaelämäkerrallinen kirjoittaminen käyttää samoja konventioita kuin omaelämäkertaa muistuttava autofiktiivinen kirjallisuus tällaisen muistitiedon ja kaunokirjallisuuden rajoilla häilyvän lähestyvän kirjoittamisen lajin tutkimuksessa kirjallisuudentutkimus antaa hyödyllisiä käsitteitä avuksi. Tämä pro gradu - tutkimus on kuitenkin ensisijaisesti historiantutkimusta, koska keskityn enemmän kirjoittamisen tapojen ja luonteen sijasta historialliseen kontekstiin. Käytän analyysissani myös sosiaalihistoriallista lähestymistapaa ja pohdin, miten muistelmissa sekä kertova että kerrottu Halide Edib suhteutuu osaksi laajempaa historiallista kontekstiaan ja erityisesti osmanimuslimien uudistusmielistä yläluokkaa. Yhdistelmä henkilöhistoriaa sekä sosiaalihistoriaa antaa hyvän pohjan tutkia sekä yksilöä että historiallista aikaa, jossa hän eli ja yhteisöä, jota hän oli osa. Halide Edib on kirjoittanut muistelmateoksensa tiettynä ajankohtana, rajaten sitä tietoisesti ja tiedostamatta. Hänen päätöksiinsä niin kirjoitetuista kuin kirjoittamattomista asioista ovat vaikuttaneet kirjoittamisajankohdan tilanteet ja ihmiset. Vaikka muistelmissa eletään menneisyydessä ja muistoissa, on tutkimuksen kohteena silti vuonna 1926 julkaistu teos. Hän ottaa muistelmissa yleisön huomioon ja rakentaa identiteettejään suhteessa heihin. Muistelmissa turkinkieliseen osmanimuslimien yläluokkaan kuulunut Edib rakentaa identiteettejään kirjoittamishetkestä menneisyyteen katsoen ja kertovassa muodossa sanoittaa oman elämänsä tarinan, jossa hän laajan koulutuksen ja perhe-elämään liittyvien ongelmien tarkkailun kautta kasvaa lopulta kirjoittajaksi, koulutuksen kehittäjäksi ja feministiksi. Vaikka muistelmista on luettavissa kehityskertomuksen kaltainen elämäntarina ovat tulkintani mukaan hänen muistelmissaan rakentuvat identiteetit myös ristiriitaisia, mikä näkyy erityisen hyvin kun Edib puhuu kiistanalaisista aiheista kuten feminismistä, avioerosta tai omasta poliittisuudestaan. Edib esittää itsensä muistelmissa nuorturkkilaisten nationalistisen ihanteen mukaisena modernina naisena, joka on sekä uraa luova kirjoittaja että rakastava äiti. Turkkilaisnationalismin oppien mukaan hän löytää tasapainon länsimaisen sivistyksen ja ikiaikaiseksi mielletyn turkkilaisen kulttuurin välillä, mikä näkyy muistelmissa koulutuksen osalta kansankulttuuriksi mielletyn turkkilaisen kirjallisuuden ja teatterin arvostuksena. Kuvatessaan perheeseen ja avioliittoon liittyviä käytäntöjä on Edib selkeästi kriittisempi ja näkee idän ja lännen suhteen jännitteisempänä. Vanhat perheeseen vaikuttavat käytännöt ovat ennemmin haitallisia kuin jotain, mitä pitäisi vaalia ja säilyttää. Uusi eurooppalainen perheideaali on Edibille muistelmissa ihanne, johon hän vertaa vanhaa turkkilaista perhemallia.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen yhdysvaltalaisten upseerien ja brittiläisten virkamiesten vaimojen teoksia, joissa naiset kuvaavat elämäänsä 1800-luvun lopulla Yhdysvaltojen lännessä ja Iso-Britannian Intiassa. Tutkin tekstejä postkolonialistisesta näkökulmasta ja tarkastelen, millaisia kolonialistisia diskursseja kirjoittajat teksteissään toistavat ja tuottavat. Kysyn, miten kirjoittajat kuvaavat vieraan kulttuurin ympäristöä ja ihmisiä, sekä miten heidän oma roolinsa naisena rakentuu suhteessa imperiumiin teksteissä. Pohjaan tarkasteluni Millsin analyysiin kolonialismista ja naisten matkakertomuksista sekä sukupuolen merkityksestä naiskirjoittajia rajoittavana tai mahdollistavana tekijänä. Hyödynnän myös Prattin ja Bhabhan teorioita. Tutkielmani lähteinä minulla on neljän naisen kirjoittamat teokset, jotka on julkaistu 1900-luvun alussa. Teokset ovat noin 300–400 sivuisia muistelmia tai matkakertomuksia. Valitsin lähteet kahden eri tutkijan, McInnisin ja Procidan, laatimien laajojen bibliografioiden pohjalta. Tarkastelustani käy ilmi, että kirjoittajat sekä Yhdysvalloissa että Intiassa kiinnittävät ympäristöä kuvaillessaan huomiota samoihin asioihin: lämpötilaan, eläimiin ja maisemiin. Yhdysvaltalaisnaisten teksteissä näkyy ajatus villistä lännestä, joka oikeuttaa valkoisen väestön lännessä olemista. Brittinaisten luontokuvailuissa näkyy erityisesti pittoreskin ihanne ja Intian staattisuuden korostaminen. Amerikkalaisnaiset kuvaavat alkuperäisasukkaita lähes yksiselitteisen kielteisesti ja inhoten. Brittinaisten diskurssit ovat ristiriitaisia ja monisyisiä; heidän kuvailunsa paikallisista ovat sekä positiivisia että negatiivisia. Heidän teksteissään näkyy kolonialistisen vallan häilyvyys ja neuvottelu vallasta. Transnationaalisia eroja naisten kuvauksissa voi selittää se, että brittinaiset olivat teosten mukaan enemmän henkilökohtaisesti tekemisissä paikallisväestön kanssa kuin amerikkalaisnaiset. Kaikki naiset korostavat omaa tarpeellisuuttaan ja osallisuuttaan imperiumissa. Amerikkalaisnaisilla korostuu päättäväisen armeijanaisen ihanne ja imperialistisen maskuliinisuuden korostaminen. Brittinaiset korostavat osallisuuttaan miestensä työssä ja imperialistisessa projektissa. Kaikki kirjoittajat kritisoivat imperiumia jollain tapaa, mutta enemmän teksteissä korostuu imperialistisen vallan korostaminen ja oikeutus. Tarkasteluni osoittaa, että naisilla on julkaistujen teostensa kautta aktiivinen rooli imperialistisina toimijoina. Kolonialistiset diskurssit, joille tyypillistä on vieraan kulttuurin toiseuttaminen, alistaminen, yhtenäistäminen tai kärjistäminen, näkyvät kaikissa teoksissa. Teosten kirjoittajat nostavat esille samanlaisia asioita molemmilla puolilla maailmaa, vaikka teksteissä on myös yksilöllisiä ja transnationaalisia eroja.

Tarkastelen tutkielmassani Salemin vuoden 1692 noituushysteriaa ja kyseisiin tapahtumiin huomattavalla tavalla liittyneen John Halen (1636–1700) ajatuksia noituuden luonteesta. Salemin noitaoikeudenkäynneissä teloitettiin 19 ihmistä, ja ne erottuvat ajan tapahtumista myöhäisenä, isona oikeusprosessina, jossa syytettiin ihmisiä noituudesta. Tutkimuskysymykseni ovat 1) minkä tyyppiset todisteet johtivat henkilön tuomitsemiseen noituudesta Salemissa? 2) Mikä vaikutus Salemin tapahtumilla oli siihen, miten Hale näki noituuden? 3) Mitä hän ajatteli Paholaisen roolista verrattuna ihmisen rooliin noituuden ilmenemisessä ja seurauksissa? Lähdeaineistonani käytän Salemin noitaoikeudenkäyntien pöytäkirjoja ja Halen teosta A modest enquiry into the nature of witchcraft (1702). Tarkastelen aineistoa sosiaali- ja aatehistoriallisesta näkökulmasta, ja menetelmäni on lähteiden tarkka lähiluku. Tutkielmastani selviää, että Salemin tapahtumat muokkasivat käänteentekevästi Halen näkökantaa koskien noituuden käsittelemistä oikeustoimin: hän kannatti aluksi Salemin noitaoikeudenkäyntejä, mutta tuli vähitellen siihen tulokseen, että todennäköisesti ainakin osa teloitetuista oli viattomia ja oikeudenjakamisessa luisuttiin virheeseen. Hän painottaa, että virkamiehet erehtyivät kohtaamansa asian monimutkaisuuden takia. Tutkielmani osoittaa, että Salemin oikeudenkäynneissä todistajat toivat usein esiin henkiolentoihin perustuvia lausuntoja ja naapurien välille syntynyt riita ja sitä seurannut menetys tai takaisku oli monen noituussyytöksen taustalla, vaikka ne olisivat tapahtuneet monta vuotta aikaisemmin. Tutkielmastani selviää, että Hale piti Paholaista sellaisena, joka pystyy lavastamaan ihmisen syylliseksi rikoksiin tai riivaamaan tämän ja kykenee vahingoittamaan ihmisiä yksin tarvitsematta välikappaleeksi noitaa. Tutkielmani perusteella voidaan sanoa, että 1600-luvun lopulla Halen ja muiden ajattelu tekivät noituusrikoksesta entistä vaikeamman tehtävän tuomareille. Näyttää siltä, että tästä lähtien todistamisen vaikeus ja varovaisuuden noudattaminen merkitsivät suurten noitaoikeudenkäyntien sammumista suuressa osassa maailmaa.

Pro gradu-tutkielmani käsittelee Francis Baconin ystävyyssuhteita Essexin jaarlin Robert Devereux’n ja Buckinghamin herttuan George Villiersin kanssa. Tutkin suhteita kirjeenvaihdon ja Baconin esseiden kautta vuosien 1591—1626 välillä. Tutkimuksessani pyrin hahmottamaan yksityisen ja yleisen ystävyyden risteävyyttä kyseisenä ajanjaksona. Ystävyys ei ole ollut historiantutkimuksessa yleisesti suosittu tutkimuskohde. Siihen on helposti suhtauduttu anakronisesti ja se on nähty muuttumattomana ilmiönä. Kyseenalaistan tutkimuksessani tämän käsityksen ja kuvaan esimodernin ystävyyden luonnetta valitsemieni henkilösuhteiden avulla. Tutkimukseni perustuu James Speddingin 1880-luvulla kokoamaan Francis Baconin kirjekokoelmaan. Analysoin kirjeitä huomioiden aikakauden retoriset konventiot ja kohteliaisuuskulttuurin. Hyödynnän tutkielmassani myös paljon aihepiiristä tehtyä tutkimuskirjallisuutta ja pyrin ottamaan siihen tutkimuksessani kantaa. Osoitan ystävyys- ja patronus-klientti -suhteiden rajan häilyvyyden 1600-luvun vaihteen Englannin hovikulttuurissa. Kirjeenvaihdon avulla kuvaan Baconin suhteen Essexin olleen neuvonanto- ja klienttisuhde. Lähdeaineiston perusteella heidän välillään ei voida nähdä olleen yksityistä ystävyyttä. Buckinghamin ja Baconin suhde jakautuu tutkimukseni mukaan eri vaiheisiin: neuvonanto-, klientti- ja ystävyyssuhteeseen. Osoitan heidän suhteessaan olleen monia eri puolia, ja sen että keväällä 1617 Baconin asema suhteessa Villiersiin muuttui neuvonantajasta klientiksi. Vuoden 1617 tapahtumat käänsivät suhteen painopisteen entistä enemmän omistautumista vaatineeksi patronus-klientti -suhteeksi. Baconin uran loputtua 1621 osoitan, että klienttisuhde vaihtui ystävyydeksi. Tätä väitettä perustelen heidän kirjeenvaihdossaan tapahtuneilla muutoksilla tuona aikana. Tuon esille ystävyyden luonteen, joka rikkoo aiempia tulkintoja esimodernista ystävyydestä ja klienttisuhteesta. Esitän esimodernin ystävyyden olleen aiemmin luultua enemmän poliittiseen vaikuttamiseen kietoutunutta. Osoitan myös ystävyyssuhteiden saavan modernille ystävyydelle tyypillisiä piirteitä intiimiydessä ja sielunsukulaisuudessa. Tutkin suhteissa Baconin kiinnittymistä ystäviinsä hyödyntäen psykohistorioitsija Heinz Kohutin teoriaa itseyden sulautumisesta toiseen. Tutkielmani asettaa ystävyys- ja klienttisuhteiden kautta esimodernin ihmiskuvan uuteen tarkasteluun. Klientti- ja ystävyyssuhteiden rajojen häilyvyys ja suhteissa ilmenevät erilaiset kiinnittymistavat peilaavat laajempaa yhteiskunnallista ja lajityypillistä kehitystä. Tässä on nähtävissä kehitys, jossa vähitellen siirrytään sukutaustaan ja rooliin pohjautuvasta maailmasta yksilöön ja persoonaan nojaavaan maailmaan.