Browsing by study line "Ministry"

Tässä tutkielmassa tarkastellaan, millainen käsitys kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä sisältyy ortodoksiseen esirukoustekstiin Kanoni edesmenneen puolesta. Samalla luodaan myös katsaus sen käyttöön Suomen ortodoksisissa seurakunnissa. Kanoni edesmenneen puolesta on kreikan kielestä suomennettu noin kymmensivuinen teksti, joka koostuu kahdeksasta veisusta. Tutkimusmenetelmänä käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Aineistosta erotettiin värikoodein pelkistetyt ilmaukset, jotka ryhmiteltiin teemojen mukaisiin alaluokkiin. Nämä alaluokat abstrahoitiin edelleen yläluokiksi, jolloin saatiin vastaukset tutkimuskysymykseen. Kanonin käyttöä selvitettiin haastattelemalla yhteensä neljää ortodoksisten seurakuntien pappia ja kanttoria eri puolelta Suomea. Lisäksi kahden seurakunnan palvelijan kanssa käytiin sähköpostikeskustelut aiheesta. Tutkimuksessa kävi ilmi, että esirukouksessa edesmenneen puolesta toivottiin hartaimmin vainajan saavuttavan levon. Kanonissa esiintyi lukuisia ilmaisuja myös konkreettisista paikoista, joihin hänen toivottiin kuolemansa jälkeen pääsevän: paratiisiin, Abrahamin huomaan tai pyhien kartanoihin. Kanoni sisälsi myös useita kuvauksia siitä, että hänen toivottiin pääsevän pyhien ja vanhurskaiden joukkoon. Samalla edesmenneelle rukoiltiin synninpäästöä ja armahdusta, ettei häntä tuomittaisi tuonelan syvyyteen tai helvetin tuleen. Kanonista ilmeni selkeästi ajatus siitä, että ihmisen kuoleman jälkeen hänen sielunsa eroaa ruumiista. Sielu on kuolematon, ja ruumiin päätyessä maahan sielu joutuu yksityiselle tuomiolle. Paratiisi tai tuonela ovat ortodoksisen käsityksen mukaan yksityistä tuomiota seuraavia välitiloja. Kanonin tekstistä ei selkeästi voi päätellä, tarkoitetaanko siinä olevilla ilmaisuilla välitilaa vai yleisen tuomion jälkeistä tilaa. Tuonela voidaan käsittää sekä välitilaksi että synonyymiksi helvetille. Kanonin mukaan Neitsyt Maria, apostolit ja pyhät ovat tärkeitä esirukoilijoita. Jumalansynnyttäjä Maria on myös ihmisten pelastaja ja turva täällä maan päällä. Haastatteluissa kävi ilmi, että vain yksi kanttori oli aktiivisesti käyttänyt Kanonia käydessään kuolevan luona rukoilemassa tai suorittaessaan muistopalvelusta. Hautauspalveluksessa samoin kuin vainajien yksityisina tai yleisinä muistopäivinä käytetään tavallisesti muita liturgisia tekstejä.

Tutkielma käsittelee Kathryn Tannerin inkarnaatiokeskeistä konstruktiivista teologiaa. Metodina on systemaattinen analyysi. Lähteinä on käytetty kolmea Kathryn Tannerin teosta. Näistä kaksi muodostaa systemaattisen esityksen Tannerin inkarnaatiokeskeisestä teologista. Kolmas käsittelee kristinuskon suhdetta nykyiseen markkinavetoiseen kapitalismiin. Tannerin teologian lähtökohtana on dogmien uudelleenmuotoilu. Useassa kohdassa keskiajan jälkeinen teologia osoittautuu virheelliseksi, vajavaiseksi tai antroposentriseksi, joten se on hylättävä ja korvattava kirkkoisien ajattelusta ammentavalla inkarnaatiokeskeisyydellä. Inkarnaatiokeskeisyys tarkoittaa huomion kääntämistä ihmisestä kohti Jumalaa. Tanner korostaa ihmisen ja Jumalan suhteen unilateraalisuutta ja universaaliutta. Suhde perustuu Jumalan yksipuoliseen päätökseen ja toimintaan. Ihminen ei esimerkiksi pysty vastavuoroiseen lahjanvaihtoon Jumalan kanssa, sillä kaikki, mitä ihmisellä on, on lähtöisin Jumalasta. Jumala pyrkii lahjoittamaan omasta hyvyydestä rakkauden ja hyvinvoinnin kaltaisia lahjoja ihmisille. Ihmisen velvollisuus on Jumalan hyvyyden levittäminen esimerkiksi yhteiskunnallisiin epäkohtiin puuttumalla. Inkarnaation ottaminen pelastuksen ja sovituksen lähtökohdaksi puolestaan kääntää huomion pois ristin väkivaltaisista ja nöyryyttävistä tapahtumista. Muutos korjaa virheellisen käsityksen, jonka mukaan nöyryyttävä alistuminen olisi pelastuksen edellytys. Ristillä tapahtuva uhraus on kuitenkin kokonaan Jumalan tekemä. Todellinen pelastukseen johtava uhraus on kuitenkin tapahtunut jo inkarnaatiossa Jumalan ottaessa ihmisyyden osaksi itseään Inkarnaatio toimii ihmisen ja Jumalan erityisen suhteen, pelastuksen ja sovituksen sekä yhteiskunnallisen aktiivisuuden perustana. Tutkielmassa huomio kiinnittyy Tannerin moderniin markkinatalouteen, jolle ominaista on toimijuuden rajoittaminen velan avulla nykyhetkeen ilman toivoa paremmasta. Inkarnaatioon perustuva kristillinen toivo puolestaan avaa näkymän ikuiseen elämään Jumalan hyvyyden täyttämässä todellisuudessa.

Tämä tutkielma tarkastelee Raamatun merkitystä kiitollisuuden saavuttamisessa ja säilyttämisessä. Tavoitteena oli selvittää, mikä merkitys Raamatun teksteillä oli haastateltujen kiitollisuuden kokemuksissa. Auttoiko Raamattu kiitollisen asenteen saavuttamisessa, vai loiko se mahdollisesti jonkinlaisen rasitteen, vai vaikuttiko Raamattu lainkaan yksilötasolla kiitollisuuden tematiikassa? Tutkielmaan haastateltiin viittä eri puolilla Suomea asuvaa henkilöä. Haastattelumetodina oli puolistrukturoitu teemahaastattelu, ja aineisto analysoitiin sisällönanalyysillä. Tutkielman teoreettisena tarkastelukulmana toimi Mary Clark Moschellan ilon teologia. Tämän lisäksi tuloksia tarkasteltiin kiitollisuuteen liittyvien teologisten tutkimusten ja psykologisten tutkimusten valossa. Viiden henkilön haastatteluaineisto antaa selvän viitteen siitä, että Raamatulla on merkitystä kiitollisen elämänasenteen toteutumisessa. Raamatun merkitys korostui erityisesti silloin, kun elämässä tuli vastaan vaikeita tai kärsimystä aiheuttavia tilanteita. Tällöin haastateltujen oli haastavampi havaita elämässä olevia hyviä asioita kiitoksen arvoisina. Tällöin he kokivat, että Raamattu auttoi heitä havaitsemaan olemassa olevan hyvän. He havaitsivat myös vaikeuksien itsessään sisältävän jotakin hyvää ja kiitoksen arvoista. Osa haastatelluista pyrki Raamatun tukemana kiitokseen jo vaikeuksien vallitessa negatiivisista tunteistaan huolimatta. Tämä mahdollisti ja lisäsi vaikeuksien aikana rauhan ja turvan kokemusta. Kiitollisuus limittyi ilon teologian iloon siten, että niin ilolla kuin kiitollisuudellakin tarkoitetaan ohimeneviä tunteita kattavampaa, affektien alueelle sijoittuvaa käsitettä. Kiitollisuus näyttäisi toimivan ikään kuin porttina ilon polulle, johon saattaa olla kärsimyksen keskellä muuten vaikea päästä. Aineisto antaa viitteitä myös siitä, että kun Raamattu koetaan kiitollisuutta tukevana ja siihen rohkaisevana, niin merkittävässä asemassa on henkilön raamattunäkemys / raamattusuhde eikä niinkään henkilön ulkoinen kristillisyys. Kiitollisuuden ja Raamatun välisen suhteen ymmärryksen lisäämisellä voidaan kehittää sielunhoidollista kohtaamista ja seurakunnan toimintaa. Raamatun ja yksilön välisen suhteen tuntemus on puolestaan tarpeen kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnin edistämisessä niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta.

Tämä maisterintutkielma käsittelee kirkkoherran hengellisen johtajuuden suhdetta seurakuntaorganisaation johtamiseen. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Mitä sisältyy kirkkoherran virkaan ja millaista hallinnollista johtajuutta häneltä edellytetään? Millainen on kirkkoherran tehtävä henkilöstöjohtajana? Mitä on hengellinen johtajuus ja mitä se tarkoittaa kirkkoherran kohdalla? Miten organisaation johtaminen ja hengellinen johtajuus suhteutuvat toisiinsa kirkkoherran virassa? Millaisia haasteita kaksi erilaista tehtäväluonnetta aiheuttavat? Lähdeaineistona on kirkon hallintoa, seurakuntaa työyhteisönä, henkilöstöjohtamista, pastoraalista johtamista ja hengellistä johtamista käsittelevää tutkimuskirjallisuutta ja muuta materiaalia sekä lainsäädännöllistä ja kirkon johtamiskoulutusta koskevaa materiaalia. Perinteisesti kirkkoherra on mielletty ensisijaisesti seurakuntansa hengelliseksi johtajaksi, mutta nykyään hengellinen puoli on ainoastaan yksi osa kaikkien muiden hoidettavien tehtävien joukossa. Kirkkoherran virassa saman henkilön tehtäviin kuuluvat niin hengellinen ja hallinnollinen johtaminen kuin henkilöstöjohtaminenkin. Hallinnollisen ja henkilöstöjohtamisen sisällöt ovat selkeästi määriteltävissä, mutta hengellinen johtaminen on sisällöltään epäselvempi. Tutkielmassa hengellistä johtamista käsitellään pastoraalisen johtamisen sekä työpaikkaspiritualiteetin ja spirituaalisen johtamisen käsitteiden kautta. Tutkielman pohjalta voidaan sanoa kirkkoherran tehtävään kuuluvien hallinnollisen ja henkilöstöjohtamisen olevan ristiriidassa hengellisen johtamisen tehtävän kanssa. Kirkkolaki sekä kirkkoherran virkaanasettaminen keskittyvät ensisijaisesti hengelliseen johtamiseen. Kirkon johtamiskoulutus ja kirkkoherran työn sisältö painottuvat hallinnolliseen johtamiseen ja esimiestyöhön. Tutkielma jakautuu johdantoon, kolmeen käsittelylukuun ja yhteenvetoon. Toisessa luvussa käsitellään kirkkoherran virkaa kirkon johtamiskoulutuksen sekä kirkkoherran pätevyysvaatimuksien ja virkaanasettamisen näkökulmista. Kolmas luku käsittelee seurakuntaorganisaation johtamista ja siinä avaan seurakunnan hallintoa ja sen johtamista, seurakuntaa työyhteisönä sekä työyhteisön johtamista ja henkilöstöjohtamista. Neljäs luku käsittelee hengellistä johtamista pastoraalisen johtamisen mallin, työpaikkaspiritualiteetin ja sen johtamisen näkökulmista käsin. Samassa luvussa käsitellään myös kirkkoherraa hengellisenä johtajana.

Kirkko- ja yhteiskuntanäkemyksissä tapahtui sodan jälkeisinä vuosikymmeninä paradigmaattinen muutos. Asevelipapisto oli sodan aikana rintamalla herännyt kirkon sosiaaliseen vastuuseen. Samaan aikaan suomalaisessa yhteiskunnassa alettiin vahvistaa sosiaalisia turvaverkkoja, joten kirkon painopisteen siirtyminen kulki luontevasti muun yhteiskunnallisen kehityksen rinnalla. Uudenlaiset kulttuuriset ilmiöt, kuten 1960-luvun uusvasemmistolainen nuorisoradikalismi, haastoivat yhteiskunnan vakiintuneet instituutiot, kirkko niiden mukana. Kirkko- ja yhteiskuntakeskusteluun osallistuttiin aktiivisesti. Keskeisiä kirkollisia keskustelijoita olivat muun muassa arkkipiispa Martti Simojoki ja professori Osmo Tiililä sekä Kotimaa-lehden päätoimittajana 1.1.1969 aloittanut Leino Hassinen. Hän oli julkaissut kristinuskon ja kommunismin välistä suhdetta käsittelevän synodaalikirjan sekä kirkkonäkemystä käsittelevän pamfletin. Tutkielman tutkimuskysymys on: Mikä on Leino Hassisen kirkko- ja yhteiskuntanäkemys hänen kirjallisen tuotantonsa valossa? Tutkielman ajallinen ja sisällöllinen fokus on 1960- ja 1970-luvun taitteeseen liittynyt keskustelu kirkon ja muun yhteiskunnan välisestä suhteesta. Sisällön- ja kehysanalyysit tarjoavat työkalut peilata Kotimaa-lehden pääkirjoitusten kannanottoja Hassisen muuhun kirjalliseen tuotantoon. Lisäksi aikalaisten näkemykset muodostavat kontekstin Hassisen kannanotoille. Teoreettisena kehyksenä on rekognitio- eli tunnustusteoria. Hassisen ajattelun kehityksessä eri vuosikymmenillä voidaan ihmiskuvan ihanteena tunnistaa Jumalan edessä yhteiskunnallisesti vastuullinen ihminen, jonka tehtävänä on toimia eriarvoisuuden poistamiseksi. Lisäksi Hassinen näkee ihanteena Jumalan mielenmukaisella tavalla järjestetyn yhteiskunnan, joka jakaa hyvinvointia ja varallisuutta oikeudenmukaisesti. Hassisen mukaan Lutherin toiminta 1500-luvulla antoi tälle tärkeän esikuvan samalla, kun Luther uudisti kirkon teologisia fundamentteja ja seurakuntaelämää käytännön tasolla. Hänen tähän liittynyt lisensiaatintutkielmansa kytkee hänet lundilaisiin teologeihin. Hassinen pitää selkeästi jumalanpalvelusta seurakunnan elämän ytimenä ja aarreaittana. Hassisen näkemyksen mukaan jumalanpalveluselämän tehtävänä on varustaa seurakuntalaiset palvelemaan yhteiskuntaa omalla paikallaan. Kirkko instituutiona edustaa kristillistä uskoa yhteiskunnan keskellä ja käy aktiivista keskustelua yhteiskunnassa. Tässä ajattelussa Hassinen sai tukea Simojoen vaalimasta kansankirkkoajattelusta. Tiililän yksilön pelastusta sekä kirkkoa vain uskovien yhteisönä korostaneita näkemyksiä Hassinen selvästi vierasti ja myös ilmaisi sen sekä kirjoissaan että pääkirjoituksissaan. Hassisen näkemys kirkosta ja yhteiskunnasta näyttää olevan se, että yksilö on toimintakykyinen sekä parhaalla tavalla ja oikeudenmukaisesti resursoitu osana institutionalisoitunutta yhteisöä. Hänen ajattelussaan nousee vahvasti esiin instituutioiden keskinäinen tunnustaminen. Kristinuskon ja kommunismin välisessä vuorovaikutuksessa hän nostaa esiin molempien ideologioiden pitkälle yhteisen ideaalin resurssien oikeudenmukaisesta jaosta. Kumpaakin ideologiaa hän kuitenkin kritisoi niiden kyvystä ja halusta toteuttaa omia ihanteitaan. Kirkon hän soisi ottavan johtavan yhteiskunnallisen roolin.

Tässä maisterintutkielmassa tutkittiin kuuden Helsingin seurakuntayhtymän alueella sijaitsevan historiallisen kirkon saavutettavuutta ja esteettömyyttä. Tutkimuksen kirkot olivat Helsingin tuomiokirkko, Johanneksenkirkko, Mikael Agricolan kirkko, Paavalinkirkko, Kallion kirkko ja Töölön kirkko. Tutkielman tutkimuskysymys oli miten fyysinen esteettömyys, viestinnällinen saavutettavuus ja asenteellinen saavutettavuus toteutuvat Helsingin seurakuntayhtymän keskeisissä historiallisissa kirkkorakennuksissa. Tässä tutkimuksessa keskityttiin saavutettavuuden ja esteettömyyden ulottuvuuksista fyysiseen esteettömyyteen, viestinnälliseen saavutettavuuteen ja asenteelliseen saavutettavuuteen. Tutkimuskohteena oli erityisesti kirkkotilojen esteettömyys sekä kirkkoherrojen kautta saatu tieto asenteellisesta saavutettavuudesta. Tutkielman aineistosta osa kerättiin havainnoimalla tutkittavien kirkkojen fyysistä esteettömyyttä ja viestinnällistä saavutettavuutta. Havainnointi tapahtui osallistuvana havainnointina. Havainnointi tapahtui messujen yhteydessä. Havainnoinnin kohteena oli kirkkotila. Aineistoa syvennettiin asenteellisen saavutettavuuden ulottuvuuteen tekemällä sähköpostihaastattelut kirkkoherroille, joiden alueella havainnoitavat kirkot sijaitsevat. Aineistot analysoitiin teorialähtöisellä- ja teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä. Teoria, jota tutkimuksessa käytettiin, oli Anneli Muurosen ja Seija Eskolan saavutettavuuden ulottuvuudet. Aineistoa peilattiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon saavutettavuusohjelmaan sekä aiempaan tutkimukseen. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena voi todeta, että kuuden historiallisen kirkon saavutettavuus ja esteettömyys toteutui osin, mutta myös parannettavaa löytyi. Esteellisyys lisää ulossulkemista esimerkiksi alttariyhteydestä ja muista uskonnollisen rituaalin mahdollisuuksista. Muurosen ja Eskolan saavutettavuuden ulottuvuuksien lisäksi tuloksena voi todeta, että hengellisen harjoittamisen saavutettavuuden ulottuvuus ei toteudu. Kirkkoherrojen haastattelut viestivät, että esteettömyyden ja saavutettavuuden lisäämiseen on tahtoa. Tahdon lisäksi tarvitaan tekoja, suunnitelmallisuutta, sitoutumista ja teologiaa.

Tutkielmani aiheena on Venäjän valtion ja ortodoksisen kirkon väliset suhteet. Tutkin niiden kehitystä Putinin aikana presidenttinä vuonna 2004 alkaneesta toisesta kaudesta lähtien. Näkökulmanani sekä aineistonani on Venäjän ortodoksisen kirkon kannanotto jumalanpilkkaan ja kirkon herjaan, joka on julkaistu vuonna 2011 kirkon ulkoasiansuhteiden verkkosivuilla. Analysoin aineistoa temaattisen sisällönanalyysin keinoin ja nostin kannanotosta seitsemän teemaa, jotka liittyvät valtion sisä- ja ulkopoliittisiin muutoksiin ja tavoitteisiin. Jaoin teemat kahteen ryhmään. Arvoyhtenäisyyttä vahvistavat teemat tukevat Venäjän pyrkimystä saada vaikutusvaltaa Russki mir periaatteen mukaisesti. Yhteiskunnallista sekä yleismaailmallista järjestystä edistävät teemat liittyvät niin Venäjän ulkopoliittiseen missioon ja rooliin maailmassa kuin rauhan säilyttämiseen omassa yhteiskunnassa. Presidentti Vladimir Putinin aikana Venäjän valtion ja ortodoksisen kirkon väliset suhteet ovat tiivistyneet. Uskonnollinen retoriikka on tullut yhä vahvemmin esille poliittisessa viestinnässä sekä poliitikkojen puheissa. Ortodoksinen kirkko on kasvattanut vaikutusvaltaansa Neuvostoliiton romahtamisesta lähtien ja valtio on ollut tiiviisti mukana kirkon uudelleenrakentamisprosessissa tarjoten sille taloudellista tukea sekä lainsäädännöllisesti etuoikeutetun aseman yhteiskunnassa. Vastapalveluksena kirkko on antanut valtiolle tukensa, jota Putin on hyödyntänyt taitavasti Venäjän vaikutusvallan kasvattamiseksi maailmalla. Ulkopolitiikan ideologinen käänne ajoittuu Putinin kolmannen presidenttikauden alkuun. Moskovan protestit 2011–2012 osoittivat hänen vanhan hallintonsa epäsuosiotaan. Uuden kauden Putin valjasti käyttöönsä konservatiiviset kristilliset arvot, joita Venäjä edistää myös kansainvälisesti. Hänen tavoitteenaan on luoda näillä perinteisillä hengellis-moraalisilla arvoilla sekä yhtenäisyyttä venäläisessä yhteiskunnassa että vahvistaa moraalisuvereniteettia ja vaikutusvaltaa maailmalla. Pussy Riot -yhtyeen oikeudenkäynnit sekä Krimin valtaus olivat maailmalle ilmentymiä Venäjän uudesta ideologisesta käänteestä.

Käsittelen tässä tutkielmassa Ukrainan ortodoksisen kirkon itsenäistymisprosessin uutisointia venäläisessä mediassa vuonna 2018. Konstantinopolin patriarkka vahvisti uuden, Moskovasta riippumattoman kirkollisen organisaation tammikuussa 2019. Moskovan patriarkaatti reagoi itsenäistymisprojektiin kielteisesti ja katkaisi yhteydet Konstantinopoliin. Aineisto koostuu Venäjän valtionjohdolle myönteisen Izvestijan sekä oppositiolehti Novaja Gazetan nettisivujen teksteistä, jotka on julkaistu välillä 17.4.2018 – 6.1.2019. Juttuja kertyi yhteensä yli 300 ja aineisto on noin 400 liuskan mittainen. Vaikka Venäjän valtionjohto ja ortodoksinen kirkko tekevät tiivistä yhteistyötä, Ukrainan sota on esimerkki tilanteesta, jossa kirkon ja valtion intressit eivät kohtaa. Venäjän ja Ukrainan välien tulehtuessa Ukrainan johto alkoi ajaa yhä voimakkaammin itsenäisen kirkon asiaa, minkä seurauksena Moskovan patriarkaatin vaikutusvalta ortodoksisessa yhteisössä heikkeni merkittävästi. Tutkielmani yhtenä tavoitteena on selvittää, miten kirkko ja valtio viestivät haastavassa tilanteessa, ja mitä Ukrainan kirkon itsenäistymisen uutisointi kertoo kirkon ja valtion ajankohtaisista suhteista. Analysoin aineistoa kriittisen diskurssianalyysin viitekehyksessä, erityisesti Norman Faircloughin ajatuksien kautta. Motivaatio kriittisen diskurssianalyysin valintaan nousee yhtäältä halusta tutkia Venäjän kirkon ja valtion viestintää kielellistä ja yhteiskunnallista näkökulmaa yhdistäen. Toisaalta kriittisen diskurssianalyysin valinta tuo tutkielman osaksi ajankohtaista uskontotieteellistä keskustelua: Pyrin tuottamaan lisää tietoa diskursiivisen uskonnontutkimuksen lähtökohtien käyttökelpoisuudesta erilaisiin aineistoihin ja konteksteihin. Vaikka lehdet uutisoivat yhdestä tapauksesta, voi aineistossa havaita yleisempiä käsityksiä siitä, mikä kirkkojen asema yhteiskunnassa tulisi olla. Izvestijan ja Novaja Gazetan näkemykset kirkkokonfliktista ovat päinvastaiset mutta kumpikin lehti näkee konfliktin sellaisena, jossa ”uskontoa käytetään hyväksi” poliittisiin tarkoituksiin. Izvestija liittää ”poliittisuuden” erityisesti Ukrainan kirkkojen ominaisuudeksi ja Novaja Gazeta profiloi Moskovan patriarkaattia samalla tavalla. Izvestija rakentaa sellaista määritelmää ”hyvästä kirkosta”, johon sopivat Moskovan patriarkaatti ja sen tukijat. Novaja Gazeta pyrkii päinvastaiseen, mutta jakamalla samat lähtökohdat päätyy osaltaan vahvistamaan Moskovan patriarkaatin valta-asemaa ja käytettävyyttä valtionjohdon kumppanina.

Psykologisella turvallisuudella tarkoitetaan ryhmän jaettua kokemusta siitä, että vuorovaikutuksellisten riskien ottaminen on turvallista. Tällaisia riskejä ovat esimerkiksi avun pyytäminen, uusien ideoiden esittäminen ja vaikeiden asioiden nostaminen keskusteluun. Psykologinen turvallisuus edistää tiimin ja organisaation oppimista ja sen on tutkittu olevan keskeinen menestykseen ja tuloksellisuuteen vaikuttava tekijä. Se lisää myös innovatiivisuutta ja työhön sitoutumista. Johtajien ja esihenkilöiden toiminta vaikuttaa merkittävästi psykologisen turvallisuuden muodostumiseen. Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella psykologisen turvallisuuden ilmenemistä seurakunnan työyhteisössä erityisesti esihenkilöiden näkökulmasta. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Millaisena seurakunnan esihenkilöt kokevat työyhteisönsä psykologisen turvallisuuden? ja 2. Mitkä tekijät vahvistavat ja heikentävät psykologista turvallisuutta seurakunnan työyhteisössä? Tutkielman aineisto on kerätty puolistrukturoiduilla teemahaastatteluilla yhden Suomen evankelis-luterilaisen kirkkoon kuuluvan seurakunnan työntekijöiltä. Informantteina on seitsemän seurakunnan johtoryhmään kuuluvaa henkilöä. Aineiston analysointiin käytettiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Kokonaisuudessaan psykologinen turvallisuus on tutkimusseurakunnassa hyvällä, joskaan ei erinomaisella, tasolla ja sen suunta on kehittyvä. Psykologisen turvallisuuden korkeaa tasoa ilmentävät erityisesti rakentava suhtautuminen virheisiin, kokeilukulttuuriin kannustaminen, valmentava johtamistapa sekä työssä koettu merkityksellisyys. Psykologisen turvallisuuden kannalta haastavia tekijöitä ovat vaikeus nostaa hankalia asioita keskusteluun sekä seurakunnan siiloutuminen työaloihin. Lisäksi koronapandemia haastoi psykologista turvallisuutta. Tutkielma valottaa psykologisen turvallisuuden ilmiötä seurakuntakontekstissa yleisellä tasolla. Seurakuntia toisiinsa vertailevat tutkimukset tai tutkimukset, joissa aineistoa kerätään organisaation eri tasoilta, voisivat selittää ilmiötä monipuolisemmin ja syvällisemmin.

Tutkielma liittyy vankiyhteisön koronarajoituksiin. Rajoitusten johdosta läheiskontaktit estyivät lähes kokonaan, joka aiheutti paljon kielteisiä tunteita. Tämän johdosta monien vankiperheiden elämä kriisiytyi entisestään ja osa vankien läheisistä joutui turvautumaan ulkopuoliseen apuun. Tällaisessa tilanteessa erityisesti lapset ovat haavoittuvassa asemassa, jonka seuraukset voivat näkyä heidän myöhemmässä elämässään. Suomen vankeuslaissa säädetään, että vangille ei saa määrätä muuta rangaistusta, kuin mitä tehdystä rikoksesta seuraa. Tutkimuksen henkilöt kuitenkin kokivat koronarajoitukset aiheuttaneen heille henkisen lisärangaistuksen. Lisärangaistus voidaan määritellä myös laskennallisesti, sillä vankien lakisääteisiä lomia ei hyvitetty. Tämän vuoksi vankilapäivät lisääntyivät, kun niissä huomioidaan lomien mahdollistamat vähennykset. Vankeinhoidon julkaisuissa ja vankeuslaissa korostetaan hyvien läheissuhteiden tärkeyttä vankeusaikana. Nämä eivät kuitenkaan toteutuneet koronarajoitusten johdosta. Koronarajoitukset aiheuttivat vankien läheisille ja itse vangeille paljon kielteisiä tunteita. Kielteisistä tunteista nousi esiin kaikilla huoli ja epävarmuus sekä lapsilla ikävä. Myös suru, toivottomuus, yksinäisyys ja masentuneisuus esiintyivät monissa kertomuksissa. Lapsilla esiintyi myös itkuisuutta ja unettomuutta. Epätietoisuus tapaamisista aiheutti myös jatkuvaa stressiä. Erityisen haitallista vankiviranomaisten ennustamaton toiminta oli lapsille, jotka eivät ymmärtäneet laisinkaan rajoituksia saati tapaamisten peruuntumisia. Yhteydenpidoissa tärkeäksi koettiin älypuhelimen käyttömahdollisuus. Jos rajoi-tusten aikana olisi ollut mahdollisuus käyttää älypuhelinta, niin sen avulla olisi voinut nähdä läheisensä kasvojen ilmeet ja päätellä tunteita. Tutkielmassa nousi esiin vankilapastorin esimerkillinen toiminta, sillä rajoitusten keskellä hän mahdollisti yksilöllisesti lapsen ja vanhempansa läheisyyden tarpeen. Tulosten perusteella rajoituksissa ei huomioitu riittävästi yksilöllisiä tarpeita, joiden laiminlyönti aiheutti paljon kielteisiä tunteita.