Browsing by master's degree program "Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma"

I Europa uppkom den immaterialrättsliga konsumtionsprincipen under tidigt 1900-tal. Den varumärkesrättsliga konsumtionsprincipen å sin sida erkändes genom EU-domstolens rättspraxis på 1970-talet, då genom rättsfallet Centrafarm mot Winthrop. Den varumärkesrättsliga konsumtionen har sedermera föreskrivits i såväl det första varumärkesdirektivet som den första EU-varumärkesförordningen. Även om den varumärkesrättsliga konsumtionen har en lång historia har dess tillämpning inte varit lika entydig. Det faktum att konsumtionsprincipens tillämpning inte varit entydig beror på en rad olika faktorer. Den främsta faktorn är dock att den varumärkesrättsliga konsumtionsprincipen påverkar samtliga parters – varumärkesinnehavarens, konsumentens och den inremarknadens – intressen, vilket gör att tillämpningens balansgång är svår. För att möjliggöra den inre marknaden inom EU och uppfylla dess strävan efter fri rörlighet kom den varumärkesrättsliga konsumtionsprincipen till. Konsumtionsprincipen innebär således en begränsning av varumärkesinnehavarens intressen, med andra ord dess ensamrätt, till fördel för den inre marknaden. Den inre marknadens grundläggande princip om fri rörlighet för varor kunde inte uppfyllas utan föreskrivelser om konsumtion som begränsade den monopol som bildas av varumärkesrättslig ensamrätt. Den varumärkesrättsliga konsumtionsprincip som vi i dagsläget känner till bygger på en huvudregel och ett undantag. Enligt huvudregeln har en varumärkesinnehavare inte rätt att förbjuda tredje parts användning av varumärket för varor som av varumärkesinnehavaren eller någon annan med dennes samtycke har släppt ut på marknaden under varumärket inom EU. Konsumtionsprincipens huvudregel är den regel som möjliggör att till exempel en bil fritt kan säljas vidare under sitt ursprungliga varumärke, även om den tredje part som återförsäljer bilen inte är innehavare av varumärket. Huvudregeln består är två centrala rekvisit som bör uppfyllas för att konsumtion ska vara för handen. Dels krävs varumärkesinnehavarens samtycke till att den varumärkesbelagda varan släpps ut på marknaden om någon än varumärkesinnehavaren släpper ut varan, dels krävs att den varumärksbelagda varan har släppts ut på marknaden inom EES-området. Den varumärkesrättsliga konsumtionsprincipens undantag innebär däremot att en varumärkesinnehavare under vissa omständigheter har rätt att förbjuda tredje parts användning, trots att den varumärkesbelagda varan varit föremål för konsumtion. I praktiken innebär konsumtionsprincipen således att en tredje part har rätt att använda den varumärkesbelagda varan eftersom varumärkesinnehavarens ensamrätt till varumärket, enligt huvudregeln, är konsumerad. Däremot innebär konsumtionsprincipens undantag att en varumärkesinnehavare har rätt att förbjuda tredje parts användning, trots konsumtion, om denne har en skälig grund för sitt förbud. Undantaget bygger således på ett rekvisit som kräver att en skälig grund ska vara för handen. Syftet med denna avhandling är att reda ut den varumärkesrättsliga konsumtionsprincipens undantag. För att reda ut undantagets innebörd kommer särskilt rekvisitet ”skälig grund” att analyseras i ljuset av rättspraxis. Eftersom konsumtionsprincipens undantag blir tillämpligt i fall där den varumärkesbelagda varan varit föremål för konsumtion är det viktigt att även redogöra för konsumtionsprincipens huvudregel. Därmed behandlar avhandlingen även en så kallad preliminär forskningsfråga som gäller just konsumtionsprincipens huvudregel. Den preliminära forskningsfrågans syfte är att reda ut när en varumärkesinnehavares ensamrätt till ett varumärke anses ha konsumerats. Avhandlingen undersöker även en huvudsaklig forskningsfråga som strävar efter att reda ut i vilka scenarion som konsumtionsprincipens undantag kan bli tillämplig. Den huvudsakliga forskningsfrågan strävar särskilt efter att specificera vilka grunder som, utifrån rättslitteratur och rättspraxis, har ansetts utgöra en i lagens mening skälig grund och således befoga varumärkesinnehavarens förbud, trots att varumärket varit föremål för konsumtion.

The need to effectively regulate the environment is recognized globally, for example, under the Paris Agreement, states are obligated to formulate national policies to combat the adverse effects of climate change. However, states are increasingly facing the consequences of such regulation in investment arbitration, as these progressive environmental protection goals can lead to a multi-billion claim made by foreign investors. International investment law and the investor-state dispute settlement are currently going through a so-called “legitimacy crisis” as there has been criticism towards both its substantive and procedural levels. As a response to this imbalance, there has been a move towards trying to reestablish international investment law. The overall purpose of this thesis is to examine the conflicting dimension of the link between environmental and investment protection. The aim is therefore to examine the defects of the international investment treaty regime in relation to the sovereign right of states to regulate environmental concerns. This is done by examining frequently used substantive treaty provisions that protect foreign investment: expropriation, fair and equitable treatment (FET), most-favored-nation (MFN) and national treatment (NT). It then examines how investment tribunals have interpreted these provisions when a foreign investor has challenged environmental measures taken by the host state in investor-state arbitration. This thesis further examines whether new types of clauses introduced in international investment agreements in recent years have succeeded in balancing the rights of investors with the interest of states in regulating public issues such as the environment. These include environmental treaty language that clarifies that investment protection should not be implemented at the expense of public policy issues. This thesis finds that both the vaguely worded investment protection provisions in international investment agreements and the inconsistent practice of arbitral tribunals have created uncertainty about the extent of state liability. It therefore seems that international investment law is still in a formative stage with respect to public interest concerns such as environmental protection. These reforms may increase the interaction between international investment law and environmental protection. However, these measures are not sufficient as they do not reduce the likelihood of a state being sued in investor-state arbitration. Therefore, more radical reforms are needed in the future to address the negative impact of the investment regime on the environmental protection measures of states.

Earnouts are used as a risk-allocation mechanism in M&A transactions, whereby a certain amount of the purchase price is deferred and calculated based on the performance of the target company over a specified time period following the closing of the acquisition. Earnouts are normally utilized in situations where the seller’s and buyer’s disagreement and expectations of the true value of the target company are not aligned and too far from each other in order to be resolved through typical post-closing purchase price adjustments. Additionally, earnouts are an attractive solution for incentivizing the management that will continue to run the target company after the closing or are of significant value in the post-closing integration of the target company into the business operations of the buyer. The core focus of my research is to examine earnout mechanisms and their applicability to acquisitions of early stage companies. This implies that the contractual nature of the earnout mechanism has to be tailored according to the stage and nature of the target company. The performance of target companies of this nature should not always be measured or tracked in financial numbers, but instead in tailored operative and non-financial achievements. The fundamental methodology in my research is law in context and the analysis of a new phenomenon within contract law, as well as the contractual relationship between a buyer and a seller of a target company. My research revolves around a new mechanism of M&A contracting and analyses how this mechanism should be structured and understood, in order to guarantee the ideal use thereof. The goal with my research is to describe, analyze and interpret earnouts, and examine the development and applicability thereof in the field of M&A contracting of early stage companies. The research therefore involves a broad examination of the legal subjects, by using evidence and sources from other social sciences, and from all other relevant disciplines that support the aim of understanding the process as well as the elements of earnouts contracting in practice. The technical approach of contracting earnout provisions is of great importance and requires a thorough analysis of each provision used therein. The provisions used for earnouts will and should vary widely, depending on the concerns and contingencies of each transaction in question, and typically involves provisions relating to: the length (in time) of the earnout, the size and structure of the earnout, performance metrics that the earnout is tied to, the operational entity or object that is to be measured, as well as the governance of the target company post-closing. Early stage companies do by definition not have a long operating history or sufficient data of their financial performance, and the value of the company’s key resources are therefore not adequately reflected in a codified form, such as financial statements. The value of an early stage company at closing is typically tied to circumstances relating to potential growth options, market shares and exit opportunities, rather than financial information or assets in place. The information at hand, provided by the target company, tends to be more difficult to verify, and therefore inflates with future projections. In opposite to established companies with operating history and clear financial projections based on future performance, the performance of early stage companies should often typically be tied to other parameters than financial metrics. This implies that the earnouts used for start-ups and the measurement of their performance should be benchmarked to non-financial or other operative metrics. Non-financial metrics applicable for early stage companies might include, but are not limited to: regulatory approvals, licenses and operative permits, SaaS-metrics, as well as milestones related to research and development. The operative uncertainty of early stage companies tends to be fragmented and cannot be identified and measured in one single metric. The contracting parties might find balance and benefit from using multiple metrics for measuring either one or multiple types of performance metrics relevant to the operations of the target company. Earnouts can and should be divided (where possible) into smaller thresholds or measured in percentages of the maximal possible earnout amount.

Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma Opintosuunta: Perhe- ja jäämistöoikeus Tekijä: Olli Valtimo Työn nimi: Edunvalvojan kuulemisvelvollisuus itsemääräämisoikeuden toteutumisen välineenä Työn laji: Maisterin tutkielma Kuukausi ja vuosi: Toukokuu 2021 Sivumäärä: XI + 93 Avainsanat: itsemääräämisoikeus, edunvalvonta, perusoikeudet Ohjaaja tai ohjaajat: Tapani Lohi Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Tutkielman tutkimuskohteena on toimintakelpoisuudeltaan rajoittamattoman päämiehen itse-määräämisoikeuden toteutuminen edunvalvonnassa. Tarkastelu kohdistuu etenkin päämiehen ja edunvalvojan väliseen oikeussuhteeseen. Tutkielma lähestyy aihetta perusoikeusnäkökul-masta, selvittämällä ensin millainen oikeus itsemääräämisoikeus on perusoikeusjärjestelmän valossa ja minkälainen merkitys perusoikeuksilla voi olla edunvalvonnassa. Tutkielman tarkoi-tuksen on ollut osaltaan avata keskustelua ja herättää kysymyksiä siitä, minkälaisia vaikutus-kanavia perusoikeuksilla voi olla edunvalvontaoikeuden alalla. Tarkastelussa on erityisesti no-jauduttu Juha Karhun analyysiin perusoikeuksien merkityksestä siviilioikeudessa yleisten op-pien välityksellä. Karhun varallisuusoikeuteen perustuvien teesien pohjalta olen pitänyt mahdollisena, että myös edunvalvontaoikeudessa yleisiä oppeja on mahdollista systematisoida perusoikeusmyönteisellä tavalla. Perusoikeudet huomioiva näkökulma ei kuitenkaan merkitse sitä, että perusoikeusnor-mistolle annettaisiin ehdoton etusija yksittäisessä soveltamistilanteessa, vaan kyse on enem-mänkin yleisten oppien yhteen sovittamisesta. Systematisoinnin tarkoituksena on lähinnä vält-tää jo etukäteen mahdollisten perusoikeuksien ja oikeudenalan omien normien välisten ristiriita-tilanteiden muodostumisen. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella itsemääräämisoikeus perusoikeutena vaikuttaisi painottavan tietynlaista yksilön nauttimaa oikeutta elää ilman, että ulkopuoliset tarpeettomasti puuttuvat hänen asemaansa. Toisaalta perusoikeuksien valossa itsemääräämisoikeuteen näyt-täisi kuuluvan myös tietynlaisia ulkopuolisiin kohdistuvia velvollisuuksia, silloin kun henkilö on julkisen vallan puuttumisen kohteena tai kun hänen itsemääräämiskykynsä katsotaan alentu-neeksi. Näin ollen itsemääräämisoikeuteen on mahdollista tulkita kuuluvan useita eri perusoi-keuksiin liittyviä ainesosia. Olen tällaisina nostanut esiin erityisesti osallisuuden ja oikeuden saada tarvittaessa tukea henkilön itseään koskevassa päätöksenteossa. Muita itsemääräämis-oikeuden ainesosia voidaan tulkita olevan esimerkiksi itsemääräämistä koskevien rajoitustoi-menpiteiden välttämättömyys ja viimesijaisuus. Nämä liittyvät ennen kaikkea henkilön oikeuteen elää ilman ulkopuolisten tahojen puuttumista häntä itseään koskevissa asioissa. Tutkielmassa on edunvalvojan kuulemisvelvollisuutta tarkastelemalla pyritty hahmottamaan sitä, miten perusoikeudet voivat saada konkreettisemmin merkitystä edunvalvonnassa. Nähdäkseni perusoikeusnäkökulman avulla on mahdollista osoittaa, että perusoikeudellisen osallisuuden välityksellä päämiehen ymmärryskyvyn asettaminen edunvalvojan päätöksenteon keskiöön, on edunvalvontajärjestelmän johdonmukaisen tulkinnan kannalta perusteltu ja koherenssia luova ratkaisu. Vaikka perusoikeusnäkökulman avulla ei liene mahdollista sanktioida edunvalvojan toimintaa tämän toimiessa moitittavasti päämiehen kuulemiseen liittyvissä kysymyksissä, saat-taisi perusoikeuksille annettava merkitys välittyä periaatetasolla myös edunvalvojaan kohdistu-vana oikeudellisena paineena edistää päämiehen osallisuutta.

EU-vero-oikeus sisältää tehokasta toimintaa koskevan vaatimuksen. Tämä tehokkuusvaatimus vaikuttaa kansalliseen toimintaan, koska harmonisoidut säännöt ovat katsottu oikeuskäytännössa osaksi EU-oikeutta. Tehokkuuden käsitteen sisältöä ei siitä huolimatta olla määritelty unionin toimesta. 

Sisällöltään määrittelemättömän käsitteen tulkinnassa on tukeuduttava säädösten lisäksi myös oikeustapauksiin. Näiden avulla voimme päästä käsiksi siihen, mitä tehokkuus arvonlisäveroja koskevassa rikoksentorjunnassa pitää sisällään. Näin on tehty myös tässä tutkielmassa. Euroopan unionin tuomioistuimen tulkinnoista voimme päätellä, kuinka unionin tuomioistuin suhtautuu tehokkuuden saavuttamiseen rikoksentorjunnassa. Koska EUT on lähtökohtaisesti myös kansallisten jäsenvaltioiden tuomioistuimia ohjaava instituutio, ei EUT:n tulkinnat jää vailla merkitystä rikosseuraamuksia määrätessä. 

Korkeimman oikeuden tulkintakäytäntö vuodelta 2013 estää sekä rikossyytteen että veronkorotuksen määräämisen. Tätä kutsutaan estevaikutukseksi. Tämän tutkielman tarkoitus on selvittää, mikäli suomen korkeimman oikeuden omaksuma käytäntö on sopusoinnussa unionin tehokkuusvaatimuksen kanssa. Estevaikutus voinee haitata sekä rikosoikeudellisen pelotevaikutuksen toteumista, kuin myös unionin taloudellisia etuja turvaaman järjestelmän tehokkaan toteutumisen.

Tutkimus jakaa tehokkuuden käsitteen sekä juridiseen, että taloudelliseen tehokkuuteen. Ensimmäinen on lainsäädännöin keinoin toteutettavaa tehokkuutta, jolla turvataan lain noudattaminen. Unionin tasolla tämä tapahtuu suurelta osin periaatteita soveltamalla. Taloudellinen tehokkuus liittyy kansantaloustieteeseen, sekä käsitykseen toimivasta verojärjestelmästä. Tämä tutkimus pitää siten sisällään verojärjestelmälle ominaisten ja hyväksi katsottujen ominaisuuksien selonteon. 

Tästä lähtökohdasta on mahdollista muodostaa käsitys siitä, mikä on unionin tarkoittamaa tehokasta rikoksentorjuntaa. Ongelmalliseksi muodostuu harmonisoidun alan epäharmonisoitu käytäntö torjuntakeinojen osalta. Tämä voi osittain johtaa siihen, että verovelvollisia kohdellaan samasta rikoksesta jäsenvaltioissa eri tavoin. Mutta myös siihen, että verovelvollisia kohdellaan verolajista riippuen toisistaan poiketen. 

Tehokkuus näyttäytyy viime kädessä osana ratkaisevan tuomarin subjektiivisina moraalikäsityksiä, siitä miten unionin ja verovelvollisen oikeusturvan välistä punnintaa tulisi suorittaa. Tehokkuudesta johtuen, voidaan todeta että Suomessa vallitseva estevaikutus, joka estää sekä veronkorotuksen että rikossyytteen nostamisen samasta teosta on ristiriidassa nykyisen tehokkuusvaatimuksen kanssa. Uuden järjestelmän luominen on yksi mahdollinen keino välttää tämä ristiriita. Vaihtoehtoja uudelle järjestelmälle on neljä. Ensimmäinen on perustaa järjestelmä joka rakentuu ainoastaan veronkorotusten varaan, joka olisi ristiriidassa petosdirektiivin kriminalisointivelvoitteen kanssa. Toinen vaihtoehto on jättää veronkorotukset kokonaan pois keinovalikoimasta, ja soveltaa ainoastaan rikossyytettä. Tämä ei kuitenkaan olisi sopusoinnussa mahdollisimman kustannustehokkaan järjestelmän vaatimuksen kanssa. Kolmas keino on säilyttää kahden prosessiin järjestelmä, joka on ne bis in idem kiellon vastainen, ja viimeiseksi on luoda uusi järjestelmä jossa sekä veronkorotus, että rikosseuraamus tuomitaan samassa tuomioistuimessa. Tämä Ruotsin malli ei sekään ole ongelmaton, mutta todennäköisesti paras vaihtoehto toteuttamaan niin tehokkuutta, kuin verovelvollisen oikeusturvaa.

Sopimuksen toteaminen kohtuuttomaksi on vakiintuneesti edellyttänyt sen kohtuuttomuutta nimenomaisesti sopimusosapuolten välisessä suhteessa. OikTL 36 § on joustavana yleislausekkeena kuitenkin kirjoitettu muotoon, jossa sopimuksen kohtuuttomuutta arvioitaessa huomioon otettavia seikkoja ei ole luoteltu tyhjentävästi. Kohtuuttomuutta arvosteltaessa on säännöksen mukaan otettava huomioon oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema, oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat. Voitaisiinko sopimuksen kohtuuttomuus mieltää myös kohtuuttomuutena ympäristölle? Tutkimuksen tarkoituksena on pohtia teoreettisia rajoitteita ja mahdollisuuksia tällaiselle käsitystavalle. OikTL 36 §:n mahdollisuuksia toteuttaa myös niin sanotusti ekologista kohtuullisuutta arvioidaan tutkimuksessa etenkin sopimusoikeuden yleisiin oppeihin peilaten. Yleisiä oppeja tarvitaan usein niin sanotusti vaikeasti tapauksissa, jollaiseksi voi oletettavasti lukea myös ilmastokriisistä aiheutuviin ongelmiin vastaamisen. Monet sopimusoikeuden keskeiset yleiset opit kuitenkin asettavat haasteita vastuullisuusdiskurssin sisällyttämiselle kiinteäksi osaksi sopimusoikeutta. Sopimusoikeuden tahtoa korostava lähtökohta ja lainsäädännön dispositiivisuus tekevät haastavaksi aidosti velvoittavampien elementtien liittämisen sopimusoikeuden osaksi. Sopimukseen ei ole mieltä puuttua, mikäli se ensinnäkään ei ole pakottavan lainsäädännön vastainen ja toisekseen vastaa myös osapuolten tahtoa, olipa tahdonilmaisuissa otettu huomioon sopimuksesta ympäristölle aiheutuvat seuraukset tai ei. Myös sovittelusäännökseen vetoaminen on jätetty osapuolten tahdon varaan. Tässä voisi auttaa esimerkiksi säännöksen mieltäminen julkisoikeudelliseksi instrumentiksi, joskin silloin ajaudutaan kauemmas tutkimuksen tarkastelukulmasta de lege lata. Lisäksi vallitsevassa sopimusmallissa kohtuus ei ole johtava oikeusperiaate, vaan poikkeus. Kestävänä ei lopulta voine pitää järjestelmää, jossa ekologisten näkökohtien huomioon ottaminen miellettäisiin lähinnä poikkeuksena. Tahto- ja luottamusmallia enemmän tilaa tällaisen tulkinnan tekemiselle voidaankin löytää esimerkiksi yhteisöllisen käytännön mallista, jossa kohtuusperiaatteen painoarvon nostamisen lisäksi irrottaudutaan osapuolten tahdosta ensisijaisena sopimuksen sisältöä ja sen oikeudenmukaisuutta määrittävänä tekijänä. Myös vastuu sopimusoikeudellisista toimista tulisi käsittää laajempana kuin vain toiseen sopimusosapuoleen kohdistuvana vastuuna, mikä muodostuu haasteeksi OikTL 36 §:n kontekstissa. Tahtoa korostavasta lähtökohdasta ja osapuoliin itseensä keskittyvästä kohtuusharkinnasta olisikin otettava huomattavaa etäisyyttä, jotta varallisuusoikeus voitaisiin todella muovata uusintamisen oikeudeksi. Toisaalta OIkTL 36 §:n säätämisen taustalla vaikuttaneet arvot, kuten pyrkimys sisällölliseen oikeudenmukaiseen ja kaikkien osapuolten kannalta kohtuulliseen sopimukseen, voidaan liittää myös tämän tutkimuksen kontekstiin, kunhan kohtuusarvioinnissa irrottaudutaan vain osapuoliin itseensä keskittyvästä tarkastelusta. Lisäksi sovitteluinstituution taustalta on löydettävissä yleisempiä, yhteiskunnallisia intressejä. Kun ottaa huomioon, kuinka sopimusoikeutta on ollut ominaista kehittää nimenomaan periaatteiden kautta, voi myös pohtia mahdollisuuksia toteuttaa ekologista kohtuutta ensisijaisesti sopimusoikeudellisena periaatteena. Tällöin säännös voitaisiin myös selkeämmin mieltää pyrkimykseksi ennakoiviin, ja siten vahvan kestävyyden mukaisiin, ympäristötoimiin siinä missä sovittelussa on aina kyse jälkikäteisestä puuttumisesta sitovaan sopimukseen. OikTL 36 §:n soveltamisalan laajentuminen ja yleisesti sopimusoikeudessa ilmennyt materialisoitumiskehitys voivat myös luontevasti viedä suuntaan, jossa ollakseen kokonaisuudessaan kohtuullisia, on sopimusten täytettävä myös ekologisen kohtuullisuuden kriteerit. Kokoavasti voi todeta, että mikäli ekologisia arvoja haluttaisiin jäsentää sopimusoikeuteen kohtuusperiaatteen kautta, olisi tehokkuuden kannalta tärkeää mieltää se keskeisemmäksi osaksi sopimusoikeudellista järjestelmää, mahdollisesti jopa nostettava yhteisöllisen käytännön mallin mukaisesti prima facie -asemaan oikeudenalan sisällä. Jotta periaatteesta voisi olla myös käytännön sopimustoiminnassa konkretisoituvaa hyötyä, tulisi se mieltää esimerkiksi lojaliteettiperiaatteen kaltaiseksi, sopimustoiminnan sujuvan toiminnan kannalta välttämättömäksi, periaatteeksi, joka aktiivisesti huomioitaisiin sopimustoiminnassa. Toisaalta tutkimuksessa on todettu myös realiteetit sen suhteen, ettei sopimusoikeutta ole pidetty ensisijaisesti kestävyyttä toteuttavana oikeudenalana. Ilman suurempia sopimusoikeudelliseen järjestelmään kohdistuvia muita muutoksia, muodostuisi ekologinen kohtuus ennemmin jonkinlaiseksi minimisuojaksi kuin aktiivisesti ympäristön oikeuksia toteuttavaksi instrumentiksi. Kyse olisi pikemminkin eri intressien yhteensovittamisesta kohtuusperiaatteen avulla. Kun tällaista kehitystä OikTL 36 §:n osalta ei kuitenkaan liene lähitulevaisuudessa odotettavissa, tulisi kestävä kehitys jo nyt selkeämmin mieltää myös sopimusoikeudelliseksi periaatteeksi. Toisaalta kehittyvä yritysvastuulainsäädäntö voi myös tuoda vauhtia sopimusoikeuden yleisten oppien tarkasteluun.

Luonnon monimuotoisuus ja ekosysteemien toiminta sen osana heikkenevät nopeammin kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, eikä nykyisiä toimia niiden turvaamiseksi pidetä riittävinä. Monen muun toiminnan ohella kaivosteollisuuden ympäristövaikutukset uhkaavat biodiversiteettiä, minkä vuoksi kaivostoiminnan sääntelyyn on jo vuosikymmenten ajan kohdistunut ympäristönäkökohtien vahvistamiseen liittyviä muutospaineita. Tutkielman tiedonintressinä on pääasiassa teoreettisen lainopin menetelmin operationalisoida ja systematisoida biodiversiteettioikeudellista biodiversiteetin turvaamistavoitetta, minkä kautta tarkoituksena on ottaa kantaa ympäristölupamääräysnormiston biodiversiteetin turvaamista edistävään ulottuvuuteen kaivoshankkeiden näkökulmasta. Systematisointia lähestytään ekosysteeminäkökulmasta, joka perustuu ekosysteemit biodiversiteetin osakäsitteeksi ymmärrettävälle lähestymistavalle. Aiheen tarkempi kohdentuminen ekosysteeminäkökulman sisällä perustuu valinnalle ottaa tutkielman tarkastelun kohteeksi moniulotteisia biodiversiteettivaikutuksia aiheuttava kaivostoiminta, joka muutospaineineen ja kaivoshankkeisiin kohdistuvine kriittisine kannanottoineen tarjoaa ajankohtaisen tutkimusaiheen. Ekosysteemilähtöinen lähestymistapa biodiversiteetin turvaamistavoitteeseen johtaa ekosysteemien toiminnan säilyttämistavoitteen muodostumiseen. Ekosysteemien toiminnan säilyttämistavoitetta määritetään ympäristönsuojelulain kontekstissa hahmottamalla siihen sisältyviä, ympäristönsuojelulain viitekehyksestä muodostettuja ekologis-juridisia elementtejä. Elementeiksi ehdotetaan 1. ekosysteemien väliset vuorovaikutussuhteet, 2. ekosysteemien palautuvuus ja sopeutuvuus eli sietokyky, 3. ekosysteemien tila, mikä kuvaa ekosysteemien laatua sekä 4. ekosysteemien dynaamisesta luonteesta johtuva epävarmuus. Elementtien jäsentämisen jälkeen tutkielmassa arvioidaan, miten vaikuttavasti voimassa olevan ympäristönsuojelulain mukainen elementtien pukeminen normien muotoon vastaa biodiversiteetin turvaamisen haasteeseen. Johtopäätöksenä on, että ympäristölupamääräysnormistoa voisi kehittää kiinnittämällä huomiota kyseisistä elementeistä erityisesti vuorovaikutussuhteiden ja ekosysteemien dynaamisen luonteen huomioon ottamiseen sekä ympäristön tilalähtöisyydestä johtuvan staattisuuden joustavoittamiseen. Ympäristölupamääräyssääntely erityisesti kaivostoiminnan näkökulmasta voisi näin ollen edistää tehokkaammin biodiversiteetin turvaamisen tavoitetta.

Kansalaisten kasvava kiinnostus eläinten hyvinvointiin sekä uskonnollisesti ja aatteellisesti moninaistuva Eurooppa ovat nostaneet rituaaliteurastukset puheenaiheeksi kansallisilla ja kansainvälisillä foorumeilla. Vaikka EU:ssa vaaditaan lähtökohtaisesti eläinten tainnuttaminen ennen verenlaskua, tainnutusvaatimuksesta poikkeaminen sallitaan teurastettaessa eläimiä uskonnollisten rituaalien määrittämiä erityismenetelmiä käyttäen. EU-jäsenvaltiot ovat kuitenkin tehneet erilaisia lainsäädäntöratkaisuja eivätkä läheskään kaikki niistä salli tainnuttamatta teurastamista. Tutkielma tarkastelee rituaaliteurastusten sääntelyyn liittyvää perus- ja ihmisoikeusproblematiikkaa keskittyen uskonnonvapauteen, yhdenvertaisuuteen ja syrjintäkieltoon sekä sitä, miten ihmisten oikeuksia ja eläinten intressejä punnitaan vastakkain näissä tapauksissa. Tutkielmassa selvitetään, voidaanko rituaaliteurastuksiin kohdistaa teurastusta edeltävän peruutettavissa olevan tainnutuksen vaatimus, kun otetaan huomioon uskonnonvapaus, yhdenvertaisuus ja syrjintäkielto siten, miten ne on EU:n perusoikeuskirjassa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvattu. Arviointi nojaa vahvasti unionin tuomioistuimen joulukuussa 2020 aiheesta antamaan ratkaisuun Centraal Israëlitisch Consistorie van België ym. Unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön lisäksi kysymystä arvioidaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kannalta, sillä tainnutuskysymystä ei välttämättä ole vielä käsitelty loppuun, vaan se saattaa tulevaisuudessa päätyä ihmisoikeustuomioistuimen pöydälle. Tutkielmassa todetaan uskonnonvapauden ulottuvan sekä uskonnolliseen rituaaliin, eli teurastamiseen toimintana, että uskonnon määrittämien ruokasääntöjen noudattamiseen. Tämän jälkeen tuodaan esiin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen toisistaan poikkeavat kannat siitä, muodostaako vaatimus tainnuttaa eläin ennen verenlaskua uskonnonvapauden rajoituksen, ja arvioidaan tämän rajoituksen hyväksyttävyyttä. Uskonnonvapautta koskevan tarkastelun yhteydessä tuodaan esiin myös eläinsuojeluaatteen mahdollisuus saada suojaa vakaumuksena ja arvioidaan tästä rituaaliteurastusten sääntelyyn mahdollisesti aiheutuvia vaikutuksia. Uskonnonvapauden lisäksi tutkielmassa käsitellään tainnutusvaatimuksen suhdetta yhdenvertaisuuteen ja syrjintäkieltoon, sillä siitä aiheutuvat negatiiviset vaikutukset kohdistuvat tiettyihin uskonnollisiin ryhmiin. Tässä yhteydessä tarkastellaan sekä välitöntä että välillistä syrjintää. Tainnutusvaatimuksen argumentoidaan täyttävän välillisen syrjinnän tunnusmerkit, mutta sille olevan kuitenkin objektiivinen ja hyväksyttävä peruste. Tarkastelun lopputulemana voidaan todeta EU-lainsäädännön näkökulmasta jäävän jäsenvaltioiden tehtäväksi luoda oikeudenmukainen tasapaino uskonnonvapauden ja eläinten hyvinvoinnin välille tainnutusvaatimuksesta päätettäessä. EU-jäsenmaat saavat siten antaa painoarvoa eläinten hyvinvoinnille, vaikka se tarkoittaisi uskonnonvapauden rajoittamista. Tämä heijastaa eläinten asemaa koskevaa yhteiskunnallista kehitystä ja on askel kohti oikeusjärjestelmää, joka huomioi paremmin myös muut eläimet kuin ihmisen.

Eläinten hyvinvointiin ja terveelliseen elinympäristöön kiinnitetään enenevässä määrin huomiota. Tieteellisen tiedon lisääntyessä ja ihmisten hyvinvoinnin kasvaessa myös eläinten hyvinvoinnille asetetaan yhä tiukempia vaatimuksia. Eläintuotannossa taas on siirrytty yhä suurempiin tilakokoihin ja entistä ammattimaisempaan toimintaan. Samalla kun eläintuotanto ja ihmisten suhtautuminen eläimiin ovat muuttuneet vuosien saatossa, myös perus- ja ihmisoikeudet ovat vahvistaneet jalansijaansa Euroopan unionissa. Perusoikeudet näkyvät nyt myös aiempaa vahvemmin EU-lakeja säädettäessä. Suomen perustuslain 18 §:ssä säädetään oikeudesta työhön ja elinkeinovapaudesta, joista jälkimmäinen on yksi useimmin eläinten intressien kanssa risteävä perusoikeus. Rikoslain 17 luvussa taas säädetään eläintenpitokiellosta. Eläintenpitokiellon tarkoitus on suojella eläimiä kieltämällä eläinten pitäminen henkilöltä, joka on osoittautunut soveltumattomaksi ja kykenemättömäksi huolehtimaan eläimistä ja niiden hyvinvoinnista sekä estää uusia eläimiin kohdistuvia rikoksia. Samalla se on kuitenkin ankara seuraamus yksilön elinkeinon harjoittamisen näkökulmasta. Tutkimuksessa keskitytään tarkastelemaan eläinsuojelurikoksesta mahdollisesti määrättävän rikoslain 17 luvun 23 §:n mukaisen eläintenpitokiellon suhdetta perustuslain 2 luvun 18 §:n elinkeinovapauteen. Tutkimuskysymystä lähestytään ensin lainsäädännön ja esitöiden näkökulmasta. Vertailukohtana eläintenpitokiellolle käytetään muun muassa liiketoimintakieltoa. Tämän jälkeen tutkimuskysymystä tarkastellaan tuomioistuinten ratkaisukäytännön valossa selvittämällä, miten tuomioistuimet ovat huomioineet elinkeinovapauden määrätessään eläintenpitokieltoja eläinsuojelulain säännösten rikkomisen seurauksena. Tuomioistuinten ratkaisukäytännön tarkastelussa keskitytään käräjäoikeuksien tuomioihin vuosilta 2017–2019. Tutkimuksen perusteella tuomioistuimet ovat suhtautuneet elinkeinovapauteen eläinsuojelurikosten yhteydessä ja eläintenpitokieltoja määrätessään toisinaan raskauttavana seikkana ja toisinaan lieventävänä. Välillä tuomioistuimet ovat jättäneet elinkeinovapauden kokonaan huomiotta ja välillä taas tuomioistuimet ovat vedonneet siihen, että eläintenpitokiellon turvaamistoimenpideluonteesta johtuen elinkeinolle ei ole syytä antaa eläintenpitokieltoa määrättäessä painoarvoa. Tutkimuksessa todetaan, että tuomioistuimilla ei ole yhtenäistä linjaa sen suhteen, miten elinkeinotoiminnan harjoittamiseen tulisi suhtautua eläintenpitokieltoa määrättäessä.

Besöksförbudets effektivitet har under de senaste åren ifrågasatts på grund av bristande övervakning. I slutet av år 2021 publicerade justitieministeriet ett betänkande med förslag om effektivisering av förbudet med hjälp av elektronisk övervakning. Utgångspunkten i avhandlingen är detta betänkande. Den aktuella frågan är om elektronisk övervakning av besöksförbud kan anses vara en för stor inskränkning i den övervakades grundläggande fri- och rättigheter. Elektronisk övervakning används i Finland idag vid straffpåföljderna övervakningsstraff och övervakad frihet på prov samt tvångsmedlen förstärkt reseförbud och häktningsarrest. En analys av motiveringen till godtagbarheten och proportionaliteten av inskränkningen i de grundläggande fri- och rättigheterna vid nämnda straffpåföljder och tvångsmedel är av särskild betydelse i avhandlingen. I Sverige kan ett kontaktförbud övervakas med hjälp av elektronisk övervakning. Det är väsentligt att närmare analysera hur Sverige motiverat inskränkningen i de grundläggande fri- och rättigheterna. En direkt jämförelse av diskussionen är dock inte möjlig, eftersom Finlands och Sveriges grundrättighetssystem skiljer sig åt. Genom analysen av Sveriges diskussion belyses vikten av att beakta den skyddades synvinkel och omständigheten att en enskild individ riskerar bli utsatt för brott. Alternativa åtgärder som kunde innebära en lindrigare inskränkning är relevanta att behandla. Alternativen kunde vara att en förutsättning för elektronisk övervakning är en tidigare överträdelse av förbudet samt möjligheten att variera teknisk utrustning med hänsyn till omständigheterna, till exempel övervakning enbart med GPS-positionering. Alternativen är fördelaktiga ur den övervakades synvinkel men ofördelaktiga ur den skyddades synvinkel. Avhandlingen resulterar i en diskussion över betydelsen av att skydda en enskild individ, men även att undvika inskränkningar i de grundläggande fri- och rättigheterna som möjligtvis inte är särskilt proportionerliga. Utifrån diskussionen om nämnda straffpåföljder och tvångsmedel kunde man dra slutsatsen om att inskränkningen vid elektronisk övervakning av besöksförbud kunde uppfattas vara alltför omfattande. Däremot, enligt analysen av Sveriges diskussion, belyses vikten av att beakta att syftet är att skydda en enskild individ. I den fortsatta beredningen av lagförslaget vore det således väsentligt med en djupare analys av inskränkningens betydelse i jämförelse med vikten av att skydda en enskild individ. Ett nytt separat utlåtande av grundlagsutskottet om skyddsåtgärdens grundrättighetsingripande karaktär är önskvärt.