Browsing by Title

Tässä tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten elinajanodotteiden eroja kirkkoon kuulumisen mukaan 20 vuoden iässä ajanjaksolta 1999-2018. Tutkimuksessa selvitetään, minkälaisia elinajanodotteiden erot ovat olleet sekä miten ne ovat muuttuneet tarkasteluperiodin aikana. Uskonnon erilaisten julkisten ja yksityisten harjoittamisen tapojen on tutkimuksissa todettu olevan yhteydessä kuolleisuuteen. Tässä tutkielmassa tätä yhteyttä tarkastellaan väestötason rekisteriaineiston avulla. Tutkimusaihe on Suomessa erityisen ajankohtainen, sillä evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluvien määrä on ollut historiallisessa laskussa 2000- ja 2010-luvuilla. Tutkimuksen aineisto koostuu Tilastokeskuksen rekisteridatasta, jossa on yhdistetty dataa verotiedoista ja kuolinsyytodistuksista. Aineisto sisältää verotettavia tuloja saaneiden suomalaisten henkilövuodet ja kuolemat sukupuolen, viisivuotisikäryhmän, kalenterivuoden ja kirkollisveron maksamisen mukaan jaoteltuna. Kirkollisveroa maksava joukko koostuu evankelisluterilaisen ja ortodoksisen kirkon jäsenistä, ja kirkollisveroa maksamaton joukko sisältää uskontokuntaan kuulumattomat sekä muihin, pienempiin uskontokuntiin kuuluvat. Tutkielmassa eroja kuolleisuudessa ja elinajanodotteissa tarkastellaan elinajantaulun avulla. Tutkimuksen mukaan kirkkoon kuuluvien suomalaisten elinajanodote on korkeampi kuin kirkkoon kuulumattomien sekä miehillä että naisilla. Vuonna 1999 kirkkoon kuuluvien miesten elinajanodote 20 vuoden iässä oli neljä vuotta korkeampi kuin kirkkoon kuulumattomien, ja naisilla ero oli 4,8 vuotta. Ero on kaventunut tarkasteluperiodin aikana, ja vuonna 2018 ero oli miehillä 2,3 vuotta ja naisilla 2,6 vuotta. Ero on siis naisilla suurempi kuin miehillä, mutta naisilla ero on myös kaventunut enemmän kuin miehillä. Tutkimustulokset tukevat aiempia havaintoja uskonnon ja kuolleisuuden yhteydestä. Erot vertautuvat suuruusluokaltaan moniin sosioekonomisten tekijöiden mukaan Suomessa havaittuihin elinajanodotteiden eroihin. Voi olla, että evankelisluterilaisen kirkon jäsenmäärän lasku on muuttanut kirkkoon kuuluvien ja kuulumattomien joukkoa rakenteellisesti. Naisten miehiä suuremmat erot ovat myös poikkeuksellinen havainto sosioekonomisten tekijöiden mukaan tutkimuksissa havaittuihin eroihin verrattuna. Tutkielma antaa uutta väestötason tietoa ilmiöstä, jota on tutkittu Suomessa vähän. Lisätutkimusta tarvitaan elinajanodotteiden erojen ja niiden muutokseen vaikuttavien tekijöiden tunnistamiseksi.

Tässä maisterintutkielmassa tutkittiin kuuden Helsingin seurakuntayhtymän alueella sijaitsevan historiallisen kirkon saavutettavuutta ja esteettömyyttä. Tutkimuksen kirkot olivat Helsingin tuomiokirkko, Johanneksenkirkko, Mikael Agricolan kirkko, Paavalinkirkko, Kallion kirkko ja Töölön kirkko. Tutkielman tutkimuskysymys oli miten fyysinen esteettömyys, viestinnällinen saavutettavuus ja asenteellinen saavutettavuus toteutuvat Helsingin seurakuntayhtymän keskeisissä historiallisissa kirkkorakennuksissa. Tässä tutkimuksessa keskityttiin saavutettavuuden ja esteettömyyden ulottuvuuksista fyysiseen esteettömyyteen, viestinnälliseen saavutettavuuteen ja asenteelliseen saavutettavuuteen. Tutkimuskohteena oli erityisesti kirkkotilojen esteettömyys sekä kirkkoherrojen kautta saatu tieto asenteellisesta saavutettavuudesta. Tutkielman aineistosta osa kerättiin havainnoimalla tutkittavien kirkkojen fyysistä esteettömyyttä ja viestinnällistä saavutettavuutta. Havainnointi tapahtui osallistuvana havainnointina. Havainnointi tapahtui messujen yhteydessä. Havainnoinnin kohteena oli kirkkotila. Aineistoa syvennettiin asenteellisen saavutettavuuden ulottuvuuteen tekemällä sähköpostihaastattelut kirkkoherroille, joiden alueella havainnoitavat kirkot sijaitsevat. Aineistot analysoitiin teorialähtöisellä- ja teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä. Teoria, jota tutkimuksessa käytettiin, oli Anneli Muurosen ja Seija Eskolan saavutettavuuden ulottuvuudet. Aineistoa peilattiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon saavutettavuusohjelmaan sekä aiempaan tutkimukseen. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena voi todeta, että kuuden historiallisen kirkon saavutettavuus ja esteettömyys toteutui osin, mutta myös parannettavaa löytyi. Esteellisyys lisää ulossulkemista esimerkiksi alttariyhteydestä ja muista uskonnollisen rituaalin mahdollisuuksista. Muurosen ja Eskolan saavutettavuuden ulottuvuuksien lisäksi tuloksena voi todeta, että hengellisen harjoittamisen saavutettavuuden ulottuvuus ei toteudu. Kirkkoherrojen haastattelut viestivät, että esteettömyyden ja saavutettavuuden lisäämiseen on tahtoa. Tahdon lisäksi tarvitaan tekoja, suunnitelmallisuutta, sitoutumista ja teologiaa.

Tämä tutkielma tarkastelee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon viestintää kirkon virallisella Facebook-sivulla Kirkko Suomessa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaista viestintä on ollut ensimmäisen korona-aallon aikana vuonna 2020. Tutkielman aineistona on Kirkko Suomessa -sivun kaikki julkaisut aikavälillä 1.3.2020– 31.7.2020, ja analyysissä käytetään aineistolähtöistä sisällönanalyysiä ja temaattista analyysiä. Aiemman tutkimuksen perusteella kirkon toteuttaman kriisityön pääpaino on ollut lohduttavalla kristillisellä sielunhoidolla. Tämän tutkielman tulosten perusteella sama teema painottuu myös kirkon sosiaalisen median viestinnässä yhteiskunnallisen kriisin aikana. Kirkko Suomessa -sivun julkaisut jakautuvat viiteen kategoriaan: 1. Lohduttamaan ja tukemaan pyrkivät julkaisut, jotka muodostivat enemmistön 2. Koronapandemiaan sidotut tukemaan pyrkivät julkaisut 3. Kirkon toimintaan tai kristittyjen yhteisöön osallistamaan pyrkivät julkaisut 4. Kirkkovuoden läpikäynti sekä 5. Kristinuskon opin selittäminen. Kirkko otti yhteiskunnallisen kriisin aikana viestinnässään rauhoittelemaan pyrkivät roolin ja kiinnitti huomioita erilaisiin tuen kohteisiin. Kirkko pyrki kohdistamaan tukeaan esimerkiksi yksinäisille ja perheille. Tämän tutkielman tuloksena sivun viestinnän kieli ja sanavalinnat ovat pyritty suuntaamaan mahdollisimman laajalle yleisölle, eikä esimerkiksi vain aktiiviseurakuntalaisille. Tämän tutkielman tuloksena voidaan myös todeta, että kirkko on siirtänyt lakisääteisten tehtäviensä toteuttamista verkkoon kriisin aikana. Tehtävistä lähimmäisen rakkauden toteutumisen edistäminen sekä Jumalan sanan julistaminen oli selkeästi edustettuna Kirkko Suomessa -sivun viestinnässä

Tutkielma selvittää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja suomalaisen yhteiskunnan sukupuolimoraalia 1960-luvulla. Tutkielman päälähteenä toimii kirkon piispojen julkaisema seksuaalieettinen kannanotto Ajankohtainen asia (1966). Tutkielmassa tarkastellaan kannanoton avulla, miten yhteiskunnallinen ja kirkollinen sukupuolimoraali erosivat toisistaan ja mistä erot johtuivat. Tutkimuksen päämenetelminä ovat sisältöanalyysi ja kontekstualisointi. Yhteiskunnassa vallalla olleeseen vapaaseen rakkauteen ja liberaalimpiin seksuaalieettisiin näkemyksiin suhtauduttiin kirkon suunnalta melko tuomitsevasti. Kirkko ajoi näkemyksissään siveellisyyttä, ja piispat rakensivat kannanotossaan ehdollisen moraalin. Sen mukaan esimerkiksi seksuaalielämä ja ehkäisy olivat sallittu vain avioliiton ehdolla. Avioliitto toimi piispojen moraalin kynnyskysymyksenä. Tämä oli yksi suurimmista erottavista tekijöistä kirkon ja yhteiskunnan moraalin välillä. Yhteiskunta suhtautui sukupuolielämään vapaammin, eikä asettanut samanlaisia ehtoja. Pääsääntöisesti yhteiskunnan moraali edusti liberaalimpaa siipeä, kirkon eettiset ajatukset taas konservatiivista näkemystä. Tiettyihin teemoihin, kuten homoseksuaalisuuteen, suhtauduttiin kuitenkin sekä yhteiskunnassa että kirkossa kielteisesti. Kirkon ja yhteiskunnan moraalinen yhteentörmäys johtui erityisesti maallistumisesta. Sekularisaation myötä kirkko ei enää määritellyt seksuaalimoraalisia ohjeita, vaan se tehtävä siirtyi yksilöille. Tutkielman tulokset tukevat ajatusta 1960-luvulla Suomessa tapahtuneesta seksuaalisesta vallankumouksesta. Kyseessä ei ollut nopea seksuaalisuuden vapautuminen tai moraalinen murros, vaan pitkä ajanjakso, jonka voidaan katsoa alkaneen 1960-luvulta ja jatkuvan nykypäivään saakka. Kyseiset tapahtumat ovat vaikuttaneet laajasti niin yhteiskuntaan kuin kirkkoon.

Käsittelen tutkimuksessani Kuopion hiippakunnan pappein- ja synodaalikokousten kirkollista alkuopetusta ja kiertokouluja koskevia keskusteluja vuosilta 1889-1902. Tutkimukseni aikarajaus perustuu vuoden 1866 kansakouluasetuksen jälkeiseen aikaan sekä vuoden 1905 suomalaista yhteiskuntaa radikaalisti muuttaneeseen suurlakkoa edeltävään aikaan. Kansakouluasetus muutti kirkon roolia kansanopetustehtävässä, ja kirkon oli luovuttava itsenäisestä asemastaan alkuopetustehtävässä. Kansakouluasetuksen mukaan lasten tuli saavuttaa alkuopetuksessa tietyt valmiudet ennen kansakoulua. Tarkastelen tutkimuksessani kiertokoulujen ja kirkollisen alkuopetuksen ilmenemistä Kuopion pappein- sekä sitä seuraavien synodaalikokousten keskusteluissa, mitä keskustelut pitivät sisällään, ja kuinka Kuopion hiippakunnan tapahtumat, yhteiskunnallinen tilanne sekä aikakauden aatteet ja ihanteet vaikuttivat kokousten osanottajien näkemyksiin kirkollisesta alkuopetuksesta ja kiertokouluista. Vuoden 1889 Kuopion pappeinkokouksessa pastori Albert Ferdinand Tikkanen puhui alustuksessaan tarpeesta parantaa kiertokoulujen toimintaa. Kuopion hiippakunnan synodaalikokouksissa kirkollinen alkuopetus sekä kiertokoulut nousivat esille vuosina 1892, 1896, sekä 1902, tosin suppeammin. Suomen yhteiskunnallinen tilanne sekä luterilainen kirkko kohtasivat suuria muutoksia 1800- ja 1900-luvun taitteessa. Tapahtumat nostivat esille Kuopion ja Savonlinnan piispana sekä arkkipiispana toimineen Gustaf Johanssonin. Hän oli myös aktiivinen toimija helmikuun manifestin vastaisissa toimenpiteissä. Tarkastelen kiertokouluja koskevien keskusteluiden sisältöä myös kansakoulun valossa. Kaupunkialueilla järjestettiin myös kunnallista alkuopetusta. Se yleistyi maaseuduilla hitaammin, jolloin kansakoulut tarvitsivat kirkollista alkuopetusta. Puutteellinen alkuopetus vaikeutti myös kansakoulunopettajien työtä heidän joutuessaan opettamaan uusille oppilaille kansakoulussa vaadittuja perustaitoja. Seurakuntien saama palaute huolestutti papistoa, sillä kiertokoulujen pysyvyys ei ollut taattua. Kiertokoulujen opetusta vaikeuttivat erityisesti siirtyminen tilasta tilaan, pätevien opettajien puute sekä taloudelliset resurssit. Vuoden 1889 pappeinkokousta seuraavien synodaalikokousten keskusteluissa ja raporteissa kirkollisesta alkuopetuksesta ja kiertokouluista oli havaittavissa muutokset, joita kirkollisen alkuopetuksen ja kiertokoulujen toiminnassa tapahtui vuoden 1889 jälkeen. Vuoden 1892 kiertokoulujen ohjesäännöt selkeyttivät opetusta ja määrittelivät kotiopetuksen ensisijaiseksi alkuopetuksen antajaksi, jota kiertokoulut tarvittaessa tukivat. Kuopion pappeinkokouksen sekä synodaalikokousten keskusteluista ilmeni osanottajien näkemys kirkosta kansan kasvattajana. Kirkko suojeli kansaa ”haitallisilta” aatteilta, ja näkemyksiltä. Alkuopetuksellaan kirkko kasvatti uusia sukupolvia oikeaan suuntaan. Vaikka monet vuonna 1889 havaituista puutteista ja ongelmista eivät poistuneet, tulevissa synodaalikokouksissa osanottajat pitivät yhä tärkeänä parantaa kiertokoulujen toimintaa.

HELSINGIN YLIOPISTO  HELSINGFORS UNIVERSITET Tiedekunta/Osasto  Fakultet/Sektion Teologinen tiedekunta Laitos  Institution Käytännöllisen teologian laitos TekijäFörfattare Rauhamäki Terhi Työn nimi Arbetets titel Kirkon lastenohjaajien käsitykset sukupuolieroista Oppiaine  Läroämne Uskonnonpedagogiikka Työn laji Arbetets art pro gradu -tutkielma Aika Datum Marraskuu 2020 Sivumäärä Sidoantal 112+14+1 Tiivistelmä Referat Työssä tutkitaan Suomen ev.lut. kirkon lastenohjaajien käsityksiä päiväkerhon toiminnassa näkyvistä sukupuolieroista. Sukupuoli ja sen merkitys on herättänyt runsaasti keskustelua 2000-luvulla sekä kirkossa että yhteiskunnassa. Kirkon varhaiskasvatuksen teema vuosina 2006-2008 oli ”Tytöt, pojat – Jumalan silmissä kaunis”. Sittemmin kirkon kasvatuksen linjaukseen on lisätty myös pyrkimys sukupuolisensitiiviseen työotteeseen. Pedagogisen toiminnanteorian mukaan kasvattajien omat näkemykset ohjaavat heidän toimintaansa ja välittyvät näin lapsille, edelleen muokattaviksi. Tutkimuksessa tarkastellaan kirkon lastenohjaajien käsityksiä sukupuolesta kahden tutkimusongelman avulla: 1. Millaisia näkemyksiä lastenohjaajilla on sukupuolieroista kerhon ohjatuissa toiminnoissa ja 2. Millaisia näkemyksiä lastenohjaajilla on sukupuolieroista lasten omaehtoisessa toiminnassa. Tutkimuksen teoreettisessa taustassa käsitellään sosialisaation ja pedagogisen toiminnan teorian suhdetta, sukupuoli-identiteetin kehittymisen psykologiaa, erilaisia sukupuolieron näkökulmia sekä kirkon varhaiskasvatusta. Tutkimus on laadullinen. Aineisto kerättiin haastattelemalla kahdeksaa lastenohjaajaa Itä- ja Etelä-Suomesta. Puolistrukturoidut teemahaastattelut nauhoitettiin ja purettiin litteroimalla. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Sitä luettiin läpi useaan kertaan pyrkien hahmottamaan erilaisia sukupuolieron käsityksiä mielekkäinä kokonaisuuksina. Analyysiyksikkönä käytettiin sukupuoliero käsitystä asiayhteydessään. Aineistosta hahmottui neljä eri tapaa suhteuttaa tytöt ja pojat toisiinsa: 1. Eroa tyttöjen ja poikien välillä, 2. Eroa ja yhtäläisyyttä tyttöjen ja poikien välillä, 3. Yhtäläisyyttä ja eroa tyttöjen ja poikien välillä ja 4. Ei eroa tyttöjen ja poikien välillä. Analyysiyksiköt järjestettiin ohjatun toiminnan ja omaehtoisen toiminnan yläluokkiin. ”Ohjatut toiminnat” yläluokka sisältää luokat keskusteluhetket, askarteleminen, musiikkitilanteet, liikunta, satuhetket ja hartaudet ja ”Omaehtoinen toiminta” yläluokka luokat leikit, ryhmät, vuorovaikutus, fyysisyys ja ilmaisu sekä konfliktit. Tutkimuksesta käy ilmi, että pääsääntöisesti lastenohjaajien käsitykset tytöistä ja pojista ovat havaitsemistaan eroista huolimatta joustavia; lastenohjaajat pyrkivät näkemään lapset yksilöinä tekemättä itsetarkoituksellisesti erotteluja sukupuolten välille. Ohjatuissa toiminnoissa lastenohjaajat eivät havainneet merkittäviä eroja, lukuun ottamatta poikien tarvetta suurempaan fyysiseen aktiivisuuteen ja askarteluissa ja satuhetkissä itseään kiinnostaviin aiheisiin. Hartauksissa eroja pidettiin pienimpinä. Vuorovaikutustaitoja vaativissa tilanteissa korostui tyttöjen varhaisempi kielellinen ja sosiaalinen kehitys. Sukupuolten välisiä eroja nähtiin vahvimmin ja eniten lasten omaehtoisessa toiminnassa. Tyttöjen leikeissä havaittiin enemmän koti- ja ihmissuhdesisältöjä ja poikien leikeissä puolestaan sankari- ja kilpailusisältöjä. Poikien leikit näyttäytyvät myös pääsääntöisesti fyysisempinä, joskin myös tyttöjen tekeminen havaittiin fyysisesti aktiivisena. Vuorovaikutus tyttöjen kesken nähtiin usein monimutkaisena, mutta taitavana, poikien katsottiin toimivan useammin ryhmänä, mutta konfliktien selvittämisen olevan heille useammin haastavaa. Johtopäätöksenä esitän, että lastenohjaajat pääsääntöisesti pyrkivät näkemään ja kasvattamaan lapsia yksilöinä. Sukupuolieroja sekä havaittiin, että ei havaittu, usein samanaikaisesti, mutta niitä ei pidetty lasta arvottavana ominaisuuksina. Avainsanat – Nyckelord Lastenohjaajat, sukupuolierot, kirkon lapsityö Säilytyspaikka – Förvaringställe Helsingin yliopiston kirjasto, Keskustakampuksen kirjasto, Teologia Muita tietoja

Tutkimuksessa selvitettiin kirkon perheneuvojien työtehtäviin ja työtapoihin liittyviä kysymyksiä. Tutkimus jakaantuu kolmeen pääkysymykseen: Millainen koulutustausta perheneuvojilla on, mitkä ovat kirkon perheneuvojien työtehtävät ja työtavat, mitä perheterapeuttisia lähestymistapoja perheneuvojat käyttävät työssään. Tutkimusaineisto kerättiin sähköisellä kyselylomakkeella. Kyselylomake lähetettiin kaikille vuonna 2011 työskenteleville kirkon perheneuvojille. Tutkimusaineisto koostuu 49 kirkon perheneuvojan kyselylomakevastauksista. Perheneuvojat vastasivat kyselylomakkeissa oleviin kysymyksiin laajasti. Tutkimuksen kolmannessa pääluvussa on esitelty keskeisimmät tutkimustulokset liittyen perheneuvojien koulutustaustoihin. Tutkimuksen neljäs luku on jaettu kahteen alalukuun. Niissä esitellään tutkimuksen keskeisimmät tutkimustulokset liittyen perheneuvojien työtehtäviin ja työtapoihin. Tutkimuksen viidennessä pääluvussa on esitelty perheneuvonnassa käytössä olevat perheterapeuttiset lähestymistavat. Tutkimuksessa keskeisimmiksi perheterapeuttisiksi lähestymistavoiksi nousi psykodynaaminen, systeeminen, ratkaisukeskeinen, milanolainen systeeminen, strateginen ja strukturaalinen lähestymistapa. Lisäksi narratiivinen lähestymistapa oli keskeinen työtapa perheneuvojille. Aineistosta nousi myös esille se, että useat perheneuvojat käyttävät työssään tunnekeskeistä pariterapiaa. Yksi tutkimuksen keskeinen tutkimustulos on se, että suurin osa perheneuvojista käyttää perheterapeuttisia lähestymistapoja työssään integratiivisesti, eli eri perheterapeuttisia lähestymistapoja yhdistellen. Tämä tutkimustulos esitellään tutkimuksen lopussa, luvussa 5.7.

Tämä työ käsittelee Suomessa tapahtunutta sosiaalipoliittista muutosta kristillisten toimijoiden näkökulmasta, kun keskioluen myynti siirrettiin Alkosta ruokakauppoihin ja huoltoasemille. Se kuvaa sitä, miten eri kristilliset toimijat reagoivat muutokseen kun alkoholin käyttö kasvoi merkittävästi lyhyen ajan sisällä. Tutkimus käsittelee muutosta kolmen eritasoisen kristillisen toimijan näkökulmasta. Tutkimuksessa tutustutaan kirkolliskokouksen pöytäkirjoihin, tarkastellaan uuden kristillisen puolueen syntyä ja havainnoidaan kristillisen päihdejärjestön suhtautumista lakimuutokseen ja sen seurauksiin. Tämä tieto yhdistetään yleiseen historialliseen tietoon Suomen alkoholipolitiikasta ja päihteiden käytössä tapahtuneista muutoksista. Keskeiseksi teemaksi nousee toimijoiden kyky ennakoida muutosta ja käsitellä sitä. 1960-luvulla kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja musiikissa rikottiin rajoja ja käsiteltiin tabuiksi koettuja aiheita kuten uskontoa, seksuaalisuutta, Suomen sotia ja sekä yhteiskunnan ja kirkon ylläpitämiä perinteisiä arvoja. Sekä yhteiskuntaan että kirkkoon sisältäpäin kohdistuva arvostelu nousi erityisesti uuspietistiseksi ja viidenneksi liikkeeksi kutsutun evankelioivan herätyskristillisen liikehdinnän keskuudesta. Tämä aiheutti voimakkaita jännitteitä kristillisten toimijoiden keskuudessa. Samaan aikaan Suomen alkoholipolitiikassa tapahtui yksi merkittävimmistä ja vaikeimmin selitettävistä käänteistä; uuden keskiolutlain voimaantulo. Uusi keskiolutlaki lisäsi alkoholin kulutusta kaksivaiheisesti: vuonna 1969 oluen kulutus nousi 125 prosenttia, jonka lisäksi väkevien juomien kulutus nousi 90 prosenttia vuosina 1969 1974. Tämä näkyi kaikkien kristillisten toimijoiden päivittäisessä työkentässä. Keskiolutlain voimaantuloa arvosteltiin voimakkaasti kristillisissä piireissä, erityisesti niin sanotun viidesläisen liikehdinnän toimesta. Muutokseen reagoitiin kuitenkin kaikkialla hyvin hitaasti, vaikka alkoholin käytöstä aiheutuneet haitat olivat nopeasti havaittavissa. Tutkimus osoittaa, etteivät kristilliset toimijat osanneet ennakoida alkoholin aiheuttamia ongelmia. Keskiolutlain voimaantulo merkitsi kuitenkin kaikille oman toimintansa uudelleenjärjestämistä ja sai aikaan uusia työmuotoja liikkeitä kristillisten piirien keskuudessa, joista osa toimii aktiivisena vielä tänäkin päivänä.

Tutkimus selvittää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja median suhdetta piispojen näkökulmasta. Tutkimus on laadullinen, jonka aineistona ovat kirkon piispojen haastattelut. Tutkimuksen 11 haastattelua tehtiin vuosina 2015–2016. Tutkimuksen metodina on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Uskonnon mediatisaatio -teoria tarjoaa näkökulman tarkastella institutionaalisen uskonnon ja muuttuneen uskonnollisuuden sekä uskonnon mediatisaation väliseen suhteeseen erityisesti suomalaisessa yhteiskunnassa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon näkökulmasta. Uskonnon ja median välinen vuorovaikutus linkittyy yhteiskunnassa muihin sosiaalisiin ja kulttuurisiin prosesseihin ja on ilmiönä hyvin kompleksinen. Suomalainen yhteiskunta täyttää kaikki tekijät suhteessa uskonnollisuuteen ja mediaan, jotta uskonnon mediatisaatiota voidaan havaita. Piispojen rooli suhteessa mediaan määrittyi piispojen joukon muutoksen kautta. Muutos piispojen yhteisessä viestinnässä heijasteli kirkon sisäistä ristiriitaisuutta ja yhteiskunnan muutoksia. Mediahuomion kohteeksi erottui piispojen joukosta arkkipiispa ja Helsingin piispa. Kirkko profiloituu mediassa suurilta osin piispojen kautta. Tämän vuoksi moniäänisyys on suuri muutos piispojen viestinnässä. Kirkon ja median suhteessa media toimi joko kirkkoa hajottavana tekijänä tai kirkkoa yhteiskunnassa tukevana tekijänä. Median kirkkoa hajottava toiminta aiheutui lähinnä median talouden ehdoilla toimimisesta, minkä tuloksena media lähestyi kirkkoa kielteisten asioiden kautta. Uskonnon mediatisaatiota heikosti tukevaa oli, että median ja kirkon välillä oli erikoiskysymyksiä, joissa kirkko kuvattiin muuta yhteiskuntaa suvaitsemattomampana. Media pyrki näissä kysymyksissä modernisoimaan kirkkoa. Kirkkoa tukevia mediamuotoja olivat sosiaalinen media ja paikallinen media. Kirkko profiloitui mediassa julkisessa keskustelussa myönteisellä tavalla. Aineisto ilmensi hyvin heikosti uskonnon mediatisaatiota, mutta teoria nosti esiin oleellisia huomioita kirkon viestinnästä ja kirkon ja median suhteesta. Kirkko näyttäytyy aineiston kautta yhteiskuntaan vahvasti kiinnittyneenä instituutiona.

Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää Martti Lutherin käsitys kirkon tuntomerkeistä. Tutkimustehtävästä nousee kaksi kysymystä, joihin tässä tutkimuksessa pyritään vastaamaan. Ensimmäiseksi kysytään, ovatko jotkin kirkon tuntomerkit Lutherin mielestä kirkon välttämättömiä olemuksellisia ehtoja. Tämän jälkeen esitetään jatkokysymys, ovatko kaikki Lutherin mainitsemat tuntomerkit kirkon olemassaolon välttämättömiä edellytyksiä, vai ovatko ne sellaisia ulkoisia merkkejä, jotka seuraavat Hengen hedelminä kirkon elävästä yhteydestä Kristukseen. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi. Tutkimuksen lähteinä käytetään Lutherin myöhäiskauden ekklesiologiaa käsitteleviä kirjoituksia vuosilta 1529–1539. Tärkeimmät lähteet ovat Von den Konziliis und Kirchen -teos vuodelta 1539 ja Wider Hans Worst -kirjoitus vuodelta 1541. Näiden tekstilähteiden ohella Luther esittää merkittäviä kirkko-opillisia näkemyksiä Isossa Katekismuksessa (1529) ja Schmalkaldenin opinkohdissa (1538). Vastauksena ensimmäiseen tutkimustehtävästä nousevaan kysymykseen voidaan todeta, että Lutherin kirkko-opin perustana on Jumalan sana, joka on ensimmäinen ja tärkein kirkon tuntomerkki. Lutherin raamattukäsityksen mukaan Jumalan sana on tallennettu Raamattuun, ja se on yksinäänkin riittävä merkki osoittamaan, missä kristillinen pyhä kansa on. Jumalan sana on kirkon olemassaolon välttämätön ehto, sillä Jumalan sanasta luopuminen tai siinä vilpistely irrottavat kirkon sen olemusperustasta, jolloin yhteys inkarnoituneeseen Jumalan sanaan, Kristukseen, katkeaa ja kirkko lakkaa olemasta pelastusta välittävä tosi kirkko. Jumalan sana on kirkon alku ja loppu siinä merkityksessä, että sana konstituoi kirkon ja sanasta luopuminen irrottaa kirkon Jumalan yhteydestä. Vastauksena toiseen tutkimustehtävästä nousevaan kysymykseen voidaan todeta, että kaikki muut Lutherin luettelemat kirkon tuntomerkit riippuvat Jumalan sanasta ja palautuvat Jumalan sanan lupauksiin, neuvoihin ja ohjeisiin. Nämä tuntomerkit, joita Luther luettelee Von den Konziliis und Kirchen ja Wider Hans Worst -kirjoituksissa, ovat joko aineeseen sidottuja Jumalan sanan lupauksia eli sakramentteja, tai ne liittyvät Jumalan sanan saarnavirkaan ja esillä pitämiseen seurakunnan elämässä, tai ne ilmentävät kristillisen seurakunnan kuuliaisuutta, nöyryyttä ja kunnioitusta Jumalan sanaa kohtaan. Yhteinen nimittäjä näille muille tuntomerkeille on se, että ne perustuvat Raamatussa ilmoitettuun Jumalan sanaan, ja sen vuoksi niiden opillista puhtautta voidaan arvioida Jumalan sanan perusteella. Puhtaassa Jumalan sanassa pitäytyminen näkyy ulospäin sellaisina käytänteinä, joiden perusta palautuu kirjoitettuun Jumalan sanaan, Raamattuun. Tästä syystä kirkon elämää ja opetuksia voidaan aina peilata Jumalan sanan avulla. Mikäli jokin asia tai opetus on Jumalan sanalle vierasta tai sitä vastaan, silloin siitä pitää luopua harhaoppina, olipa yleinen mielipide millä kannalla hyvänsä.