Browsing by Title

Luovuutta on tutkittu paljon, mutta luovuuden olemuksesta ja määritelmästä ollaan edelleen montaa mieltä. Luovuus voidaan hahmottaa esimerkiksi yksilön ominaisuutena, prosessina tai tuotteen ominaisuutena. Lisäksi luovuus voidaan sijoittaa yksilöjen ohella ryhmiin, organisaatioihin tai systeemeihin. Luovuutta pidetään toisaalta hallittavana ja ohjattavana ilmiönä, mutta toisaalta siihen sisältyy myös paljon selittämätöntä, hallitsematonta ja jopa pyhääkin. Kaiken kaikkiaan luovuus näyttäytyy monimutkaisena ilmiönä, jota on vaikea tavoittaa tai mallintaa. Luovuuden tutkimuksessa on tähän saakka keskitytty selvittämään esimerkiksi erilaisten persoonallisuuspiirteiden, ryhmän ominaisuuksien ja olosuhteiden yhteyttä luovuuteen. Kvalitatiivista tutkimusta luovuudesta on tehty varsin vähän. Tässä tutkimuksessa luovuutta lähestyttiin kvalitatiivisesti, yksilön kokemuksen sekä sitä organisoivien periaatteiden näkökulmasta. Tavoitteena oli selvittää, millaisten eri kehysten avulla luovuuden ja luovan työskentelyn kokemukset aikakauslehden toimituksen jokapäiväisessä työskentelyssä organisoituvat. Tavoitteena oli myös valottaa sitä, millaisia luovuuskäsityksiä eri kehyksiin sisältyy ja miten nämä heijastavat luovuuden tutkimuksessa ja kirjallisuudessa tähän mennessä esiintyneitä erilaisia luovuuskäsityksiä. Lähestymistapana tutkimuksessa käytettiin Erving Goffmanin kehysanalyysia. Aineiston keruussa käytettiin avaintapahtumamenetelmää, joka pureutuu kohderyhmän kokemukseen ja tulkintaan kiinnostuksen kohteena olevasta spesifisestä tilanteesta. Tutkimus tehtiin sähköisenä lomakekyselynä Suomen kolmen suurimman aikakauslehtiä kustantavan yrityksen henkilöstön keskuudessa, ja vastaajia oli 76. Tutkimuksen aineistona olivat vastaajien kuvaukset tilanteista, joissa heidän oma tai heidän tiiminsä luova työskentely on joko onnistunut erityisen hyvin tai estynyt. Tutkimuksessa löydettiin kolme erilaista kehystä, joiden kautta luovuus ja luova työskentely aikakauslehden toimituksessa hahmotetaan: arjesta irrottautumisen kehys, projektikehys ja itsensä toteuttamisen kehys. Kehykset edustavat keskenään jossain määrin erilaisia luovuuskäsityksiä. Näitä kehyksiä käytetään luovassa työskentelyssä rinnakkain ja niiden välillä myös vuorotellaan luontevasti. Sitä, mitä kehystä luovassa työskentelyssä kulloinkin sovelletaan, ohjaavat esimerkiksi työskentelyn taustalla vaikuttavat motivaattorit sekä se, missä määrin 'villiä' ideointia tilanteessa vaaditaan. Tutkimus toi esiin myös eri kehyksiin liittyviä normeja, joiden rikkominen murtaa kehyksen ja näin estää luovan työskentelyn jatkumisen. Tutkimus auttaa osaltaan ymmärtämään luovuutta ja luovaa työskentelyä organisaatiokontekstissa ja palvelee niin akateemisen tutkimuksen eteenpäin viemistä kuin käytännön kehitystyötä luovuuden johtamiseksi ja vaalimiseksi organisaatioissa.

Tutkimuksessa tarkastellaan hedelmöityshoitoja, jotka ovat osa yhä useamman lapsettoman elämää. Hedelmöityshoidot siirtävät lisääntymisen intiimeistä perhesuhteista klinikoille: osaksi lääketieteellisiä käytäntöjä ja liiketoimintaa. Tutkimuskohteena on hedelmöityshoidot ruumiillisena ja teknisenä inhimillisen elämän muotona. Tutkielman aineisto koostuu hedelmöityshoitoja käsittelevistä valistusteksteistä – materiaalista, jota suomalaisilla hedelmöityshoitoklinikoilla 2010-luvulla jaetaan tutkimuksia tai hoitoja suunnitteleville. Aineisto sisältää myös keskeisimmät aihetta käsittelevät suomenkieliset internetsivut. Tutkimuksen tehtävänä on tuottaa uutta tietoa siitä, miksi hedelmöityshoidot ovat niin tärkeä lapsettomuuden ratkaisukeino. Tutkielmassa vastataan kysymykseen: miten hedelmöityshoitojen ensisijainen asema lapsettomuuden ratkaisuvaihtoehtona oikeutetaan. Tutkimuksen teoreettiset ja metodologiset lähtökohdat perustuvat ranskalaisen filosofin, antropologin ja tieteen- ja teknologiantutkijan Bruno Latourin ajatteluun. Tutkimuksessa Latourin ajatteluun – ja erityisesti verkoston käsitteeseen – yhdistetään Charis Thompsonilta lainattu ontologisen koreografian käsite. Hedelmöityshoidot kokoavat yhteen erilaisia asioita: injektioneuloja, lääkeaineita, sukusoluja, hedelmöitysmaljoja, lämpökaappeja, mikroskooppeja, ultraäänilaitteita, raskaustestejä, lääkäreitä, hoitajia, asiakkaita, potilaita ja sukusolujen luovuttajia. Jotta hedelmöityshoitojen tavoitteena oleva onnistunut raskaus olisi mahdollinen, täytyy näiden asioiden liittyä yhteen juuri tietyllä tavalla: in vitro -toiminnot synkronisoidaan aina lääkityn tai tarkkaillun naisruumiin reproduktioprosesseihin. Verkoston käsite viittaa tällaiseen eriluontoisten asioiden kokoonpanoon ja ontologinen koreografia sen dynaamiseen toimintamekanismiin: erilaisten asioiden yhdistymiseen ja liikkeeseen yhdessä. Näiden käsitteiden avulla tutkielmassa jäljitetään hedelmöityshoitojen oikeuttamisen koreografioita. Tutkimuksen tuloksena esitetään, että hedelmöityshoitoja tarjotaan ratkaisuna ensisijaisesti heteroparin fysiologisista syistä johtuvaan lapsettomuuteen. Lapsettomuus lääketieteellistyy, kun se juurtuu heikentyneen hedelmällisyyden diagnoosiin ja diagnoosin mahdollistavaan tekniikkaan. Koska lapsettomuus määrittyy heteroparin ruumiilliseksi kyvyttömyydeksi, tulee lapsettomuuden fysiologian hoitamisesta itseisarvo – riippumatta siitä, johtavatko hoidot lapsen syntymään. Hedelmöityshoitojen voimakas ensisijaistuminen suhteessa lapsettomuuden ei-lääketieteellisiin ratkaisuihin on yhteiskunnallisesti merkittävä tutkimustulos. Koska hedelmöityshoidot kuitenkin ovat raskaita, vaatii niissä jaksaminen hoidoissa käyviltä henkisiä ja fyysisiä ponnisteluja. Lapsettomuuden fysiologian ympärille rakentuu näin kokonainen elämänkäytäntö. Käytännön mukaisesti eläminen – siis hedelmöityshoidoissa käyminen – vaatii erityisten elämäntaitojen omaksumista: itsensä tarkkailua, epävarmuuden sietokykyä, pitkäjänteisyyttä suhteessa hoitojen tuloksiin ja rakentavaa suhtautumista hoitojen sivuoireisiin. Vaikka hoidoissa käyminen voi olla raskasta, määrittyvät hedelmöityshoidot kuitenkin luonnolliseksi tavaksi kiertää lisääntymiselimistön rajoitteita eli mahdollistaa onnistunut raskaus hedelmättömyyden ongelmasta huolimatta. Hoitomenetelmät toteutetaan lisääntymiselimistön luonnollisia prosesseja avustamalla ja luontoa jäljittelemällä. Myös vanhemman ja hoidoilla syntyneen lapsen välinen side jäljittelee geneettistä sukulaisuutta, vaikka hoidoissa käytettäisiin luovutettuja sukusoluja. Hedelmöityshoidot määrittyvätkin itse asiassa teknologiaksi, joka luonnollistaa patologisen hedelmättömyyden hedelmällisyydeksi. Lääketieteellis-teknologisen intervention luonnollisuudesta huolimatta hoitoihin liittyy kuitenkin jännitteitä. Tutkielman perusteella jännitteet koskevat erityisesti ihmisalkioiden kaksoisroolia inhimillisinä entiteetteinä ja objekteina, hoitojen avulla syntyneiden lasten terveyttä sekä lapsettomien parien auttamista osana yksityistä liiketoimintaa. Nämä asiat vaativat valistukselta erityistä huomiota ja hienotunteisuutta. Aiemmissa tutkimuksissa hedelmöityshoitojen tunnuspiirteeksi on nostettu ristiriitaisuus. Tämän tutkielman keskeinen tulos kuitenkin on, että leimallisinta hedelmöityshoitoverkostolle on joustavuus. Joustavuus kuvaa verkostossa käytyjä neuvotteluja ratkaisua vaativasta ongelmasta, hoitojen lupauksista, menetelmien luonnollisuudesta ja ilmiön jännitteistä. Tutkielman johtopäätöksenä esitetään, että paradoksaalisesti hedelmöityshoidoissa on kyse paljosta muustakin kuin lapsen saamisesta. Lupaus lapsesta on myös lupaus lisääntymisbiologian hoitamisesta, elämisen taidosta, luonnolliseksi lääkitystä ruumiista ja lääketieteellis-teknisestä avusta. Hedelmöityshoidot ovat itsestään selvin ratkaisu lapsettomuuteen, koska niillä tehdään paljon muutakin kuin lapsia: hoidetaan ja luonnollistetaan heikentyneen hedelmällisyyden rasittamia ruumiinprosesseja, saatetaan elämäntaitoon, jäljitellään luontoa ja sukulaisuuden geneettisiä siteitä sekä huolehditaan alkioista, lapsista ja hoidoissa käyvistä.

There is an increasing demand for protein production as the population of world keeps growing. Lupins are leguminous plants that grow well in different climates and can bind atmospheric nitrogen to the soil. Lupins have good nutritional value and high protein content. Extrusion is a widely used processing method to modify plant proteins and when water content is 40–70% the process is called wet extrusion. The aim of this study was to make a plant protein based extrudate from lupin isolate, concentrate and flour that has a fibrous structure and study the effects of different process variables to response variables. In this study split-plot Box-Behnken design was used, and the independent variables were the content of lupin protein isolate in the isolate-concentrate mixture (LPI, 30, 50, 70%), temperature of the cooling die (TCD, 40, 60, 80 °C) and water content of the mass (WC, 45, 50, 55%). Lupin flour content was kept constant. Response variables were torque, pressure, and different structural and color properties of the extrudates. The results were analyzed using multiple linear regression and partial least squares regression. It was possible to make a lupin protein based fibrous extrudate and all the samples had nice fibrous structure. WC had statistically significant negative effect on torque, pressure, and most of the structural properties and positive effect on water holding capacity and L* and b* values. LPI has milder effect on most of the same response variables excluding pressure, cutting strengths and water holding capacity, while TCD had only slight effect on response variables. The fibrous structure was achieved only when lupin flour was added to the mixture. Extrudates with the lowest WC had relatively hard structure and WC from 50–55% produced softer extrudates. Increasing WC lowered the viscosity of the mass and lead to less texturized protein structure. Extrudates had nice color and mild taste. Lupin seems to be a potential ingredient for future texturized plant protein products.

Pro gradu – tutkielmani tavoitteena oli tarkastella ironiaa argumentointikeinona sanomalehtikolumneissa. Tarkoitus oli selvittää piirteitä, jotka tukevat figuurien ja erityisesti ironian argumentatiivisuutta, ja miten ironia tekstissä toimii argumentointikeinona. Figuureita pidetään usein retorisena tyylikeinona. Työssäni lähtökohtana oli kuitenkin halu tuoda esiin ironian argumentatiivisuus. Ironia on vahvasti diskursiivinen figuuri ja sen voi tulkita ainoastaan kontekstin kautta. Niinpä suuressa roolissa ironian kautta tapahtuvassa argumentoinnissa ovat kolumnien kirjoittajien aikomukset ironisoida, ja vastaanottajien kyky tulkita tekstien sisältämä ironia. Tukeudun teoreettisessa viitekehyksessä argumentoinnin osalta Chaïm Perelmanin ja Lucienne Olbrechts-Tytecan teoriaan La Nouvelle rhétorique, jonka mukaan argumentointi on nimenomaan diskursiivista toimintaa. Mitä tulee figuureihin ja erityisesti ironiaan, konsultoin työssäni pääosin Marc Bonhommen, Laurent Perrinin ja Ekkehard Eggsin ajatuksia. Aineistoni koostuu viidestä Le Monde – sanomalehdessä julkaistusta kolumnista vuosina 2009–2010. Jokaisella kolumnilla on eri kirjoittaja ja aihe, lisäksi kirjoitustyylit eroavat toisistaan. Kolumnit on tarkoitettu ensisijaisesti ranskalaisille lukijoille, mikä teki analyysistä osin hankalaa. Tutkimukseni taustaksi esittelen työssäni ensin Perelmanin ja Olbrechts-Tytecan argumentaatioteorian, sekä figuurien ja ironian tulkinnan erityispiirteet. Sitten perehdyn tarkemmin aineistooni määrittelemällä jokaisen kolumnin kommunikatiivisen viitekehyksen ja mahdollisen tekstien sisältämän ironian. Analyysiosiossa syvennyn kolumnien niihin kielellisiin kohtiin, jotka mielestäni ovat tulkittavissa ironisiksi. Tutkimukseni myötä voin todeta, että ironia on mitä tehokkain argumentointikeino. Kielellisesti ilmaistaan väite, joka on ristiriidassa tai suoranainen vastakohta sille, mitä oikeasti halutaan sanoa. Näin ironia tuo esiin kaksi erilaista näkökulmaa, ja asettaa samalla vastapuolen naurunalaiseksi. Voisi siis sanoa, että ironia on avartavaa argumentointia ja yhteiskunnallisten ilmiöiden (kuten köyhyys) esiin nostamista. Analyysini kautta havaitsin, että kolumnin aihe ja kirjoittajan tyyli määrittivät ironisten ilmausten määrää teksteissä. Mielenkiintoista oli huomata, että puhekieliset kolumnit sisälsivät enemmän ironiaa kuin asiakieliset. Jokapäiväiseen elämään ruohonjuuritasolla liittyviä aiheita (kuten köyhyys ja jalkapallo) käsiteltiin vahvemmin ironian keinoin kuin esimerkiksi politiikkaa tai taloutta. Tämä havainto antaa olettaa, että ihmistä lähellä olevat aiheet jakavat vahvasti mielipiteitä ja luovat tarpeen argumentoida ironian keinoin tuoden esiin nimenomaan myös vastapuolen mielipiteen.

Tutkielmassa tarkastellaan ranskan kielessä esiintyvän tuttavallisen, puhekielessä esiintyvän familier-rekisterin sanaston esiintymistä ja käyttöä ranskalaisissa viikkolehdissä. Työn tarkoituksena on kartoittaa, minkälaista sanastoa lehdissä esiintyy, mutta myös tutkia, miten ja millaisissa konteksteissa sanastoa käytetään. Koska ranskan kieltä on aina hallinnut tiukka kirjoitetun kielen normi, työssä tarkastellaan lisäksi kehityksen näkökulmasta ranskan kielen rekisterien suhdetta toisiinsa (standard vs. non-standard) ja niiden esiintymistä sanomalehdissä. Tutkittava aineisto on kerätty Ranskassa ilmestyvien viikkolehtien L’Obs, Le Point ja Les InRockuptibles marras- ja joulukuun 2014 aikana julkaistuista numeroista. Valituista lehdistä L’Obs ja Le Point edustavat yleislehtiä, kun taas Les InRockuptibles edustaa kulttuuri-ja musiikkilehteä. Lehdet on saatu käyttöön paperiversioina Ranskan kulttuuri-instituutin kirjastosta. Aineisto koostuu yhteensä 153 familier- rekisterin sanastoon kuuluvan sanan esiintymästä. Tutkielman lähteinä on käytetty esimerkiksi Rosier’n, Tuomarlan, Maingueneaun ja Fairclough’n sanomalehtiteksteissä esiintyvän suoran esityksen ja lainausmerkkien käyttöön keskittyviä teoksia, mutta myös sosiolingvistiikan teoksia (esimerkiksi Gadet: La variation sociale en français ja Henri Boyer: Introduction à la sociolinguistique), sekä tieteellisiä artikkeleita kielitieteen julkaisuista, kuten Applied Linguistics ja Communication & Langages. Analyysissä on vertailtu eri julkaisuissa esiintyvän familier- rekisterin sanaston määrää. Aineistossa on tutkittu kahdentyyppisiä sanoja: yleiskategoriana mots familiers ja niiden alaryhmänä lyhennetyt sanat, apocopes. Jotta työssä voitaisiin tarkastella yleisesti familier- rekisterin sanaston muodostamista ja esiintymistä, sanojen esiintymät on myös jaettu substantiiveihin ja adjektiiveihin. Analyysissä on tutkittu sanojen käyttöä eri konteksteissa ja tehty vertailua lehtien välillä. Lisäksi analyysin tarkoituksena on ollut tutkia toimittajien subjektiivisuutta – tai vastaavasti lehden toimituksellisen linjan objektiivisuutta ei-standardinmukaisen sanaston käytössä. Subjektiivisuutta on tarkasteltu analysoimalla lainausmerkkien käyttöä kunkin esiintymän kohdalla. Lehdistä eniten familier- rekisterin sanaston esiintymiä löytyi Les InRockuptibles- lehdestä. Toiseksi eniten esiintymiä löytyi L’Obs- lehdestä, ja vähiten Le Point- lehdestä. Apocope-esiintymät edustavat enemmistöä koko aineistosta, mikä saattaa kertoa niiden käytön olevan kirjoitetussa kielessä tavanomaisempaa kuin familier-rekisteriin kuuluvien sanojen, joita käytetään yleensä vain puhekielessä. Lehtien välillä lainausten käytössä nousee esiin suurin ero Les InRockuptibles- ja Le Point- lehtien välillä: kulttuuri- ja musiikkilehdessä suurin osa familier- sanastosta oli toimittajien käytössä, kun taas Le Point-lehdessä suurin osa poikkeavasta sanastosta esiintyy lainauksissa. L’Obs käyttää myös familier- sanastoa useammin toimittajan tai lehden omassa käytössä kuin lainattuna. Tuloksista voidaan päätellä, että yleislehdissä esiintyy toimittajien käytössä vähemmän puhekielen sanastoa, kuin kulttuuri-ja musiikkilehdessä. Se kertoo siitä, että lehden toimituksellisen linjan tulee vastata lukijoiden odotuksia, mikä saattaa vaikuttaa ei-standardin sanaston käyttöön.

Tutkielma koostuu kahdesta osasta: kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Kirjallisuusosuudessa käsitellään luteotrooppisten hoitojen vaikutusta keltarauhasen kehittymiseen, toimintaan ja elinikään Tutkimusosuus suoritettiin kahdella tilalla syksyllä 93 ja keväällä 94. Tutkimukseen valittiin normaalisti sykloivia lehmiä, joiden aloitussiemennys tehtiin viimeistään 150 vrk poikimisen jälkeen. Lehmiä oli yhteensä 31. Lehmille annettiin aloitussiemennysjärjestyksessä vuorotellen joko 5 ml fysiologista NaCl:a (kontrolliryhmä) tai 1500 IU hCG:tä (Chorulon®, Intervet) (hoitoryhmä) lihakseen 12. päivänä siemennyksestä. Mikäli lehmä tuli uudelleen kiimaan tutkimusaikana, se sai eri ainetta kuin edellisen siemennyksen jälkeen. Lehmiltä otettiin maitonäyte, progesteronimääritystä varten siemennyspäivänä sekä 5., 12. (hoitopäivä), 15., 19. ja 22. päivänä siemennyksestä. Näyteputkisarjoja kerättiin yhteensä 49 ja ne numeroitiin juoksevalla numerolla. Maitonäytteiden progesteronipitoisuudet määritettiin Valion laboratoriossa RIA-menetelmällä. Lisäksi tutkittiin lehmien tiineytymistä ja uusintavälejä hoidettujen ja kontrolliryhmässä. Tiinehtymisessä tai uusintaväleissä ei havaittu merkitseviä muutoksia hCG-hoidon vaikutuksesta. Sen sijaan progesteronipitoisuuksissa havaittiin tilastollisesti merkitsevä suureneminen (p<0,05) hoidettujen ryhmässä kontrolliryhmään verrattuna päivänä 15 siemennyksen jälkeen. Tuloksista voitiin päätellä 12. päivänä siemennyksen jälkeen annetun hCG-hoidon lisäävän naudan keltarauhasen progesteronituotantoa, muttei merkitsevästi parantavan tiinehtymistä tai pidentävän keltarauhasen elinikää.

Tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään naudan kiimakiertoa, kiimakiertoon liittyviä hormoneja, keltarauhasen kehittymistä ja toimintaa, varhaistiineyttä, oireetonta uusimista, keltarauhasen vajaatoimintaa sekä vaginoskopiaa. Kokeessa tutkittiin 3. päivänä siemennyksen jälkeen annettujen luteotrooppisten hormonihoitojen vaikutusta keltarauhasen kehittymiseen ja toimintaan. Tulosten avulla pyrittiin määrittämään hoidon käyttökelpoisuutta keltarauhasen vajaatoiminnan hoitoon oireettomilla uusijoilla. Aloitussiemennettävät lehmät muodostivat kokeessa kontrolliryhmän. Uusintasiemennettävät lehmät jaettiin kolmeen hoitoryhmään. A-ryhmä muodosti koekontrollin, joka sai fysiologista suolaliuosta, B-ryhmälle annettiin GnRH-valmistetta ja C-ryhmälle hCG-valmistetta. Lehmiltä otettiin maitonäytteitä progesteronimääritystä varten siemennyspäivänä sekä 3., 5., 10. ja 22. päivänä siemennyksestä. Mahdollisimman moni uusintasiemennettävä lehmä pyrittiin vaginoskopoimaan viikon kuluessa siemennyksestä. Vaginoskopian avulla pyrittiin karsimaan aineistosta kohdun limakalvotulehdusta sairastavat lehmät. Kokeessa ei voitu osoittaa GnRH- tai hCG-hoidon 3. päivänä siemennyksen jälkeen parantavan tiinehtyvyyttä tilastollisesti merkittävästi. Myöskään progesteronitasoissa ei ryhmien välillä ollut tilastollisesti merkittävää eroa. GnRH:n vaikutus progesteronieritykseen näytti kokeessa välittyvän hCG vaikutusta nopeammin. Hormonihoitojen ei voitu osoittaa lisäävän epänormaalin pituisten uusintavälien määrää. Vaginoskopointitutkimuksen perusteella subkliinisten endometriittien ei todettu olevan merkittävä tiinehtymättömyyttä aiheuttava ongelma.

Tutkielmassani tarkastelen arkkipiispa ja Nikean metropoliitta Johanneksen (Johannes Wilho Rinne) ekumeenista toimintaa erityisesti Suomen Ekumeenisessa Neuvostossa (SEN) hänen edustajakautensa aikana vuosina 1969–1999. Keskityn metropoliitta Johanneksen tekemisiin, kommentteihin ja asenteeseen liittyen SEN:oon, järjestäytyneeseen kirkkojenväliseen yhteistyöhön sekä kristillisten kirkkojen yhteys- ja ykseyspyrkimyksiin. Tarkastelen tutkielmassani myös, millaisiin asioihin metropoliitta Johannes kiinnitti huomiota ekumeenisena toimijana. Käsittelen lisäksi hänen toiminnastaan välittyviä ekumeenisia näkemyksiä ja painotuksia. Tärkeimpinä lähteinä käytän Suomen Ekumeenisen Neuvoston vuosi- ja yleiskokousten pöytäkirjoja ja Näköala-lehtiä vuosilta 1969–1999. Käytän lähteinä lisäksi metropoliitta Johanneksen omia teoksia, joissa hän kirjoittaa ekumeniasta. Tarkastelen lähteistä tutkimuskysymyksen kannalta keskeisimpiä teemoja ja muodostan niiden avulla mahdollisimman kokonaisvaltaisen kuvan hänen ekumeenisesta osallistumisestaan ja suhtautumisestaan ekumeniaan. Metropoliitta Johanneksen 30 vuodesta SEN:ssa välittyy, että hän oli aktiivinen ekumeeninen toimija. Hän osallistui kokouksissa aktiivisesti keskusteluun. Hän otti kantaa hyvin monenlaisiin aiheisiin, eikä lähteistä noussut mitään tiettyä aihepiiriä, jonka osalta hän ei olisi ollut aktiivinen. Hän esitti mielipiteensä hyvin suoraan ja tinkimättömästi, mutta hyödynsi myös huumorintajuaan. Metropoliitta Johannes pyrki koko ajan edustamaan nimenomaan Suomen ortodoksista kirkkoa. Hän toi ahkerasti esiin ortodoksista näkökulmaa keskustelunaiheisiin. Hän oli kirjoituksissaan, puheissaan ja keskustelukommenteissaan opillisesti selkeästi ortodoksi. Metropoliitta Johannes korosti erityisesti kanoneita, traditiota ja Raamattua. Hänen taustansa alun perin luterilaisena kirkkokunnanvaihtajana ei näkynyt ainakaan opillisina tai käytännöllisinä myönnytyksinä luterilaisille. Hän ajatteli, että ekumeenisuuteen ei tule pyrkiä luopumalla omista periaatteistaan. Ekumenia voidaan ymmärtää monella eri tavalla. Myös metropoliitta Johannes toi tätä ajatusta esiin toistuvasti. Hänen mukaansa kirkkojen tulisi olla tietoisia siitä, millä periaatteilla ne ovat mukana ekumeenisessa toiminnassa. Hänen yhtenä keskeisenä huolenaiheenaan SEN:ssa oli, että ekumeeniset järjestöt voivat saada liikaa valtaa eräänlaisina ”ylikirkkoina”. Metropoliitta Johannes muistuttikin toistuvasti, että Suomen Ekumeenisen Neuvoston tehtävä on olla ennen kaikkea keskustelun mahdollistaja.

The Lutheran identity is not always clear, and Lutheranism has many local forms around the world. This thesis looks at the Lutheran identity in the Evangelical Lutheran Church in Botswana based on the interviews of some Lutheran theologians in the church. Being a small church surrounded by many other churches and African traditional beliefs and customs, the theologians are faced with questions of what Lutheranism in their context is and how to respond to spiritual and other needs of the people in Botswana. The theologians look at their identity from the causes for becoming a Lutheran, reason what keep them in the church and describe characterising features of the Lutherans in Botswana. They go back to Luther and the Lutheran core teachings. They identify with the Lutheran community around the world yet seeing their own variations. The theologians explain what it means to be evangelical, sacramental, diaconal, confessional, and ecumenical in their context. They explore the concept of church and their relationship with other churches belonging to three main groups: the mainstream churches, Pentecostal-charismatic churches and the African Independent Churches. Spirituality in Botswana is seen in many ways, from the African Traditional Religion with its rituals, the spirit world and the ancestral veneration, to a personal relationship with God, who is present in the church through the Holy Spirit. The response to the African spirituality differs in the answers of the theologians. All of them see good in the local culture and customs, especially in the traditional ethics, Botho. The contextual models of Bevans give light to the contextualisation processes in the Lutheran church in Botswana. Lutheran identity in Botswana is varying but still strongly attached to the Lutheran roots and the theologians’ cultural heritage and local identity. They are looking for ways to find a balance between these two.

Tämä tutkimus esittelee Lutherin avioliittoteologian kokonaisrakennetta. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi ja päälähteenä käytetään Lutherin teosten tieteellistä julkaisua Weimarer Ausgabe. Lutherin avioliittoteologian omaleimaisuus perustuu luomisteologian vanhurskauttamisopilliseen tulkintaan. Sen tähden Lutherin avioliittoteologia on erottamattomasti kietoutunut yhteen hänen reformatorisen työnsä kanssa ja erottuu myöhäiskeskiajan katolisen kirkon taustaa vasten uutena. Evankelisen uskon myötä Luther tulkitsi Jumalan luomisjärjestyksen mukaan elämisen todelliseksi ja oikeaksi hengelliseksi elämäksi, johon Jumala kristittyä kutsui. Lutherin kokemuksen mukaan myöhäiskeskiajan katoliselta kirkolta oli pitkälti kadonnut Kristuksen evankeliumi ja sen mukana myös oikea kristillinen elämä Jumalan luomassa maailmassa. Hänen reformatoriseen työhönsä kuului näiden molempien uudelleen löytäminen ja palauttaminen kirkon elämään. Koska Luther ymmärsi, että avioliitto oli tämän Jumalan luomisjärjestyksen kulmakivi, hän käytti paljon voimavarojaan tämän kulmakiven tukevaan asettamiseen takaisin sen oikealle paikalleen. Lutherin mukaan avioliitto oli kirkon taimitarha ja yhteiskunnan lähde. Luther ymmärsi, että Jumalan lausuma hedelmällisyyden ja lisääntymisen siunaus (1. Moos. 1:28) oli avioliiton kulmakivi. Tämä siunaus selitti ihmisen luomisen sukupuoliseksi olennoksi, mieheksi ja naiseksi sekä sai aikaan heidän välisensä seksuaalisen vetovoiman. Tämä siunaus oli Lutherille kaikkivaltiaan Jumalan luomissana, joka sai aikaan sen, mitä se sanoi. Ihmisen tehtävä on antaa tämän Jumalan sanan ja luomistahdon päästä itsessään oikeuksiinsa, niin että hän on hedelmällinen ja lisääntyy. Siinä missä oikea seksuaalisuuden käyttö perustuu kuuliaisuuteen hedelmällisyyden ja lisääntymisen siunaukselle, tämän siunauksen halveksuminen on kaikkien seksuaalisten syntien juurisyy. Lutherille avioliitto oli mitä hengellisin kutsumus, sillä Jumala rakensi taivasten valtakunnan avioliiton päälle. Avioliitto oli kirkon taimitarha, jossa Jumala kasvatti itselleen ihmislasten paljouden taivasten valtakuntaa varten. Avioliitossa yhdistyi kaksi ihmiskunnan jalointa ja suurinta tehtävää: lisääntyminen ja Jumalan sanan saarnaaminen. Sen tähden avioliitolla on Jumalan pelastussuunnitelmassa ja kirkossa keskeisen tärkeä rooli. Tässä prosessissa vanhempien tuli myös kasvattaa lapsensa palvelemaan yhteiskunnallisessa elämässä kaikkia lähimmäisiään Jumalan tahdon mukaisissa kutsumuksissa. Yhteiskunnallisen elämän päätehtävä oli tukea ja palvella avioliittoa, johon koko yhteiskunnallinen elämäkin perustui ja josta se sai toimivaltansa. Yhteiskunnan hyvinvointi perustui vahvan ja hyvinvoivan avioliittoinstituution varaan, mutta avioliiton halveksuminen johti yhteiskunnan laajamittaiseen rappiotilaan ja laittomuuden valtaannousuun. Lutherin avioliittoteologiassa avioliiton eri tarkoituksilla on monisyinen ja syvällinen yhteys toisiinsa. Tässä verkostossa hedelmällisyyden ja lisääntymisen siunaus toimii ikään kuin solmukohtana, jossa avioliiton eri tarkoitukset punoutuvat yhteen. Täten lisääntymistä voidaan pitää avioliittoteologian päätarkoituksena, jonka kontekstissa avioliiton muut tarkoitukset toteutuvat. Tutkimuksen johtopäätöksenä on, että Lutherin uuden avioliittoteologian omalaatuisuus perustuu luomisteologian vanhurskauttamisopilliseen tulkintaan. Tämän tulkinnan jäsentävänä periaatteena toimii jumalallinen rakkauden järjestys. Tämä jäsentävä periaate löytyi analysoimalla Lutherin eskatologista käsitystä ihmisestä Jumalan kuvana sekä suhteuttamalla tämä avioliiton kristologis-trinitaariseen ulottuvuuteen. Jumalallisen rakkauden järjestyksen selvempi tiedostaminen olisi auttanut Lutheria korjaamaan avioliittoteologiansa joitakin sisäisiä jännitteitä sekä näkemään eksplisiittiset yhteydet siellä, missä ne aiemmin olivat osittain tiedostamattomat vaikkakin läsnäolevat. Näin Lutherin avioliittoteologiaan sisältyvä potentiaali olisi tullut entistäkin paremmin aktiiviseen käyttöön.