Browsing by Title

Mehiläisten tarhaaminen on tuhansia vuosia vanha käytäntö, joka on levinnyt maailmanlaajuiseksi. Tarhamehiläiset tuottavat hunajaa kasvien medestä ja samalla toimivat erittäin tärkeässä roolissa maailman ruoantuotannossa viljelykasvien pölyttäjinä. Mehiläistarhaajat taas yleensä keräävät hunajan pois pesästä ihmisten käytettäväksi. Viime vuosikymmeninä mehiläisiä on kuitenkin koetellut alati paheneva pölyttäjäkato. Mehiläisiin kohdistuu useita erilaisia merkittävästi niiden hyvinvointiin vaikuttavia uhkia, kuten tarttuvia tauteja ja torjunta-aineiden haitallisia vaikutuksia. Tässä kirjallisuuskatsauksessa valotetaan tarhamehiläisten hyvinvointiongelmia ja tekijöitä, joilla voidaan vaikuttaa niiden hyvinvointiin erityisesti hunajantuotannossa. Työ on tarkoitettu tietopaketiksi kaikille mehiläisten hyvinvoinnista kiinnostuneille. Mehiläisillä esiintyy monia tarttuvia tauteja, jotka heikentävät niiden hyvinvointia ja aiheuttavat pahimmillaan mehiläisyhdyskuntien kuolemia. Bakteeritaudeista suurimpana uhkana mehiläisille pidetään erittäin herkästi tarttuvaa ja tuhoisaa esikotelomätää, joka tappaa mehiläistoukkia johtaen koko pesän kuolemaan ilman torjuntatoimenpiteitä. Sienitaudeista nosematoosi on yleinen mehiläisyhdyskuntaa heikentävä vaiva. Mehiläisillä esiintyy myös useita loisia, joista varroapunkki on merkittävin uhka mehiläisten hyvinvoinnille. Varroapunkki loisii mehiläisessä samalla levittäen viruksia. Virustaudit itsessään ovat harvoin tuhoisia mehiläispesille, mutta niiden on havaittu olevan haitallisimpia silloin, kun mehiläiset kärsivät samanaikaisesti varroatoosista. Myös tuholaishyönteiset, kuten vahakoisat ja aasianherhiläinen muodostavat uhkan mehiläisille levitessään yhä laajemmalle alueelle. Tämä korostaa mehiläishoitajien tärkeää tehtävää tautien ja tuholaisten varhaisessa havaitsemisessa ja ennaltaehkäisyssä. Lisäksi laajalti maataloudessa käytettävillä torjunta-aineilla, kuten neonikotinoideilla ja glyfosaateilla on haitallisia vaikutuksia mehiläisiin. Torjunta-aineille altistuneet mehiläiset kärsivät muun muassa häiriintyneestä yksilönkehityksestä ja ongelmista medenkeruussa. Tulevaisuudessa olisikin syytä huomioida yhä tarkemmin käytössä olevien torjunta-aineiden haittavaikutukset pölyttäjiin. Myös ilmastonmuutos ja hyönteisten kokema lämpöstressi ovat kasvavia uhkia mehiläisille. Mehiläishoidollisilla menetelmilläkin on suuri vaikutus tarhattujen mehiläisten hyvinvointiin. Mehiläisten oikeanlaisella ympäristöolosuhteisiin sopivalla jalostuksella ja rauhallisella käsittelyllä voidaan pienentää mehiläisten kuolleisuutta. Hyönteisten tunteista tai kivuntunnosta on vielä toistaiseksi vain vähän tietoa, joten kaikessa mehiläisten käsittelyssä ja mahdollisissa eutanasioissa tulisi huomioida aiheutetun kärsimyksen minimoiminen varovaisuusperiaatteen mukaisesti. Lisäksi erityisesti kylmän talven maissa on tärkeää huolehtia mehiläisten riittävästä talviruokinnasta ja talvehtimisen onnistumisesta muilla keinoin, kuten pesän suojaamisesta talvitappioiden vähentämiseksi. Talviruokintavaihtoehtoja on useita erilaisia, eikä niiden parhaimmuudesta ole yksiselitteistä vastausta. Hunajan korvaamisella toisella ravinnolla on huomattu vaikutuksia ainakin mehiläisten geenien ilmentymiseen. Hunajalaaduilla on kuitenkin eroa, eivätkä kaikki hunajat välttämättä sovellu talviravinnoksi koostumuksensa vuoksi. Tällöin hunajankorvikkeiden, kuten sokeriliuosten, käyttö on välttämätöntä. Tutkimuksissa on havaittu eri korvikkeiden välillä eroavaisuuksia muun muassa niiden vaikutuksissa mehiläispopulaation kokoon ja sikiöintiin.

Tarkastelen tutkielmassani äidinkielen ja aikaisemmin opittujen vieraiden kielten hyödyntämistä saksan kielen suomalaisissa ja ruotsalaisissa oppikirjoissa. Monikielisyyden merkitys korostuu nykypäivän kieltenopetuksessa ja pyrkimyksenä on monipuolisesti hyödyntää oppilaiden aikaisempaa kielitaitoa. Tutkimukseni tavoitteena on selvittää, miten tällä hetkellä käytössä olevat saksan kielen oppikirjat ottavat huomioon tämän näkökulman. Lisäksi tutkin suomalaisten ja ruotsalaisten oppikirjojen eroja tässä suhteessa. Tutkimuksessa käytetty metodi on oppikirja-analyysi, joka sisältää sekä kvalitatiivisia että kvantitatiivisia osia. Aineisto koostuu kahden suomalaisen ja kahden ruotsalaisen lukion saksankielen oppikirjasarjan ensimmäisistä osista. Analysoitava materiaali on jokaisen kirjasarjan osalta laajuudeltaan vertailukelpoinen. Analyysin aluksi keräsin materiaalista kohdat, joissa a) kieliä verrataan keskenään, b) hyödynnetään äidinkieltä tai muita vieraita kieliä tai c) esitellään lainasanoja, internationalismeja tai muita kielellisiä vastaavuuksia. Jaottelin materiaalin sen perusteella hyödynnetäänkö siinä äidinkieltä vai aiemmin opittua vierasta kieltä. Jaottelun jälkeen tarkastelin materiaalia sen perusteella, millä kielenoppimisen osa-alueella (sanasto, kielioppi, ääntäminen) monikielisyyttä oppikirjoissa hyödynnetään ja millä tavoin. Suomalaisissa oppikirjoissa äidinkieltä hyödynnettiin 59 %:ssa tapauksista. Näistä merkittävin osa liittyi ääntämisen opetukseen. Aiemmin opittuihin kieliin (englanti ja ruotsi) viitattiin 41 %:ssa tapauksista. Nämä käsittelivät sanaston ja kieliopin opetusta, joissa hyödynnettiin muita jo opittuja germaanisia kieliä. Ruotsalaisissa oppikirjoissa viittauksia äidinkieleen oli kaikista analysoimistani tapauksista 86 %. Kieliopin opetuksessa äidinkieltä hyödynnettiin korostamalla ruotsin ja saksan kielten välisiä eroja. Ääntämisen opetuksessa ruotsin kieltä käytettiin apuna saksan kielen äänteiden opettamisessa. Ruotsalaisissa oppikirjoissa aiemmin opittua vierasta kieltä eli englantia hyödynnettiin 14 %:ssa tapauksista, pääsääntöisesti sanaston opetuksessa. Näissä tapauksissa korostettiin kielten samankaltaisuutta. Tutkielmani osoittaa, että äidinkieltä tai aikaisemmin opittuja vieraita kieliä käytetään vielä toistaiseksi suhteellisen vähän apuna saksan kielen oppikirjoissa niin Suomessa kuin Ruotsissa. Materiaalin perusteella voi kuitenkin todeta, että monikielisyyden laajempi hyödyntäminen oppikirjoissa olisi melko yksinkertaista, jos siihen tietoisesti kiinnitettäisiin huomiota.

Tutkimuksessa tarkasteltiin virolaisperheen kasvatusta ja uskonnollisuutta tarinallisella tutkimusotteella. Tutkimustehtävänä oli selvittää 1) Millaisia tarinoita virolaisperheestä tuottavat 12 aikuisrippikoulun käynyttä ja lapsuutensa Neuvosto-Virossa viettänyttä aikuista? 2.) Millaisia ratkaisuja perhe-elämään, kasvatukseen sekä uskontokasvatukseen soveltavat vuosina 2009 - 2012 Tallinnassa konfirmoidut vanhemmat itsenäisessä Virossa? Mitä siirtyy edellisiltä sukupolvilta seuraaville sukupolville? Teoreettinen viitekehys muodostui John Bowlbyn kiintymyssuhdeteoriasta ja James W. Fowlerin uskon kehitysvaiheteoriasta sekä Georg Herbert Meadin sosialisaation käsitteistä. Tutkimuksen taustalla vaikutti Viron historia ja yhteiskunnallinen murros. Tutkimuksen aineisto kerättiin puolistrukturoitujen teemahaastattelujen avulla. Aineisto analysoitiin holistisen sisällönanalyysin keinoin. Holistisessa sisällönanalyysissä tarkastetiltiin niitä kasvatuksen ja uskonnollisuuden kannalta merkittäviä teemoja, jotka nousivat esiin aineistosta. Alkuun aineistoa tarkasteltiin temaattisesti ja teemojen kehittyessä eri suuntiin siirryttiin tarkastelemaan kaikkien haastateltavien kokonaiskertomuksia. Käsitekarttojen ja tarinoista piirrettyjen uskonnollisuutta kuvaavien elämänkäyrien avulla ryhmiteltiin ydintarinat, joissa uskonnollisuuteen ja kasvatukseen liittyivät samankaltaiset loppuratkaisut. Tähän loppuratkaisuun vaikuttavia elementtejä analysoitiin ydinteemoittain, joissa neljää tarinatyyppiä vertailtiin. Holistisen sisällönanalyysin periaatetta toteutettin myös peilatessa kasvu- ja kasvatustarinoiden osia taustana Viron valtion tarinaan ja yhteiskunnalliseen muutokseen. Virolaisperheen uskonnollisuuden tarinat osoittautuivat hyvin moninaisiksi. Tarinoiden kokonaisvaltainen sisältö jakautui neljään tarinatyyppiin. Pimeydestä valoon oli muutostarina, jossa uskonnottomasta lapsuuskodista suuntaudutiinn seurakuntaaktiiviksi. Rauhan etsijä oli kompromissitarina, jossa pyrittiin uskonnon avulla säilyttämään tasapaino. Perinteen kantaja ja Maagikko olivat vuorottelutarinoita, joissa vahva uskonnollisuus tai syvä henkisyys sekoittui luontevasti muihin elämän osa-alueisiin ja perinteisiä arvoja kunnioitettiin. Kaikille tutkimusryhmän tarinoille oli ominaista se, että aikuisrippikoulun jälkeen uskonto koettiin niin merkittäväksi asiaksi, että sitä haluttiin eri muodoissa ja eri tavoin siirtää tuleville sukupolville. Lopputuloksena voidaan todeta, että tutkimusryhmien virolaisperheet siirtävät uskontoa lapsilleen neljällä tavalla. Pimeydestä valoon näyttämällä esimerkkiä, Rauhan etsijä luottamalla sukupolvien ketjuun ja noudattamalla riittejä (kaste), Perinteen kantaja siirtämällä perinteitä ja Maagikko luottamalla luonnolliseen siirtymöön. Siirtämisen tavassa kaikilla tyypeillä korostui kaste. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että jatkotutkimus virolaisperheistä narratiivisella metodilla toteutettuna tarjoaisi tärkeää tietoa ja itseymmärryksen lisääntymissyistä ja seurauksista sekä perheiden tilasta.

Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia ääniä saamelaisaiheisissa journalistisissa teksteissä esiintyy ja miten saamelaisuutta representoidaan suomenkielisissä medioissa. Teoreettisena näkökulmana on kieli- ja yhteiskuntatieteitä yhdistävä kriittinen diskurssintutkimus, jossa kiinnostuksenkohteita ovat esimerkiksi representaatio sekä kielen ja vallan suhde. Saamelaisuuden representaatioiden tutkiminen on tärkeää, sillä se, miten media representoi saamelaisia, muokkaa myös ihmisten asenteita. Saamelaisiin liittyvää tutkimusta on tehty paljon, historiallisesti myös kyseenalaisista lähtökohdista. Siksi onkin tärkeää ottaa huomioon tutkimuksen eettiset näkökulmat ja tiedostaa, miksi ja mistä lähtökodista tutkimusta tehdään ja ketä tutkimus hyödyttää. Aineisto koostuu neljän eri suomenkielisen median saamelaisuutta käsittelevistä tai vähintään sivuavista jutuista, jotka ovat tyypiltään pääasiassa uutis-, kulttuuri- tai henkilöjuttuja. Aineisto on kerätty Ylen, Lapin Kansan, Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien verkkosivuilta vuosilta 2016–2021. Kaksiosaisen analyysin ensimmäisessä vaiheessa hyödynnetään moniäänisyyden ja referoinnin käsitteitä. Analyysin toisessa vaiheessa aineisto on jaoteltu erilaisten diskursiivisten ilmiöiden mukaan. Toisessa osassa tarkastellaan sitä, millaisia representaatioita saamelaisuudesta on nähtävillä. Analyysissä hyödynnetään lisäksi toimijuuden tarkastelua. Aineistosta on havaittavissa paitsi saamelaisten myös median, tekstin tuottajien, Suomen valtion sekä asiantuntijoiden tai viranomaisten ääniä. Saamelaisten ääni tulee kuuluviin aineistossa niin haastateltavien yksityishenkilöiden kuin virallisten saamelaisinstituutioiden, kuten saamelaiskäräjien, kautta. Saamelaisuuden representaatiot ovat monipuolistuneet viime vuosina niin perinteisessä mediassa kuin sosiaalisessa mediassa, ja tämä näkyy myös aineistossa. Perinteisiä aihepiirejäkin käsitellään, ja jossakin määrin aineistossa korostuvat tyypilliset vähemmistöuutisiin liittyvät piirteet. Aineistossa saamelaisia koskeva uutisointi liittyy pääasiassa saamelaisten yhteiskunnalliseen asemaan, saamelaisten oikeuksiin ja vähemmistöjen kohtaamaan rasismiin. Käsiteltävissä aiheissa korostuvat esimerkiksi haasteet ja konfliktit, joita saamelaisten ja suomalaisen yhteiskunnan suhteeseen liittyy. Aineistosta on havaittavissa myös se, että stereotypiat ja jo vanhentuneet tavat käsitellä saamelaisuutta elävät osittain edelleen. Aiheet ovat aineiston perusteella kuitenkin monipuolistuneet perinteisten aihepiirien, kuten saamelaisten määritelmän sekä saamelaisten ja valtaväestön suhteen, käsittelystä koskemaan myös esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä ja erilaisia ihmissuhdemalleja.

Tämän tutkimuksen tehtävänä on tuoda esille kriminaalityötä tekevien diakoniatyöntekijöiden kokemukset ja näkemykset tekemästään kriminaalityöstä. Tutkimuskysymys jakautuu kahteen osaan: kriminaalityötä tekevien diakoniatyöntekijöiden työnkuvan sekä vankien hengellisten, henkisten ja konkreettisten tarpeiden tarkasteluun. Näiden osalta selvitetään, mitä auttamismenetelmiä diakoniatyöntekijät käyttävät ja millaisilla teologisilla tausta-ajatuksilla he tekevät työtään. Diakonista kriminaalityötä käsittelevää teologista tutkimusta ei ole aiemmin tehty. Tutkimus suoritettiin laadullisena ja aineistolähtöisenä. Tutkimuksen aineisto koostuu kuuden diakoniatyöntekijän teemahaastattelusta. Kvalitatiivisen aineiston analyysissä hyödynnettiin temaattista sisällönanalyysiä. Teoreettinen pohja tutkielmalle nousee diakonisen sosiaalityön ja diakoniatyön ulottuvuuksien viitekehyksistä. Tutkimuksen keskeisimpinä tuloksina voidaan pitää kriminaalityötä tekevien diakoniatyöntekijöiden laaja-alaisen auttamistyön ja monipuolisten yhteistyöverkostojen kokonaiskuvan muodostamista sekä vankien tarpeiden tunnistamista. Tutkimus osoittaa, että vankiloissa auttaminen tapahtuu pääasiallisesti henkisenä tukena kahdenkeskisissä keskusteluissa ja ryhmätoiminnassa. Vapaudessa rikostaustaisten ihmisten auttaminen on konkreettisempaa ja yhteiskunnan palveluihin ohjaavaa. Haastatteluaineisto kertoo paitsi diakoniatyöntekijöiden kriminaalityön osatekijöistä, myös työn teologisista tausta-ajatuksista, jotka tulevat esille käytännön tekemisen kautta. Saamieni tutkimustulosten mukaan diakoninen kriminaalityö sisältää useita tekijöitä, jotka auttavat ja mahdollistavat rikostaustaisten ihmisten rikollisesta elämästä irrottautumista ja sosiaalista kuntoutumista.

Tutkielma käsittelee meikkausta kahden yhdysvaltalaisen feministiseen taiteeseen yhdistetyn nykytaiteilijan, Cindy Shermanin (s. 1954) ja Marilyn Minterin (s. 1948) tuotannoissa. Tutkielma kysyy, minkälainen rooli meikkauksella on nykytaideteoksessa: miten sillä representoidaan sukupuolta, voidaanko sen käyttö nähdä feministisenä kritiikkinä ja voiko se samaan aikaan olla kaupallista ja kriittistä, sekä ovatko aineiston meikkaukset joko kantajiaan peittäviä naamioita, heidän identiteettiään esiintuovia ilmaisun välineitä vai kenties jotain muuta. Lähilukemalla feministisiä nykytaideteoksia pyrin tarjoamaan meikkauksen tarkasteluun vaihtoehtoisia tapoja kriittiselle näkemykselle meikkauksesta paheksuttavana turhamaisuutena tai naisia alistavana mahdottomiin kauneusihanteisiin sopeutumisena. Feministinen tutkimusperinne ja sukupuolentutkimuksen näkökulmat ohjaavat kriittistä luentaani, joka pohjaa taidehistorian käsitykseen representaatiosta: merkitykset syntyvät taideteoksen ja siitä tehdyn luennan vuorovaikutuksessa. Aineistoksi on valikoitunut yhteensä 16 kuvaa, joista 10 on nykytaideteoksia, viisi kummaltakin taiteilijalta. Lisäaineistona toimii kuusi kuvaa, jotka ovat peräisin taiteilijoiden toteuttamista mainoskampanjoista. Tutkielman teoreettinen viitekehys hyödyntää sukupuolentutkimuksen teoriaa sukupuolesta performatiivisesti tuotettuna kategoriana sekä teoriaa meikkauksesta naamioitumisena. Tutkielma avaa lyhyesti myös meikkauksen historiaa ja ontologiaa. Taidehistoriaan paljon sovellettu groteskin ruumiin teoria ja abjektin käsite toimivat apuvälineinä aineiston analyysissä. Hyödynnän myös taiteilijoiden teoksista aiemmin kirjoitettuja analyysejä ja heidän haastatteluitaan. Tutkielma osoittaa, että aineiston meikkauksissa sukupuolta parodioidaan ja sen rakentuneisuutta tehdään näkyväksi epäkonventionaalisilla meikkauksilla. Kahden taiteilijan teoksissa esiintyvät meikkaukset edustavat sen hyvin erilaisia muotoja: Shermanin kohdalla ne liittyvät sukupuolen ja muiden identiteettikategorioiden merkitsemiseen, kun Minter esittää meikin abstraktina materiaalina ihon pinnalla. Tulkitsen molempien taiteilijoiden teokset feministisiksi taktiikoiksi, jotka rikkovat stereotyyppisen feminiinisyyden kuvastoa. Taiteilijoiden mainoskuvat ovat teosten tapaan kriittisiä stereotypioita ja kauneusihanteita kohtaan, mutta niillä on myös kaupallinen agenda, mikä luo kuviin sisäisen ristiriidan. Mainokset vieraannuttavat itsensä tyypillisestä mainoskuvastosta ja vetoavat valveutuneeseen yleisöön. Meikkaukset Shermanin teoksissa ovat monimutkaisia kokonaisuuksia, joissa identiteetillä ja meikillä on suhde, mutta se on ironinen ja ristiriitainen. Minterin teoksissa meikin ja identiteetin suhde ei ole yhtä olennainen, vaan teokset esittävät ruumiin rajattomana ja lihallisena materiaalina, jonka pinnalla oleva meikki sulautuu osaksi sitä.

Tämä tutkielma keskittyy tutkimaan suomalaisten toimijoiden reaktioita Margaret Thatcherin politiikkaan Thatcherin hallituskaudella. Margaret Thatcher toimi Ison-Britannian pääministerinä 11 -vuoden ajan vuosina 1979-1990. Tänä aikana Iso-Britannia muuttui valtavasti. Samoin muuttui Suomi ja suomalainen politiikka. Tutkielma pyrkii esimerkkitapauksien avulla esittelemään Thatcherin politiikkaa ja kuinka Suomessa reagoitiin näihin asioihin ja tapahtumiin. Tutkimus käyttää teoreettisena pohjanaan transnationaalista historiantutkimusta. Keskiössä on poliittisten ajatusten siirtyminen maasta toiseen erilaisten tapahtumien ja viestien avulla. Tutkimus ei pyri esittelemään tapahtumien tai Ison-Britannian politiikan vaikutuksia Suomeen, vaan sitä kuinka erilaisiin asioihin reagoitiin. Tutkielman aineisto keskittyy tutkimuskirjallisuuden lisäksi kolmen lehden vuosikertoihin, Suomen Lontoon suurlähetystön diplomaattikirjeenvaihtoon sekä ajankohtaisiin eduskuntakeskusteluihin ja debatteihin. Tutkimuskirjallisuuden saralla on pyritty tuomaan esiin tapahtumien tausta sekä aikaisempi tutkimus aiheesta. Lehdiksi valittiin maan päälehti Helsingin Sanomat, Kokoomuksen entinen pää-äänenkannattaja Uusi Suomi sekä SDP:n pää-äänenkannattaja Suomen Sosialidemokraatti. Näiden avulla on esitelty mahdollisimmat laaja kuva tulkinnoista ja reaktioista lehdistön saralta. Lontoon suurlähetystön avulla on pyritty luomaan kuvaa virallisen toimija reaktioista ja viesteistä mitä Suomeen on lähetetty. Eduskuntakeskustelujen avulla esitellään sitä, kuinka poliitikot ovat käyttäneet esimerkkejä Ison-Britannian politiikasta kotimaisen politiikan saralla. Tutkimus keskittyy kolmeen pääkohtaan. Ensinnäkin Margaret Thatcherin nousuun ja putoamiseen pääministerin paikalta. Nämä kaksi tapahtumaa on jaettu omiin lukuihinsa. Ne ovat kuitenkin linkittyneitä toisiinsa juurikin niiden tulkintojen kautta, mitä esitettiin Thatcherin noustessa valtaan ja hänen pudotessaan vallasta. Vuoden 1979 ennustukset ja vuoden 1990 analyysit Thatcherin kaudesta kertovat juurikin siitä kuinka Thatcheria ja hänen politiikkaansa tulkittiin ja kuinka siihen reagoitiin. Toisena esitellään ja pohditaan reaktioita vuosien 1984-85 hiilikaivoslakkoon, joka tulkittiin suureksi voitoksi hallitukselle. Kolmantena pääkohtana on laajempi pohdinta Thatcherin talouspolitiikasta ja erityisesti siitä muutoksesta mikä 1980 -luvulla tapahtui. Esimerkkinä käytetään vuoden 1986 pörssiuudistusta, joka sai nimekseen Big Bang. Aineiston ja kolmen pääkohdan avulla pyritään esittämään, kuinka ajatukset liikkuivat maasta toiseen ja kuinka erilaisiin ajatuksiin ja tapahtumiin reagoitiin. Vaikutuksia ei pyritä tutkimaan, eikä esitellä, vaan tutkimus keskittyy reaktioihin, jotka luonnollisesti edeltävät vaikutuksia. Tutkimuksessa todetaan kuinka Thatcherista ja hänen politiikastaan tuli haukkumanimi kotimaan poliitikoille ja kuinka ajan pääpoliitikot pyrkivät välttämään linkkejä Margaret Thatcheriin. Samalla kuitenkin Suomessa tapahtui samankaltaisia muutoksia kuin Isossa-Britanniassa.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee pohjoissaamelaisen Tore Johnsenin (s. 1969) ajattelun pääpiirteitä ja erityiskorostuksia. Johnsen on työskennellyt Norjan evankelis-luterilaisen kirkon pappina Sisä-Ruijassa sekä Norjan saamelaisen kirkkoneuvoston pääsihteerinä. Tutkimuskysymyksiä ovat 1) minkälainen on Johnsenin kosmisen kristologian malli, 2) minkälainen on Johnsenin uskontoteologinen suhtautuminen saamelaiseen etniseen uskoon sekä 3) minkälainen on Johnsenin ihmis- ja jumalakäsitys. Lähdeaineistoni koostuu Johnsenin kirjallisista töistä, joista painottuu systemaattisteologinen aines. Työn varsinainen teologinen analyysi suoritetaan systemaattisen analyysin metodilla. Tämän lisäksi hyödynnän sekä uskontotieteellistä näkökulmaa että historiallista deskriptiota kontekstin valaisemiseksi. Tämä näkökulmien yhdistelmä on osoittautunut hedelmälliseksi työtavaksi, sillä sen avulla olen kyennyt tarkastelemaan Johnsenin moniulotteista teologiaa, joka pitää sisältää niin poetiikan, teorian kuin praksiksenkin. Analyysi on osoittanut, että Johnsenin teologian lähtökohtana on saamelainen identiteetti, johon historialliset kokemukset ovat jättäneet jälkensä. Etnografinen ja uskontotieteellinen aines yhdessä Raamatun kanssa toimivat Johnsenilla rekonstruktion systemaattisteologisena lähteenä. Johnsen raamattuhermeneutiikassaan painottaa raamatunkohtia, joissa luonnonmystiikka ja kosminen kristologia korostuvat. Elämän kehä -ajatus toimii Johnsenin saamelaisen luonnonteologian strukturoivana prinsiippinä, joka selittää hänen muita systemaattisteologisia käsitteitään. Koska Johnsen ammentaa teologiaansa aineksia monesta eri kulttuurisuunnasta, kutsun hänen kontekstuaalisen teologian metodia synteettiseksi. Hänen uskonteologinen orientaationsa suhteessa etniseen uskoon on spirituaalinen, ja se edustaa täyttymysteologiaa. Syy sammuneiden etnisen uskon symbolien käytölle on nativistinen. Johnsen haastaa teo-antroposentrisen jumalasuhteen, ja ehdottaa kosmista laajennusta kristologiaan, joka paremmin ottaisi huomioon kärsivän luomakunnan, joka Johnsenin ymmärryksen mukaan tarvitsee ihmisen lailla lunastusta. Luomakunnalla on oma subjektius, ääni, jota kristityn on kuunneltava. Mikäli ihminen unohtaa yhteenkuulumisensa maahan ja Elämän kehään, tämä on matkalla sekä omaan että maan tuhoutumiseen, ja on näin erossa Elämän Jumalasta. Elämän kehä on kosmisen sovinnon malli, ja Johnsen ihmis- ja jumalakäsityksessään seuraa kirkon ja raamatun viisausteologisia äänenpainoja.

Tutkielmassa tarkastellaan rippikoulujen paikallissuunnitelmia Oulun ja Helsingin hiippakunnan seurakunnissa. Tutkielmassa esitetään kuva siitä mitä paikallissuunnitelmat sisältävät sekä etsitään eroavaisuuksia Oulun ja Helsingin hiippakunnan paikallissuunnitelmien välillä. Taustaluvut käsittelevät rippikoulun syntyä, kehitystä, aiempaa tutkimusta, julkisuuskuvaa sekä rippikoulun yhteyttä kasteeseen. Tutkielman inventaarioluvussa (luku 3) taustoitetaan rippikoulun suunnitteluprosessia ja tarkastellaan sitä problematiikkaa, jota rippikoulun suunnittelulta edellytetään. Tutkielman aineisto koostuu yhteensä neljästäkymmenestä rippikoulun paikallissuunnitelmasta Oulun ja Helsingin hiippakunnista, valtakunnallisesta rippikoulusuunnitelmasta Elämä, usko, rukous (RKS 2001) sekä rippikoulun suunnittelun hiippakunnallisesta ohjeistuksesta. Tässä laadullisessa sisällönanalyysissä tarkastellaan paikallissuunnitelmien sisältöjä väljänä taustateorianaan RKS 2001 sekä rippikoulun malliohjesääntö. Tutkimuskysymyksenä esitetään, mitä paikallissuunnitelmat pitävät sisällään? Tutkielman alakysymyksinä esitän, miten paikallissuunnitelmien mukaan yhteistyö koulun ja kodin välillä ilmenee sekä onko seurakunnissa yhteistyöhön yhtenevät käytännöt? Mitä muita yhteistyömuotoja ja kumppaneita paikallissuunnitelmien mukaan rippikoulutyöllä on? Tutkimuksessa etsitään paikallissuunnitelmista nousevia rippikoululle asetettuja paikallisia tavoitteita ja valintoja rippikoulun oppimisprosessille. Paikallissuunnitelmat sisältävät pääosin rippikoulun malliohjesäännön rippikoulun vuosisuunnitelmalle esittämiä sisältöjä. Näitä sisältöjä ovat rippikoulun toimintaympäristön ja paikallisten lähtökohtien pohdinta, paikallissuunnitelman tarkoituksen pohdinta ja rippikoulutyön vuosirytmin jaksottaminen. Oppimista paikallissuunnitelmissa käsitellään oppimateriaalien, ulkoläksyjen, seurakuntayhteysjakson toteuttamisen ja rippikoulumuotojen esittelyllä. Myös työmuotojen läsnäoloa rippikoulun opetustilanteissa on useissa suunnitelmissa pohdittu. Yhteistyö vanhempien kanssa on Oulun hiippakunnan seurakunnissa vilkkaampaa ja monipuolisempaa kuin Helsingin hiippakunnassa. Koulujen kanssa tehtävä yhteistyö jää kuitenkin molemmissa hiippakunnissa yksisuuntaiseksi yhteistyöksi. Muita yhteistyömuotoja paikallissuunnitelmiin ei ole kootusti kirjattuna. Paikallissuunnitelmien mukaan yhteistyö erilaisten rippikouluja järjestävien järjestöjen kanssa on mitätöntä. Konstruktivistisesta oppimiskäsityksestä huolimatta rippikouluissa opetellaan ulkoläksynä kristinuskon perusilmaisut, kuten Isä meidän, Herran siunaus, 10-käskyä, pienoisevankeliumi, kaste- ja lähetyskäsky sekä uskontunnustus. Oulun hiippakunnassa rippikoululaisilta vaaditaan ulkoläksyjen sekä seurakunnan elämään osallistumista enemmän kuin Helsingin hiippakunnan seurakunnissa. Oppikirjoina rippikoulussa käytetään Raamattua, katekismusta ja virsikirjaa. Paikallissuunnitelmien mukaan vain harvoissa seurakunnissa on käytössä muita kirjoja. Vain harvoista paikallissuunnitelmista on luettavissa RKS 2001 tavoitteiden lisäksi paikallisia rippikoulutyön tavoitteita. Rippikoulun suunnittelun ohjaus on kokonaiskirkon taholta ristiriitaista, joka heijastuu paikallissuunnitelmien kielessä, rippikoulutyöntekijöiden asenteesta paikallissuunnitelmia kohtaan, paikallissuunnitelmien sisäisissä ristiriidoissa ja paikallissuunnitelmien määrässä kokonaiskirkon tasolla. Tutkielman perusteella paikallissuunnitelman hyöty päätöksentekoprosessissa näyttäytyy laihana. Esimerkiksi rippikoulun henkilöstöresursoinnin ja tulevien ikäluokkien määrän arviointi ja pohdinta yli puolella suunnitelmista puuttuu. Oulun hiippakunnan paikallissuunnitelmissa ikäluokkien määrän arviointi oli selvästi yleisempää.

Nord Stream -kaasuputki herätti voimakkaita tunteita ympäri Eurooppaa jo ennen kuin hankkeen toteuttaminen lyötiin lukkoon 2000-luvun puolivälissä. Nord Stream AG:n tilaama, kahdesta rinnakkaisesta kaasuputkesta koostuva hanke kuljettaa kaasua Venäjän laajoilta maakaasuesiintymiltä Itämeren alitse suoraan Saksaan. Itämerellä putki kulkee Venäjän, Saksan sekä Tanskan aluevesien ja talousvyöhykkeiden lisäksi myös Suomen ja Ruotsin talousvyöhykkeellä. Nord Stream -kaasuputkihanke nähtiin merkittäväksi taloudelliseksi hankkeeksi Euroopan energiahuoltovarmuuden kannalta, sillä maakaasunkulutuksen katsottiin lisääntyvän huimasti lähivuosina ympäristöystävällisempiin polttoaineisiin siirryttäessä. Putkilinjojen rakentaminen aloitettiin huhtikuussa 2010. Ensimmäinen putkilinja otettiin käyttöön elokuussa 2011 ja toinen lokakuussa 2012. Nord Stream AG on monikansallinen yritys, jonka pääkonttori sijaitsee Sveitsissä. Hanke sai kuitenkin osakseen suurta kritiikkiä, sillä Nord Stream AG:n suurimpana osakkaana on Venäjän valtion omistama Gazprom. Venäjän vuosien 2004 ja 2006 kaasukiistat Itä-Euroopan energiankauttakulkumaiden kanssa nostivat esille huolen, että Venäjä pystyisi kaasuputken avulla painostamaan Euroopan maita poliittisien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi. Venäjän luotettavuus varteenotettavana energiatoimittajana kärsi kolauksen kaasukiistojen seurauksena ja sai monet pohtimaan Venäjä-riippuvuuden vähentämistä energiatoimituksissa. Yhtenä suurimmista kysymyksistä kaasuputkeen liittyen oli sen vaikutus erittäin haavoittuvaan Itämereen, mistä esitettiin sekä negatiivisia että positiivisia pitkän aikavälin näkemyksiä. Suomen hallitus näki kaasuputken kansainvälisenä taloudellisena hankkeena, joka on Suomelle ainoastaan ympäristökysymys ja käsitellään myös sellaisena. Valtiojohto sekä muut viranomaistahot korostivat, ettei hanke ole Suomelle ulko- tai turvallisuuspoliittinen kysymys, sillä tehtyjen selvitysten mukaan kaasuputken rakentamisen tai sen käytön ei nähty aiheuttavan sotilaallisia tai poliittisia uhkakuvia. Tutkielman aiheena onkin tarkastella Nord Stream -kaasuputkihankkeen lainmukaisia edellytyksiä Suomessa sekä hankkeesta käytyä keskustelua eduskunnassa vuosina 2005–2010. Tutkielmassa hankkeen lainsäädännöllisiä edellytyksiä on tarkasteltu Suomen lainsäädännön kautta, jonka yhteydessä on myös tarkasteltu hankkeeseen vaikuttavia kansainvälisiä sopimuksia. Hankkeen kannalta oleellisia kansainvälisiä sopimuksia ovat YK:n merioikeusyleissopimus, Espoon sopimus sekä Itämeren suojelusopimus eli ns. Helsingin sopimus, jotka muodostavat sen kansainvälisen sopimusympäristön, jonka puitteissa hankkeen osapuolten tuli soveltaa omaa kansallista lainsäädäntöään. Suomen kansallisesta lainsäädännöstä hankkeeseen vaikuttivat etenkin Suomen talousvyöhykkeestä säädetty laki, jonka mukaan talousvyöhykkeen ympäristösuojelussa ja vesirakentamisessa sovelletaan lakia ympäristövaikutusten arviointimenettelystä, ympäristönsuojelulakia sekä vesilakia ja näiden nojalla annettuja säädöksiä. Suomen lainsäädännön mukaan kaasuputken rakentaminen maan talousvyöhykkeelle edellytti valtioneuvoston suostumusta Suomen talousvyöhykkeen hyödyntämiseksi sekä vesilain mukaista vesilupaa putken rakentamiseksi ja käyttämiseksi maan lainkäyttöalueella, josta päättäminen oli ympäristöviranomaisen tehtävä. Kaasuputkihankkeen toteuttaminen edellyttänyt lainmukaista eduskuntakäsittelyä, eikä hankkeesta päättäminen kuulunut eduskunnalle, vaikka kyseessä olikin merkittävä yhteiskunnallinen kysymys. Eduskunnan kaasuputkihankkeeseen liittyviä puheenvuoroja tarkasteltiin retorisen diskurssianalyysin avulla, jolloin puheenvuorojen argumenteista pystyttiin tunnistamaan kaasuputkihankkeelle annettuja merkityksiä. Puheenvuoroanalyysin tulokset myös kvantifioitiin tilastoihin yleisten argumentaatiotendenssien, merkitysten ilmenemisfrekvenssin sekä mm. puoluekohtaisen tarkastelun helpottamiseksi. Eduskunnassa esitettiin syyskuun 2005 ja huhtikuun 2010 välisenä aikana kaiken kaikkiaan 177 kaasuputkihankkeeseen liittyvää puheenvuoroa 22 eri asia- ja pöytäkirjassa, mikä kertoo, että hanke nähtiin merkittäväksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Näissä puheenvuoroissa kaasuputkelle annettiin yhteensä 289 merkitystä. Eniten painoarvoa puheenvuoroissa annettiin hankkeen kielteisille ympäristöpoliittisille vaikutuksille. Toiseksi eniten argumentoitiin hankkeen talous- ja energiapoliittisista merkityksistä, joissa hanke näkyi myönteisessä valossa. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta hanke puolestaan nähtiin kielteisessä valossa. Eduskunnan puheenvuoroanalyysin avulla tehtiin muutama mielenkiintoinen löydös. Ensinäkin ministerien argumentit pohjautuivat ennakko-oletusten mukaisesti hyvin pitkälti hankkeen juridiikkaan sekä sen lainmukaisiin edellytyksiin. Toinen mielenkiintoinen puoluevertailussa ilmennyt aspekti oli se, että hallitus-oppositiojako ei näkynyt selkeästi hankkeelle annetuissa merkityksissä, vaan hankkeelle annettiin sekä kielteisiä merkityksiä hallituspuolueiden taholta, että myönteisiä merkityksiä oppositiopuolueissa. Lisäksi kaasuputkihanke nähtiin hyvin positiiviselta kannalta Vanhasen ensimmäisen hallituksen pääpuolueissa keskustassa ja SDP:ssä, kun taas Vanhasen II hallituksen ”uudet” puolueet, kokoomus sekä vihreät, suhtautuivat hankkeeseen kriittisesti.