Browsing by Title

Tutkielmani tavoitteena on tarkastella Nikolai Gogolin novellia Päällystakki sekä Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmää Päällystakki adaptaatiotutkimuksen näkökulmasta. Tarkoitukseni on tutkia, minkälaisia muutoksia tapahtuu, kun lähdeteos sovitetaan novellista näytelmäksi ja siirretään uuteen ajan, paikan ja kulttuurin kontekstiin. Lisäksi tavoitteenani on tutkia muutosta yleisellä tasolla teosten sisältöanalyysin keinoin. Keskeisimpänä teoreettisena lähteenäni on Linda Hutcheonin teos A Theory of Adaptation. Hutcheonin teoria edustaa uudempaa postmodernia näkemystä, jossa adaptaatiot nähdään itsenäisinä ja yhtä tärkeinä kuin ne lähdeteokset, joiden pohjalta adaptaatiot on tehty. Lähestyn aihetta useista eri tulokulmista, joten käytän lähteinäni useita eri tieteenalojen teoksia. Adaptaatioihin ja teatteriin liittyvän kirjallisuuden lisäksi käytän myös kirjallisuustieteen ja kielitieteen teoksia sekä Gogolia käsittelevää kirjallisuutta. Lähteisiini kuuluu myös muun muassa sosiologian ja sosiaalipsykologian alaan liittyviä teoksia. Olen tutkinut aihetta hermeneuttisesti, mutta myös draamaanalyysin keinoin. Päällystakki-novellia ja -näytelmää voidaan analysoida Hutcheonin adaptaatioteorian avulla, vaikka Hutcheon ei määrittele novellin ja näytelmän ominaispiirteitä. Hutcheon kuitenkin tarkastelee teoksessaan kertovan ja esittävän moodin eroavaisuuksia. Kertovan moodin taiteelle on tyypillistä kuvailu ja mielikuvituksen käyttö, esittävän moodin taidelajeille sen sijaan visuaalisuus ja auraalisuus. Novelli on kirjallisuudenlajina kertomakirjallisuutta, kun taas näytelmäkirjallisuudelle on ominaista teatterilähtöisyys, eli pyrkimys esitettävään muotoon. Näytelmätekstinä Päällystakki on laajempi teos kuin novelli ja siinä korostuvat teatterille ominaiset ilmaisukeinot. Päällystakki-näytelmässä on paljon henkilöhahmoja novelliin verrattuna, mikä korostaa näyttelijäntyön merkitystä näytelmää esitettäessä. Myös teosten kielessä ja tyylissä on eroja. Teoksia yhdistävät tarina ja pysyvät teemat, realismin ja fantasian sekoittuminen, päähenkilö sekä takki muutossymbolina. Hutcheonin huomiot ajan, paikan ja kulttuurin muutoksista näkyvät tutkimusteosten sisällössä. Vaikka teokset ovat fiktiivisiä, niiden konteksteissa pyritään realistisuuteen ja kuvaamaan historiallisia tapahtumia. Varsinkin näytelmässä pyritään kuvaamaan realistisesti ajan, paikan ja kulttuurin konteksteja ja niissä tapahtuvia muutoksia. Näytelmän kontekstin siirtäminen 1800-luvun Pietarista 2000-luvun Suomeen on looginen ja perusteltu historiallisesta perspektiivistä tarkasteltuna. Näytelmän ajan ja paikan kontekstin valinnassa korostuu myös samastettavuus. Näytelmä on modernisaatio ja se sijoittuu potentiaalisten katsojien lähikontekstiin. Aika ja paikka ilmenevät näytelmässä muun muassa henkilöhahmojen ja asusteiden kautta. Kulttuurisessa kontekstissa muutoksen ideologinen painopiste siirtyy idästä länteen ja sosialismista (tai kommunismista) globaaliin markkinatalouteen. Kulttuurisia muutoksia käsitellään talouden ja työn termein.

Tutkielmassa perehdytään kuolinpesän osakasasemaa koskeviin oikeustoimiin ja arvioidaan päämiehen itsemääräämisoikeutta holhoustoimilain asettamissa raameissa. Tutkielmassa tarkastellaan itsemääräämisoikeuden näkökulmasta erityisesti holhoustoimilain omaisuudenhoitoa koskevia säännöksiä ja päämiehen omaisuuden lahjoituskieltoa. Tutkielman keskeisenä kysymyksenasetteluna on se, kuinka holhoustoimilain asettamissa varsin taloudellisissa raameissa päämiehen itsemääräämisoikeutta tulisi arvioida omaisuudenhoidossa. Koska edunvalvontaoikeudessa keskeisenä periaatteena on kuitenkin myös päämiehen suojelu, tullaan tätä arvioimaan läpi tutkimuksen itsemääräämisoikeuden kunnioittamisen rinnalla. Tutkielmassa pohditaan itsemääräämisoikeuden näkökulmasta sekä alaikäisen vajaavaltaisen, että täysi-ikäisen päämiehen asemaa. Täysi-ikäisen päämiehen kohdalla arvioidaan erityisesti niitä tilanteita, joissa päämiehen oikeustoimikelpoisuutta on rajoitettu tai päämiehen tosiasiallinen oikeustoimikelpoisuus on rajoittunut. Tällöin pohditaan erityisesti sitä, kuinka päämiehen itsemääräämisoikeus voitaisiin näissä tilanteissa ottaa huomioon. Tutkimusmetodina on lainoppi ja keskeisenä oikeuslähteenä toimii laki holhoustoimesta. Lain tulkinnan selvittämiseksi on välttämätöntä perehtyä hallituksen esitykseen ja siitä ilmenevään lainsäätäjän tarkoitukseen sekä muuhun holhoustoimilain valmisteluaineistoon. Koska itsemääräämisoikeus on keskeinen osa tutkimusta, tutkielmassa arvioidaan myös kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia, erityisesti YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevaa yleissopimusta ja YK:n lapsen oikeuksien yleissopimusta. Tutkielmassa korostetaan kyseisten sopimusten merkitystä osana edunvalvontasysteemiä ja otetaan myös kantaa holhoustoimilain menettelyllisiin kysymyksiin. Tutkimus osoittaa, että holhoustoimilain omaisuudenhoitoa koskevat säännökset ja päämiehen omaisuuden lahjoituskielto vaikuttavat merkittävästi päämiehen itsemääräämisoikeuden arviointiin silloin, kun päämiehen oikeustoimikelpoisuutta on rajoitettu tai päämies on muutoin tosiasiallisesti oikeustoimikelvoton. Erityisesti jäämistö- ja aviovarallisuusoikeudellinen sopimusvapaus rajoittuu merkittävästi taloudellisten kriteerien asettuessa etusijalle. Tutkielmassa pyritään tästä huolimatta arvioimaan erilaisia kuolinpesän osakasasemaa koskevia tilanteita korostetusti itsemääräämisoikeuden kunnioittamisen näkökulmasta.

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella päämiehen oikeutta kaventavaan tai loukkaavaan testamenttiin liittyviä edunvalvontaoikeudellisia kysymyksiä. Tutkielma pyrkii vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: 1. Millä tavoin testamentti voi kaventaa tai loukata päämiehen oikeutta, ja miten eturistiriita testamentinsaajan ja päämiehen välillä ratkeaa? 2. Mitkä ovat päämiehen omat toimintamahdollisuudet tilanteessa, jossa testamentti kaventaa tai loukkaa hänen oikeuttaan; voiko päämies itse hyväksyä hänen oikeuttaan kaventavan tai loukkaavan testamentin ja millä edellytyksillä? 3. Mitkä ovat edunvalvojan toimintamahdollisuudet tilanteessa, jossa testamentti kaventaa tai loukkaa edunvalvonnassa olevan päämiehen oikeutta ja miten on suhtauduttava siihen, että edunvalvoja päättää testamentin hyväksymisestä päämiehensä tahdon vastaisesti? Tutkielman keskiössä ovat perintökaaren asettamat testamenttausvapauden legaaliset rajoitukset. Holhoustoimilaki ja sen edunvalvontajärjestelmä rakentuvat itsemääräämisen ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen ja päämiehen suojaamisen periaatteille. Päämiehen edun huomioon ottaminen on lähtökohtana kaikessa edunvalvojan toiminnassa. Kun testamentti kaventaa tai loukkaa päämiehen oikeutta nousee kysymys, voiko päämies itse reagoida tällaiseen testamenttiin ja voiko hän itse niin tahtoessaan hyväksyä oikeuttaan kaventavan tai loukkaavan testamentin. Tämä riippuu päämiehen oikeustoimikelpoisuudesta ja ymmärryskyvystä. Edunvalvojan toimintamahdollisuudet ovat sidottu holhoustoimilain säännöksiin. HolhTL 29.1 § antaa edunvalvojalle kelpoisuusuuden edustaa päämiestään tämän omaisuutta ja taloudellisia asioita koskevissa oikeustoimissa, jollei tuomioistuin ole tehtävää antaessaan toisin määrännyt tai jollei toisin ole säädetty. Tietyt oikeustoimet, kuten perinnöstä luopuminen ovat holhoustoimilaissa säädetty luvanvaraisiksi, minkä lisäksi HolhTL 32.1 §:ssä on nimenomainen lahjoituskieltosäännös. Näiden lisäksi edunvalvojan toimintaa ohjaa HolhTL 37.1 §:stä ilmenevä omaisuuden hoitamista koskeva huolellisuusvelvoite, josta seuraa, että edunvalvojan tulee huolehtia päämiehelle kuuluvien oikeuksien ja etuuksien toteutumisesta. Ennen kuin edunvalvoja tekee päätöksensä tehtäviinsä kuuluvassa asiassa, tulee edunvalvojan tiedustella päämiehensä mielipidettä, jos tämä kykenee ymmärtämään asian merkityksen, asiaa on pidettävä päämiehen kannalta tärkeänä ja kuuleminen voi tapahtua ilman huomattavaa hankaluutta. Kun edunvalvoja toimii päämiehensä tahdon vastaisesti esimerkiksi testamentin hyväksymistä koskevassa asiassa, voidaan katsoa, että itsemääräämisoikeuden rajoituksen tulee täyttää perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset. Edunvalvojan toimivaltaan kuitenkin kuuluu sen harkinta, onko testamenttia ylipäätään syytä riitauttaa. Loppujen lopuksi vahingonkorvausvelvollisuus ohjaa edunvalvojan harkintaa testamentin riitauttamista koskevassa asiassa.

Osuuskunnan johto johtaa osuuskuntaa sen jäsenten puolesta. Taloustieteen termein osuuskunnan johdon ja jäsenten välillä on päämies-agenttisuhde. Mikäli johdon ja jäsenten intressit eivät ole yhtenevät, eivätkä jäsenet kykene täysin valvomaan johtoa, johto voi edistää tilanteessa opportunistisesti myös omaa etuaan. Tätä kutsutaan päämies- agenttiongelmaksi. Tutkielman oikeustaloustieteellisessä osuudessa kuvataan ja arvioidaan millaisia päämies-agenttisuhteita osuuskunnissa esiintyy, millaisia intressikonflikteja näihin päämies-agenttisuhteisiin liittyy ja miten nämä asetelmat eroavat osakeyhtiöille tyypillisistä päämies-agenttiongelmista. Osuuskuntalaissa johdon opportunistinen toiminta on kielletty säätämällä johdolle fidusiaarinen lojaliteettivelvollisuus, eli velvollisuus edistää osuuskunnan etua (osuuskuntalain 1 luvun 8 §). Tutkielman lainopillisessa osuudessa tarkennetaan johdon fidusiaarisen lojaliteettivelvollisuuden sisältöä ja tulkintaa, sekä sen suhdetta muihin osuuskuntalain 1 luvun periaatteisiin. Tutkimuskysymyksiä ovat erityisesti, mitä tarkoitetaan ”osuuskunnan edulla”, millaisina positiivisina tai negatiivisina velvoitteina johdon lojaliteettivelvollisuus ilmenee, ja missä tilanteissa johtoon kuuluvalla on lojaliteettivelvollisuus osuuskuntaa kohtaan. Tutkielmassa päädytään tulkintaan, jonka mukaan johdon lojaliteettivelvollisuus osuuskunnassa tarkoittaa, että johdon on toimivaltansa puitteissa aktiivisesti toimien edistettävä osuuskunnan etua. Kun osuuskunnalla on osuuskuntalain 1 luvun 5 §:n mukainen tarkoitus, osuuskunnan edun edistäminen tarkoittaa osuuskunnan jäsenilleen tuottaman palveluarvon maksimoimista pitkällä aikavälillä. Tässä maksimoinnissa on kuitenkin huomioitava yhdenvertaisuusperiaatteen asettamat reunaehdot, sillä osuuskunnassa arvon tuottamista ei voida täysin erottaa sen jakamisesta. Osuuskunnan johdon lojaliteettivelvollisuus kohdistuu koko osuuskunnan jäsenistöön, eikä johto saa ajaa yhden jäsenryhmän etua toisen jäsenryhmän kustannuksella.

Fibroottinen dysplasia on harvinainen geneettinen sairaus, jossa ilmenee hyvänlaatuisia luutuumoreita yhdessä tai useammassa luussa. Myös syndromisia muotoja tunnetaan. Taudista on edelleen rajallisesti tietoa kirjallisuudessa, erityisesti pään ja kaulan alueen leesioiden osalta. Tässä tutkielmassa perehdyttiin pään ja kaulan alueen fibroottiseen dysplasiaan ja sitä sairastavien potilaiden demografiaan, oirekuvaan, tautimuotoihin, diagnostiikkaan ja hoitoon. Tutkielmassa tarkasteltiin retrospektiivisesti pään ja kaulan alueen fibroottista dysplasiaa sairastavia potilaita, jotka olivat saaneet hoitoa tai diagnoosin Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) alueella vuosina 2005–2020. Aineisto kerättiin potilastietojärjestelmistä diagnoosikoodien avulla. Potilaita todettiin kaikkiaan 74. Tulokset osoittavat, että pään ja kaulan alueen fibroottinen dysplasia on monimuotoinen tauti, jonka taudinkuva ja vaikeusaste ovat hyvin vaihtelevat. Yleisiä oireita olivat kipu, leesion kasvaminen, kasvojen epäsymmetria ja neurologiset oireet. Yleisimmin tauti todettiin kuvantamisella, ja diagnoosin varmentamiseksi käytettiin tarvittaessa histopatologiaa. Suuri osa potilaista oli oireettomia tai lieväoireisia, jolloin seuranta oli ensisijainen hoitomuoto. Osa potilaista, joilla oli oireena kipu ja/tai leesion kasvaminen hyötyi bisfosfonaattihoidosta. Operatiiviseen hoitoon suhtauduttiin varovaisemmin, mutta indikaatioihin kuului muun muassa optikuskompressio ja kosmeettiset haitat. Mahdollisia uusia hoitomuotoja fibroottiselle dysplasialle etsitään edelleen. Denosumabilla on saatu lupaavia tuloksia, joskin lisätutkimuksia niin denosumabin kuin muiden hoitomuotojen osalta tarvitaan.

Suomen Syöpärekisterin tilastojen mukaan pään ja kaulan alueen syöpien kuolleisuus on vuosina 1976 – 2016 pysynyt noin 35 % tasolla. Syöpähoitojen kehityksestä huolimatta kuolleisuudessa ei viime vuosikymmeninä ole tapahtunut merkittävää parannusta. Syöpähoidon tehon lisääminen perinteisten syöpälääkkeiden, kuten solusalpaajien tai sädehoidon annostusta nostamalla on rajallista, sillä ne lisäävät vakavia sivuvaikutuksia ja ovat toksisia. Immunoterapian lääkkeiden sivuvaikutukset ovat vähäisempiä ja niitä siedetään paremmin verrattuna perinteisiin syöpähoitoihin. Viime aikoina on ryhdytty kehittämään syövän immunoterapiaan liittyviä hoitoja, jolloin vaikutus kohdistuu tarkemmin syöpäsoluihin, ja sivuvaikutukset pysyvät kohtuullisella tasolla. Immunoterapian tavoitteena on stimuloida elimistön omaa vastustuskykyä hyökkäämään syöpäkudosta vastaan tehostamalla esimerkiksi T-lymfosyyttien toimintaa ja inhiboimalla immuniteetin negatiivista säätelyä. Immuniteetin negatiiviseen säätelyyn osallistuvat muun muassa tarkastuspisteinhibiittorit, joita ovat esimerkiksi CTLA-4 ja PD-1. CTLA-4:n ja PD-1:n löytäjät, James P. Allison ja Tasuku Honjo, saivat löydöksestään vuoden 2018 Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnon. Tulevaisuudessa uusilla syövän immunoterapian muodoilla odotetaan saatavan apua myös pään ja kaulan alueen syöpien hoitoon vähentäen niihin liittyvää kuolleisuutta. Tutkielmani on kirjallisuuskatsaus, jossa esittelen immunomodulaation periaatteita ja kuvailen immunologisiin menetelmiin perustuvaa pään ja kaulan alueen syöpien terapiaa viimeaikaisen kansainvälisen tie-teellisen kirjallisuuden pohjalta. Tietolähteinä käytettiin pään ja kaulan alueen syöpiin liittyviä kansainvälisiä sekä kotimaisia julkaisuja ja tutkimuksia. Soveltuvin osin kerron myös muiden syöpien immunologi-sen hoidon löydöksiä ja tutkimustuloksia.

Rajoitetun vastuun ja yhtiön erillisyyden periaatteet kuuluvat osakeyhtiöinstituution keskeisimpiin peruselementteihin. Nämä periaatteet voidaan poikkeuksellisissa olosuhteissa murtaa joko vastuun samastamisen tai erityislainsäädännön nimenomaisen määräyksen perusteella. Vastuun samastamisen tapauksessa edellytyksenä on, että yhtiöjärjestelyä on käytetty selvästi keinotekoisella ja moitittavalla tavalla, mistä on aiheutunut vahinkoa yhtiön velkojille. Myös useat erityislainsäädännön alaan kuuluvat poikkeukset on säädetty nimenomaan keinotekoisia järjestelyjä ja osakeyhtiömuodon väärinkäyttötilanteita silmällä pitäen. Tämä ei koske kuitenkaan kaikkia OYL:sta poikkeavia vastuusäännöksiä, vaan esimerkiksi kilpailulaki tuntee taloudellisen yksikön vastuun kielletystä kilpailunrajoituksesta. Säännös perustuu unionin oikeudessa vakiintuneeseen parental liability –doktriiniin, jonka mukaan emoyhtiö vastaa tytäryhtiönsä kilpailuoikeudellisesta rikkomuksesta, kun tytäryhtiö ei määrää itsenäisesti markkinakäyttäytymisestään. Tuoreessa unionin oikeuskäytännössä myös pääomasijoitusyhtiöitä on parental liability –doktriinin nojalla asetettu yhteisvastuuseen kilpailuoikeudellisista seuraamusmaksuista tilanteissa, joissa niiden hallinnoima rahasto on omistanut yhtiön (ns. portfolioyhtiön), joka on osallistunut kartelliin. Vastuu perustuu taloudellisen yksikön käsitteen tulkintaan. Unionin täytäntöönpanoasetuksen tai kilpailulain sanamuodon perusteella ei kuitenkaan ole lainkaan selvää, että käsite kattaisi myös pääomasijoitusyhtiön. Vaikka kilpailulain esitöissä todetaan, että samaan konserniin kuuluvat epäitsenäiset yhtiöt muodostavat taloudellisen yksikön ja OYL:n mukaan emoyhtiöksi on katsottava sellainen yhtiö, joka käyttää KPL 1.5 §:n mukaista määräysvaltaa suhteessa tytäryhtiöönsä, on kyseenalaista, soveltuuko kirjanpitoa varten laadittu KPL:n konsernimääritelmä optimaalisella tavalla erityislainsäädännön mukaisen vastuuarvion lähtökohdaksi. Pääomasijoitusyhtiö ja teollinen emoyhtiö eroavat toisistaan monella merkittävällä tavalla, eikä pääomasijoitusyhtiötä tulisi siten nähdä perinteisenä, KPL:n tarkoittamana konsernin emoyhtiönä määräysvallastaan huolimatta. Pääomasijoitusyhtiö ei teollisen emoyhtiön tavoin omista tytäryhtiön osakkeita vaan hallinnoi pääomasijoitusrahastoa, joka omistaa pääosin ulkopuolisten sijoittajien varoilla ostetut portfolioyhtiön osakkeet. Pääomasijoitusyhtiö omistaa osakkeet aina vain rajoitetun ajan tavoitellen voittoa sijoituksensa arvonnousun kautta. Sen sijaan teollisella emoyhtiöllä on pysyvälaatuisempi strateginen ja usein synergiaselitteinen intressi tytäryhtiönsä liiketoimintaan. Pääomasijoitusyhtiö ei myöskään lähtökohtaisesti osallistu portfolioyhtiönsä operatiiviseen päätöksentekoon vaan keskittyy strategisiin kysymyksiin. Nämä seikat sekä muut pääomasijoitustoiminnan erityispiireet huomioon ottaen pääomasijoitusyhtiötä ei tulisi kategorisesti rinnastaa konsernin emoyhtiöön, vaan erityislainsäädännön OYL:stä poikkeavien vastuumääräysten soveltuvuuden edellytyksiä tulisi tulkita tapauskohtaisesti antaen epäselvissä tilanteissa painoarvoa ennemminkin vastuun samastamisen edellytyksille kuin esimerkiksi kirjanpidosta tutulle konsernimääritelmälle. Parental liability –doktriinin mukainen vastuu ei ole riippuvainen pääomasijoitusyhtiön tuottamuksesta tai tietoisuudesta, joten yksin sen näkökulmasta kyse on ankarasta vastuusta. Tällaista vastuuta on vaikea perustella kilpailuoikeudelle tyypillisillä preventiivisillä syillä taikka taloustieteellisillä argumenteilla. Yleiseen määräysvallan käyttöön perustuva sanktiointi kannustaa teoriassa passiiviseen omistajuuteen, joka pahentaa agenttiongelmia ja aiheuttaa siten tehokkuus- ja hyvinvointitappioita. Lisäksi pääomasijoittajan eksogeeniset vastuuriskit hinnoitellaan tehokkailla markkinoilla riskipreemiona private equityn tuottovaatimukseen, jolloin uudessa markkinatasapainossa private equityn hinta nousee ja sen vaihdanta vähenee. Lisäksi pääomasijoittajilla on jo ilman henkilökohtaista vastuuta varsin vahva kannustin huolehtia portfolioyhtiöiden compliancesta, sillä sijoittajat vastaavat loppukädessä joka tapauksessa portfolioyhtiölle määrätystä seuraamusmaksusta menetetyn tuoton ja laskeneen jälleenmyyntiarvon kautta mainehaittoja unohtamatta. Pääomasijoitusyhtiön parental liability –doktriinin mukainen vastuu on hyvin ongelmallinen myös oikeusturvanäkökulmasta, etenkin laillisuusperiaatteen kannalta, eivätkä eurooppalaiset tuomioistuimet tai viranomaiset ole ottaneet sanktiointia koskevia oikeusturvaperiaatteita tai pääomasijoitustoiminnan erityispiirteitä riittävällä tavalla huomioon määrätessään pääomasijoitusyhtiöitä vastuuseen portfolioyhtiöidensä kartelleista vastoin yhtiöoikeuden perusperiaatteita. Vastuu lepää siis hataralla pohjalla.

Maailmantalouden integraation myötä verokilpailusta on tullut aiempaa tärkeämpi tutkimuskohde taloustieteissä. Kun tuotannontekijöiden — pääoman, yritysten ja työvoiman — kansainvälinen liikkuvuus kasvaa, ne voivat helpommin välttää verot. Talouden integraation takia kansallisvaltiot voivat joutua tekemään talouspoliittisia päätöksiä, joita ne eivät tekisi, jos tuotannontekijät eivät voisi liikkua maasta toiseen. Tutkielmassa tarkastellaan, mihin erilaiset mallit ennustavat verokilpailun johtavan. Perinteisissä neoklassisissa malleissa, kuten Zodrow'n ja Mieszowskin (1986) verokilpailun perusmallissa, verokilpailu johtaa liian alhaisiin pääomaveroasteisiin ja julkishyödykkeiden alitarjontaan. Verojen harmonisointi lisää näissä malleissa kaikkien maiden hyvinvointia. Ns. Leviathan-malleissa taas verokilpailu nähdään hyvänä asiana, sillä se tehostaa julkisten varojen käyttöä ja hillitsee päätöksentekijöiden oman edun tavoittelua. Vaikka tutkielmassa luodaan yleinen katsaus erilaisiin fiskaalisen kilpailun muotoihin, pääpaino on Baldwinin ja Krugmanin (2004) uuden talousmaantieteen mallin esittelyssä. Heidän mukaansa tilastot osoittavat, että klassiset mallit eivät pysty selittämään todellisuutta. Devereux et al:n (2002) tilastojen mukaan talouden integraatio ei ole johtanut yritysveroasteiden alentumiseen Euroopassa viimeisten 40 vuoden aikana. Baldwin ja Krugman (2004) tutkivat hyödykemarkkinoiden integraation vaikutusta verokilpailuun ja tuotannon sijaintiin. Malli poikkeaa klassisista malleista oleellisesti siinä, että kilpailu on monopolististä, tuotannon skaalatulot ovat kasvavat ja ulkomaankaupasta aiheutuu kustannuksia. Malli ennustaa, että kun kuljetuskustannukset ovat tarpeeksi alhaiset, yritykset keskittyvät vain yhteen maahan. Tuotannon kasaantumisen takia yrittäjä ansaitsee teollistuneessa ydinmaassa korkeampaa reaalipalkkaa, minkä ansiosta ydinmaa voi periä korkeampia veroja. Mallin mukaan verokilpailu ei siis välttämättä johdakaan kilpajuoksuun pohjalle veroasteissa. Lisäksi verojen harmonisointi voi vähentää joko toisen tai molempien maiden hyvinvointia. Jos Baldwin ja Krugman (2004) ovat oikeassa, yritysverojen harmonisointi Euroopassa ei ole suotavaa. Verokilpailua on kuitenkin tutkittu empiirisesti vielä niin vähän, että on liian aikaista vetää varmoja johtopäätöksiä. Lisäksi tilanne voi muuttua hyödykemarkkinakilpailun kasvaessa tai kuljetuskustannusten alentuessa.

Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella suomalaista muotiblogikulttuuria kriittisestä näkökulmasta ja pohtia syitä muotiblogien kirjoittamisen taustalla. Huomattava osa suomalaisista yksityishenkilöiden ylläpitämistä blogeista keskittyy kirjoittajansa vaatteiden, pukeutumistyylin sekä muiden kulutustottumusten esittelyyn. Ilmiö on kiinnostava, sillä sosiaalisen median nousun myötä keskustelu blogikulttuurista näyttää usein liittyvän blogien yhteiskunnalliseen potentiaaliin. Esimerkiksi maissa, joissa journalistinen vapaus on rajoitettu, yksityisten kansalaisten blogit ovat osoittautuneet tärkeiksi ilmaisukanaviksi. Työn keskeisenä lähtökohtana on ajatus, jonka mukaan muotiblogit liittyvät läheisesti itsensä esittämiseen ja eräänlaisen ideaalin verkkominän tai -identiteetin rakentamiseen. Muotiblogin tehtävänä on toimia kirjoittajansa minäesityksen näyttämönä. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1. Miksi muotiblogit ovat sellaisia kuin ovat? 2. Millä tavoin muotiblogien kirjoittajat esittävät blogeissa itseään? Tutkimuksen aineisto koostuu viiden suositun suomalaisen muotiblogin merkinnöistä aikavälillä 1.–14.2.2012. Blogimerkinnät sisälsivät sekä kirjoitettua tekstiä että valokuvamateriaalia. Aineistoa analysoitiin sekä laadullisen lähiluvun että kuva-analyysin keinoin. Muotiblogien kirjoittajat paljastavat blogeissaan kasvonsa, nimensä, ikänsä ja asuinpaikkansa. Nämä arkiset identiteetin määreet toimivat blogissa tuotetun minäesityksen rakenteellisena perustana. Blogimerkintöjen teksteissä käsitellään muodin, pukeutumisen ja kulutuksen lisäksi muita arkisen elämän osa-alueita. Blogeissa tuotettu minäesitys muodostuu pitkälti arkisen toiminnan kuvailun ja itsestä kerrotun tarinan kautta ja syvenee jokaisen julkaistun blogimerkinnän myötä. Kyseessä on kuitenkin eräänlainen lavastettu arki, sillä tosiasiassa bloggaaja paljastaa yleisölleen vain tarkoin rajatun osa-alueen virtuaalimaailman ulkopuolisesta elämästä. Kyse on ikään kuin tosi-televisio-ohjelmasta, jonka esiintyjä toimii samalla myös ohjelman kuvaajana, tuottajana ja leikkaajana pyrkimyksenään näyttää ohjelman päähenkilö mahdollisimman ihanteellisessa valossa. Erityisen selvästi tämä näkyy tarkasteltaessa blogeissa julkaistua kuvamateriaalia. Valokuvien tehtävänä on kuvata paitsi arkea blogia kirjoittavan henkilön perspektiivistä, myös kirjoittajaa itseään. Blogeissa julkaistut omakuvat esittävät kohteensa huoliteltuna ja harkitusti kameralle poseeraten. Valokuvien tarkoituksena on siten asukokonaisuuksien esittelyn sijaan pikemminkin esitellä vaatteiden kantajaa. Kirjoittajien pyrkimys rakentaa blogeissaan niin sanottu ideaaliminä tarjoaa osaselityksen siihen, miksi muotiblogit ovat sellaisia kuin ovat. Muita mahdollisia osaselityksiä ovat blogien teknologiset ominaisuudet sekä muotiblogikulttuurin kaupallistuminen, sillä yhä useampi muotibloggaaja hyötyy blogistaan taloudellisesti.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää opettajien käsityksiä kielitietoisuudesta. Kysyn, miten opettajat ja rehtorit hahmottavat kielitietoisuus-käsitettä ja millaisia arvoja ja käytänteitä he liittävät käsitteeseen. Tutkimukseni tärkeimpiä käsitteitä ovat kielitietoisuus, kielitaju ja kielitietoinen toimintakulttuuri. Tarkastelen kielitietoisuutta myös perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden näkökulmasta. Lisäksi käsittelen oman äidinkielen opetusta, valmistavaa opetusta ja suomi toisena kielenä -opetusta. Tutkimukseni on toteutettu kvalitatiivisena sisällönanalyysinä. Erittelen puolistrukturoidun teemahaastattelun avulla kerättyä aineistoa ja analysoin siitä nousevia teemoja. Aineisto koostuu viiden opettajan ja kahden rehtorin haastattelusta. Opettajat ja rehtorit edustivat eri kokoisia kouluja ja paikkakuntia eri puolilla Suomea. Tutkimuksessa keskityttiin alakoulun kontekstiin. Tulokset kuvaavat opettajien ja rehtorien erilaisia käsityksiä ja kokemuksia kielitietoisuudesta. Päätulokset osoittavat, että paikkakunnan koko vaikuttaa opettajien ja rehtoreiden kielitietoisuuden käsityksiin ja käytäntöihin. Kielitietoisuuden käsite oli jäänyt haastatelluille osin epäselväksi, mikä näkyi esimerkiksi siinä, että käsitteen määritelmät olivat melko suppeita. Haastatellut tarkastelivat kielitietoisuutta enemmän arvojen kuin käytännön tai akateemisen viitekehyksen kautta. Haastatellut nimesivät kuitenkin erilaisia esimerkkejä ja käytäntöjä, joilla pyrittiin kielitietoiseen toimintaan. Kaikki haastatellut kokivat kielitietoisen toimintakulttuurin myönteisenä ja edistämisen arvoisena asiana.