Browsing by Title

Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten auktoriteetit, tässä tutkielmassa seurakunnat, muut kristilliset organisaatiot ja kaupungin eri toimielimet toimivat kasvavalla työläisalueella 1900-luvun alussa. Erityisenä tutkimuskohteena on instituutioiden harjoittama sosiaalinen kontrolli ja väestön suhtautuminen siihen. Helsingissä toteutettiin 1906 kauan odotettu seurakuntajako, jonka seurauksena myös Kallion ja Sörnäisten alue sai omat seurakuntansa. Sörnäisten suomalainen seurakunta ja Sörnäs svenska församling aloittivat toimintansa haasteellisissa oloissa, sillä niillä ei ollut edes omia tiloja seurakunnan alueella. Alusta lähtien seurakunnat tekivätkin hyvin tiivistä yhteistyötä alueella toimivien kristillisten järjestöjen kanssa: muun muassa jumalanpalvelukset pidettiin Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen tiloissa Alppikadulla ja Kaupunkilähetyksen Harjun rukoushuoneessa ennen Kallion kirkon valmistumista syksyllä 1912. Uudet seurakunnat tarttuivat heti jäsentensä moraalin vahvistamiseen. Kummatkin seurakunnat perustivat kirkkolain mukaiset vanhinten neuvostot, joiden tehtävänä oli valvoa seurakuntalaisten siveellisyyttä. Sörnäisten seurakunnat aloittivat poikkeuksellisen kovasanaisen ja laajan moraalikampanjan muun muassa julkaisemalla lentolehtisiä ja tekemällä kotikäyntejä aviottomien pariskuntien luona taivutellen heitä solmimaan avioliiton. Vanhinten siveystyö herätti työläislehdistössä ankaraa arvostelua, eivätkä kehotukset tuntuneet tehoavan väestöön. Seurakuntien toiminnan herättämä kritiikki ei kuitenkaan koskenut kaikkea kristillistä toimintaa alueella. Kristilliset yhdistykset toimivat Sörnäisten hyväntekijöinä, jotka jakoivat köyhäinapua, perustivat erilaisia työlaitoksia ja lastenkoteja sekä hoitivat sairaita. Vaikka myös yhdistykset harjoittivat siveystyötä, niiden toimintaa ei arvosteltu juurikaan. Kun seurakuntien resurssit olivat rajalliset, oli työnjako yhdistysten kanssa selvä: ne hoitivat seurakuntalaisten tavoittamisen diakonia-, lapsi- ja nuorisotyöllä, kun taas seurakunta keskittyi kirkollisiin toimituksiin ja hallintoon. Huomionarvoista kuitenkin on, että kaikki Sörnäisten seurakuntien papit olivat aktiivisia niin yhdistysten hallinnossa kuin toiminnassakin. Kaupungin köyhäinhoito perustui samalle uskonnollismoralistiselle pohjalle kuin kirkonkin toiminta. Sekä kirkon että kaupungin työtä leimasi hoivaava valta, joka oikeutti käyttäjänsä ankariinkin toimenpiteisiin ja pakotti avuntarvitsijat tiukan kontrollin alle. Helsingin poliisiin perustettiin siveysosasto 1900-luvun vaihteessa huolehtimaan erityisesti irtolaisista. Vaivaishoitohallitus taas huolehti kaupungin köyhäihoidosta ja sen työhön liittyi runsaasti kontrollipolitiikkaa. Lasten turvallisuudesta huolehti 1899 perustettu kasvatuslautakunta, jonka lisäksi kaupungissa työväenkysymyksiin perehtyi myös erillinen työväenasiainlautakunta. Nämä tekivät yhteistyötä kaupungin papiston kanssa, mutta erityisen keskeistä oli järjestöjen työn tukeminen. Kaupunki ulkoisti osan palveluistaan yhdistysten tehtäväksi maksamalla niille avustuksia ja luovuttamalla edullisesti tonttimaata. Kristillisillä järjestöillä oli vankka asema kaupungin avustustyössä yhtenevän tunnustuksen ja aatemaailman vuoksi. Kristillisen siveystyön ja köyhäinhoidon konkreettisina yhdistäjinä toimivat erityisesti diakonissat. Sosiaalityön ja sairaanhoidon vasta hakiessa muotoaan olivat diakonissat sekä avustustyön ammattilaisia että moraalikasvatuksen erinomaisia lähettiläitä. He toimivat yhteistyön luojina seurakuntien, kristillisten järjestöjen ja kaupungin välillä. Heidän työtään arvostettiin myös työläisyhteisössä laajalti: diakonissojen voidaankin sanoa toimineen sillanrakentajana auktoriteettien ja työläisyhteiskunnan välissä. Vaikka 1900-luvun alku oli Helsingille kasvunaikaa, oli edelleen kyse pienestä kaupungista, jossa kohtuullisen rajattu piiri vastasi päätöksenteosta. Vain pienellä osalla kaupunkilaisista oli aikaa ja mahdollisuuksia osallistua hyväntekeväisyystyön pyörittämiseen tai ylipäänsä vapaaehtoistoimintaan. Tämä pieni piiri tosin teki työtään hyvin aktiivisesti. Tämä näkyykin tutkimuksessa siinä, että samat henkilöt toimivat ristiin useissa eri luottamuselimissä niin kaupungin, kirkon kuin yhdistystenkin hallinnossa. Tutkimuksen pääteemoja ovat seurakuntien ja kunnallisten toimielinten toiminta muuttuvassa yhteiskunnassa, kristillinen avustustyö sekä järjestöjen ja seurakuntien suhde, kirkon ja työväen kohtaaminen sekä sosiaalinen kontrolli sääty-yhteiskunnan murtuessa. Ajallisesti tutkimus keskittyy vuosiin 1906−1917.

The thesis proposes an interpretative reading of René Descartes’ work Meditations on First Philosophy. This reading is called the unificationist reading and it is contrasted with a tradition of reading The Meditations with an epistemological attitude. These opposing views are called the justificationist reading based on their emphasis on justifications of beliefs. The unificationist reading instead emphasizes a metaphysical approach to The Meditations and is based on Joseph Almog’s reading of Descartes. The reading aims to unify those parts of Descartes’ theory that would in the justificationist tradition lead to strict dualisms and distinctions inside the theory. Almog has presented his reading of Descartes in a series of lecture courses held in Helsinki in 2013. In addition to these courses, class notes, class meetings and correspondence, Edwin Curley’s and John Carriero’s substantial works on Descartes’ are used to present the unificationist view. Interpretation of The Mediations with the help of these works is the main method for contrasting the unificationist and the justificationist view. The benefits of abandoning the epistemological attitude and the justificationist view are shown in the cases of the unity of man and of God. The justificationist reading leads to a strict dualism of mind and body as separate entities whereas the adoption of the unificationist view enables Descartes’ idea of men to be units of one (substance). It is shown that Descartes in fact seems to support a unified concept of men and his metaphysical distinction of mind and body does not seem to apply in the case of men. Furthermore, Descartes’ arguments for the existence of God seem circular or vague when considered within the justificationist tradition. The so-called ontological argument is taken under consideration and shown how it can be interpreted differently within the unificationist reading. The unificationist reading gives God the greatest importance in Descartes’ theory whereas the justificationist tradition sometimes denies God having any or only little importance in The Meditations and this is shown to adduce several issues. It is shown how adopting the unificationist view Descartes’ philosophy appears its integral entirety. The unificationist view leads to a global theory of existence instead of a scattered collection of justified beliefs concerning existence.

The objectives of this study was to investigate the cause of the local whiteness in AURAÒ blue cheese and to find the way which reduces the white cheeses. It was studied if white cheeses have a compact or open structure. White cheeses were classified as compact and open. Scanning electron microscopy was performed on compact, open and mouldy cheeses. Factors which cause compact cheese were also studied. At the beginning of blue cheese manufacturing, citrate was analysed at different time points in different vats. The aim was to make compact cheese in one of the trials. Cheese curd was broken before and after moulding. Alternative factors including the effect of addition of salt to the vat on reducing the amount of white cheeses was also studied. Other variables were the speed of the drying belt, heating of vat, the amount of vat whey and the different moulds were also studied. In addition it was studied how separation of whey affects to the amount of compact cheeses in the drying belt. Microbiological and chemical analyses as well as density and texture measurement were performed on the trials. Most of the white cheeses were compact and the small amount of white cheeses had an open structure. The compact cheeses had less mould and yeast than the mouldy cheeses. The pH was lower and the amount of free amino acids was less in the compact cheeses than the mouldy cheeses. The compact cheeses were more dense than the mouldy cheeses. Measurements from texture analyser showed that the hardness of compact cheese were greater and the fracturability of compact cheese was lower than the hardness or fracturability of mouldy cheese. There were no differences in the amount of citrates between days or vats. Broken cheese curd before moulding caused a more compact structure. The addition of salt in the vat did not affect the white cheeses. The compact cheeses decreased when the speed of the drying belt was reduced. With the use of the new mould, less compact cheeses were produced than with older mould. The removal of water from cheese curds is logarithmic the longer they are on an open drying belt. The compact cheese also decreased logarithmically when cheese curds were on drying belt from zero to ten seconds. There was a greater amount of compact cheeses after moulding in the vat.

Tutkielmassa tarkastellaan kuoleman tematiikan representaatioita suomalaisessa nykyvalokuvataiteessa. Tavoitteena on havainnoida kuoleman kuvauksen tapoja ja motiiveja sekä pohtia, millaisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia suhtautumisia, tottumuksia ja käytäntöjä teoksissa on taiteen keinoin pyritty kommentoimaan. Tutkielma perustuu teosanalyyseille. Aineistona käytetään kahta kuolemaa kuvaavaa valokuvateossarjaa. Nämä ovat Iikka Tolosen The End sekä Minna Havukaisen Exitus, joka sisältää valokuvien ohella kolme videoteosta ja jonka esillepanoon on liittynyt sisällöltään jonkin verran vaihtelevia tapahtumakokonaisuuksia. Teoriataustana toimii kuolemaa eri näkökulmista tarkastellut keskustelu. Teoksia analysoidaan diskursiivisessa; oman aikamme kuolemankulttuuria kirjallisuuden, tutkimuksen, artikkeleiden sekä yleisöluentojen kautta pohtivassa yhteydessä. Teossarjat esittävät kuolemaa ja siihen liittyviä käytäntöjä sellaisina, kuin ne suomalaisessa nykykulttuurissa useimmiten tapahtuvat. Niiden huomataan toistavan monia taidehistorian traditionaalisia, usein metaforisia teeman tarkastelutapoja. Valokuvateoksia tarkastelemalla voidaan ymmärtää kuolemankäsitysten mentaalisen osuuden sitkeys ja tämän jäykkyyden aiheuttama, nykykäsityksiin sisältyvä menneisyyden perintö; sarjat toistavat jossain määrin menneisyydestä kantautuvia kuolleisiin ja kuolemaan liittyviä käsityksiä. Henkiseen kulttuuriperintöön sisältyvien rakenteiden ohella analyysi osoittaa teossarjojen vahvistavan ja uudentavan eräitä nykykeskustelussa kuolemiseen liitettyjä mielikuvia sekä oman aikamme kulttuurille tyypillisiä, kuolemaan liittyviä erityispiirteitä. Teosten tulkinta mahdollistaa myös kuolemaan liittyvien käytäntöjen yhteyteen muodostuneiden uusien traditioiden esiin nostamisen ja arvioimisen. Taideteosten käsittelemien näkökulmien ulkopuolelle jäävien tai vähäistä huomiota saavien kuolemiseen liittyvien aspektien voidaan todeta paljastavan teemaan liittyviä kulttuurisia kipupisteitä. Kuoleman teeman taiteessa tarkastelun sekä aihetta käsittelevien taiteilijoiden saaman vastaanoton ja kritiikin voidaan esittää alleviivaavan motiivin haasteellisuutta. Kirjoitus kyseenalaistaa tutkijoiden taholta usein esitettyä väitettä, jonka mukaan kuolema on puheenaiheena kielletty ja teemana piilotettu. Teosanalyysi korostaa suremisen ja kuoleman yhteydessä esiintyvien, erilaisten ristiriitaistenkin tunteiden ilmaisun, käsittelyn ja purkamisen tärkeyttä. Teokset pyrkivät kuoleman pohdinnan, yhteiskunnallisten suhtautumistapojen ja kuolemankäsitysten näkyväksi tekemisen ohella jakamaan emootioita ja toimimaan suremisen väylinä.

Tutkimuksessa käsitellään nimensä mukaisesti aurinkoenergialaitosta rahoitusprojektina. Esitys on esineoikeudellinen tutkimus, jossa käytetään metodina lainopillista, analyyttisen koulukunnan metodina. Tutkielman tehtävänasettelu on se, miten kiinteistön maapohjaa tai kiinteistöllä sijaitsevaa rakennusta alustanaan hyödyntävä aurinkoenergialaitos voi esineoikeudellisten järjestelyiden avulla mahdollistaa alustan käytön tarkoituksenmukaisella ja sivullisia sitovalla tavalla. Keskeisenä kysymyksenä on, miten maapohjaan tai rakennuksen katolla olevaan kansirakennelmaan perustuva aurinkoenergialaitoksen alusta voidaan määritellä esimerkiksi kolmiulotteisella hallinnanjakosopimuksella taikka yhtiöittämisellä omaksi kokonaisuudekseen. Tarkastelun keskiössä ovat ne tilanteet, joissa aurinkoenergialaitos omistaa koko kiinteistön rakennuksineen, omistaa sen hallinnanjakosopimuksella täsmennetyllä jaetulla yhteisomistuksella tai on kiinteistöön kohdistuvan maanvuokraoikeuden tai rakennukseen kohdistuvan käyttöoikeuden haltija. Toisena asiakokonaisuutena tutkimuksessa käsitellään aurinkoenergialaitoksen perustamista varten käytettävissä olevia tarkoituksenmukaisia rahoitusmuotoja. Osiossa käsitellään itsenäisinä vaihtoehtoina projektirahoitusta ja rahoitusleasingia. Osiossa käsitellään myös projektirahoituksen ja rahoitusleasingin keskinäistä suhdetta, johon liittyy mm. projektiluotonannon vakuutena olevan projektivarallisuuden määrittelemiseen liittyvä problematiikka. Tutkimuksen osiossa selvitetään, miten projektirahoitus soveltuu aurinkoenergialaitoksen rahoittamiseen rahoitusmuotona ja mitä eri näkökohtia projektirahoitukseen liittyy mukaan lukien rahoittajan asema ja rahoittajan käytössä olevat sopimusperusteiset kontrollikeinot asemansa turvaamiseksi. Lisäksi käsitellään rahoitusleasing-järjestelyä, jolla aurinkoenergialaitoksen perustava yritys voi rahoittaa koneen tai laitteen, esimerkiksi aurinkopaneelien hankinnan yrityksen käyttöön. Käsiteltävinä kysymyksinä ovat myös maakaaren mukaiset kirjaukset koskien ainesosaa ja tarpeistosuhdetta. Lisäksi käsitellään rahoittajan asemaa erilaisissa erityistilanteissa, kuten leasingjärjestelyssä vuokralle ottajan asemassa olevan yrityksen pakkotäytäntöönpanotilanteessa. Tutkimuksen alussa käsitellään lisäksi lyhyesti aurinkoenergialaitoksen rahoittamiseen vaikuttavaa toimintaympäristöä. Tutkimuksessa käytetään lähteinä esineoikeudellista ja sopimusoikeudellista oikeuskirjallisuutta mukaan lukien tutkimukset, väitöskirjat ja asiantuntija-artikkelit. Lähteinä on käytetty myös säädöksiä, oikeustapauksia, lainvalmisteluaineistoa sekä lainsäädännön kehittämishankkeiden raportteja. Muita lähteitä on käytetty kuvaamaan aurinkoenergiahankkeiden toimintaympäristöä. Tutkimuksella pyritään paneutumaan siihen kysymykseen, kuinka kysymys kiinteistöllä sijaitsevan rakennuksen omistuksen ja hallinnan kolmiulotteisen käytön mahdollistamisesta on kokemassa merkittäviä muutoksia ja nopeaa kehitystä. Oikeuskirjallisuudessa ja lainsäädännön uudistamiseen tähtäävissä hankkeissa keskustellaan paljon kolmiulotteisesta kiinteistöstä käsitteenä. Myös muiden maiden, esimerkiksi Ruotsin omaksumat ratkaisut kolmiulotteisen kiinteistön määrittelemisestä omaksi rekisteriyksikökseen osoittavat, että Suomen kiinteistöjä koskevaa lainsäädäntöä on syytä kehittää ajantasaisemmaksi. Lainsäädännön kehittämistarpeiden selvittämistä perustelee kasvava kysyntä ja tarve kiinteistöjä ja kiinteistön rakennuksia hyödyntäviin energiaratkaisuihin, jotta mm. uusiutuvan energian osuutta koskeviin tavoitteisiin päästään ja yhdyskuntarakentamisesta saadaan mahdollisimman suuri käyttöpotentiaali hyödynnettyä. Yleisemmin kyse on siitä, että sellaiset suuret rakennushankkeet ovat yleistymässä, joissa on tarve rajata yksinomainen ja sivullisia sitova hallinta yksilöityyn tilaan kiinteistöstä ja kiinteistöön kuuluvista rakennuksista ennen kaikkea horisontaalisesti ja vertikaalisesti. Juuri sen vuoksi kolmiulotteisen kiinteistön käsitettä koskeva lähempi tutkimus on esineoikeudessa paikallaan.

Aurinkosähkön tuotanto on lisääntynyt sekä Suomessa että maailmalla. Poliittisella tasolla halutaan entisestään lisätä uusiutuvan energian hyödyntämistä. Uusiutuvaa energiaa koskeva lainsäädäntö on kehittynyt maailmalla nopeasti ja oletettavasti näin tulee tapahtumaan myös Suomessa. Jotta lainsäädäntöä on mahdollista kehittää aurinkosähkön tuotantoa ja myyntiä edistävään suuntaan, on tärkeää tunnistaa, millaiset puitteet voimassa oleva lainsäädäntö asettaa aurinkosähkön tuotannolle ja myynnille. Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan, kuinka lainsäädäntö edistää pienimuotoisen aurinkosähkön tuotantoa ja myyntiä. Kriittisen lainopin avulla tarkastellaan myös, kuinka lainsäädäntöä tulisi tulkita, jotta aurinkosähkön tuotannon ja myynnin kannattavuus paranisi. Lainsäädännössä on useita aurinkosähkön tuotantoa ja myyntiä edistäviä säännöksiä. Sähkömarkkinalaki takaa pienimuotoisen aurinkosähkön tuottajille hyvät edellytykset päästä sähkömarkkinoille. Lisäksi sähköverkkoon liittymisen kustannuksia on rajoitettu, sähkön mittauksen suhteen on säädetty pienvoimaloita koskeva helpotus ja pientuottajat on vapautettu sähkön valmisteveron maksamisesta, mikäli sähköä ei siirretä sähköverkkoon. Periaatteessa pientuottaja voi olla myymästään sähköstä ALV- ja tuloverovelvollinen, mutta kattavien vähennysoikeuksien vuoksi pientuottajalle ei käytännössä jää veronalaista tuloa itse tuottamastaan ja myymästään aurinkosähköstä. Aurinkosähkön tuotannon kannalta positiivista on myös aurinkopaneelien ottaminen huomioon maankäyttö- ja rakennuslaissa. Tutkielmassa tarkastellaan myös lainsäädännön aukkoja ja puutteita pienimuotoisen aurinkosähkön tuotannon ja myynnin kannalta sekä annetaan lainsäädännön kehitysehdotuksia. Lainsäädännössä on aukko sähkön mittauksen osalta. Mittausmenetelmiä koskevan sääntelyn puutteesta johtuen verkkoyhtiöt soveltavat erilaisia mittausmenetelmiä. Verkkoyhtiöiden soveltamat erilaiset mittausmenetelmät asettavat sähkön tuottajat eriarvoiseen asemaan. Tilanne voitaisiin korjata lainsäädännön aukon paikkaamisen lisäksi sähköverkkoyhtiöiden vapaaehtoisella standardoinnilla. Lainsäädännön avulla sähkön pientuottajat on vapautettu sähkön valmisteveron maksamisesta, kun sähkö siirtyy omaan käyttöön kiertämättä sähköverkkoyhtiön sähköverkon kautta. Tämä säännös mahdollistaa itse tuotetun sähkön valmisteverottoman käytön omakotitaloissa, mutta ei taloyhtiöissä. Nykyisillä taloyhtiöiden sähkökytkennöillä aurinkosähkö kiertää sähköverkkoyhtiön sähköverkon kautta asuntoihin. Tällöin sähkön valmistevero tulee maksettavaksi ja itse tuotetun aurinkosähkön kannattavuus heikkenee. Lainsäädäntö ei ota huomioon taloyhtiöiden omaan sähköntuotantoa sekä kulutusta ja tältä osin lainsäädännössä on puute. Se tulisi korjata siten, että lainsäädännössä otettaisiin huomioon aurinkosähköä tuottavat taloyhtiöt.

Tässä tutkimuksessa tutkittiin ääntämisen opettamista kahdessa uudessa suomalaisessa saksan kielen oppimateriaalissa 1. ja 2. luokille sekä sitä, miten nämä kaksi oppimateriaalia eroavat toisistaan ääntämisen opettamisessa. Tutkimusaineistona toimi Sanoma Pron varhennetun saksan oppimateriaali Los! sekä Otavan Hallo, Berni! vuodelta 2018. Los! -materiaalista tutkittiin oppikirja, opettajan digiopetusaineisto sekä opettajan opas. Hallo, Berni! -materiaalista tutkittiin opettajan digiopetusaineisto sekä sen sisältämä opettajan opas. Kumpikin oppimateriaaleista on tarkoitettu 1. ja 2. luokan saksan kielen opetukseen. Metodina tutkimuksessa käytettiin oppimateriaalianalyysia. Kuuden tutkimuskysymyksen avulla selvitettiin, kuinka usein oppimateriaaleissa opetetaan ääntämistä, mitä foneettisia sisältöjä käsitellään, missä määrin puhutun ja kirjoitetun kielen suhdetta esitetään ja käytetäänkö materiaaleissa IPA:n kansainvälistä foneettista aakkostoa, millaisia ääntämistehtävät ovat sekä millä tavoin oppimateriaalit eroavat toisistaan ääntämisopetuksessa. Ääntämistehtäviksi laskettiin kuuntelutehtävät, joissa pääpaino ei ole kuullun ymmärtämisessä sekä kaikki suulliset tehtävät, joissa puhutaan saksaa. Tutkimuksessa selvisi sekä eroja että yhtäläisyyksiä oppimateriaalien välillä. Kummassakin oppimateriaalissa ääntämistä harjoitellaan jokaisessa kappaleessa. Suurin osa materiaalien ääntämisharjoittelusta tapahtuu sanaston harjoittelun yhteydessä ja eksplisiittisiä ääntämistehtäviä, joissa pääpaino olisi ääntämisessä, on etenkin Hallo, Berni!:ssä vain vähän. Niinpä varsinkin Hallo, Berni!:n kohdalla monia suomenkielisille oppilaille vaikeita foneettisia sisältöjä ei erikseen harjoitella. Los!:ssa käsitellään verrattain enemmän yksittäisiä äänteitä, mutta sielläkin monet vaikeat äänteet jäävät käsittelemättä. Kummassakin materiaalissa harjoitellaan joitakin saksan kielen prosodisia piirteitä, esimerkiksi toistamalla kokonaisia lauseita, mutta eksplisiittisesti niitä ei opeteta kummassakaan materiaalissa. Kummassakin oppimateriaalissa ääntämiseen liittyviä kuuntelutehtäviä on vähän. Hallo, Berni!:ssä yleisin ääntämistehtävä tyyppi on selkeästi ”Kuuntele ja toista”-tehtävät. Myös Los!:ssa näitä tehtäviä on paljon, jonka lisäksi myös soveltavat ääntämistehtävät, joissa puhutaan vapaasti, ovat yleisiä. Tutkimuksen perusteella voi sanoa, että kummassakin oppimateriaalissa ääntämisen opettaminen on keskeisessä osassa. Oppimateriaalien välisistä eroista huolimatta kummassakin materiaalissa luotetaan ääntämisen opetuksessa vahvasti oppilaiden imitaatiokykyyn, sillä perinteiset ”Kuuntele ja toista”-tehtävät ovat kummassakin materiaalissa suosittuja.

Tämä lisensiaatintutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosuuden. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään yleisesti koirien synnytysvaikeutta sekä pentujen tavallisia kehityshäiriöitä. Tutkimusosuus on kyselytutkimus australiankelpieiden synnytysvaikeuksista ja pentujen kehityshäiriöistä. Tavoitteena oli kartoittaa näiden ongelmien yleisyyttä australiankelpieillä Suomessa. Tutkimus on pilottitutkimus, joka toteutettiin sähköisenä kyselytutkimuksena australiankelpieiden kasvattajille. Australiankelpieiden jalostuksen tavoiteohjelmassa 2020 on kiinnitetty huomiota siihen, että rodussa esiintyy jonkin verran synnytysongelmia, vaikka se ei ole anatomisilta piirteiltään tyypillinen synnytysvaikeuksista kärsivä rotu. Kehityshäiriöitä tai pentukuolleisuutta ei ole esiintynyt rodussa merkittävästi. Synnytysvaikeus on tila, jossa synnytys on vaikea, epänormaali, kivulias tai pentujen kulku synnytyskanavan läpi on vaikeutunut. Synnytysvaikeus voi johtua emästä, sikiöstä tai molemmista. Kohdun inertia eli polttoheikkous on yleisin emästä johtuva synnytysvaikeuden syy. Sikiöstä johtuvat syyt ovat useimmiten pennun virheasento synnytyskanavassa tai pennun liian suuri koko. Synnytysvaikeuksiin altistavia riskitekijöitä ovat rotu, pieni pentuekoko ja synnyttävän nartun korkea ikä. Synnytysvaikeutta voidaan hoitaa manuaalisella synnytysavulla, lääkkeellisesti tai kirurgisesti. Kyselyn vastausaktiivisuus oli kohtalainen. Vastauksissa pentueita oli yhteensä 89 (526 pentua) ja ne kattoivat 41,0 % ajanjaksolla 2000 - 2019 Suomessa syntyneistä australiankelpieiden pentueista. Tässä tutkimuksessa australiankelpieiden synnytysvaikeuksien esiintyvyys oli 21,0 % (n=19), joka on korkea esiintyvyys rodulle, joka ei ole rakenteensa puolesta tyypillinen synnytysvaikeuksista kärsivä rotu. Synnytysvaikeudeksi määriteltiin ne synnytykset, joissa tarvittiin lääkkeetöntä tai lääkkeellistä synnytysapua eläinlääkärissä tai keisarileikkaus. Kirjallisuudessa kuvattu synnytysvaikeuksien esiintyvyys eri rotuisilla koirilla on 3,7 - 16,0 %. Tässä tutkimuksessa dystokiatapauksista 47,4 % päätyi lopulta keisarileikkaukseen, mikä on pienempi osuus kuin kirjallisuudessa kuvattu 60 %. Pentuekoko vaihteli australiankelpieillä 5 - 9 pennun välillä ja oli keskimäärin 5,9 pentua. Näin ollen erityisen pieni tai suuri pentuekoko ei selitä kyselyssä ilmenevää korkeaa synnytysvaikeutta. Synnynnäiset kehityshäiriöt ja epämuodostumat voivat aiheuttaa pennuille rakenteellisia ja toiminnallisia ongelmia, jotka pahimmillaan vaikuttavat pennun elinkelpoisuuteen. Kehityshäiriöiden esiintyvyys australiankelpieillä oli 1,9 % (n=10). Yleisin kehityshäiriö oli kitalakihalkio, jonka esiintyvyys tutkimuksessa oli 0,76 %. Kirjallisuudessa kehityshäiriöiden esiintyvyys kaikkien rotujen osalta on 6,7 % ja yleisin kehityshäiriö on kitalakihalkio. Kehityshäiriöiden esiintyminen australiankelpieillä on tämän tutkimuksen mukaan vähäistä. Myös pentujen perinataalikuolemat (kuolleena syntyneet pennut ja seitsemän ensimmäisen elinpäivän aikana tapahtuvat kuolemat) ovat rodussa vähäisiä.

Asunnottomuus on samanaikaisesti historiallinen ja ajankohtainen ilmiö, joka kytkeytyy yhteiskunnan rakenteisiin, eriarvoisuuteen sekä yksilön valintoihin. Tämän tutkielman teemana on helsinkiläisten nuorten asunnottomuus ja tutkimuksen tavoitteena on luoda kuvaus nuorten asunnottomuuden lähtökohdista ja hyvinvoinnista kolmannen sektorin näkökulmasta tarkasteltuna. Tutkielma on laadullinen tutkimus, jonka aineistona on kahden Sininauhasäätiöllä työskentelevän ammattilaisen strukturoidut etähaastattelut. Haastatteluista ensimmäinen toteutettiin sähköpostihaastatteluna ja toinen Teams-kokouksena. Molemmat haastattelut on analysoitu käyttäen sisällönanalyysia. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on toiminut Erik Allardtin teoria hyvinvoinnin ulottuvuuksista. Tutkimuskysymykseni aineistolle ovat seuraavat: 1) Millaisia ovat nuorten asunnottomuuspolut työntekijöiden näkemysten mukaan ja millaisena he näkevät asunnottomien nuorten hyvinvoinnin ja hyvinvoinnin aukot? 2) Millainen on työntekijöiden mielestä kolmannen sektorin toimijoiden rooli nuorten asunnottomuuden ehkäisemisessä ja nuorten hyvinvoinnin tukemisessa? Tulosten perusteella nuorten asunnottomuuspolut ovat moninaisia, ylisukupolvisia ja syyt asunnottomuuteen voidaan jakaa rakenteellisiin ja yksilöstä johtuviin. Nuorten tämänhetkinen hyvinvointi on hyvin vaihtelevaa ja COVID-19-pandemia on viime vuosina vaikuttanut nuorten asunnottomien fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin. Tuloksissa korostui kolmannen sektorin toimijoiden erityinen rooli asunnottomien auttamisessa, ja erityisesti Sininauhasäätiön Nuoli-projekti esiintyi tuloksissa merkittävänä nuorten auttajana. Nuorten hyvinvoinnista on löydettävissä moniulotteisuutta Allardtin teorian mukaisesti. Tämä on havaittavissa esimerkiksi nuorten sosiaalisten suhteiden kaipuussa ja toiveajattelussa.

Hiphop-kulttuuriin sisältyy vaatimus autenttisuudesta, jota vahvistetaan sellaisin hokemin kuin “keepin’ it real”. Autenttisuudelle ei kuitenkaan ole vain yhtä määritelmää, vaan sen tulkinta näyttää muuttuvan kontekstista toiseen. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten autenttisuuden vaatimukseen vastataan latvialaisessa raplyriikassa. Tutkielman tavoitteena on selvittää, minkälaisia kielellisiä ja diskursiivisia resursseja aineistoksi valitussa raplyriikassa käytetään ja minkälaisia autenttisuuden representaatioita resurssien avulla tuotetaan. Aineistona on kahden latvialaisen rap-artistin esikoisalbumin lyriikka: Ozolsin vuonna 2001 julkaistu Cieņa un Mīlestība -albumi ja Skutelisin vuonna 2009 julkaistu Manī mīt -albumi. Albumeilta analysoidaan niiden koko lyriikassa toistuvia kielellisiä ja diskursiivisia resursseja, minkä lisäksi molemmilta albumeilta on valittu yhden kappaleen lyriikka yksityiskohtaisempaan analyysiin. Analyysissa eritellään lyriikassa käytetyt kielelliset resurssit ja valitut diskursiiviset resurssit, joita ovat diskurssit, narratiivit, aiheet, puheaktit ja kulttuuriset viittaukset. Lisäksi tarkastellaan sitä, minkälaisia ovat autenttisen rapartistiuden representaatiot, joita kielellisten ja diskursiivisten resurssien avulla tuotetaan. Molemmat artistit käyttävät lyriikassaan pääasiassa yleiskielistä latviaa, jota he täydentävät puhekielisillä ilmauksilla ja erityisesti musiikkiin liittyvillä englanninkielisillä ilmauksilla. Ozolsin lyriikassa toistuu yksilön valintaa ja vastuuta korostava diskurssi, kun taas Skutelisin lyriikan keskipisteessä on hiphop, musiikki ja yhteisö niiden ympärillä. Ozolsin autenttisuuskäsityksen perustana on totuuden puhuminen omasta kokemuksesta, ja Skutelisin autenttisuuskäsityksen keskiössä puolestaan on esteettisesti ainutlaatuinen tyyli. Kummallakin albumilla artistit muodostavat autenttisuutta, jonka arviointi vaatii ymmärrystä kahdesta kulttuurisesta yhteisöstä, globaalista hiphop-kulttuurista ja Latvian latviankielisestä hiphop-yhteisöstä. Tulokset tukevat havaintoa siitä, että kielellisillä ja diskursiivisilla resursseilla on olennainen rooli autenttisuuden muodostamisessa hiphopissa.