Browsing by Title

Tutkimuksen aiheena on Jorma Vennolan ja Markku Salon kultakauden lasisuunnittelun sekä postmodernismin vaikutus muotoilijan työssä 1980-luvulla Iittalan ja Nuutajärven lasitehtaissa. Tutkimuksessa määritellään, miten postmoderni muotokieli, ja toisaalta myös 1940–50-lukujen niin kutsuttu kultakausi näkyivät Jorma Vennolan ja Markku Salon tuona aikana suunnittelemassa käyttö- ja taidelasissa. Tutkimuksessa määritellään myös, millaiset vapaudet muotoilijoilla oli työssään sekä miten Suomen taideteollisuudessa sekä Iittalalla ja Nuutajärvellä suhtauduttiin postmoderniin tyyliin. 1980-luku oli muutoksien aikaa suomalaisille lasitehtaille. Iittalan tehtaalle palkattiin uudistusmielinen johtaja, tehdas yhdistyi vuosikymmenen lopulla Nuutajärven lasitehtaan kanssa ja 1970-luvun lasin tuonnin vapautuminen sekä energiakriisi olivat jättäneet jälkensä lasiteollisuuteen. Talouden noususuhdanteen vuoksi lasin menekki ja vienti ulkomaille kärsi korkeista hinnoista. Tuotantoa ruvettiin painottamaan myyntihinnaltaan kalliimpaan ja palkkakustannusten korkeus sekä Suomen lasiteollisuuden riippuvuus tuontiraaka-aineista korosti muotoilun merkitystä kilpailussa. Lasiteollisuuteen vaikutti myös postmoderni tyyli, jota on pidetty muotoilun alalla niin positiivisena kuin negatiivisena suuntauksena. Uuden tyylisuunnan rinnalla alaan vaikutti niin sanotun lasimuotoilun kultakausi. Tutkimus perustuu pääosin arkistotutkimukseen sekä erityisesti haastatteluaineistoihin. Tutkimusta varten on haastateltu kahta muotoilijaa, Jorma Vennolaa sekä Markku Saloa. Vennola työskenteli Iittalan lasitehtaalla vuosina 1975–1986 ja Salo työskenteli Wärtsilä Nuutajärven lasilla (vuodesta 1988 Nuutajärvi-Iittala) vuosina 1983–1991. Tutkimusaineistona on hyödynnetty Helsingin Sanomien postmodernia muotoilua käsitteleviä artikkeleita vuosilta 1980–1990 sekä 1980-luvun suomalaisen taideteollisuuden keskeisimpiä julkaisuja: Design Forumin Finlandin julkaisemaa Form Function Finland -lehteä, Suomen ulkomaankauppaliiton julkaisemaa Design in Finland -lehteä sekä Ornamon perustamaa Muoto-lehteä. Tutkimusaineistona ovat myös Designmuseon Postmodernismi-näyttelyn (30.1.–17.5.2015) näyttelytekstit. Lisäksi hyödynnän muotoilijoiden lausuntoja Designmuseon 10.3.2015 järjestämässä paneelikeskustelussa Postmoderni muotoilu, mitä se on? Tutkimukseni osoittaa, että Iittalalla taidelasin suunnitteluun annettiin täysi vapaus, kun taas käyttölasin suunnittelutyö tehtiin tarkkojen rajojen ja toiveiden puitteissa. Iittalalla oleellisin suunnittelua rajoittava tekijä oli kustannusten pitäminen minimissä. Vennolan suunnitteluun kultakauden perintö on vaikuttanut lähinnä siinä mielessä, että Sarpanevan ja Wirkkalan menestystuotteiden linjasta poikkeamista pidettiin liian radikaalina. Nuutajärven ilmapiiri 1980-luvulla oli intensiivinen, mutta vapaa. Työskentelyn vapaus ja yhteistyö tuotannon kanssa loppui, kun Iittala ja Nuutajärvi yhdistyivät ja tehtaalle palkattiin tuotepäälliköt. Uniikin taidelasisarjan toimeksiannossa ei Iittalalla tai Nuutajärvellä painotettu lainkaan teosten kaupallisuutta, vaan mahdollisuutta toteuttaa itseään. Suunnittelua rajoittavat tekijät olivat teknisiä tai taiteilijan omiin kykyihin liittyviä. Vennolan suunnittelun postmodernistiset piirteet jäivät pöytälaatikkoon luonnoksiksi eikä hän lue 1980-luvulla suunnittelemiaan tuotteita postmodernin tyylin piiriin. Salo teki tietoisia postmodernille tyylille ominaisia valintoja muotoilussaan. Salon kokemus postmodernismista on vapautuneempi kuin Vennolan johtuen Nuutajärven ilmapiiristä, jossa ei pelätty vanhasta linjasta poikkeamista. Postmodernismi, joka nauroi funktionalismille, otettiin mielenkiinnolla vastaan Nuutajärvellä, mutta Iittalalla se ei ollut kovin tervetullut ilmiö. Sekä Salon, että Vennolan tuotannossa on postmodernille muotoilulle ominaista huoletonta ironiaa.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan suomalaisissa lastenkodeissa ja perheryhmäkodeissa lapsena asuneiden aikuisten elämäntarinoita, ja lastensuojelulaitoksen saamaa roolia niissä. Tässä tutkimuksessa näkökulma on lastensuojelulaitoksen merkityksessä osana elämäntarinaa, ja lastenkodissa ja perheryhmäkodissa asuneiden tarinoita tutkitaan rinnakkain. Kodin ulkopuolelle sijoitettuina asuvat maahanmuuttajalapset ovat vähän tutkittu ryhmä, kun taas perheryhmäkodeissa asuvia ala-ikäisinä turvapaikanhakijoina tulleita on tutkittu laajaltikin. Tutkimuksen teoreettinen tausta on narratiivisen ja dialogisen identiteetin teorioissa. Dialogisen tai moniäänisen identiteetin nähdään olevan erityisen keskeinen voimakkaan globalisaation aikana. Erityisesti maahanmuuton myötä aktiivisiksi tulevat uudet neuvottelut omasta identiteetistä. Näin identiteetti nähdään muuttuvana ja vastakohtaisuuksiakin sisältävänä. Sen kulloiseenkin muotoon liittyvät merkityksellisten toisten äänet, joita puhuja voi käyttää tukemaan identiteettiään tai kuvaamaan sen kyseenalaistetuksi tulemista. Maahanmuuttajat ovat myös Suomessa yhä keskeisempi lastensuojelun asiakasryhmä. Maahanmuuttajien kohtaaminen sosiaalityössä muovautuu kulloistenkin säännösten ja lakien mukaan. Esimerkiksi kulttuurisensitiivinen työtapa on nähty tarpeelliseksi maahanmuuttajataustaisten asiakkaiden kohtaamisessa, mutta se on myös saanut osakseen kritiikkiä. Tutkielmaa varten haastateltiin 10 henkilöä, jotka olivat muuttaneet lapsina Suomeen ja eläneet jonkin aikaa sijoitettuina lastenkotiin tai asuneet perheryhmäkodissa tultuaan maahan yksin alaikäisinä turvapaikanhakijoina. Haastateltavat olivat iältään noin 20 - 40 vuotiaita miehiä ja naisia. Heidän muutostaan Suomeen oli jo kulunut useita vuosia. Haastattelut tehtiin narratiivisen haastattelun periaatteita mukaillen, jolloin pääkysymykseksi muodostui haastateltavan vapaasti muodostama elämäntarina. Lastensuojelulaitokset näyttäytyivät tarinoissa paikkoina, jotka edustivat suomalaista kulttuuria ja elämäntapaa, perusturvallisuutta ja mahdollisuutta elää tavallisen nuoren elämää. Laitosten toimintatavat henkilöityivät tarinoissa voimakkaasti eri työntekijöiden ja lasten väliseen vuorovaikutukseen. Lastensuojelulaitos saattoi tarinoissa toiminnallaan tai työntekijöidensä kautta asettaa lapsen kasvatustoimien kohteena olevaan asemaan, tai tukea lapsen toimijuutta vastavuoroisen vuorovaikutussuhteen kautta. Nyt aikuisuudessa haastateltavat kuvasivat itseään esimerkiksi ammattilaisina itse valitulla alalla, tietyn elämäntavan edustajina tai yleisesti omiin asioihinsa vaikuttajina. Nämä identiteettiryhmät on mahdollista nähdä yksilöllisenä oman polun tavoitteluna, joka voi olla esimerkki individualistisesta diskurssista. Myös suhde nykyiseen asuinmaahan ja synnyinmaahan tuli identiteettipuheessa merkittäväksi, ja haastateltavat positioivat itseään eri tavoin suhteessa näihin kategorioihin. Identiteetin moniäänisyyteen liittyvä vastakohtaisuus ja muuntuvuus tulivat esiin erityisesti eri maihin ja kulttuureihin liittyvässä identiteettiipuheessa, vaikka moniäänisyyttä ilmeni myös muissa identiteettipositioissa. Perheryhmäkodit ja lastenkodit näyttäytyivät arjen tasolla varsin samankaltaisina, vaikka eroja tarinoihin tekivät haastateltavien henkilöhistoria: lastensuojeluasiakkuus tai alaikäisenä turvapaikanhakijana yksin maahan tulo olivat hyvin erilaisia konteksteja, joissa laitokseen tultiin asumaan. Kuitenkin juuri arki ja itsenäistymisvaihe olivat selkeitä yhtymäkohtia, kuten myös lastensuojelulaitoksen suomalaisuus suhteessa omaan taustaan.

Nokian matka suomalaisesta monialayhtiöstä maailman suurimmaksi matkapuhelinten valmistajaksi on tuttu lähes kaikille suomalaisille. Nokian kasvu kansainvälisillä matkapuhelinmarkkinoilla oli onnenpotku Suomelle kasvun osuessa aikaan, jolloin Suomi kärsi vuosisadan pahimmasta lamasta. Nokia toimi läpi 1990-luvun Suomen talouden veturina, ja yhtiön menestyksellä on ollut pitkälle kantavia vaikutuksia Suomen kansantalouteen. Suomalaisten mieliin on jäänyt myös yhtiön matkapuhelinliiketoiminnan täydellinen romahtaminen 2000-luvun alussa. Nokian matka markkinajohtajan paikalta täydelliseen katoamiseen vain muutamassa vuodessa on myös kansainvälisesti vertailtuna ainutlaatuinen tapaus. Nokian menestys ja romahdus ovat herättäneet verrattain suurta kiinnostusta myös akateemisessa maailmassa, jossa syitä sekä yhtiön menestykseen että epäonnistumiseen on pohdittu lukuisissa julkaisuissa. Tämä pro gradu -tutkielma ei kuitenkaan ole jatkumoa Nokian menestystä ja romahdusta analysoiville tapaustutkimuksille. Sen sijaan tämä tutkimus linkittyy taloushistorialliseen näkökulmaan tarkastelemalla Nokian, suomalaisen yhteiskunnan ja suomalaisen identiteetin välistä suhdetta. Tässä tutkimuksessa keskitytään tarkastelemaan, miten Nokian kotipaikka Suomi on näyttäytynyt osana yhtiön toimintaympäristöä ja kuvitteellista yhteisöä yhtiön kasvaessa kansainväliseksi suuryritykseksi. Tutkimuskysymyksen taustalla on politiikantutkija Benedict Andersonin tunnettu käsitys kansakunnista kuviteltuina yhteisöinä ja siihen linkittyvät sosiaalisia imaginäärejä sekä kansallista identiteettiä koskevat teoreettiset viitekehykset. Tutkimuksen primaariaineisto koostuu elämäkerrallisesta kirjallisuudesta, joka sisältää neljän Nokian entisen johtajan muistelmateosta, joissa he käyvät läpi kokemuksiaan Nokiassa työskentelystä. Aineistoa analysoidaan teoriasidonnaisen sisällönanalyysin avulla. Tutkimuksessa osoitetaan, että Nokian menestyksen alkuvaiheessa sijoittautumien Suomeen on mahdollistanut yhtiön kasvun ja kansainvälisen menestyksen. Kansainvälisen menestyksen myötä Suomea on kuitenkin alettu tarkastelemaan kriittisemmin yhtiön kotipaikkana ja toimintaympäristönä. Toisaalta Nokian toiminnan kasvaessa Suomen etuna on maantieteellisen sijainnin lisäksi nähty valtiojohdon ja elinkeinoelämän rakenteellinen yhteistyö sekä Nokian mahdollisuus vaikuttaa Suomessa tehtyihin poliittisiin päätöksiin. Tutkimuksessa esitetään vertailua myös muista Nokian tärkeistä markkina-alueista, jotka näyttäytyvät tutkimusaineistossa hyvin erilaisina kuvitteellisina yhteisöinä kuin Suomi. Nokian menestyksen myötä suomalaisten asenteiden yrittäjyyttä kohtaan on koettu muuttuneen positiivisemmaksi. Nokian aikaansaaman asennemuutoksen on vuorostaan nähty edistäneen Suomen elpymistä talouslamasta. Nokian menestyksestä on nähty muodostuneen Suomessa tarina ja symboli, jotka ovat kuvanneet yrittäjyyden mahdollisuuksia ja toisaalta myös suomalaista osaamista maailmalla. Nokian menestyksen ei olla nähty vaikuttaneen ainoastaan suomalaisten mielikuviin itsestään, vaan myös kansainvälisiin mielikuviin Suomesta ja suomalaisten ominaisuuksista. Suomalaisen identiteetin onkin nähty muodostuneen Nokian menestyksen ympärille. Tästä johtuen suomalaisten on koettu ottaneen raskaasti Nokian matkapuhelinliiketoiminnan romahtamisen. Tutkimuksessa osoitetaan, että Suomi on toimintaympäristönä ja kuvitteellisena yhteisönä asettanut sekä mahdollisuuksia että haasteita Nokian toiminnalle. Nokian menestyksellä on myös nähty olevan merkittäviä vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan ja suomalaisten identiteettiin. Tutkimus kuitenkin perustuu ainoastaan elämäkertakirjallisuudessa esitettyihin subjektiivisiin näkemyksiin. Näin ollen tässä tutkimuksessa ei tuoda esiin, kuinka Nokian menestys on tosiasiassa vaikuttanut suomalaisen yhteiskunnan muutokseen tai suomalaisten identiteettiin. Tutkimuksen lopussa käydään keskustelua Nokian vaikutuksesta suomalaiseen kuvitteelliseen yhteisöön, jonka voidaan edelleen nähdä elävän Nokian menestyksen varjossa.

In the beginning of the 1990's many education policy reforms took place in Finland. The decentralisation and the deregulation of the former highly centralised comprehensive school policy opened up the way for wider variation and differentiation of the local school policy. The roots of the new policy can be found in the neo-liberal school policy, which has spread globally and quite inevitably. Legitimating national policy on inevitable outer imperatives has been described as characteristic for Finnish policymaking (Kettunen 2008). In my thesis I analysed the views and the argumentation of the Finnish education policymakers on three neo-liberal school policy phenomena: 1) profiled schools, 2) parental school choice and 3) public ranking-lists of the schools. The aim of the study was to analyse how the policymakers relate to these phenomena (positive/negative), how they speak about them (inevitable/possible) and to analyse the structure of their argumentation. The empirical data consisted of 30 interviews collected in previous research projects in 1998 2009. The interviewees were the most central actors in Finnish comprehensive school policy. Methodologically two different analysis models were used simultaneously. The opinions and the speech were analysed in two-dimensional analysis frame (Hay and Rosamond 2002) and the structure of the argumentation by Stephen Toulmin's (1958) model of argumentation. The views on profiled schools and parental choice were positive whereas the public ranking-lists were strongly opposed. Individual needs in education were taken for granted. The profiled schools and individual needs in education were linked to national competitiveness and the there-is-no-alternative -talk was stronger than on parental choice. The public ranking-lists were opposed without alternative mainly because of the fear of media provoking the polarisation of the good and the bad schools . Individual rights and choice are carried out in Finland inside the public school system. The policymakers seem to be well aware of the unequal nature of the neo-liberal school policy. However, promoting of the individual rights seems to be more important and the undesirable side effects are seen controllable.

Asennoituminen ruokaan on jo pitkään ollut muutoksen alla ja ajatus ruoasta polttoaineena on antanut tilaa uudelle käsitykselle, jossa nautinto on sallittua. Suomalainen ruokakulttuuri on modernisoitunut ja se on muuttumassa kohti yhdentyvää eurooppalaista ruokapöytää. Suomalainen ruokakulttuuri on kuitenkin kehittynyt myöhemmin ja hitaammin verrattuna muihin Euroopan ruokakulttuureihin. Tämän tutkimuksen perusteella tietyt ruokakulttuuriin liittyvät käyttäytymis- ja ajatusmallit elävät edelleen tiukassa, vaikka kehitys onkin ollut voimakasta. Tämän Pro gradu-tutkimuksen tarkoitus on kartoittaa millaisia ajatuksia suomalaisilla on ruokakulttuuristamme ja minkälaisia asenteita siihen liittyy. Tutkimus toteutetaan käyttäen aineistona yhtä merkittävää sosiaalisen median ilmentymää, blogeja ja niiden kommentteja. Blogien lukumäärä kasvaa jatkuvasti niiden ollessa yhteiskunnallisestikin merkittävä median muoto. Blogit ovat avoimia kommentoinnille, mikä tekee niistä hyvin vuorovaikutteisia ja näin ollen ne ovat myös hyvä kanava hahmottaa ihmisten ajatuksia ja asenteita tutkittavasta ilmiöstä. Tämän tutkimuksen aineisto kerättiin syksyllä 2013 viiden suomalaisen ruokablogin merkinnöistä viimeisen vuoden ajalta lukijoiden kommentit huomioiden. Kommenttien mukaan ottaminen teki aineistosta kattavamman ja edustavamman. Tutkimuksen teoriataustana on käsitteitä ruokakulttuurista, ruoan sosiologiasta, ruoan valintaan liittyvistä teorioista ja ruokakulttuurin muokkautumisesta. Teoriassa huomioidaan myös suomalaisen ruoka- ja ravintolakulttuurin historia ja kehittyminen, suomalaisen ruokakulttuurin ulottuvuudet sekä pohdintaa kansallisesta identiteetistä ja -omakuvasta sekä suomalaisuudesta. Ruokablogeista koostetun tekstiaineiston analysointi toteutettiin kvalitatiivisen teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla. Analyysiprosessissa aineistosta muodostui neljä kategoriaa, joihin aineiston analyysiyksiköt pääosin liittyivät: ravintolakulttuuri Suomessa, elintarvikkeiden valikoima, sesonkituotteet ja einesten käyttö. Koska kategoriat jakautuivat selvästi kahteen eri osa-alueeseen, kategoriat jaoteltiin kahden otsikon alle: suomalainen ruokakulttuuri ravintolassa ja suomalainen ruokakulttuuri kotona. Analyysin avulla oli mahdollista hahmottaa mm. suomalaisten ravintolakäyttäytymiseen, –kulttuuriin ja –tarjontaan liittyviä asenteita, sekä elintarvikkeiden valikoimaan, kotimaisuuteen ja sesonkeihin liittyviä ajatuksia.

Suomalaisessa muinaisuskossa pyhin eläin oli karhu. Suomessa vaikutti voimakas karhukultti, jonka näkyvin merkki olivat karhun kaatamisen kunniaksi pidetyt peijaiset, suuret juhlat. Karhun tappamiseen liittyi paljon uskomuksia, runoja ja lauluja. Karhusta käytettiin useita erilaisia nimityksiä, ja yksi näistä oli lalli. Suomeen virtasi vähitellen kristillisiä vaikutteita sekä idästä että lännestä kauppareittien ja ihmisten liikkumisen myötä. Vanhat ja uudet uskomukset sekoittuivat keskenään. Suomea alettiin aktiivisesti kristillistää 1100-luvulla, ja noin vuonna 1153 Ruotsista tehtiin ristiretki Suomeen. Tämän seurauksena Suomeen alettiin perustaa kirkkoja ja seurakuntia. Maallinen ja hengellinen valta alkoi järjestäytyä uudella tavalla. Keskiajalla pyhimyskultti oli tärkeä osa kristinuskoa. Suomen suojelupyhimykseksi tuli Pyhä Henrik, joka legendan mukaan oli uppsalalainen piispa, joka oli tullut kuningas Eerikin kanssa Ruotsista ensimmäisen ristiretken mukana käännyttämään suomalaisia kristityiksi. Suomessa pyhimyskultti vakiintui hyvin, ja pyhimyksiä juhlittiin erityisinä juhlapäivinä. Suomalaisen muinaisuskon karhukultissa ja kristinuskon piispa Henrikin pyhimyskultissa oli paljon yhteisiä piirteitä. Pyhimyskultti saattoi olla myös kirkon tarpeisiin kehitetty erityispiirre, jonka avulla kristillistä uskoa oli helpompi viedä pakanallisten, monijumalaisten kansojen pariin. Suomessa ennen kristinuskoa kunnioitettiin monia eläimiä sekä tonttuja ja haltioita, kristinuskon saapumisen myötä myös useita pyhimyksiä. Siirtymä muinaisuskosta kristinuskoon oli hidasta ja päällekkäistä. Suomalaiset siis noudattivat useita perinteitä samanaikaisesti. Tämä näkyy myös hautalöydöissä, joissa muinaisuskon symboleja on yhdistetty kristillisiin symboleihin samoissa esineissä. Karhukultti ja pyhimyskultti yhdistyvät kansankielisessä Pyhän Henrikin surmavirressä. Sen mukaan talonpoika Lalli tappoi piispa Henrikin Köyliöjärven jäällä, ja piispan karhunkarvainen lakki jäi jumiin Lallin päähän.. Kyse voi siis olla kansankielisestä kertomuksesta muinaisuskon ja kristinuskon kamppailusta, jonka seurauksena piispasta tuli pyhimys ja Suomen oma suojelija, kun taas Lalli pakeni loppuelämänsä ja sai rangaistuksen. Suomalaisessa kalenterissa Pyhän Henrikin muistopäivä osuu samalle päivälle karhun päivän kanssa, ja mielestäni tämä on myös osoitus tarkoituksenomaisesta karhun kunnioituksen korvaamisesta Pyhän Henrikin palvonnalla. Suomalainen synkretismi eli muinaisuskon ja kristinuskon rinnakkaisuus eli hyvin pitkään, ja siitä toimivat lähteinä esimerkiksi piispojen teesit ja saarnat, jossa suomalaisia vaaditaan luopumaan pakanallisista tavoistaan ja erityisesti karhuriiteistä. Synkretismistä kertovat myös runot, joissa esiintyvät samaan aikaan muinaisuskon olennot sekä kristilliset pyhimykset.

Tutkimuksen aiheena ovat Suomessa 2000-luvun alussa vallinnut turvallisuuskäsitys sekä vuoden 2007 laki vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta, jossa säädetään vapaaehtoisen sotilaallisen, sotilaallisia valmiuksia palvelevan ja muun maanpuolustukseen kuuluvan koulutuksen järjestämisestä Suomessa. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millainen suomalainen turvallisuuskäsitys oli, ja miten turvallisuuskäsitys ja vuoden 2007 laki ilmentävät toisiaan. Aihetta lähestytään sisällönanalyysin keinoin. Tutkimusaineistoina ovat vuoden 2007 laki valmistelu- ja tausta-asiakirjoineen sekä valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittiset selonteot vuosilta 1995—2004. Selontekojen edustama suomalainen turvallisuuskäsitys on 1900-luvun loppua kohden laajentunut yhtäältä horisontaalisesti sotilaallisen turvallisuuden ulkopuolelle muun muassa yhteiskunnallisiin ja ympäristöä koskeviin kysymyksiin ja toisaalta vertikaalisesti käsittämään valtion olemassaolon lisäksi kansainvälisen järjestelmän ja yksilön turvallisuutta. Lisäksi selonteoissa on havaittavissa turvallisuuskäsitysten kaksijakoisuus: yhtäältä keskeisenä käsitteenä pidetään laajaa turvallisuutta, toisaalta turvallisuuden keinovalikoima painottuu hyvin sotilaallisesti. Turvallisuuskäsitysten laajenemisen ja hajautumisen taustalla nähdään turvallisuuspolitiikan parlamentarisoitumiskehitys. Vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta annettu laki määrittelee Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen aseman julkisoikeudellisena yhdistyksenä sekä sen julkishallinnolliset tehtävät. Toinen keskeinen vapaaehtoisen maanpuolustuksen toimija ovat puolustusvoimien paikallisjoukkoihin kuuluvat maakuntajoukot. Vapaaehtoinen sotilaallinen koulutus alkoi Suomessa 1990-luvun alussa ja sitä toteuttamaan perustettiin Maanpuolustuskoulutus ry vuonna 1993. Tarve toiminnasta annettavalle laille nousi esille vuonna 1994, ja hallitus antoi esityksen laiksi vuonna 2006. Esityksestä annetuissa julkishallinnon, puolueiden ja järjestöjen lausunnoissa korostuvat sotilaallisen koulutuksen määritelmän täsmentämistarve, toiminnan parlamentaarisen valvonnan tarpeellisuus sekä sotilaallisen ja siviiliturvallisuuden alojen välisen työnjaon säilyttäminen. Lisäksi Maanpuolustuskoulutusyhdistykselle vahvistettavaa sotilaallisen koulutuksen antamisen mahdollisuutta vaadittiin tarkasteltavaksi suhteessa perustuslakiin. Lain tarpeellisuus tunnustettiin yleisesti, mutta vaihtelevista syistä: osa lausujista katsoi lain vahvistavan toiminnan asemaa, osa puolestaan piti rajojen asettamista tarpeellisena. Samat asiat korostuivat myös lakiesityksen eduskuntakäsittelyssä ja lehdistön kirjoituksissa. Vapaaehtoista maanpuolustusta koskeva lainsäädäntö ilmentää suomalaista turvallisuuskäsitystä neljän tekijän kautta. Ensiksi hajautuneet ja kaksijakoiset käsitykset turvallisuudesta ja uhkista näkyvät lain ja siitä käytyjen keskustelujen sekä käytännön toiminnan ulottumisessa sotilaallisen turvallisuuden lisäksi muille yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen aloille. Toiseksi turvallisuus on laajennuttuaan sektoroitunut, ja lainsäädännössä ja siitä käydyissä keskusteluissa on havaittavissa eri toimijoiden tarpeita puolustaa reviirejään ja resurssejaan muiden sektorien levittäytymiseltä toimialalleen. Kolmanneksi keskeiset käsitteet, laaja turvallisuus ja sotilaallinen koulutus, on määritelty epätäsmällisesti sekä selonteoissa että vuoden 2007 laissa. Yhtäältä löyhästi määritellyt käsitteet aiheuttavat epäselvyyksiä ja kilpailua vaikutusvallasta kaikilla toiminnan tasoilla; toisaalta ne mahdollistavat päätöksenteon joustamisen tilanteen ja kulloistenkin intressien vaatimalla tavalla. Neljänneksi sekä selonteoissa että vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta annetussa laissa näkyvät historialliset painolastit.

Ympäristön- ja luonnonsuojelu Suomessa on muuttunut merkittävästi sotien jälkeen. Puhtaasti luonnontuntemukseen ja harrastuneisuuteen pohjaavan luonnonsuojelun rinnalle on kehittynyt 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa politisoitunut ja institutionalisoitunut ympäristönsuojelu. Vielä tuolloin ympäristön muutokset koettiin erillisinä ongelmina, kuten ilman saastumisena, elintarvikkeiden myrkkypitoisuuksina ja maiseman pilaantumisena, mutta yksittäisistä ongelmista alkoi kehittyä laajempi kokonaisuus eli ympäristökysymys. Ympäristökysymys käsittää negatiivisesti koettujen ympäristön muutosten tiedostamisen, problematisoinnin, hallinnan ja politiikat. Vaikka ympäristökysymys muodostui ja ympäristöongelmat tunnistettiin yhteiskunnallisiksi ongelmiksi jo 1960-luvun lopulla, kesti ympäristöhallinnon organisoituminen vuosikymmeniä ja ympäristöministeriö perustettiin vasta vuonna 1983. Tutkimuksessani selvitän, millaisena ympäristökysymyksen kehittyminen näyttäytyy Helsingin Sanomien pilapiirroksissa vuosina 1956-1985. Pilapiirros kertoo enemmän kuin pelkkä uutinen; siitä voi tulkita julkaisuajankohdan asenneilmapiiriä sekä ainakin piirtäjänsä mielipiteen, eli paljon sellaista, jota neutraaliin uutistekstiin ei paineta. Lisäksi se, että pilapiirros on tehty ja julkaistu, paljastaa piirroksessa kuvatun aiheen olevan ajankohtainen ja puhuttava. Tutkimuksen aineistona on Helsingin Sanomien pilapiirrokset vuosilta 1956-1985, jotka ovat kaikki Kari Suomalaisen käsialaa. Ajanjaksolle osuu monia suomalaisen ympäristökysymyksen suuria tapahtumia: yksittäisiä taisteluja, kuten Koijärvi, runsaasti uusien luonnon- ja ympäristönsuojeluun liittyvien lakien säätämisiä sekä ympäristöhallinnon organisaation uudistaminen ja oman ministeriön perustaminen. Tutkimus on yhteiskunnallista ympäristötutkimusta ympäristöhistorian kentällä, ympäristötietoisuuden ja ympäristöliikkeiden historiaan painottuen. Tutkimusote on teorialähtöinen, ja sisällönanalyysi on limittynyt aineistonkeruuvaiheeseen. Lopputuloksena on katselmus siitä, miten ympäristökysymys on kehittynyt Suomessa yksittäisten ympäristöongelmien käsittelystä yhteiskunnalliseksi kysymykseksi

The purpose of this study is to examine the potential demand for Finnish indigenous cattle meat. The specialty product markets for indigenous cattle meat can help to keep these rare, native breeds in production use. Therefore the markets can provide means to preserve valuable Finnish animal genetic resources. Because the profitability of the production of specialty meat product depends on it’s price premium, this study also examines consumers’ willingness to pay for indigenous cattle meat compared to conventional meat. The data was collected in the spring 2010 with survey designed by MTT Agrifood Research Finland and National Consumer Research Center. Both contingent behavior and contingent valuation methods were used in the study. The sample size of the study is 1623. Consumers’ willingness to purchase and the factors affecting it were studied with binary and ordered regression models. Consumers’ willingness to pay for indigenous cattle meat and the factors affecting it were studied with grouped data regression model. In addition to the socio-economic variables, also variables describing consumers’ attitudes and behavior were used as explanatory variables in the models. The results show that up to 86 % of respondents would purchase indigenous cattle meat if it was available in stores. The most relevant variables affecting consumers’ willingness to purchase were gender (female) (-), household with children aged under 18 (+) and positive attitude towards local food (+) and environmental friendliness (+). The majority of respondents would buy indigenous cattle meat if it was as expensive as conventional meat, but about a quarter (23.5 %) of respondents would be willing to pay a higher price for indigenous cattle meat than for conventional meat. The variables affecting consumers’ willingness to pay included for example gender (female) (-), income (+) and being part of some environmental organization (+). The average willingness to pay for indigenous cattle meat was 6,25 % higher than for conventional meat among all respondents. Willingness to pay was clearly linked to how often the respondent would be willing to buy indigenous cattle meat. Willingness to pay was highest among those respondents who would like to buy meat on a regular basis.

Asianajajan ja asianajajalaitoksen riippumaton asema on oikeusvaltion kannalta yhtä tärkeä seikka kuin esimerkiksi tuomioistuinten riippumattomuus. Riippumattomuus saavutetaan eriyttämällä asianajajien kontrolli itsenäisen asianajajajärjestön tehtäväksi. Tällöin puhutaan asianajajajärjestelmän rakenteellisesta riippumattomuudesta, jota ylläpidetään Suomen asianajajaliiton itsesääntelyn perusteella. Itsesääntely on viime vuosikymmeninä siirtynyt lähemmäksi yhteissääntelyjärjestelmää, jossa asianajajien kontrolli lähentyy Suomen asianajajaliiton ja julkisen vallan yhteistoimintaa. Yksittäisen asianajajan ammatillinen riippumattomuus perustuu lain tasolla suojattuihin vapausoikeuksiin, kuten luottamuksensuoja ja asianajosalaisuus. Yhteiskunnan ja oikeuselämän kehittyessä asianajajajärjestöjen julkiset tehtävät ja rooli ovat kasvamassa. Kansainvälinen ja kansallinen lainsäädäntökehitys luo paineita asianajajan ammatilliselle riippumattomuudelle. Tässä työssä tutkitaan suomalaisen asianajajan riippumatonta asemaa ja sen kehitystä etenkin asianajajalaitoksen rakenteellisen riippumattomuuden kannalta. Asianajajan ammatillista riippumattomuuta käsitellään esimerkinomaisesti työn loppuosassa. Aiheena etenkin asianajosalaisuuden murtaminen ulkoa tulleen sääntelyn peruusteella.