Browsing by Title

Kardinaali George Pell oli tutkimusajankohtana katolisen kirkon korkea-arvoisin virkamies, joka oli ollut syytettynä, tuomittu ja lopulta vapautettu lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Pellin hyväksikäyttösyyte oli jatkoa katolisen kirkon lähes 40 vuotta jatkuneelle hyväksikäyttöskandaalille. Pellin tapaus toi kuitenkin hyväksikäyttöskandaalin suoraan katolisen kirkon hierarkian sydämeen, Vatikaaniin. Vuonna 2019 Pell tuomittiin Victorian piirikunnan oikeusistuimessa Melbournessa kuudeksi vuodeksi vankeuteen kahden kuoripojan hyväksikäytöstä. Valituskierroksen jälkeen Australian korkein oikeus vapautti hänet huhtikuussa 2020. Pellin syyte ajoittui Australiassa ilmentyneeseen lasten hyväksikäyttöskandaaliin, jota oli asetettu tutkimaan puolueeton tutkimuselin Royal Commission into Institutional Responses to Child Sexual Abuse (RC). Royal Commission toimi vuosina 2013–2017. Sen tehtäviin kuului paljastaa institutionaaliset rakenteet, joiden puitteissa hyväksikäyttö oli tapahtunut. Lisäksi sen tuli antaa toimenpidesuositukset, jotka estäisivät hyväksikäytön tulevaisuudessa. Royal Commission antoi 21 toimintasuositusta myös katoliselle kirkolle. Niistä suuri osa koski kanonisen oikeuden muuttamista niin, ettei se mahdollistaisi hyväksikäyttöä. RC muun muassa vaati paavillisen salassapitovelvollisuuden poistamista hyväksikäyttöä koskevissa tapauksissa ja kaikkien tapausten ilmoittamista siviiliviranomaisille. National Catholic Reporter -lehti (NCR) on katolisen kirkon julkaisu, joka on tehnyt pioneeri papiston harjoittaman seksuaalisen hyväksikäytön uutisoinnissa. Vuodesta 1985 NCR on osallistunut aktiivisesti asian tiimoilta käytyyn keskusteluun ja vaatinut kirkolta toimenpiteitä tilanteen ratkaisemiseksi. Erityisesti lehden verkkojulkaisussa Pellin tapausta käsiteltiin laajasti. NCR:n toimittajakunnan lisäksi puheenvuoroja käyttivät erityisesti asiantuntijat, joista moni oli jo veteraani hyväksikäyttökeskustelussa. Pellin oikeudenkäynnin uutisointi liitettiin osaksi NCR:n pitkäaikaista hyväksikäyttöskandaalin vastaista työtä.

Tutkielmassa selvitetään Etsivän keskuspoliisin (EK) niin sanottuihin kulttuuriliberaaleihin 1930-luvulla kohdistamaa valvontaa. Kulttuuriliberaalit olivat Tulenkantajat-lehden ympärille ryhmittyneitä vasemmistointellektuelleja, jotka kritisoivat voimakkaasti oikeistohegemoniaan perustunutta yhteiskuntajärjestelmää sekä muun muassa puolustivat yhtäläisiä kansalaisoikeuksia. 1930-luvun kontrolloidussa yhteiskunnassa he joutuivat EK:n valvonnan ja kommunismiepäilyjen kohteeksi. Tutkielmassa selvitetään sitä, millaisia uhkakuvia EK näki kulttuuriliberaalien toimintaan liittyvän ja mihin se nämä arvionsa perusti. Lisäksi tarkastellaan sitä, millaisiin toimenpiteisiin EK arvioidensa perusteella ryhtyi. Kulttuuriliberaalien yksittäistapauksen kautta tarkastellaan EK:a kontrollipoliittisena toimijana. EK:n toimintaa arvioidaan erityisesti kansalaisoikeuksien ja kontrollipolitiikan välisen vastakkainasettelun näkökulmasta. Tutkimuksen keskeisimpänä lähdeaineistona ovat Kansallisarkistossa säilytettävät EK:n asiakirjat, joista tärkeimpiä ovat kulttuuriliberaalien henkilömapit sekä tulenkantajia ja kansanrintamaa käsittelevät asiamapit. Tutkimusnäkökulma on aatehistoriallinen; EK:n näkemysten selvittämisessä on kyse asioiden käsittämisen tutkimisesta. Kulttuuriliberaalien valvonnassa on vuosina 1934–1937 havaittavissa tietty kehityskulku. Vuoden 1934 kuluessa EK vähitellen kiinnostui kulttuuriliberaaleista, ja alkuvuoden 1935 aikana tämä kiinnostus vahvistui siinä määrin, että kulttuuriliberaalien voitiin sanoa joutuneen EK:n silmätikuksi. Kesästä 1935 alkaen EK alkoi epäillä kulttuuriliberaalien toimivan yhteistyössä kommunistien kanssa niin sanotun kansanrintaman muodostamiseksi. Vuonna 1936 EK:n arviot kansanrintamasta joutuivat julkisen tarkastelun alle, kun sen salaiset muistiot paljastuivat. Tästä seurasi kohu, sillä muistioissa luokiteltiin monia laillisia järjestöjä kommunistisiksi. Kulttuuriliberaalit olivat muistioiden mukaan vaarallisimpia kansanrintama-aatteen edistäjiä Suomessa. Sanomalehdissä EK:a kritisoitiin voimakkaasti ja sen epäiltiin saaneen liikaa valtaa sisäpolitiikassa. Sisäasiainministeri asetti komitean selvittämään EK:n toimintaa. Muistiokohu oli lopulta osasyynä jopa T.M. Kivimäen hallituksen kaatumiseen. Vastoinkäymisistä huolimatta EK uskoi vuonna 1937 vihdoin saaneensa todisteita arvioilleen kulttuuriliberaalien kommunistisuudesta. Vähitellen kävi kuitenkin selväksi, että EK:n toiminta oli tullut tiensä päähän. Vuoden 1937 lopulla toimintansa aloitti Valtiollinen poliisi (Valpo), ja seuraavan vuoden alussa EK:n pitkäaikainen päällikkö Esko Riekki erosi tehtävästään. EK nojautui toiminnassaan 1930-luvulla vallalla olleeseen tulkintaan, jonka mukaan kumouksellisen vasemmiston kohdalla oli perusteltua tinkiä kansalaisoikeuksista yhteiskunnan turvallisuuden takaamiseksi. Kulttuuriliberaalien tapauksessa EK leimasi ryhmän jäsenet nopeasti kommunisteiksi, vaikka sillä ei ollut pitäviä todisteita väitteidensä pohjaksi. EK oli 1930-luvulla merkittävä sisäpoliittinen vallankäyttäjä, ja se perusteli toimiaan kommunismin uhkaa korostamalla. Sisäpoliittisen ilmapiirin liberalisoitumisen seurauksena EK:n valta-asema heikentyi. EK:lla oli vaikeuksia sopeutua uuteen tilanteeseen, mikä näkyi muun muassa kansanrintamamuistioista syntyneessä kohussa.

Kuvailen tässä Pro gradu -tutkielmassa suomalaisten ja ranskalaisten yliopisto-opiskelijoiden syyllisyyteen, häpeään ja muihin minätietoisuusemootioihin liittyviä kokemuksia laadullisen temaattisen narratiivisen analyysin avulla. Painopiste on ihmissuhde- ja kulttuurien välisissä konteksteissa ja sosiaalisessa konstruktionismissa eli todellisuuden sosiaalisessa rakentumisessa vuorovaikutuksessa. Syyllisyyttä ja häpeää on tutkittu erityisesti kvantitatiivisilla menetelmillä, joten kvalitatiivinen tutkimusote on tässä kontekstissa perusteltu ja relevantti valinta. Syyllisyyttä ja häpeää tulisi lisäksi tutkijoiden mukaan tarkastella erityisesti ihmissuhdekontekstissa ja aiheesta on suhteellisen vähän aikaisempaa kahden individualistisen kulttuurin välistä tutkimusta, joten myös näkökulma on aiheen kannalta kiinnostava. Syyllisyys ja häpeä ovat minätietoisuusemootioita ja moraalisia emootioita. Minätietoisuusemootiot aktivoituvat erilaisissa sosiaalisissa ja moraalisissa konteksteissa onnistuneiden tai epäonnistuneiden itserepresentaatioiden sekä omien tai muiden arviointien seurauksena. Muita minätietoisuusemootioita ovat nolostuminen, nöyryytys, katumus, ylimielisyys ja ylpeys. Syyllisyys ja häpeä eroavat toisistaan syiden ja seurausten suhteen ja niihin liittyvä tutkimus on luonteeltaan ristiriitaista. Syyt erotellaan usein tapahtuman aiheuttajan, julkisuuden ja yksityisyyden sekä sen mukaan, tulkintaanko tapahtuma käyttäytymisen vai itsen syyksi. Useimmiten syyllisyyden nähdään liittyvän käyttäytymiseen ja häpeän itseen. Häpeä on yhdistetty useissa tutkimuksissa negatiivisiin seurauksiin, kuten välttämiskäyttäytymiseen, vihamielisyyteen ja psykopatologiaan ja syyllisyys empatiaan ja positiiviseen käyttäytymisen muutokseen. Kuitenkin myös häpeällä voidaan nähdä olevan positiivisia puolia. Kuvaan temaattisen narratiivisen analyysin avulla erilaisia sisällöllisiä narratiivisia teemoja. Painopiste on kertojien tekemissä tulkinnoissa omista henkilökohtaisista narratiiveistaan eli kokemuksistaan. Syihin liittyvät teemat ovat vastavuoroisuuden puute, moraalinen rikkomus ja epäonnistuminen ja seurauksiin liittyvät teemat kasvojen menetys ja stigma sekä positiivisuus. Syyllisyyttä ja häpeää kuvaillaan itseen ja käyttäytymiseen, julkisuuteen ja yksityisyyteen sekä erilaisiin syihin ja seurauksiin liittyen. Kertomuksissa kuvataan omien ja muiden arvioita sekä toimija- ja uhripositioita. Kulttuurien välisen kontekstin osalta keskityn vuorovaikutuksen rakentumisessa ilmeneviin Suomen ja Ranskan välisiin eroihin ja yhtäläisyyksiin. Aineistosta ei ole tulkittavissa individualististen ja kollektivististen kulttuurien välisten erojen kaltaisia perustavanlaatuisia eroja, vaan ne liittyvät hienovaraisempiin, kielellisiin ja kontekstuaalisiin vivahteisiin. Tutkielman voidaan tulkita osittain vahvistavan aikaisempien tutkimusten tuloksia erityisesti syyllisyyden ja häpeän ristiriitaisuuden osalta. Näkökulman laajentaminen vuorovaikutukseen ammatillisissa ihmissuhteissa ja tuntemattomien ihmisten kanssa saattaisi tuoda aiheelle lisäarvoa länsimaisten kulttuurien välisestä näkökulmasta. Myös minätietoisuusemootioiden eroihin keskittyvä tutkimus ja sukupuolten välisten erojen tutkiminen olisi tärkeää niin vuorovaikutuksellisesta kuin kulttuurisestakin näkökulmasta. Erityisesti kvalitatiiviselle syyllisyys- ja häpeätutkimukselle on tulevaisuudessa tarvetta nykyisen vallitsevan kvantitatiivisen tutkimuksen rinnalle.

Tutkielman tarkoituksena on pyrkiä selvittämään, millaisia seikkoja oikeustieteellisessä syyntakeisuusarvioinnissa tulisi ottaa nykyisenkaltaisessa mallissa huomioon. Vastuun erilaisia piirteitä pyritään tutkielmassa myös hahmottamaan psykopatian käsitteen avulla siten, että arvioidaan myös psykopaattien rikosoikeudellista vastuuta. Lisäksi tutkielman tarkoituksena on selvittää oikeustieteen ja oikeuspsykiatrian suhdetta niin käytännössä kuin nykyisen lainsäädännön valossa. Näkökulma tutkielmassa on ensisijaisesti voimassa olevasta oikeudesta lähtevä eli menetelmänä lainopillinen. Syyntakeisuusarviointeja koskevissa aiemmissa empiirisissä tutkimuksissa on noussut esiin huoli etenkin alentuneen syyntakeisuuden soveltamisalan kaventumisesta mielentilatutkimuksissa. Erityisesti suhtautuminen on muuttunut erilaisten persoonallisuushäiriöiden osalta. Arvioinnissa tapahtuneen muutoksen ongelmana on, että syyntakeisuuden alaa on laajennettu lääkäreiden päätöksellä ja ilman julkista tai oikeustieteellistä keskustelua. Lähtökohtana tulisikin pitää, että syyntakeisuusarvioinnin sisällön tulisi olla oikeustieteessä määritelty, eikä oikeustieteen tulisi automaattisesti omaksua esimerkiksi psykiatrisia kriteerejä. Tarkoituksena on välttää syyntakeisuusarvioinnin linjamuutokset ilman rikosoikeustieteen ja yksilön oikeuksien huomioimista. Syyntakeisuusarvioinnin on täytettävä syyllisyysperiaatteen ja oikeudenmukaisuuden vaatimukset, joista poikkeaminen yksilön vahingoksi tulisi avoimesti perustella. Lisäksi arvioinnin tulisi vastata rikosoikeudellisia rankaisemisen tavoitteita, eli olla yhtenevä vallitsevan rangaistusteorian kanssa. Toisaalta ihmisarvon kunnioittaminen edellyttää, että syyntakeisuuden alaa ei kavenneta liian suppeaksi, vaan huomioidaan myös yksilöt sairaudesta tai häiriöstä huolimatta toimijoina. Nämä seikat kuitenkin rajoittavat mahdollisuutta perustella rankaisemista preventiivisin syin. Lisäksi tämän tutkielman valossa Suomessa rangaistusteoriana vallitsevat välillinen yleispreventio sekä syyntakeisuusarvioinnissa keskeinen sovitusteoria edellyttävät, että syyntakeisuuden kynnysehtona on moraalinen toimijuus ja sitä kautta moraalinen vastuu. Koska välillisessä yleispreventiossa rangaistus on moite, ja tämä edellyttää myös rikosoikeuden säännöksiltä moraalista sisältöä, on myös johdonmukaista, että moraalinen toimijuuden merkitys rikosoikeudelle nähdään laajana. Moraalisen vastuun käsityksen tulisikin sisältää sekä kyky ymmärtää moraalisten toimintaperusteiden olemassaolo että kyky motivoitua moraaliperusteiden mukaiseen toimintaan. Rikosoikeudellinen vastuu siis edellyttää tässäkin mielessä normatiivista kyvykkyyttä. Koska rikosoikeudellisen vastuun katsotaan Suomessa edellyttävän syvää moraalista ymmärrystä, on myös psykopaatit kliinisesti havaittujen puutteidensa perusteella katsottava ainakin alentuneesti syyntakeisiksi. Toisaalta heidän haastavuutensa rikosoikeudelle auttaa myös rajaamaan, mitä syyntakeisuusarvioinnissa ei tule huomioida. Syyllisyysperiaatteeseen tukeutuvasta syyntakeisuusarvioinnista voidaan erottaa yhteisön etuja korostava vaarallisuusarviointi, jonka kautta voidaan täyttää myös välillisen yleisprevention tehokkuuden edellyttämät preventiiviset tarpeet. Syyntakeisuusarviointiin oikeudenmukaisuuden ja syyllisyysperiaatteen valossa ei tällöin kuulu myöskään henkilön persoonan arviointi. Kielletyn teon tekijän vaarallisuutta mahdollisesti osoittavat piirteet tulisikin arvioida osana yhteisön suojaamiseksi tarkoitettua vaarallisuusarviointia. Toisaalta vastausta siihen, mihin ymmärrys- ja sääntelykyvyn rajat asetetaan ei tämän tutkielman perusteella voida antaa, vaan ohjenuorat pysyvät hyvin arvioinnin sisältöä rajaavalla tasolla. Konkreettinen rajojen määrittäminen onkin näiden rajoitteiden mukainen ja perusteltu kriminaalipoliittinen arviointi. Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntö on myös ollut syyntakeisuuden rajojen osalta suppeaa ja se on keskittynyt hyvin poikkeuksellisiin tapauksiin. Oikeustieteen linjan ja perusteluiden selkiyttämisen kannalta myös uusi oikeuskäytäntö olisi tervetullutta.

Kiinnostus syysrapsin (Brassica napus L.) viljelyä kohtaan on kasvanut Suomessa tasaisesti viime vuosina. Syysrapsin satopotentiaali on korkea verrattuna kevätkylvöisiin öljykasvilajikkeisiin, mutta vaatimus aikaisesta kylvöajankohdasta sekä haastavat talvehtimisolosuhteet hidastavat viljelyalan lisäämistä. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli kerätä kokemuksia syysrapsin viljelytekniikoista suomalaisissa olosuhteissa, joista tutkittua tietoa on toistaiseksi melko vähän saatavilla. Tiedon hankkimista varten perustettiin elokuussa 2014 yksivuotinen kenttäkoe Inkooseen, Västankvarnin koetilalle, jossa tutkittiin kuuden eri perustamismenetelmän eli muokkaus- ja kylvömenetelmien yhdistelmän soveltuvuutta syysrapsin viljelyyn hiesusavimaalla. Vertailtavia koejäseniä olivat: kyntö, kultivointi, lautasmuokkaus, suorakylvö, jankkurikylvö ja harjukylvö. Kokeen aikana mitattiin jatkuvatoimisesti maan kosteutta ja lämpötilaa 10 cm syvyydessä sekä sademäärää, ilman lämpötilaa ja maan pinnan lämpötiloja. Lisäksi koeruuduilla mitattiin maan tiiviyttä penetrometrin avulla ja tehtiin taimitiheys- sekä juuristomittauksia. Elokuun 2014 runsaat sateet Västankvarnissa (yht. 247 mm) vaikeuttivat kenttäkokeen perustamista ja edistivät etanoiden aiheuttamia taimituhoja. Etanoiden aikaansaamat kasvustotappiot olivat niin suuria, että joidenkin koeruutujen kasvustot tuhoutuivat lähes täydellisesti. Muilla koeruuduilla kasvustot jäivät epätasaisiksi ja harvoiksi. Kunnollisia kasvustomittauksia ei ollut mahdollista tehdä, eikä koeruuduilta kannattanut korjata satoa vertailua varten. Lisätutkimusta, jossa kasvustoja ja satomääriä pystyttäisiin mittaamaan, tarvittaisiin ainakin jankkurikylvön soveltuvuuden varmistamiseksi syysrapsin perustamiseen. Maan ominaisuuksiin kohdistuneiden mittausten perusteella jankkuroinnin ja syysrapsin kylvön yhdistäminen samalla ajokerralla vaikuttaisi olevan hyvä vaihtoehto syysrapsin perustamiseen. Jankkuroitu maa kuivui nopeammin kuin muilla vertailukohteilla varsinkin syyskauden mittausten perusteella ja jankkurointi myös vähensi maan penetrometrivastusta kylvörivin kohdalta jankkurointisyvyyteen (30 cm) asti kyntöanturan murtumisen seurauksena. Suorakylvetty maa pidätti kosteutta muita koetekijöitä paremmin, mutta oli sateisina jaksoina kaikkein märintä 10 cm syvyydessä. Kynnetyn ja kevyesti muokatun maan välillä ei havaittu sellaisia eroja jatkuvatoimisten eikä maan tiiviysmittausten perusteella, jotka puoltaisivat esimerkiksi kyntöä kultivointia parempana vaihtoehtona tai toisinpäin.

Plea bargaining eli syyteneuvottelu on syyttäjän ja syytetyn välillä käytävä neuvottelu sopimuksesta syytteen sisällöstä ja seuraamuksista. Syytetylle luvataan myönnytyksiä tekonsa seuraamuksiin sen myötä, että hän tunnustaa teon tai muulla tavoin edesauttaa rikoksen selvittämistä. Samalla hän myös luopuu oikeudestaan täysimittaiseen tuomioistuinkäsittelyyn, missä syyttäjän tulee näyttää syyte toteen, ja jossa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeet ovat turvattuina. Oikeuslaitosten kasvava resurssipula ja rikostapausten monimutkaistuminen sekä kansainvälistyminen aiheuttavat muutospaineita, joihin on löydettävä kestäviä ratkaisuja. Oikeudenkäyntimme, etenkin rikosoikeudellisissa tapauksissa, ovat venyneet kohtuuttoman pitkiksi, minkä johdosta Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on asettanut Suomelle langettavia tuomioita ja korvausvaatimuksia Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaisten sopimusrikkomusten johdosta. Suomen rikosprosessioikeuteen lisättiin 1.1.2015 säännökset syyteneuvottelun käyttöönottamisesta, minkä myötä epäilty ja syyttäjä voivat tehdä epäillyn tunnustamisen perusteella tuomioesityksen lainvastaisesta teosta ja sen seuraamuksista. Tuomioesitys vahvistetaan vastaajan ja asianosaisten suostumuksesta perinteistä rikosoikeudenkäyntiä suppeammassa tunnustamisoikeudenkäynnissä epäillyn tunnustamisen perusteella ilman, että asiassa tarvitsee esittää muuta näyttöä tai todistelua. Olen tutkielmassani selvittänyt, miten syyteneuvottelu ja tunnustamisoikeudenkäynti soveltuvat Suomen rikosprosessiin sekä mitä Suomen oikeusjärjestyksen arvoja ja perus periaatteita vastaan menetelmä sotii. Selvitän, miten vallanjakomuutokset syyttäjien ja tuomareiden välillä, syyttäjän vahvistuva rooli ja plea bargain-menetelmän omaksuminen vaikuttaa Suomen rikosprosessiin ja rikosprosessin asianosaisten oikeusturvaan. Menettelyn avoimuus, yhdenvertaisuus ja ennustettavuus sekä prosessin oikeudenmukaisuus asianosaisiin ja kansalaisiin nähden, on äärimmäisen tärkeätä demokraattisessa oikeusvaltiossa. Päätös syyteneuvottelumenetelmän käyttöönotosta ei ole tehty hätiköidysti ja lakimuutokset on käsitelty huolellisesti. Uusi menetelmä perustuu asianosaisen suostumukseen ja lisätään rikosprosessioikeuteemme vaihtoehtona perinteiselle menettelylle silloin, kun se kokonaisuutena arvostellen voidaan pitää tarkoituksenmukaisena. Suomen lakimuutoksissa on hyvin otettu huomioon keskustelussa esiin nousseet ongelmakohdat ja riskitekijät. Menettely on tiukasti säännelty ja päätösvalta on selkeällä tavalla jaettu syyttäjälaitosten ja tuomioistuinten välille. Näyttövaatimus on myös asetettu suhteellisen korkealle. Olen tutkielmassani huomioinut niitä ongelmakohtia ja riskejä mitä on nostettu esiin keskusteluissa menetelmän käyttöönottaessa ja analysoinut, miten ongelmia on pyritty välttämään Suomen syyteneuvottelussa. Suhtaudun syyteneuvotteluun myönteisesti ja toivon, että voimme kehityksen myötä saavuttaa suuria kustannus- ja tehokkuussäästöjä sekä ylläpitää kansainvälisesti kunnioitettavana pidettävää rikosprosessijärjestelmää.

Tutkielmassa tarkastellaan syyteneuvottelun käyttöönottoa Suomessa. Syyteneuvottelu on anglo-amerikkalainen rikosprosessin muoto, joka perustuu vastaajan ja syyttäjän väliseen syytteestä sopimiseen. Suomessa tämä menettely otettiin käyttöön vuoden 2015 alusta. Menettelyssä vastaaja tunnustaa rikoksen, jolloin syyttäjä sitoutuu vaatimaan rangaistusta lievennetyltä rangaistusasteikolta. Vastaaja ja syyttäjä tekevät onnistuneen syyteneuvottelun tuloksena tuomioesityksen ja asia käsitellään tunnustamisoikeudenkäynnissä. Suomessa menettely on rajattu rikoksiin, joista ei ole säädetty ankarampaa rangaistusta kuin kuusi vuotta vankeutta. Henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset ja tietyt seksuaalirikokset eivät kuitenkaan sovellu syyteneuvotteluun, vaan ne on nimenomaisesti rajattu menettelyn ulkopuolelle. Tämän lisäksi asianomistajan, jolla on korvausvaatimus, on annettava suostumuksensa asian käsittelyyn syyteneuvottelussa, jotta tämä on mahdollista. Syyteneuvottelun käyttöönotto on herättänyt runsaasti keskustelua. Muun muassa sen soveltamisalaa on kritisoitu. Syyteneuvottelu on koettu ongelmalliseksi muun muassa oikeusvarmuuden, eli yhdenvertaisuuden ja ennustettavuuden kannalta, sillä syyteneuvotteluun pääseminen voi riippua satunnaisista seikoista eivätkä kaikki tunnustuksen antaneet saa lievennystä rangaistukseensa. Tutkielmassa tarkastellaan syyteneuvottelun syntyä ja sen käyttöönottoa Suomessa. Erityistä huomiota kiinnitetään syyteneuvottelun soveltamisalaan ja siihen vaikuttaviin satunnaisiin tekijöihin. Lopuksi tarkastellaan lyhyesti syyteneuvottelua muissa oikeusjärjestelmissä ja tehdään johtopäätökset.

Tutkielman aihe liittyy syyteoikeuden vanhentumiseen, joka on yksi rikosoikeudellisen vanhentumisen muoto. Syyteoikeuden vanhentumisella on olennainen merkitys rikoksesta epäillylle, sillä jos syyteoikeuden vanhentumisaika on kulunut loppuun, ei syytettä rikoksesta voida enää nostaa. Tutkielmassa keskitytään syyteoikeuden vanhentumisajan alkamispäivän määrittelemiseen. Päätutkimuskysymys on se, milloin syyteoikeuden vanhentumisaika alkaa kulua erityyppisten rikosten osalta. Rikoslaissa määritellään neljä erilaista ajankohtaa, joista syyteoikeuden vanhentumisaika voi alkaa kulua. Tutkielmassa selvitetään sitä, minkälaisessa hierarkiajärjestyksessä syyteoikeuden vanhentumisajan alkamista koskevat säännökset ovat keskenään sekä, mitä säännöksen osaa erilaisissa tilanteissa on sovellettava. Lisäksi tutkitaan sitä, mitä säännöksissä mainituilla syyteoikeuden vanhentumisajan alkamista koskevilla ilmauksilla tarkoitetaan. Tutkielmassa otetaan myös selvää siitä, kuinka syyteoikeuden vanhentumisajan alkamiseen vaikuttaa se, että rikoksesta epäilty on tehnyt useampia rikoksia. Tutkimuskysymyksiin vastataan lainopin keinoin. Syyteoikeuden vanhentumisajan alkamista koskevista säännöksistä sovelletaan ensisijaisesti seurausrikoksia koskevaa säännöstä. Jos kyse ei ole seurausrikoksesta, on seuraavaksi arvioitava, soveltuuko tapaukseen varsinaista laiminlyöntirikosta tai jatkuvaa rikosta koskevat säännökset. Jos nämäkään säännökset eivät tule sovellettaviksi, alkaa syyteoikeuden vanhentumisaika kulua syyteoikeuden vanhentumista koskevan pääsäännön mukaan eli rikoksen tekopäivästä alkaen. Syyteoikeuden vanhentumisajan tarkka alkupäivä määräytyy sovellettavan säännöksen mukaan. Kaikille säännöksille yhteisenä seikkana voidaan mainita se, että syyteoikeus ei voi alkaa kulua ennen kuin rikoksen tunnusmerkistö on täyttynyt kokonaan, sillä muutoin rikoksen syyteoikeus saattaisi kulua jo umpeen ennen kuin rikos olisi saatettu loppuun. Kaikissa rikoksissa syyteoikeus ei voi kuitenkaan alkaa vanhentua heti kun tunnusmerkistö on täyttynyt, vaan esimerkiksi jatkuvissa rikoksissa syyteoikeus voi alkaa vanhentua vasta, kun tunnusmerkistön täyttyminen on loppunut. Jos rikoksesta epäilty on tehnyt useampia rikoksia, on syyteoikeuden vanhentumisajan alkamispäivän määrittelemiseksi arvioitava ensin, onko kyse erillisistä rikoksista vai samaksi rikokseksi yksiköitävistä osateoista. Jos kyse on erillisistä rikoksista, on jokaisella rikoksella oma syyteoikeuden vanhentumisaika. Sen sijaan, jos kyse on yhdestä rikoksesta, jossa on monia osatekoja, alkaa syyteoikeuden vanhentumisaika kulua viimeisestä osateosta lukien. Tämä tulkinta ei perustu kirjoitettuun säännökseen vaan oikeuskäytännössä vakiintuneeseen ratkaisukäytäntöön. Onkin syytä arvioida, tulisiko rikoslaissa olla asiasta säännös.

Tutkielmassa tarkastellaan syytesidonnaisuuden ja materiaalisen prosessinjohdon välistä suhdetta rikosprosessin perustavien arvojen, aineellisen totuuden ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin valossa. Tutkimuskysymyksenä on: Miten tuomioistuin voi pääkäsittelyssä materiaalisen prosessinjohdon keinoin kiinnittää syyttäjän huomiota syytteen tarkistamisen tarpeeseen? Syytesidonnaisuuden tarkoituksena on turvata syytetyn puolustautumismahdollisuudet. Taustalla ovat Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 a- ja b-kohdat, joita koskevaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytäntöä tutkielmassa tarkastellaan ja verrataan korkeimman oikeuden syytesidonnaisuutta koskeviin ratkaisuihin. Syytesidonnaisuutta tulkitaan Suomessa syyttäjän subjektiivisen väittämistaakan muodossa, ja korkein oikeus on omaksunut syytesidonnaisuudesta äärimmäisen tiukan tulkinnan. Oikeustila on sellainen, että syyte voi tulla jopa kokonaan hylätyksi hyvinkin pienen vetoamisvelvollisuuden laiminlyönnin vuoksi. Tätä voidaan pitää kyseenalaisena syytesidonnaisuuden tarkoituksen kannalta. Tiukan syytesidonnaisuuden vallitessa on ilmeinen tarve tuomioistuimen harjoittamalle materiaaliselle prosessinjohdolle. Rikosprosessiuudistuksen yhteydessä päähuomio oli keskittynyt menettelyn akkusatorisen luonteen vahvistamiseen ja syyttäjän rooliin asian eteenpäin viemisessä, ja materiaalisen prosessinjohdon sääntely jäi vajavaiseksi. Tuomarin prosessinjohtovaltuudet ongelmallisissa syytesidonnaisuustilanteissa eivät ole täysin selvät, ja tutkielmassa suositetaankin materiaalisen prosessinjohdon sääntelyn selkeyttämistä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tulkinnan mukaan syytesidonnaisuus ei tarkoita syyttäjän ehdotonta väittämistaakkaa, vaan arvioinnissa ratkaisevaa ovat syytetyn tosiasialliset puolustautumismahdollisuudet. Tutkielmassa suositetaan, että myös kotimaisessa syytesidonnaisuuden tulkinnassa kiinnitettäisiin huomiota väittämistaakkaoppien lisäksi myös vastaajan tosiasiallisiin puolustautumismahdollisuuksiin. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen omaksuma tulkinta antaa paremmat mahdollisuudet aineellisesti oikeiden ratkaisujen saavuttamiseen vaarantamatta kuitenkaan vastaajan oikeusturvaa menettelyn ollessa kontradiktorista kaikilta osin.

Tutkielmassa tarkastellaan EIS 6 artiklan 3 (d) kohdan ja ns. poissaolevien todistajien esitutkintakertomusten hyödyntämisen suhdetta. EIS 6 artiklan 3 (d) kohdassa turvataan vastakuulusteluoikeus, jolla tarkoitetaan syytetyn oikeutta kuulustella syyttäjän kutsumia todistajia ennen asian ratkaisemista. Vastakuulusteluoikeus on yksi syytetyn vähimmäisoikeuksista ja keskeisimmistä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeista rikosprosessissa. Sen tarkoituksena on taata syytetylle mahdollisuus puolustautua asianmukaisesti, osallistua aktiivisesti oikeudenkäyntiin ja koetella todistelun luotettavuutta, minkä lisäksi sen avulla toteutetaan todistelun kontradiktorisuutta ja aseiden yhtäläisyyttä. Poissaolevilla todistajilla Euroopan ihmisoikeustuomioistuin puolestaan viittaa henkilöihin, jotka eivät todista oikeudenkäynnissä, mutta joiden esitutkinnassa antamaa kertomusta käytetään oikeudenkäynnissä todisteena. Kyse voi olla esimerkiksi siitä, että todistaja on kuollut tai tavoittamattomissa tai häntä ei muusta syystä voida kuulla. Esitutkintakertomuksen hyödyntäminen on syytetyn oikeusturvan näkökulmasta ongelmallista, koska vastakuulusteluun ei ole mahdollisuutta eikä kertomuksen luotettavuutta voida tarkastella perusteellisesti. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on kehittänyt erilaisia kriteerejä sen arvioimiseksi, onko oikeudenkäynti ollut oikeudenmukainen poissaolevan todistajan esitutkintakertomuksen hyödyntämisestä huolimatta, ja ne ovat muuttuneet viimeisen reilun kolmenkymmenen vuoden aikana. EIT:n oikeuskäytännössä on havaittavissa puolustuksen oikeuksien kannalta huolestuttava kehityskulku, jossa kokonaisarviointi ratkaisee ja vastakuulusteluoikeudella on aiempaa vähemmän itsenäistä merkitystä. Tutkielmassa käsitellään myös sitä, miten arviointikriteerien muutokset vaikuttavat suomalaiseen oikeusprosessiin.