Browsing by Title

Tämä etnografinen Pro gradu - tutkielma käsittelee pääkaupunkiseudulla vaikuttavaa suomalaista jäsenkorjausta fenomenologisesta näkökulmasta kehollisena kokemuksena ja manuaalisena hoitomenetelmänä. Nopeasti kasvavaa jäsenkorjausta on tutkittu Suomessa vain vähän, vaikka jäsenkorjauskoulutusta on tarjolla huomattavasti aikaisempaa enemmän. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mistä jäsenkorjaajan kädentaito muodostuu, ja kuinka opitut taidot ilmenevät jäsenkorjaushoidon aikana. Tutkielmassa analysoidaan myös jäsenkorjauksen hoitometodologiaa ja kehokuvaa suhteessa jäsenkorjauskoulutukseen ja hoitomuodon virallistamispyrkimyksiin. Yhteiskunnallisesti ajankohtaista on jäsenkorjauksen virallistamispyrkimysten lisäksi julkisuudessa aika ajoin käytävä keskustelu täydentävistä- ja vaihtoehtoisista hoitomuodoista. Aineisto tutkielmaa varten kerättiin puolistrukturoitujen haastattelujen ja osallistuvan havainnoinnin keinoin. Lisäksi omakohtaisesta hoitojen tekemisestä ja jäsenkorjaushoitoihin osallistumisesta saadut kokemukset auttoivat implementoimaan fenomenologisen metodologian tutkimukselliseksi lähtökohdaksi tutkielmaan. Tutkielmassa on lisäksi käytetty ajankohtaisina lähteinä lehdistössä esiintyneitä keskusteluja epävirallisista hoitomuodoista yleensä sekä jäsenkorjauskoulutusta järjestävien tahojen internet-sivuja. Osallistuva havainnointi suoritettiin pääkaupunkiseudulla Kalevalaisen jäsenkorjauksen koulutusviikonlopuilla syksyn ja kevään 2017-2018 aikana. Samalla aikajaksolla toteutettiin myös puolistrukturoidut haastattelut pääkaupunkiseudulla vaikuttavien jäsenkorjaajien kanssa. Ensimmäiset haastateltavat tutkimukseen saatiin sähköpostiviestillä ja loput haastateltavat valikoituvat aiempien haastateltujen suositusten perusteella. Tutkielman analyysivaiheessa jäsenkorjauksen kehokuvaa tarkastellaan ensin Nancy Scheper-Hughesin ja Margaret Lockin antropologisen kehollisuuden keskustelun avulla, jossa eritellään kehon fenomenologinen, sosiaalinen ja poliittinen aspekti. Myös Servando Hinojosan tutkimukset manuaalisten terapioiden parissa ovat merkittävässä osassa analyysiä. Toisessa analyysikappaleessa syvennytään kehon fenomenologiseen aspektiin tarkemmin tutkimalla jäsenkorjaushoidon kokemuksellisuutta Thomas J. Csordasin kulttuurifenomenologisin käsittein. Kolmas analyysin osa-alue on jäsenkorjauksen poliittiseen ja sosiaaliseen aspektiin syventyminen jäsenkorjauskouluttamisen ja hoitomuodon virallistamisprosessin näkökulmasta. Analyysissä käytetään apuna mm. Bruno Latourin tieteenteon analyysia sekä dialogiseen ympäristösuhteeseen erikoistuneiden Eeva Berglundin ja Gísli Pálssonin etnografioita. Tutkielman tuloksena on, että jäsenkorjaajan hoidon aikainen kokemus on yhdistelmä syvää keskittymistä, opittuja otteita, kirjatietoa, sekä hoidettavan kehon kuuntelemista oman kehon avulla. Kuunteleminen ja hoito tehdään somaattisten tuntemusten ja kehollisen kuvittelemisen avulla interaktiivisessa vuorovaikutuksessa hoidettavan kehon kanssa. Jäsenkorjaushoito tapahtuu osittain pre-objektiivisella tasolla. Jäsenkorjausperinne korostaa koko kehon huomioimista manuaalisessa hoitotilanteessa etäännyttäviä instrumentteja käyttämättä. Lisäksi jaloista lähtevien toiminnallisten ketjujen huomioiminen jäsenkorjaushoidossa tarkoittaa, ettei jäsenkorjauksen kehoa voi tarkastella irrallisena ympäristöstään. Mestari-kisälli-perinteen vahvan kokemuksellisen aspektin vuoksi jäsenkorjaus on hoitometodologiana valtakulttuurista poikkeava näkökulma siihen mitä keho on, ja kuinka sitä tulisi hoitaa. Tieteellisestä valtakulttuurista poikkeava kehokuva tulisikin osata huomioida jäsenkorjaushoidon virallistamispyrkimyksiin liittyvissä keskusteluissa sekä jäsenkorjauskoulutuksissa. Huomioiminen voisi tapahtua tekemällä ennakkoluulotonta tutkimusta, kuten kohdentamalla tieteellisiä tutkimusmetodeja paremmin tutkimuskohdetta vastaaviksi, sekä jäsenkorjauksen kokemuksellisen tiedon laadun arvostamisella. Tutkielman johtopäätelmänä on, että lääketieteellisen ja asiantuntijuuteen perustuvan kirjallisen ja akkumuloituvan tiedon rinnalle olisi hyvä tuoda keskustelua monipuolistavaa jäsenkorjaajien subjektiivista ja kehollista näkemystä. Tämä edistäisi jäsenkorjausperinteen ja kokemuksellisen kehokuvan säilyvyyttä, ja voisi toisaalta myös tarjota uusia hoidollisia näkökulmia ihmiskehoon. Valitettavasti jäsenkorjaushoidon ja/tai sen vaikutusmekanismien sanallistaminen on kuitenkin haastavaa, sillä hallitsevat käsitykset kehosta, terveydestä ja sairaudesta vaikuttavat tieteen ja yhteiskunnan lisäksi myös yksilöiden subjektiivisen kokemuksen tasolla. Yhteiskunnallisesti kyse on merkittävästä asiasta, sillä jäsenkorjauksen aseman virallistaminen edistäisi ensinnäkin tieteellistä tutkimusta aiheesta mm. virallisten rekisterien ylläpidon kautta. Toisaalta virallistaminen parantaisi myös jäsenkorjaajien verotuksellista ja oikeudellista asemaa sekä lisäksi vielä parantaisi hoitoturvallisuutta koulutussisältöjen määrittämisen kautta. Esimerkiksi maailman terveysjärjestö WHO on strategiassaan suosittanut perinteisten hoitomenetelmien integroimista osaksi virallista terveydenhuollon sektoria.

Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisille lääkäreille suunnattua varhaista ehkäisypillerimainontaa ja sen suhdetta pillerin käytön yleistymiseen. Tavoitteena on vastata kolmeen pääkysymykseen: kuinka nopeasti pilleri levisi Suomessa ja ketkä olivat sen varhaisia käyttäjiä, miten mittavaa lääketehtaiden pillerimainonta oli sekä millaisiin tekijöihin vetoamalla pillerin käyttöä pyrittiin painetussa mainosmateriaalissa edistämään. Työn yleinen viitekehys muodostuu toisen demografisen transition teoriasta, jonka mukaan länsimaissa 1960-luvulla alkaneeseen kokonaishedelmällisyyden laskuun kietoutuu laaja kulttuurinen murros. Teorian pohjalta pohditaan uuden ehkäisyteknologian käyttöönoton suhdetta syntyneisyyden vähenemiseen ja muihin aikakauden keskeisiin muutoksiin. Ehkäisypillerin merkitystä tarkennetaan lähestymällä sitä medikalisaation, teknologian sosiaalisen rakentumisen ja innovaation diffuusion näkökulmista. Ennen aineiston analysointia työssä kuvataan laajasti ehkäisypillerin historiallista kontekstia sekä Yhdysvalloissa että Suomessa. Suomen osalta painotetaan pillerin yleistymisen kuvaamista muun muassa myyntilukujen avulla. Lisäksi pillerimainokset suhteutetaan muuhun suomalaiseen lääkemainontaan 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa. Varsinainen empiirinen työ liittyy painetun mainosmateriaalin määrän ja sisällön tarkasteluun. Aineistoon valitut mainokset on kerätty Kansalliskirjaston pienpainatekokoelmasta ja Suomen Lääkärilehdestä, Sosiaalilääketieteellisestä Aikakauslehdestä, Avioliitto ja lääkäri -lehdestä sekä Yhteiskunta ja lääkäri -lehdestä. Mainoksia on aineistossa yhteensä noin 490 sivua. Aineiston tarkastelun menetelminä käytetään pääasiassa sisällönanalyysia ja sisällön erittelyä. Tulosten tulkintaa syvennetään semioottisen ja retorisen käsitteistön avulla. Tutkielman tulokset antavat uutta tietoa ehkäisypillerin omaksumisesta Suomessa. Taustatietojen ja ehkäisypillerimainosten sisällön perusteella vuosien 1962–1965 voidaan katsoa olleen pillerin esittelyn vuosia: nopeasti lisääntyvä mainonta jakoi teknistä yleisinformaatiota valmisteesta. Pilleriä mainostettiin usein hormonaalisena lääkkeenä. Käyttäjien määrä kasvoi melko hitaasti. Vuosina 1966–1969 mainoksissa annettiin näkyvämpi rooli käyttäjälle. Samalla mainosten informatiivisuus väheni. Pillerin nopeimman yleistymisen aika ajoittuu 1960-luvun lopulle. Samoihin aikoihin lehtimainonta alkoi vähentyä. Vuosien 1970–1973 aikana mainokset muuttuivat jälleen informatiivisemmiksi. Muutosta taustoitti sivuvaikutuksia koskevan huolestuneisuuden voimistuminen ja pillerin käyttäjämäärien kääntyminen laskuun. Mainoksista erottuu kolme lääkäreihin kohdistuvan suostuttelun päämuotoa: instrumentaalinen eli välineorientoitunut, medikaalinen eli lääkärin professionaaliseen rooliin perustuva sekä sosiaalinen, hallintaa korostava tyyppi. Hallinta viittaa sekä naisen kautta tapahtuvan sosiaalisten ongelmakysymysten hallinnan että naiselle suodun reproduktioelimistön kontrollin tarpeellisuuden perusteluun. Pilleri kytkettiin vahvasti keskiluokkaisen ydinperheen suojeluun. Mainosten sisältö ei täysin vastaa innovaation diffuusion peruslinjoja mukaillutta käyttäjäryhmien laajentumista, vaan todellisuudessa nuoret ja naimattomat naiset ovat alkaneet käyttää pilleriä jonkin verran aiemmin kuin mainosten perusteella voisi päätellä. Lääketehtaiden mainosten kautta pilleristä ei muodostu kuvaa sosiaalisesti vallankumouksellisena.

This qualitative research was performed by interviewing students at late stages of their studies in orthodox theology. They were asked about their conceptions of scientific and spiritual knowledge. Further it was studied how advanced were their conceptions about scientific knowledge. Advancement of these students' conceptions of knowledge were studied by way of personal epistemology research theories. According to these theories academic thinking develops through three phases. The absolutist phase of development is followed by the phase of relativism. The most developed phase is called the evaluative phase, where students commit themselves to their own viewpoints. The following questions were asked: 1) What kind of conceptions do students of orthodox theology hold about scientific knowledge? 2) How developed are the conceptions about scientific knowledge? 3) What kind of conceptions do the students have about spiritual knowledge? 4) How do scientific knowledge and spiritual knowledge differ from each other and what kind of similarities there are according to the students? Four students participated in thematic interviews. There were ten interviews altogether. Both inductive and abductive qualitative content analysis were used as the method of analysis. Abductive analysis was used for the evaluation of the evolvement of both scientific knowledge and spiritual knowledge. Nine categories with the same name but with different contents were formed from both types of knowledge. These nine categories were processed into six upper categories. Further two upper categories were formed from the six. These two upper categories express scientific and spiritual knowledge as progressive phenomena. The interviewed students considered these two categories of knowledge different in many ways. Similarity, on the other hand, was that both of them are basically based on empirical experience. The conceptions about scientific knowledge were mostly at least on a relativist level. Knowledge about spirituality was only partly measurable and the results were not convincing. The results of this research may be used in the development of the study program of orthodox theology. Further, future research in the field of university pedagogy may benefit from the viewpoints of this research.

Lääketiede muodostuu tieteestä ja käytännön toimesta. Tiede on olennainen osa lääketiedettä, mutta tieteen todellisesta asemasta lääketieteessä ei ole vieläkään saavutettu täysin yhteisymmärrystä. Tieteellisen työn tuloksena syntyy innovaatioita kuten teknologisia välineitä ja lääkkeitä. Lisäksi tiede toimii inspiraation lähteenä ja lääkärin työssä tieteellisellä ajattelulla on iso vaikutus esimerkiksi diagnostisessa tulkinnassa. Tiede ei onnistu kattamaan kuitenkaan kaikkea käytännön lääketieteessä. Tieteen lisäksi käytännön lääketieteeseen liittyvät esimerkiksi intuitiivinen arviointikyky, hoitotaito, moraali ja taiteen elementit. Tarkastellessa lääketiedettä esimerkiksi konsultaation tai vaikeiden potilastapauksien avulla voi olla vaikea päätellä, että tiede olisi aina ensisijainen tekijä, joka ohjaa kliinistä tilannetta. Katsauksen johtopäätöksenä todetaan, että tieteellä on vahva asema ja olennainen rooli sekä monta tehtävää käytännön lääketieteessä. Katsauksessa tehdään myös johtopäätös siitä, että lääketieteessä on muodostunut dikotomia tieteen ja taidon välille. Humanististen tieteiden aseman vahvistaminen lääketieteessä voisi vähentää dikotomiaa ja toimia integroivana tekijänä tieteelle ja taidolle. Dikotomiasta huolimatta voidaan väittää, että lääketiede on monimuotoinen ala, jossa lääkäri tai muu terveydenhuollon ammattilainen hyödyntää tieteen suomia työkaluja, intuitiota, hoitotaitoa, moraalia sekä taiteen elementtejä aina tilanne- ja potilaskohtaisesti. Yksi yllä mainitusta tekijöistä ei välttämättä ole ensisijaisin, vaan kyse voisi puolestaan olla mainittujen tekijöiden dynamiikasta, jonka tasapaino on potilaan ja lääkärin vaikutuksessa.

Tutkimuksessa perehdyttiin ns. tieteen luonteen asemaan osana lukion fysiikan opetusta. Tieteen luonteella viitataan tieteen historiallisiin, sosiologisiin ja filosofisiin näkökantoihin. Tieteen luonne voidaan tiivistää ns. tieteellisen tiedon luonteen konsensusnäkemyksen mukaisesti kahdeksaan teemaan. Teemat kuvaavat tieteen luonteen eri ominaisuuksia ja antavat näkemyksen siitä, miten tieteellinen tieto rakentuu. Työssä tehdään yhteenveto siitä, mitkä luonnontieteen konsensusnäkemyksen mukaiset teemat tulevat esille lukion fysiikan opetussuunnitelmassa 2019 ja missä yhteydessä. Eri teemojen esiintymisestä tehdään kooste, jossa tiivistetään mitkä teemoista esiintyvät eniten ja mitkä vähiten. Teemojen esiintymisessä huomattiin suuria eroja niin yleisesti kuin kurssikohtaisestikin. Eniten teemoista esille tuli tieteen sosiaalinen ja kulttuurinen yhteys, joka esiintyi seitsemässä kahdeksasta kurssista. Tämän lisäksi koko fysiikan opetussuunnitelma voidaan nähdä rakennettuna kyseisen teeman ympärille: Opetussuunnitelma tuo esille toistuvasti yhteiskunnan, ympäristön, teknologian ja tulevaisuuden tärkeyden. Tämä antaa oppiaineelle selkeän suunnan ja yrittää liittää kaukaiselta tuntuvat teorian opiskelijan elämään. Tutkimuksessa tuli esille, että tieteen sosiaalisen ja kulttuurisen yhteyden lisäksi myös muiden teemojen sisällyttäminen opetukseen on tärkeää. Kun työn tulokset rinnastetaan tutkimuskirjallisuudessa esitettyihin näkemyksiin ja aiheesta tehtyihin tutkimuksiin, on selvää, että LOPS 2019 jättää tieteen luonteen painotuksen selvästi vähemmäksi kuin kirjallisuudessa suositellaan.

Tutkimuksessa tarkastellaan sosiologisen tutkimustiedon käsittelyä tiedotteissa ja mediajulkisuudessa. Tarkastelunäkökulma on tieteellisen tiedon muutoksissa alkuperäiseen tutkimustekstiin verrattuna. Muutoksia havainnoidaan kahdella tiedeviestinnän tasolla: tutkimuksesta kirjoitetuissa tiedotteissa sekä sitä käsittelevissä mediateksteissä. Tutkimuksessa kuvataan sosiologiselle tutkimustiedolle tapahtuvia sisällöllisiä ja esitystapaan liittyviä muutoksia sekä sitä, mitä tutkimuksen ulkopuolisia elementtejä tiedotteissa ja mediateksteissä esiintyy. Lisäksi analysoidaan, miten edellä mainitut seikat vaikuttavat tiedon varmuuteen. Tutkimus kytkeytyy aiempaan tiedeviestinnän tutkimukseen ja sosiaalitieteiden ja sosiologian mediajulkisuutta käsittelevään kirjallisuuteen. Tutkimuksessa pyritään ymmärtämään alaa koskevassa keskustelussa esiin nostettuja sosiaalitieteellisen tiedon viestinnän erityiskysymyksiä. Erityiskysymykset koskevat tiedon tieteellistä statusta sekä tiedon subjektiivisuuden, varmuuden ja epävarmuuden ilmaisemista viestinnässä. Tutkimusasetelman muodostamisessa on hyödynnetty Massimiano Bucchin esittämää tiedeviestinnän jatkumomallia. Tutkimuksen empiirinen osuus sisältää kolme tapaustutkimusta Suomessa julkaistujen sosiologian väitöskirjojen mediajulkisuudesta. Kunkin tapauksen aineisto koostuu väitöskirjasta, väitöksen tiedotteesta sekä sitä käsittelevistä mediateksteistä. Media-aineisto on tekstilajeiltaan uutisia, haastatteluun pohjautuvia artikkeleita, kirjaarvosteluja ja kolumneja. Tutkimusmenelmänä käytetään teorialähtöistä sisällönanalyysiä. Tiedon sisällölliset muutokset osoittautuivat tutkimuksessa harvinaisiksi. Myös esityistavan muutokset olivat vähäisiä ja selitettävissä tiedon muokkaamisella journalistiseen tekstilajiin sopivaksi. Havainnot kyseenalaistavat yleistä väittämää, jonka mukaan popularisoiminen vääristää tieteellistä tietoa. Tutkimustiedon muuttuminen on vähäisintä lyhyissä mediateksteissä, joissa tutkimustiedon ulkopuolisia elementtejä esiintyy vähän. Tutkimuksen keskeisin löydös on tutkimuksen ulkopuolisten elementtien vaikutus tiedon muuttumiseen. Tutkimustieto muuttuu eniten pitkissä mediateksteissä, joissa se sekoittuu muuhun tietoon, kuten tutkijan ja toimittajien kannaottoihin. Sekoittuminen johtuu siitä, ettei mediateksteissä useinkaan eroteta tutkimustuloksia ja muuta tietoa tai argumentaatiota toisistaan. Sama ilmiö on havaittu aiemmissa tutkimuksissa. Tutkimustiedon sekoittumisen ei-tieteelliseen tietoon voi tulkita muuttavan sitä subjektiivisemmaksi ja epävarmemmaksi. Tutkimuksessa kuitenkin havaittiin, että teksteissä käytetään ei-tieteellisiä argumentaatiokeinoja, joilla tuetaan tiedon varmuutta. Tutkitut mediatekstit sisälsivät tavallisesti sekä tiedon varmuutta horjuttavia että sitä tukevia elementtejä. Tutkimuksen johtopäätösluvussa käsitellään tapaustutkimuksissa tehtyjä havaintoja yleisemmällä tasolla. Luvussa ehdotetaan, kuinka tiedeviestinnän jatkumomalli voisi paremmin kuvata sosiaalitieteellisen tiedon viestimisen prosessia. Lisäksi arvioidaan aineistosta löydettyjä tiedon varmuuden tukemisen ja horjuttamisen keinoja sekä niiden vaikutusta tutkimustiedosta muodostuvaan käsitykseen. Tutkimustulosten perusteella ehdotetaan, että tieteellisestä tiedosta populaaritasolla syntyviä tulkintoja voi tarkastella erillisenä tiedeviestinnän tasona. Tutkimuksen diskussio-osuudessa ja prologissa keskustellaan tieteellisen tiedon asemasta medioissa sekä tieteilijöiden ja journalistien välisestä suhteesta.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan työelämän ja ammattiyhdistystoiminnan merkitystä maahanmuuttajan asettautumisprosessissa, ja sitä millainen resurssi sosiaalinen pääoma asettautumisessa on. Lisäksi analysoidaan sosiaalisen pääoman osuutta osallisuuden eli kuulumisen tai jäsenyyden (belonging) ja omanarvontunnon (dignity) kokemisessa. Päämääränä on saada uutta, syvällisempää tietoa maahanmuuttajien asettautumiskokemuksista, työelämän ja ay-jäsenyyden merkityksestä tuossa prosessissa sekä sosiaalisen pääoman vaikutuksesta tyydyttävän sosiaalisen statuksen saavuttamisessa. Maahanmuuton lisääntymisen myötä on enenevässä määrin alettu tukia siihen liittyviä ilmiöitä eri näkökulmista. Tässä tutkimuksessa on tavoiteltu sosiologisesti syvempää ymmärrystä maahanmuuttajien omien kokemusten näkökulmasta, analysoiden heidän asettautumisprosessejaan ja omia elämäntarinoitaan sekä merkityksenantojaan sosiaalisen pääoman, kuulumisen ja omanarvontunnon käsitteiden kautta. Tutkimuksen keskiössä on sosiaalisen pääoman resurssin hyödyntäminen ja uusintaminen työn ja ammattiyhdistysaktiivisuuden kautta sekä kysymys siitä, millainen on työelämän ja ammattiyhdistystoiminnan merkitys peruspalvelualoilla työskentelevien korkeakoulutettujen maahanmuuttajien asettautumisprosesseissa. Tutkimus tarkastelee myös työelämään ja ammattiyhdistystoimintaan osallistumisen vaikutuksia jäsenyyden ja omanarvontunnon kokemiseen sekä yksilön sosiaalisen pääoman merkitystä ja sosiaalisen kompetenssin osuutta koko integroitumis- ja asettautumisprosessissa. Asettautuminen ymmärretään tässä onnistuneen integroitumisen optimaaliseksi lopputulokseksi. Tutkimusta varten haastateltiin matalapalkka- tai peruspalvelualoilla työskenteleviä maahanmuuttajataustaisia henkilöitä, joista yli puolet oli kotimaassaan korkea-asteen koulutuksen saaneita. Aineisto kerättiin temaattisin biografisin haastatteluin, ja analyysi keskittyy etsimään tiettyjä teemoja haastateltavien tarinoissaan kuvailemista kokemuksista, heidän asettautumisprosesseihinsa vaikuttaneiden seikkojen näkökulmasta. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että sosiaalinen pääoma on maahanmuuttajalle tärkeä resurssi paitsi asettautumisessa ja integroitumisessa, myös kuulumisen ja omanarvontunnon kokemuksen vahvistamisessa. Sosiaalista pääomaa tässä tutkimuksessa määrittää erityisesti koulutustaso, ja tulosten perusteella aktiivisimmin yhteiskunnan ja muiden yhteisöjen toimintaan osallistuvilla on taustallaan korkeampi koulutustaso. Sosiaalinen pääoma vahvistaa myös kuulumisen ja omanarvontunnon kokemusta. Tulosten perusteella aktiivisuus ammattiliitossa edesauttaa myös muun yhteiskunnallisen osallisuuden ja sosiaalisen kuulumisen tunnetta. Myös itse työnteko vaikuttaa positiivisesti kuulumisen ja jäsenyyden omantunnonarvon kokemiseen. Tutkimuksen tulokset osoittavat lisäksi, että aloilleen asettautunut ihminen kokee laaja-alaista osallisuutta ja sosiaalista vastuuta uuden kotimaansa yhteiskunnallisista asioista.

Päihdetyössä yhdistetään päihdekuntoutujien ja sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten tietoa ja osaamista. Tämän tutkimuksen tavoitteena on hahmottaa päihdehoitoklinikoiden asiantuntijuuden rakentumista. Viitekehyksenä toimii asiantuntijuuden suljettujen ja avointen piirteiden jäsentäminen päihdetyön eri toimijoiden kohdalla. Tutkimuksessa kysytään, miten päihdehoitoklinikoiden työntekijöiden kuvaama asiantuntijuus sijoittuu suhteessa keskusteluun avoimesta ja suljetusta asiantuntijuudesta, ja millaiset tekijät uhkaavat tai edesauttavat asiantuntijuuden prosessien sujuvaa toteuttamista päihdetyössä. Suljettu asiantuntijuus korostaa tiedontuotantoa, jossa toimijoiden institutionalisoituneet ryhmät toimivat tiedon auktoriteetin lähteenä. Avoimessa asiantuntijuudessa kaikkien toimijoiden osaamista pidetään samanarvoisena ja tietoa muodostetaan tilannekohtaisesti. Tutkimusta varten toteutettiin keväällä 2011 neljä ryhmähaastattelua. Niihin osallistui yhteensä 17 sosiaali- ja terveysalan ammattilaista, jotka työskentelevät A- ja H-klinikoilla. Ryhmähaastattelumenetelmää koskeva kirjallisuus ja tutkimuskäytännöt ovat hajanaisia. Tämän tutkimuksen perusteella ryhmähaastattelujen etu on se, että haastateltavat pystyvät jatkamaan toistensa ajatuskulkuja ja kuljettamaan siten haastattelutilanteen keskustelua eteenpäin. Haastatteluaineiston luokittelun apuna käytettiin jäsenkategoria-analyysia, jonka avulla puheesta tai tekstistä voidaan tunnistaa tiettyihin toimijoihin liitettyjä luonnehdintoja. Tutkimusaineistossa esiintyviä päihdetyön keskeisiä toimijoita ovat päihdekuntoutujat, päihdehoitoklinikoiden työntekijät, päihdekuntoutujan läheiset, vertaistukitoiminnan osallistujat ja muissa sosiaali- ja terveysalan yksiköissä työskentelevät ammattilaiset. Tutkimus osoittaa, että niin sosiaali- ja terveysalan työntekijöiden kuin päihdekuntoutujien ja heidän läheistensäkin tiedossa ja osaamisessa voidaan tunnistaa sekä avoimen että suljetun asiantuntijuuden piirteitä. Tietyt asiantuntijuustyypit eivät ole sidottuja tiettyihin toimijoihin. Dialoginen ja jaettu asiantuntijuus yhdistää suljetun, avoimen ja kokemuksellisen asiantuntijuuden. Kokemukset muovaavat sekä ammattilaisten että päihdekuntoutujien asiantuntijuutta. Päihdehoitoklinikoilla eri toimijoiden tiedon ja osaamisen tyyppejä yhdistellään joustavasti, päihdekuntoutujan tavoitteita tukeviin ratkaisuihin tähdäten. Tämän tutkimuksen valossa voidaan kysyä, millaisia asioita päihdehoitoklinikoiden asiantuntijuudessa halutaan vahvistaa. Yksi mahdollisuus on kiinnittää huomiota siihen, että ammattilaistenkin asiantuntijuudessa on kokemuksellinen ulottuvuus. Kokemusasiantuntijuuden käsitteellä ei ole vankkaa teoreettista perustaa, joten siitä tarvitaan lisää tutkimusta. Tämän tutkimuksen tulokulma rajautuu päihdehoitoklinikoiden työntekijöiden näkemyksiin. Päihdehoitoklinikoiden asiantuntijuutta koskevan kuvan tarkentamiseksi tarvitaan muiden toimijoiden, erityisesti päihdekuntoutujien näkökulmaa.

Helsingin yliopiston valtiotieteellisen- ja lääketieteellisen tiedekunnan poikkitieteellisenä yhteistyönä toteutetussa tutkimuksessa selvitettiin lapsuusiän syövän kohdanneiden perheiden verkon käyttöä ja sen merkitystä lapsen sairastumisen jälkeen. Lapsuusiän syöpä on iso muutos koko perheelle ja sen erityispiirteinä ovat pitkät eristysajat, sairaalasidonnaisuus ja vielä hoidon jälkeenkin jatkuva tiedon tarve. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, näkevätkö perheet verkon tarjoavan apua näihin haasteisiin, vai koetaanko verkkoviestinnän vaikutukset negatiivisina esimerkiksi harhaanjohtavan tiedon ja ahdistavien vertaiskokemusten takia. Tutkimuksen teoreettisena pohjana käytettiin terveysviestinnän laajemmin ymmärrettyä tutkimusaluetta sekä Sinikka Torkkolan väitöskirjassaan kehittelemää terveyden ja sairauden kolmen ulottuvuuden käsitettä, jossa terveys ja sairaus jaetaan lääketieteelliseen tautiin, subjektiiviseen kokemukseen ja terveyden ja sairauden sosiaaliseen järjestykseen. Tutkimus toteutettiin terveysviestinnän teorian ja aikaisemman internetin terveysviestinnän tutkimuksen pohjalta rakennetuilla verkkokyselylomakkeilla, jotka suunnattiin Helsingin yliopistollisen keskussairaalan lastenklinikalla vuosina 2009 – 2012 hoidetuille syöpäpotilaille ja heidän perheenjäsenilleen. Kyselyyn vastasi kevään ja alkukesän 2014 aikana 30 huoltajaa, kahdeksan potilasta ja neljä sisarusta. Verkon käyttö sekä lisääntyi, että muuttui tärkeämmäksi suurella osalla vastanneista sen jälkeen, kun syöpä perheessä oli todettu. Huoltajien kohdalla korostui lääketieteellisen taudin ulottuvuuteen liittyvä tiedonhankinnan merkitys: verkkoa käytettiin tukemaan terveydenhuollon ammattilaisilta saatua tietoa. Verkosta löydettyä tietoa pidettiin pääasiassa luotettavana, eikä harhaanjohtavaa tai vääristävää tietoa pidetty isona ongelmana. Verkon merkitys ja tärkeys korostui eniten niillä huoltajilla, jotka hakivat aktiivisesti vertaistukea verkosta. Erityisesti syöpävanhempien Facebook-ryhmät osoittautuivat tärkeiksi paikoiksi jakaa terveyden ja sairauden subjektiivisen kokemuksen ulottuvuuteen liittyviä tuntoja. Myös osa potilaista haki tukea verkon yhteisöpalvelujen avulla. Potilailla ja sisaruksilla tiedonhankinnan merkitys ei ollut yhtä suuri, kuin huoltajilla. Heillä korostui terveyden ja sairauden sosiaalisen järjestyksen ulottuvuuteen kuuluva yhteydenpito läheisiin ja verkkopelien pelaaminen, joka saattaa tarjota mahdollisuuden toimia osana normaalia kasvavan nuoren yhteisöä sairaudesta huolimatta. Verkko tarjoaisi myös mahdollisuuden etäopiskelulle ja yhteydenpidolle kouluyhteisöön sairaalajaksojen aikana, mutta verkon hyödyllisyys koulunkäynnin apuna jakoi sekä potilaita että huoltajia. Erityisesti huoltajat nostivat vastauksissaan useimmin esiin verkon perinteisen käyttötarkoituksen yksisuuntaisen tiedon lähteenä, mutta mitä nuorempi huoltaja oli, sitä todennäköisemmin vuorovaikutteinen viestintä ja yhteisöpalveluista saatava vertaistuki nousi vastauksissa sen rinnalle. Väestötason trendit ja teknologian kehitys antavat olettaa, että verkon merkitys tiedon ja tuen lähteenä potilaiden ja omaisten keskuudessa tulee kasvamaan jatkossa.

Objectives. Health Education has been a subject within the general studies group of exams in the matriculation examination, since spring 2007. The exam has been criticized for being easier than other subjects offered, and has gained a reputation with the students for being a subject in which they can obtain good grades with comparatively little effort, to other subjects. In the upper secondary school curriculum, the subject of sex education is integrated into health education. This study examines how the knowledge provided by formal learning, is in addition supplemented by knowledge gained from informal learning and incorporated into the students answers for the Health Education matriculation examination. The aim of this study is to find out what kind of information the candidates' answers are reflecting: is the used knowledge based on formal knowledge and sex education or informal learning. Methods. The research approach of this study was qualitative. The research data consisted of 66 essays completed as test answers in the 2011 matriculation examination for Health Education, within the general studies group of subjects. The task for the candidates was to explain the changes in Finnish sexual culture in the last four decades. The data was analyzed by qualitative content analysis, which was guided by the theory and the collected qualitative material. Results and conclusions. The results showed that in the research data, the knowledge based on informal learning was more obvious than information provided by formal learning. In the result section, essays were divided into two different categories based on candidate's scores. 73% of all responses were placed in the lower rating category. From these responses, only 31% expressed information based on formal learning. The unifying feature of the informal learning based explanations was an attempt to argue the changes in sexual culture with personal opinions, incorrect interpretations and incorrect information.