Browsing by Title

Lehmät ovat ummessa 1-2 kuukautta ennen poikimista. Ummessaolon alkuvaiheessa utare on herkkä tulehduksille, samoin ennen poikimista. Ummessaolevan utareen erite sisältää antibakteerisia tekijöitä, jotka estävät lähinnä gramnegatiivisten bakteerien kasvua. Umpeenpanohoidolla pyritään parantamaan utareinfektioita ja ehkäisemään uusien syntyä. Umpeenpanohoito kehitettiin varsinaisesti 1960-luvulla. Valmisteet persistoivat utareessa useita viikkoja. Umpeenpanohoidolla pystyttiin vähentämään utaretulehdusten määrää, mutta pitkällä aikavälillä tulokset eivät ole olleet pelkästään positiivisia. Umpeenpanohoitoa pidetään edelleen tehokkaana olemassaolevien infektioiden hoidossa, mutta terveiden lehmien hoitoa ei suositella. Tutkimus jakaantui kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa seurattiin lehmiä, joiden neljännesmaitonäytteet olit utkittu umpeenpantaessa 3-5 peräkkäisenä vuotena. Aineisto koostui 76 lehmästä, jotka kaikki oli tutkittu kolmena vuotena, 46 neljänä ja 20 viitenä vuotena. Tutkimuksen mukaan tulehdusten määrä lisääntyi joka vuosi. Neljännekset, joissa oli aiemmin ollut tulehdus, olivat herkempiä sairastumaan. Tutkimuskarjoissa harjoitettiin selektiivistä umpeenpanoterapiaa. Toisessa osassa oli mukana 51 lehmää. Lehmien maitonäytteet tutkittiin umpeenpantaessa sekä noin kymmenen päivää poikimisen jälkeen. Umpeenpanohoidolla saatiin paranemaan 91 % umpeenpantaessa olemassaolevista infektioista. Uusia infektioita syntyi ummessaoloaikana 12 %:in neljänneksistä.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on tarkastella altistavia tekijöitä utaretulehdukselle umpiaikana ja seuraavalla lypsykaudella, sekä löytää management-suosituksia, joilla kyseisen ajan utaretulehdusriskiä voidaan vähentää. Utaretulehdus on lypsylehmän merkittävin tuotannollinen sairaus. Edellisestä laktaatiosta persistoivilla utaretulehduksilla, sekä ummessaoloaikana hankituilla uusilla infektioilla, on suuri rooli seuraavan lypsykauden utareterveyteen. Siksi onkin tärkeää ymmärtää ummessaoloaikana esiintyvien utaretulehduksien epidemiologiaa ja utareen infektoitumiselle altistavia tekijöitä. Utareterveyden kannalta ummessaoloajan tavoite onkin sekä parantaa olemassa olevat tulehdukset että estää uudelleen infektoituminen. Umpiaikana käytetään pitkävaikutteisia intramammaariantibiootteja edellisessä laktaatiossa esiintyneiden utaretulehduksien hoitoon ja uusien infektioiden ehkäisyyn. Tuotantoeläinten antibioottien käyttöä tulisi nykyisestä antibioottiresistenssitilanteesta johtuen vähentää, joten on tärkeää ymmärtää, kuinka uusien utaretulehduksien syntymistä voi ehkäistä ilman lääkkeitä. Nykyiset umpeutussuositukset pohjautuvat pitkälti tutkimuksiin, joiden lehmät olivat huomattavasti matalatuottoisempia kuin tänä päivänä. Suositukset eivät siis välttämättä enää päde 2000-luvun lypsylehmälle. Maidon korkea somaattinen soluluku, utaretulehdus edellisessä laktaatiossa, ja korkea poikimakerta altistavat utaretulehdukselle ummessaoloaikana ja poikimisen jälkeen. Vaurioituneet vetimenpäät ja keratiinitulpattomat avoimet vedinkanavat altistavat neljännestä utaretulehdukselle ummessaoloaikana ja seuraavalla lypsykaudella. Korkean maidontuotoksen on puolestaan havaittu hidastavan keratiinitulpan muodostumista vedinkanavaan. Myös korkea kuntoluokka sekä pitkä maidossaoloaika edellisessä laktaatiossa voivat altistaa utaretulehdukselle seuraavalla lypsykaudella. Umpikauden konventionaalinen pituus on 6-8 viikkoa, koska lyhyempi tai väliinjätetty umpikausi laskee tuotosta seuraavassa laktaatiossa. Lyhyempään umpikauteen on kuitenkin ollut kiinnostusta, koska sen on ajateltu tuovan lisätuloja loppulypsykauden pidentyessä, sekä sallivan paremman energiatasapainon lehmälle poikimisen jälkeen. Umpikauden pituuden vaihtelun ei ole havaittu vaikuttavan merkittävästi utareterveyteen, joskin alue vaatii lisää tutkimuksia. Umpeenpanohetken korkean maidontuotoksen on havaittu altistavan utaretulehdukselle umpeenpanon jälkeen ja lisäävän riskiä maidonvaluttamiseen. Maidontuotosta voidaan laskea ennen umpeenpanoa asteittaisella lypsynlopettamisella sekä ruokinnan rajoittamisella. Lypsyn äkillinen lopettaminen umpeutettaessa lehmiä on yleinen käytäntö maailmalla, mutta siitä aiheutuu kipua ja epämukavuutta nykyajan korkeatuottoisille lehmille. Ruokinnan rajoittamisessa tulee kiinnittää huomiota siihen, että lehmille tarjotaan riittävästi rehua ja ravintoaineita, jotta niiden hyvinvointi ei vaaraudu umpeutuksen aikana. Umpeutuksen yhteydessä annosteltavien umpituubien laitossa osittainen insertio vähentää utaretulehdusriskiä ummessaoloaikana ja seuraavalla lypsykaudella. Ummessaoloaikana lehmien ruokintaan ja elinolosuhteisiin tulee kiinnittää huomiota. Umpilehmien kuntoluokkia tulee tarkkailla rutiinisti, koska ylikuntoutuneiden lehmien utareterveyttä vaarantaa ketoosin ja poikimahalvauksen lisääntynyt esiintyvyys. Umpiosasto tulee sijoittaa siten, että päivittäinen panostus lehmien utareiden tarkkailuun ja olosuhteiden puhtaanapitoon on helppoa. Poikimakarsinan puhtaus ja siivoaminen jokaisen poikimisen jälkeen vähentää utaretulehduksen esiintyvyyttä seuraavalla lypsykaudella.

Utaretulehdus on yksi lypsykarjan yleisimmistä ja taloudellisesti merkittävimmistä sairauksista sekä yleisin syy mikrobilääkkeiden käyttöön lehmillä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on selvittää taudinaiheuttajakohtaisesti, millaisia paranemisennusteita utaretulehdukselle on raportoitu mikrobilääkehoidoilla ja ilman hoitoa. Näiden tietojen perusteella pohditaan hoidon kannattavuutta sekä suomalaisten utaretulehduksen hoitosuositusten taustalla olevan näytön tasoa ja mahdollisia muutostarpeita. Piilevässä Gram-positiivisten bakteerien aiheuttamassa utaretulehduksessa mikrobilääkehoito parantaa bakteriologisen paranemisen ennustetta kaikkien tavallisimpien taudinaiheuttajien osalta lukuun ottamatta penisilliiniresistenttiä Staphylococcus aureusta. S. aureus -utaretulehduksen bakteriologisen paranemisen ennuste mikrobilääkehoidolla on useimmissa aineistoissa ollut noin 30–60 %, mutta tätä parempia ennusteita voidaan saavuttaa jos hoidettavaksi valikoidaan ainoastaan penisilliiniherkät tai muuten keskimääräistä paremmin hoitoon vastaavat tapaukset. Hoidon pidentäminen ja yhdistelmähoidon käyttäminen pelkän paikallis- tai yleishoidon sijaan parantaa ennustetta. Streptococcus agalactiaen, Streptococcus dysgalactiaen ja koagulaasinegatiivisten stafylokokkien (KNS) aiheuttamassa utaretulehduksessa bakteriologisen paranemisen ennuste lyhyellä mikrobilääkehoidolla on hyvä, noin 60–100 %, eikä yleishoidolla näissä tapauksissa saavuteta etua paikallishoitoon verrattuna. KNS-utaretulehduksessa noin puolet tapauksista paranee ilman hoitoakin. Ympäristöperäisten streptokokkien aiheuttamassa utaretulehduksessa spontaaniparanemisen ennuste näyttäisi olevan hieman KNS-utaretulehdusta huonompi, kun taas S. agalactiaen ja S. aureuksen aiheuttamassa utaretulehduksessa ennuste ilman hoitoa on erittäin huono. Streptococcus uberiksen aiheuttama utaretulehdus näyttää vastaavan mikrobilääkehoitoon jonkin verran S. dysgalactiae -utaretulehdusta huonommin. Vaikka mikrobilääkehoidon vaikutuksesta Gram-positiivisten bakteerien aiheuttaman piilevän utaretulehduksen paranemiseen on varsin vahvaa näyttöä, on hoidon taloudellinen kannattavuus S. agalactiaen aiheuttamia tapauksia lukuun ottamatta edelleen epäselvää. Kliinisessä Gram-positiivisten bakteerien aiheuttamassa utaretulehduksessa mikrobilääkehoitoa pidetään keskeisenä osana karjan utareterveyden hallintaa ja lisäksi eläinsuojelullisesti tärkeänä. Mikrobilääkehoidon tehoa ei kuitenkaan ole juuri verrattu hoitamattomiin kontrolleihin. Gram-negatiivisten bakteerien aiheuttamasta kliinisestä utaretulehduksesta kontrolloituja tutkimuksia on tehty hieman enemmän, ja mikrobilääkehoidon hyödyllisyys on havaittu piilevien tapausten lisäksi kyseenalaiseksi myös kliinisissä tapauksissa. E. coli -utaretulehduksen paranemisennuste on useimmiten hyvä ilman hoitoakin, kun taas Klebsiella-utaretulehdus näyttää paranevan huonosti hoidosta huolimatta. Vakavissa E. coli ja Klebsiella-utaretulehduksissa mikrobilääkehoidolla saattaa kuitenkin olla kuolleisuutta vähentävä vaikutus. Nykyisin käytössä olevat suomalaiset suositukset utaretulehduksen hoidosta lypsykaudella eivät tämän kirjallisuuskatsauksen perusteella vaadi korjauksia, mutta suositusten noudattamisessa olisi parannettavaa erityisesti mikrobilääkkeen antotavan osalta. Vaikka vertailevia tutkimuksia hoitosuosituksissa esitetyttyjen mikrobilääkeaineiden ja hoitotapojen tehosta muihin mahdollisiin hoitoihin verrattuna on vain vähän, vaikuttavat suositukset olemassa olevan tiedon valossa parhaiten perustelluilta vaihtoehdoilta. Lisää tutkimuksia kuitenkin tarvitaan useimpien taudinaiheuttajien osalta hoidon kannattavuuden ja optimaalisen hoitotavan selvittämiseksi.

Ympäristöperäisten patogeenien merkitys utaretulehdusten aiheuttajana saattaa olla kasvamassa, kun navetat ovat muuttumassa pienistä parsinavetoista kohti suuria pihattoja. Tämän tutkimuksen kokeellisessa osassa selvitettiin navettatyypin ja karjakoon vaikutusta utaretulehduspatogeenien esiintyvyyteen Helsingin yliopiston tuotantoeläinsairaalan praktiikka-alueella vuosina 2002-2005. Oletuksena oli, että pihatoissa esiintyy enemmän ympäristöperäisiä patogeeneja ja parsinavetoissa enemmän tartunnallisia patogeeneja. Vastaavaa tutkimusta ei ole aiemmin tehty Suomessa. Aineistona käytettiin Helsingin yliopiston tuotantoeläinsairaalan laboratoriossa tutkittujen maitonäytteiden viljelytuloksia kolmen vuoden ajalta. Tarkasteluajanjaksona olivat vuodet 2002 - 2005. Aineisto koostui 4278 näytteestä, jotka tulivat 60 eri tilalta. Tiloista 13 oli pihattoja ja 47 parsinavetoita. Pieniä tiloja oli 11 kpl, keskisuuria 32 kpl ja isoja tiloja 17 kpl. Maitonäytteistä eristetyistä bakteeriryhmistä suurin oli koagulaasi-negatiiviset stafylokokit (KNS) (20,1 %). Seuraavaksi yleisin oli Staphylococcus. aureus (12,5 %) ja Streptococcus uberis (12,0 %). Ei kasvua -näytteitä oli 25,5 % ja sekakasvua 5,1 % kaikista näytteistä. Navettatyypillä ei todettu olevan tilastollisesti merkitsevää vaikutusta utaretulehduspatogeenien esiintyvyyteen. Karjakoko sen sijaan vaikutti tartunnallisten patogeenien esiintyvyyteen sekä ryhmänä että erikseen S. aureuksen esiintyvyyteen siten, että suuremmissa karjoissa esiintyi vähemmän tartunnallista utaretulehdusta. Karjakoolla oli myös vaikutusta taudinaiheutuskyvyltään vähäisempien patogeenien (KNS, korynebakteerit) esiintyvyyteen. Suurissa karjoissa todettiin näiden patogeenien aiheuttamia utaretulehduksia enemmän kuin pienissä. Ympäristöperäisiä bakteereita esiintyi tartunnallisia enemmän sekä pihatoissa että parsinavetoissa. Tästä voidaan päätellä, että parsien siisteyteen ja etenkin kuvituksen riittävyyteen tulee kiinnittää enemmän huomiota myös parsinavetoissa. Kirjallisuuskatsauksessa käsiteltiin utaretulehdusta ja sen esiintyvyyteen vaikuttavia tekijöitä. Utaretulehdus on taloudellisesti merkittävin lypsylehmän sairaus. Utaretulehdusta aiheuttavat patogeenit voidaan jakaa tartunnallisiin ja ympäristöperäisiin patogeeneihin leviämistapojensa perusteella. Tartunnallisten bakteerien hallinnassa tärkeintä on tartuntareittien katkaiseminen lypsyn aikana. Ympäristöperäisten utaretulehdusten ennaltaehkäisyssä pyritään vähentämään vedinten päiden altistumista patogeeneille lypsyjen välillä huolehtimalla lehmien elinympäristön puhtaudesta ja kuivuudesta.

Tässä pro gradu-tutkielmassa analysoidaan ihmisten motiiveja ostaa suoraan kuluttajille suunnattuja geenitestejä ja tarkastellaan heidän tapojaan hyödyntää saamiaan tuloksia. Perinnöllisyystiede on kehittynyt huimasti viime vuosina. Erilaisia suoraan kuluttajille tarjottavia geenitestejä voi tilata internetistä ilman lääkärin lähetettä tai hyväksyntää. Tässä tutkielmassa on keskitytty suoraan kuluttajille tarjottaviin sairastumisriskejä arvioiviin geenitesteihin. Kuluttajille tarjottavien testien hyödyt ja luotettavuus ovat herättäneet paljon väittelyä. Testien arvostelijoiden mielestä testit voivat lisätä aiheettomasti huolta, kuluttajien yksityisyyden suoja on vaarassa ja geenitestin tulokset voivat johtaa kuluttajia harhaan. Testien puolustajien mukaan geneettisen sairastumisalttiuden toteaminen voi kannustaa terveellisempiin elämäntapoihin ja sairauksien ennaltaehkäisyyn. Aineistona tässä tutkielmassa on 12 suomenkielistä internetin foorumeilla geenitesteistä käytyä keskustelua ja 16 blogimerkintää, joissa aiheena on suoraan kuluttajille tarjottavat geenitestit. Tutkielman tutkimuskysymys on: Miten nettikeskusteluissa ja blogeissa kuvataan motivaatioita kuluttajille tarjottavien geenitestien hankkimiselle ja minkälaisia merkityksiä testien tilaajat antavat niiden tuloksille? Minkälaisia tyyppitarinoita kuluttajille suunnattujen geenitestien käytöstä muodostuu esitettyjen motivaatioiden ja testituloksille annettujen merkitysten kautta? Teoreettisena lähtökohtana tutkielmassa on foucault’laisesta perinteestä ammentavat kehon hallinnan, biovallan ja somaattisen yksilöllisyyden käsitteet. Kvalitatiivisen sisällönanalyysin metodologian avulla luokittelin puheenvuoroja ja loin ryhmiä keskustelijoiden motivaatioista ja tavoista tulkita tuloksia. Geenitestien käyttäjistä ei voida puhua yhtenä ryhmänä, vaan geenitestien äärelle päädytään hyvin erilaisista syistä. Luokittelujen pohjalta loin tyyppitarinoita geenitesteistä aineistossa nousseiden elementtien pohjalta ja analysoin niitä teoreettista viitekehystä vasten. Jaottelin aineistoni aluksi karkeasti kahteen laajempaan ryhmään: uteliaisiin kuluttajiin ja sairauden kohdanneisiin. Näiden alle kuvailin yhteensä viisi erilaista tyyppitarinaa. Uteliaat kuluttajat ja urheilijat: Geenitesti tehdään, koska sairastumisalttiuksien selvittäminen kiinnostaa, mutta myös koska geenitestit herättävät uteliaisuutta ja uudessa teknologian kehityksessä halutaan olla mukana. Tuloksista saatavat terveystiedot eivät herätä tarvetta suurille elämänmuutoksille, eivätkä testin tulokset tuo hyvin sukutaustaansa tunteville henkilöille useinkaan uutta tietoa. Geneettisen tiedon parissa harrastamista saatetaan jatkaa kuitenkin muilla tavoin. Uteliaiden kuluttajien alle luokiteltiin myös toisena käyttäjäryhmänä urheilua aktiivisesti harrastavat ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita terveystiedoistaan ja sen soveltamisesta omien elintapojensa parantamiseen. Sairauden kohdanneet henkilöt: Tämän ryhmän alla oli kolmenlaisia tyyppitarinoita: 1) Geenitestejä käytetään välineenä omien epäselvien oireiden selvittämiseen tai sairauden hoitojen suunnitteluun. 2) Geenitestillä halutaan selvittää oma sairastumisriski tilanteessa, jossa suvussa kulkee mahdollisesti perinnöllinen sairaus. 3) Jo sairastuneet ja diagnoosin saaneet henkilöt päätyivät geenitestien pariin kiinnostuessaan siitä, onko sairauden alkuperä perinnöllinen. Aineiston analyysin kuluessa muotoutuivat kaksi tarkentavaa tutkimuskysymystä: 1) Miten “uteliaiksi kuluttajiksi” nimittämäni geenitestien tilaajat hyödynsivät tuloksiaan ja tarkastelivat niitä suhteessa aikaisempaan tietoonsa? Tarkastelen aineistoa peilaten sitä aikaisempiin tutkimustuloksiin geenitestien käytön viihteellisyydestä. Lisäksi tarkentavana kysymyksenä oli: 2) Kuinka jo sairastuneet henkilöt käsittelivät geenitestiensä tuloksia oman sairautensa ymmärtämiseksi? Tarkastelen aineistoa somaattisen yksilön, biologisen keskeytyksen, diagnostisen epävarmuuden, potilaaksi tulemisen odottamisen, maallikkoasiantuntijan ja biososiaalisten suhteiden käsitteiden kautta. Tutkielmani vahvistaa käsitystä siitä, että geenitestejä tehdään monista eri syistä ja niiden tuloksiin suhtaudutaan hyvin moninaisilla tavoilla. Vähemmän tutkittu ilmiö, joka nousi tutkielmassani esille, on kuluttajille suunnattujen geenitestien käyttö jo sairastuneiden välineenä diagnoosien tai hoitomuotojen etsimisessä.

Formation of methane as a biogas from acetate through methanogenesis could be very energy efficient and economically feasible. The acetate utilisation through aceticlastic pathway in methanogenic archaea Methanosarcina is well understood, yet the regulation of acetate utilisation is mainly unknown. The study focused on determination of the time frame of the initiation periods of protein syntheses via bioorthogonal non-canonical amino acid tagging (BONCAT) and copper catalysed click chemistry in Methanosarcina acetivorans and Methanosarcina barkeri, during a long lag phase (around 25 days) after growth substrate was shifted from methanol to acetate. In two experiments the proteins translated after the substrate shift (newly synthetised proteins) were labelled with methionine surrogates via BONCAT and tagged with fluorescent dye and a biotin tag via click chemistry for further detections. To have more complete understanding of the substrate shift acetate concentrations were observed via nuclear magnetic resonance and cell density was monitored via optical density measurements. Only rough time frames of the initiation periods of protein syntheses in both organisms could be estimated from the gel detection of fluorescent tagged proteins. The results indicate that acetate consumption and de-novo protein translation occurs early after substrate switch. In conclusion, the overall utilisation of BONCAT in the labelling of newly synthetised proteins to provide information about the beginning of protein synthesis after substrate shift in Methanosarcina was successful. I was able to detect newly synthetised proteins in both experiments and estimate time windows for beginning of protein syntheses. The information of time windows helps further research to identify the proteins in substrate shift and understand the regulation of substrate shift in Methanosarcina.

In pharmaceutical industry GMP compliance and quality of operations can be ensured with quality management system (QMS). QMS is an operational system, which consist of multiple different elements depending on the size of the company and nature and complexity of its operations. For the QMS to be functional, documented and defined operations need to be managed and monitored systematically. Conducting internal audits has been considered necessary with regard to QMS, though it has not always been perceived as adding value or seen as an opportunity to utilise more fully. Internal audits are mainly utilized to control compliance to requirements. However, there are possibilities to utilise it more in improving and developing operations, preparation to external audits, quality risk assessment, finding out the best practices, basis for decision making, learning experience as well as the assessment of functionality and effectiveness of the QMS. The aim of this study was to examine the utilisation of internal audits in Orion (Espoo) and find solutions to improve the utilisation of internal audits with QMS. The focus was on how internal audits can monitor and guide QMS and what is required from internal audits for monitoring and guidance of QMS. These aims were approached qualitatively by conducting semi-standardized open-ended interviews. Interviewees (n=9) were selected from both auditor and auditee side and they had their background in quality assurance or production. Data compiled from these interviews was analysed mainly by qualitative methods, using also some quantitative analysis. Monitoring of the QMS can be looked at as the starting point to guide QMS. Valuable information can be gathered with internal audits with regard to QMS. By utilising this information, internal audit process and QMS can be improved and the quality of operations can be ensured. Based on this work internal audits can be utilised to monitor and have the potential to guide QMS under certain conditions. Internal audit topics need to be systematically selected, QMS needs to be monitored and guided based on the internal audit findings, flow and distribution of information needs to be efficient and flexible, and internal audits should be better utilised and managed. Further research is needed on the development and deployment of tools to aid better utilisation of internal audits in the control of QMS. Also ways to measure the effects of internal auditing should be further investigated.

This master’s thesis is a study with respect to prospectus regulation in the EU and Australia. This thesis sets out to discover whether a prospectus summary drawn up in accordance with EU standards could be utilised in a secondary listing in Australia. The thesis utilises legal dogmatics as a basis point for the analysis for the regulatory framework in the EU. Methods of comparative law is also utilised to highlight similarities and differences between the pragmatic functionality of the two jurisdictions’ prospectus regulation regimes. The thesis first analyses the current regulatory framework in the EU with respect to prospectuses with a focus on prospectus summaries as well as investigates the policy reasons for recent regulatory reforms. Based on the analysis of the current regulation on prospectus summaries in the EU, the thesis presents an example summary. The thesis then goes on to examine the example summary in the Australian context, analyses whether the example summary may be utilised in Australia, and what are the policy reasons behind any necessary changes. Lastly, the thesis compares the two jurisdictions’ regulatory framework from a policy point of view to analyse what objectives are driving the legislative outcomes. The thesis found that the example summary compiled in accordance with the EU prospectus regulation can be made compatible with the Australian standards with minor additions and adjustments and that overall, the two regulatory frameworks share the objectives of investor protection and market efficiency which are reflected in the regulatory texts.

Global environmental challenges have increased the demand for materials originating from renewable sources. Fungal cell biomass (FCB) is an enzyme industry byproduct, of which protein-polysaccharide composition could provide such material. The aim of this master’s thesis was to investigate functionality of FCB in two dispersions: emulsion and foam. Three fractions (FCB-W, FCB-N and FCB-E) were prepared and their solubility, zeta potential and particle size were studied to understand their behavior in dispersions. The hypothesis was that FCB fractions could form stable emulsions and foams, which was measured by emulsion stability and foam layer volume over time. Supporting the hypothesis, FCB fractions formed moderately stable emulsions. Especially FCB-N fraction showed potential to form stable O/W emulsion. Creaming and sedimentation were the main instabilities observed during storage, without coalescence. Contrary to the hypothesis, FCB fractions did not form stable foams, however FCB-W fraction produced better foam structure. Non-foaming could be advantageous during emulsification. Differences in dispersion stabilities could be explained by different protein-polysaccharide compositions of the fractions influencing their solubility, zeta potential and particle size, thus differentiating their interactions and functionality in dispersions. To conclude, FCB fractions have potential to provide more sustainable emulsifiers for industry. To optimize its functionality in emulsions, further research of the effect of particle size reduction or alkaline pH on emulsion stability is necessary, whereas deeper understanding of the role of proteins in foaming ability could reveal further possibilities for utilization of FCB.

Artikkelin abstrakti: Introduction: Risk stratification in the emergency departments (EDs) is in critical need for new applications due to ED overcrowding and hospitalization of older people. We aimed to evaluate the expediency, efficiency and safety of a prognostic biomarker, soluble urokinase plasminogen activator receptor (suPAR), as a tool for the risk assessment of patients arriving at the ED. Methods: We performed a comparative cross-sectional study in two emergency departments (EDs), suPAR measurements being incorporated into routine blood sampling in the intervention ED. The primary outcome was the number of discharges from the ED. The importance of the outcomes was examined by appropriate multi- or bivariate analysis. Results: The absolute and relative number of discharges were similar between the intervention and control groups [121 (55,3%) vs 62 (55,9%)]. No significant differences between the groups were seen in the length of stays in the ED. Patients with low suPAR values were more likely discharged and patients with high suPAR values more likely admitted to hospital. Two admitted patients with low suPAR values could have been discharged safely. Conclusion: The utilization of suPAR did not increase the risk for neither positive nor negative outcomes. Low suPAR values could be potential in discharging more patients safely. Instead of unselected patient populations, the benefits of suPAR measurements in the ED could emerge in the assessment of a more precisely determined and selected group of patients.