Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

  • Andersson, Maria (2012)
    I min studie undersöker jag föreställd gemenskap och andrafiering i Norden. Syftet med studien är att få en bild av vad föreställd gemenskap innebär i Norden idag samt vilken form av andrafiering som förekommer i Norden. För att nå syftet granskar jag användningen av pronomenen vi och de med fokus på vem som inkluderas i och vem som exkluderas ur den nordiska gemenskapen. Ytterligare ett syfte med studien är att synliggöra vem eller vad som framställs som ett hot mot gemenskapen. Undersökningen av pronomenen vi och de sker genom både en kvantitativ och kvalitativ analys av pronomenanvändningen i artikelkommentarer på webben. Mitt material består därmed av webbkommentarer, givna under 2009 och 2010, på artiklar som berör Gunnar Wetterbergs förslag att bilda en nordisk förbundsstat. Sammanlagt utgörs mitt material av de trettio första artikelkommentarerna till nio artiklar i åtta nordiska dagstidningar. Av dessa står Dagens Nyheter, Aftonbladet, Dagbladet, Politiken och Jyllandsposten för skandinaviska artikelkommentarer medan Hufvudstadsbladet, Vasabladet och Helsingin Sanomat bidrar med ett utomskandinaviskt perspektiv. Studiens resultat visar att både föreställd gemenskap och andrafiering förekommer i Norden idag. Föreställd gemenskap tar sig uttryck i nordbornas starka identifikation med både en nationell och nordisk gemenskap. Den nationella gemenskapen kännetecknas av referenser till nationen och nationella särdrag medan den nordiska kännetecknas av ospecifika referenser till det gemensamma i Norden. Andrafiering förekommer främst i nationell bemärkelse vilket framhäver förekomsten av nationell gemenskap i Norden. Inom Norden utsätts Island för dold andrafiering medan övriga länder öppet distanserar varandra genom negativ homogenisering. Utom Norden utsätts Ryssland tillsammans med andra stormakter för andrafiering och framställs tillsammans med EU och en alltmer globaliserad värld som potentiella hot mot en nordisk gemenskap.
  • Voutilainen, Vincent (2023)
    The aim of this study was to examine elementary school teachers’ opinions on education in religion and ethics. How teachers perceive the education in religion and ethics today and how they perceive the thought of a common subject for all religions and ethics. Earlier studies shows that Finland is going more and more towards a multicultural society (Odiah, 2007; Mäkelä et al. 2017). Researchers have found out that the education in religion is not equal and that it is categorizing people into different groups (Salmenkivi & Åhs, 2022). In this master’s thesis I’m going to examine the teachers specific perceives and opinions about the education of religion and ethics today and how they perceive the education in the future. This master’s thesis is a qualitative study with a phenomena graphic approach. Six elementary school teachers from Uusimaa are the study’s informants. The material was collected by conducting semi-structured interviews with the class teachers. The interviews were transcribed and analyzed using thematic analysis. The results of the study showed that there are mainly two different perceptions about the teaching of religion and ethics today. These perceives correlates with how the elementary school teachers perceive the idea of ​​a common subject for all religions and ethics. Five out of six teachers felt that the current model should be changed and perceived a common subject positively, while one out of six teachers was satisfied with the current model and did not consider a need for a common subject. The study resulted in the following themes being highlighted: equality, practical arrangements, overlapping teaching, fear of marginalized religious teaching and community, understanding and world view. These themes were perceived by the majority of teachers as problematic in the current model and as themes that could be improved through a common teaching subject for all viewpoints.
  • Wolski, Marja (2018)
    Tutkielma käsittelee väkivaltaa kirjallisuudessa apartheidin ja jälki-apartheidin yhteiskunnasta Etelä-Afrikassa. Valittuina romaaneina ovat Nadine Gordimerin Burger’s Daughter (1979) ja J.M. Coetzeen Disgrace (1999). Kummassakin romaanissa väkivalta on keskeinen. Väkivallan teoriaa sen analysoimiseksi edustavat pääasiallisesti Hannah Arendt ja Slavoj Zizek. Romaanien vertailussa yhteiskuntajärjestelmien aiheuttamien erojen ja kirjailijoille ominaisten kerrontatapojen nähdään vaikuttavan väkivallan esittämisen tapaan. Gordimerin teoksessa apartheidin parlamentaarisin keinoin toteuttama väkivalta, erityisesti mustan enemmistön afrikkalaisia kohtaan, on Zizekin mukaan objektiivista ja systemaattista sekä Arendtin mukaan lähenee totalitaarisuutta. Täten apartheid-väkivalta on epäsuoraa, kasvotonta, ja romaanissa se esitetään vastaavasti epäsuorasti. Teos kertoo valkoisten ja mustien yhteisestä apartheid-vastarinnasta ANC:n ja Etelä Afrikan Kommunistisen puolueen liittolaisuudessa päähenkilöinä viimemainitun kuuluisa johtaja Lionel Burger ja hänen tyttärensä Rosa, romaanin nimihenkilö, sisältäen runsaasti yksityiskohtaista informaatiota maan poliittisesta historiasta. Coetzeen romaani vastakohtaisesti edustaa avointa ja suoraa subjektiivista väkivaltaa huipentuen valkoisen päähenkilöintellektuelli David Lurien tyttären Lucyn raiskaukseen tämän pientilalla kolmen mustan miehen voimin edustaen apartheidin jälkeistä vastareaktiota. Burger’s Daughter’n teema viestii mustien vallankumouksesta, Disgrace’n teema nimensä mukaisesti häpeästä. Yhteistä romaaneille on voimakas sitoutuminen omaan valittuun asiaan: apartheid-romaanissa poliittiseen vastarintaan, jälki-apartheid-teoksessa romantiikan kirjallisuuteen, ensisijassa lordi Byronin perintöön. Keskinäinen sekä molemmissa historiaan ulottuva intertekstuaalisuus luovat romaanien välille suhteen, jossa Burger’s Daughter toimii taustan kaikupohjana ja Disgrace, ainakin osittain, aikaisemman kaksikymmentä vuotta vanhemman teoksen kommenttina.
  • Hovi, Mia (2017)
    Tutkielmani tavoitteena on ymmärtää Bolivian vuoristoalueen aimara-intiaanien kokemuksia ja käsityksiä väkivallasta. Selvitän kuinka viranomaiset ja vanhemmat määrittelevät pieniin lapsiin kohdistuvan väkivallan. Vertaan näitä määrityksiä YK:n lastenoikeuksien julistukseen ja tutkin kuinka lapset itse kokevat väkivallan kotikylässään. Tutkimukseni on etnografinen kenttätutkimus, jonka toteutin pienessä aimara-kylässä syksyllä 2013 yhteistyössä Plan Bolivian ja Plan Suomen kanssa. Kenttäjaksoni aikana järjestin 6–9-vuotiaille lapsille työpajoja ja haastattelin viranomaisia ja vanhempia. Havainnollistan tutkimusprosessia valokuvien ja lasten taideteosten avulla. Tutkimuskylässäni vanhemmat sekä viranomaiset määrittelivät väkivallan YK:n määritelmän mukaisesti. Tulokset osoittavat, että he ymmärsivät syvällisesti väkivaltaa ja sen vaikutuksia. Lapset tunnistivat väkivallan riskejä ja olivat tietoisia roolistaan ja velvollisuuksistaan osana yhteisöä. Vastaajat kokivat, ettei väkivaltaa kylässä ole kovin paljon, mutta tästä huolimatta he nimesivät lukuisia esimerkkejä väkivallan ilmenemisestä kylässään. Aimaroiden käsitys lapsuudesta ja lasten oikeuksista eroaa perustavanlaatuisesti länsimaisesta. Kylässä lapsilla oli ensisijaisesti velvollisuuksia, ei oikeuksia. Lastenoikeuksien julistus ei sovi aimaroiden maailmankuvaan, jonka vuoksi se saa heidän kulttuurisessa ympäristössään uudenlaisen, suppeamman merkityksen. Tuloksia tuleekin tarkastella tutkimuskylän ja kulttuurin kontekstissa. Oleellista on, että kokemukset ja seuraukset väkivallasta ovat universaaleja. Vaikka väkivaltaa ei nähtäisi väkivaltana, sen aiheuttama kärsimys on kaikille yhtä totta. Saatua tietoa voidaan tulevaisuudessa hyödyntää suunniteltaessa tukitoimia perheille sekä väkivallan uhreiksi joutuneille lapsille.
  • Peltomaa, Emma (2017)
    Objective. The number of children and adolescents placed outside home has almost doubled in last 20 years. It is well known that foster youth, especially boys, have increased risk for violent behavior. Youth with most severe conduct problems are placed in residential schools which are closed institutions where foster care can be organized. Reasons behind the placement decision are usually both child- and parent-related, for instance absences from school, conduct problems, substance use, and maltreatment. Thus, residential school youth have several risk factors which are associated with violence and criminality. The aim of this study was to examine age distribution of violent crimes, how foster care history predicts them, and consider the frequency of violent crimes in adulthood among former residential school youth. Methods. Participants were youth placed in residential school in 1991, 1996, 200, and 2006 (n = 861). Each residential school adolescents had five control youth (n = 3601) matched by background variables. Discrete-time survival analysis was used to examine the age distribution of first violent crime. Logistic and Poisson regressions were used to examine does foster care history predict violent crimes and the number of them. Results and discussion. Residential school youth committed more crimes than control subjects and males more than females. The probability of getting a conviction is highest during adolescence and early twenties among residential school subjects. After that the risk begins to decline reaching the same level with control subjects around age 30. Younger age at the beginning of the residential school placement and shorter duration of that placement were associated with higher risk of getting a conviction. Furthermore, older age at the beginning of the first placement, younger age at the beginning of residential school placement, and shorter duration of that placement were associated with higher risk of having more convictions. The results verify that residential school youth are the most challenging group in foster care and address the need of better interventions for youth at risk for severe problem behavior. When identifying risk development early enough, support of youth's development is possible before the situation escalates. For instance, intervening in problems in child's living circumstances and behavior both earlier and more easily improve the prediction of adulthood.
  • Savolainen, Salla (2015)
    Tutkielmassa tarkastellaan Valtion ravitsemusneuvottelukunnan laatimien virallisten ravitsemussuositusten saamaa vastaanottoa sosiaalisessa mediassa. Uusimmat pohjoismaiset ravitsemussuositukset julkaistiin syksyllä 2013 ja niihin perustuvat suomalaiset suositukset vuoden 2014 alussa. Ravitsemussuosituksilla pyritään vaikuttamaan kansanterveyteen ravitsemuksen avulla ja ne on tarkoitettu koskemaan koko väestöä. Vaikka suomalaiset pitävät terveyttä tärkeänä asiana elämässään ja pääosin käsitykset terveellisestä ruokavaliosta myötäilevät ravitsemusasiantuntijoiden näkemyksiä, eivät suomalaisten ravitsemusasiantuntijoiden tutkimustulokset ole kuitenkaan vakuuttaneet kaikkia kansalaisia. Suositusten julkaisua seurannut keskustelu julkisuudessa on osittain ollut hyvin emotionaalista ja kiivasta. Ravitsemusasiantuntijoita on syytetty niin ammattitaidottomuudesta kuin valehtelusta. Tutkielmassa puretaan tätä keskustelua ja selvitetään, miten ihmiset sosiaalisessa mediassa puhuvat ravitsemussuosituksista. Toisin sanoen, miten he suhtautuvat suositukset laatineisiin asiantuntijoihin, suosituksiin ja niiden terveysväitteisiin sekä suositusten noudattamiseen. Kysymysten avulla tutkielmassa pohditaan myös sitä, millaista terveyskansalaisuutta keskusteluissa rakennetaan. Tutkielmassa keskustelijoita kutsutaan some-kirjoittajiksi. Aineistona tutkielmassa on mediaseuranta-aineisto, joka sisältää kirjoituksia sosiaalisesta mediasta ravitsemussuosituksiin ja syömiseen liittyen. Aineistoon sisältyy 29 blogia mahdollisine kommenttipalstoineen, 21 keskustelupalstojen keskusteluketjua, 76 Twitter-päivitystä sekä 47 Facebook-päivitystä. Analyysimenetelmänä hyödynnetään teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Aineistoa tutkimuskysymysten kautta tarkasteltaessa huomattiin, että some-keskusteluiden teemat rakentuivat neljän jännitteen varaan. Ensimmäinen jännite syntyi siitä, miten suomalaiset asiantuntijat asetettiin toistuvasti vastakkain ulkomaalaisten tutkijoiden kanssa. Ulkomaalaiset tutkijat koettiin suomalaisia pätevimmiksi ja rehellisemmiksi. Toinen jännite syntyi ravitsemusasiantuntijoiden ohjeiden mukaan toimimisen ja omien tuntemusten ja arvioiden mukaan toimimisen välille. Some-kirjoittajat kokivat, että ihmiset ovat yksilöitä, joilla on erilaisia tarpeita eri ruoka-aineita kohtaan. Kolmas jännite syntyi syömiseen rennosti suhtautuvien ja liian tiukkapipoisesti suhtautuvien välille. Joidenkin somekirjoittajien mukaan, ei ollut terveellistä noudattaa kurinalaisuutta ruokatottumuksisssaan. Neljäs jännite rakentui vastuullisten ja terveellisen syömisen periaatteita noudattavien sekä kohtuuttomasti mässäilevien kansalaisten välille. Osa some-kirjoittajista katsoi, ettei kansansairauksien lisääntymisen syy ollut ravitsemussuosituksissa, vaan joidenkin ihmisten kyvyttömyydessä noudattaa terveellisiä ruokatottumuksia. Jännitteet kertovat yksilöiden terveyden imperatiivin sisäistämisestä ja kuvastavat terveydestään vastuuta kantavan yksilön kipuilua. Osa ihmisistä kiihtyy, kun kokee olevan asiantuntijoiden vallan alla tai määräiltävinä. Lisäksi keskusteluissa rakennetaan yhden sijaan monenlaista terveyskansalaisuutta. Some-kirjoituksissa joko erottauduttiin tai oltiin samoilla linjoilla asiantuntijoiden ohjeiden suosimisessa. Aineistosta löytyi tutkijoita kritisoiva terveyskansalainen, omaa kehoa kuunteleva terveyskansalainen sekä rento ja kohtuullisesti nautiskeleva terveyskansalainen. Vaikka nämä enemmän tai vähemmän pyrkivät erottautumaan asiantuntijoiden tarjoamasta terveyskansalaisesta, löytyi aineistosta myös suosituksia suosiva terveyskansalainen, joka pyrki erottautumaan itsehallinnassa epäonnistuneista ihmisistä. Vaikka omaa kehoa kuunteleva terveyskansalainen ja suosituksiin luottava terveyskansalainen voidaan käsittää toistensa vastinpareiksi, on niillä yhteistäkin: molemmat suosivat vastuullista toimijaa, joka huolehtii terveydestään. Keskusteluissa rakentuville terveyskansalaisille yhteistä on halu hyvään terveyteen. Tässä mielessä some-kirjoittajat ja ravitsemusasiantuntijat ovat samalla puolella. Tulevaisuuden kansanterveystyössä onkin tärkeää ottaa yhä paremmin huomioon se, että ihmiset miettivät, millainen syöminen on itselle hyväksi.
  • Jäntti, Ulla Riikka (2012)
    Sukupuolinäkökulman valtavirtaistaminen on noussut kansainväliseen ja keskusteluun ja rantautunut sitä kautta Suomeen 1990-luvun puolivälin jälkeen. Euroopan neuvoston määritelmän mukaan sukupuolinäkökulman valtavirtaistaminen on 'politiikkaprosessien (uudelleen)organisoimista, parantamista, kehittämistä ja arviointia niin, että sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulma sisällytetään kaikkiin politiikkoihin kaikilla tasoilla ja kaikissa vaiheissa siten, että sukupuolinäkökulman valtavirtaistajina toimivat ko. politiikka-alueella muutoinkin toimivat toimijat'. Suomen tasa-arvolakiin on kirjattu valtavirtaistamisvelvoite, eli jokaisen viranhaltijan velvollisuus edistää sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumista. Käytännön toteutusten tasolla valtavirtaistaminen ottaa edelleen ensiaskeleitaan. Tutkielma käsittelee suomalaisten ministeriöiden viranhaltijoita sukupuolinäkökulman valtavirtaistajina ja näiden asioiden parissa työskentelevinä asiantuntijoina. Tutkimuksen keskeinen jännite muodostuu viranhaltijan aseman ja sukupuolinäkökulman valtavirtaistamisvelvoitteen yhdistämisestä. Oletuksena on, että velvoitteen sisällyttäminen byrokraatin rooliin ei tapahdu ongelmattomasti, vaan haastaa kunkin viranhaltijan pohtimaan omaa rooliaan sukupuolten välisen tasa-arvon edistäjänä. Tutkielmassa pyritään vastaamaan siihen, miten viranhaltijat mieltävät sukupuolinäkökulman valtavirtaistamisen osana työtään ja mitä muutoksia velvoite on siihen tuonut. Lisäksi tarkastellaan, mitä ristiriitoja ja ongelmia velvoitteen toteuttamiseen mahdollisesti liittyy. Aineiston perusteella pyritään myös hahmottelemaan erilaisia viranhaltija−valtavirtaistaja –tyyppejä. Tutkimuksen empiirinen aineisto muodostuu kymmenestä sosiaali- ja terveysmisteriössä ja oikeusministeriössä toteutetusta viranomaishaastattelusta. Kummastakin ministeriöstä haastateltiin viittä erilaisissa työtehtävissä toimivaa viranhaltijaa, jotka kaikki ovat oman ministeriönsä tasa-arvotyöryhmän jäseniä. Haastattelut toteutettiin puolistrukturoituina teemahaastatteluina. Tutkielmassa käytetty tutkimusmenetelmä on teoriaohjaava sisällönanalyysi, jossa aineisto on teemoiteltu. Teemoittelussa korostuu, mitä kustakin teemasta on sanottu. Aineiston analyysin perusteella voidaan todeta, että viranhaltijat mieltävät sukupuolinäkökulman pieneksi osaksi työtään. Olennainen osa työnkuvaa se on vain niille viranhaltijoille, joiden työtehtäväksi on erikseen määritelty tasa-arvon edistäminen tai sukupuolinäkökulman valtavirtaistamisen edistäminen omassa ministeriössään. Sukupuolinäkökulman huomioiminen on lähinnä ajattelun tasolla tapahtuvaa toimintaa, jota on hyvin vaikea määritellä tai kuvailla tarkasti. Toisaalta konkreettisemmalla tasolla valtavirtaistaminen ilmenee viranhaltijoiden puheessa yksinkertaisina tai selkeästi rajattuina tehtävinä, kuten sukupuolittain eriteltyjen tilastojen hankkimisena. Sukupuolinäkökulman valtavirtaistamisvelvoite ei ole muuttanut tavallisen viranhaltijan työtä merkittävästi esimerkiksi lisäämällä työmäärää, vaikkakin virnahaltijoilla on kokemus, että valtavirtaistamisen myötä todella tehdään jotain aiempaan verrattuna. Kokonaisuudessaan viranhaltijat antavat valtavirtaistamisen prosessista melko ongelmattoman kuvan. Yksilötasolla ongelmat liittyvät lähinnä siihen, että aikaa, konkreettisia malleja tai työkaluja ei ole. Yksikään viranhaltija ei myöntänyt, että hänellä olisi asenteellisia epäluuloja tai tietoisia pyrkimyksiä vältellä valtavirtaistamisvelvoitetta, eikä tällaisia oltu havaittu myöskään muilla työyhteisön jäsenillä. Viranhaltijoilla näytää olevan hyvin yhdenmukainen suhtautuminen sukupuolinäkökulman valtavirtaistamiseen. Lojaalin byrokraatin ihanne ministeriöissä on vallitseva. Viranhaltijat korostavat toteuttavansa heille annetut työtehtävät ja määräykset, eikä työhön liity voimakkaita henkilökohtaisia intohimoja tai sitoumuksia. Tutkielman tulokset vahvistavat käsitystä siitä, että sukupuolinäkökulman valtavirtaistamisen käytännöt ovat toistaiseksi vakiintumattomat, minkä vuoksi yksittäisillä viranhaltijoilla on suuri merkitys sille, miten ja missä laajuudessa sukupuolinäkökulma otetaan huomioon erilaisissa hallinnon prosesseissa.
  • Alhovuori, Hannu (2021)
    Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan sosiaalitoimessa, työvoimatoimistossa ja Kansaneläkelaitoksessa työskentelevien viranhaltijoiden kokemuksia virastojen välillä tapahtuvasta yhteistyöstä. Tutkimuksessa selvitettiin, miten eri viranhaltijat toimivat yhteistyössä pyrkiessään auttamaan asiakasta saamaan tarvitsemansa palvelu. Lisäksi selvitettiin, minkälaisia vaikutuksia viranomaisten välisellä yhteistyöllä on asiakkaaseen. Teoreettisena viitekehyksenä on käytetty teorioita tiimien välisestä toiminnasta. Tutkimusaineistona on käytetty yhteensä seitsemän eri asiantuntijan haastattelua, jotka toimivat mainituissa kolmessa virastossa. Lisäksi aineistona on käytetty Valtiontalouden tarkastusviraston tarkastuskertomusta. Aineisto on analysoitu käyttämällä sisällön analyysiä, sekä yhdistämällä tulokset tutkijan omaan autoetnografiseen lähestymistapaan. Tutkimustulosten mukaan viranhaltijoiden välinen yhteistyö on pääsääntöisesti toimivaa. Yhteydet viranhaltijoiden välillä syntyvät yleensä toisen viraston ylläpitämien nettisivujen kautta. Lisäksi käytössä on joitakin virastoille yhteisiä tietojärjestelmiä, joiden avulla tiedonsiirto tapahtuu. Joissakin tapauksissa viranhaltijoiden välille on rakentunut suoria henkilökohtaisia yhteyksiä, joiden avulla viranhaltijat hoitavat asiakkaidensa asioita. Tiedonsiirto ja päätöksenteko ei kuitenkaan ole täysin ongelmatonta, mikä johtuu yhteisten toimintatapojen ja käytäntöjen puutteellisuudesta. Tämä aiheuttaa tehottomuutta ja päällekkäistä työtä, viranhaltijoiden turhautumista ja kokemuksen yhteistyön joustamattomuudesta. Joissakin tapauksissa asiakkaalle ei pystytä järjestämään riittävää tukea, tai hän ei muuten saa tarvitsemaansa palvelua.
  • Kajala, Jukka (2020)
    Julkisuusperiaate yhtenä keskeisimpänä hallinto-oikeudellisena oikeusperiaatteena ohjaa yksityisten ja yhteisöjen oi-keutta saada tietoja viranomaisten toiminnasta ja siihen liittyvistä viranomaisten asiakirjoista. Julkisuusperiaate muodos-taa pääsäännöksi tällaisen tiedon julkisuuden, josta voidaan poiketa ainoastaan lakisääteisesti. Julkisuusperiaatetta koskevassa yleislaissamme, viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa (621/1999, JulkL), viranomaisen asiakirja muodostuu keskeiseksi lain soveltamisalaa määrittäväksi säännökseksi. JulkL 5 § 4 momentin nojalla viran-omaisen asiakirjan käsitteen ja näin ollen lain soveltamisalan ulkopuolelle on rajattu viranomaisen sisäistä työskentelyä varten laaditut asiakirjat, mikäli ne eivät sisällä tietoja, jotka arkistolainsäädännön nojalla on liitettävä arkistoon. Julkisuusperiaatteen keskeisin käytännön sovellutus hallinnon toiminnossa on viranomaisen asiakirjaan kohdistuva tietopyyntö. Tietopyyntöjen ratkaisemiset ovat hallinnon jokapäiväistä toimintaa, minkä johdosta JulkL:a säädettäessä lain sääntelytekniikaksi muotoutui erittelevä, yksityiskohtainen ja kasuistinen sääntely. Tällainen sääntelytekniikka on pragmaattista ja helposti sovellettavaa myös virkamiehille, jotka eivät ole suorittaneet juridista koulutusta. Viranomaisen sisäisen työskentelyn asiakirjoja koskeva sääntely on kuitenkin verrattuna lain yleiseen sääntelyilmeeseen vaikeasel-koinen, abstrakti ja tulkinnanvarainen, mikä asettaa haasteita JulkL:n pragmaattisten tavoitteiden saavuttamiseksi. JulkL:n valmistelussa lainsäätäjä tukeutuu lain esitöissä vahvasti ruotsalaiseen julkisuuslainsäädäntöön ja sen käyttä-mään systematiikkaan. Ruotsalaista lainsäädäntöä ei kuitenkaan lain esitöissä enemmälti avata. Tutkielmassa kuvataan ruotsalaista valmisteluasiakirjoja koskevaa lainsäädäntöä ja oikeuskäytäntöä. Työssä tarkastellaan Ruotsin perustuslain-tasoista säädöstä painovapausasetusta, mistä löytyvät JulkL 5 §:ää vastaavat asiakirjan määritelmää koskevat säännök-set. Ruotsalainen asiakirjaa koskeva sääntely rakentuu samanlaiseen perusasetelmaan JulkL:n systematiikan kanssa. Poikkeuksen tästä muodostaa terminologiset erot, ruotsalainen terminologia vastaa JulkL:ia edeltäneen yleisten asiakir-jain julkisuudesta annetun lain (83/1951) terminologiaa. Ruotsissa sisäisen työskentelyn asiakirjoja koskien on oikeus-kirjallisuudessa kehittynyt sekä yksityiskohtaisempia että esimerkiksi asiakirjan julkiseksituloa koskien merkittävästi poikkeavampia doktriineja. JulkL 5.4 §:n säännös on analysoitavissa kolmeen yleisemmän tason kokonaisuuteen, joita tutkielmassa käytetyssä analyysissä kutsutaan asiakirjatasoksi ja tietotasoksi. Asiakirjatason kysymykset liittyvät ensinnäkin lainkohdassa tar-koitetun asiakirjan käyttötarkoitukseen sisäisen työskentelyn välineenä, minkä pohjalta voidaan hahmottaa lainkohdan asiallinen soveltamisala. Toiseksi asiakirjatasolla ratkaistaan lainkohdan henkilöllinen soveltamisala, eli minkä tahojen välistä lainkohdassa tarkoitettu sisäinen työskentely voi olla. Lainkohdan tietotaso koskee sisäisen työskentelyn asia-kirjan tietosisältöä, joka ratkaisee asiakirjan arkistoimisen arkistolainsäädännön nojalla. Asiakirjaan kohdistuvasta arkistointivelvoitteesta riippuen asiakirja voidaan JulkL 5.4 §:n nojalla viranomaisen määräyksestä julistaa myös luvan-varaisesti annettavaksi. Lisäksi JulkL 5.4 §:llä on temaattinen ja säännöshistoriallinen yhteys JulkL 5.3 § 2 kohdan säännökseen, jossa säädetään viranomaisen muistiinpanoasiakirjojen luonteesta viranomaisen asiakirjana ja näin ollen JulkL:n soveltumisesta niihin. Asiakirjajulkisuutta koskevat lainkäyttöasiat ovat hallintolainkäyttöä. Ylintä hallintolainkäyttövaltaa maassamme käyttää korkein hallinto-oikeus (KHO), jonka antamilla ratkaisuilla on oikeuslähdeopillista painoarvoa oikeuskäytäntöä yhte-näistävien ennakkopäätösten muodossa. JulkL 5.4 §:ää koskevia ennakkopäätöksiä on JulkL:n voimassaolon ajalta kertynyt kymmeniä. JulkL 5.4 §:ää koskevan analyysin perusteella KHO:n tekemiä tulkintakannanottoja voidaan yhdistää analyysin perusteella hahmottuneisiin tulkintaongelmiin. Lukuisiin kysymyksiin on löydettävissä KHO:n ratkaisukäytän-nössä selviä ohjaavia kannanottoja. Yhdeksi keskeisimmäksi ongelmaksi on muodostunut sisäisen työskentelyn asiakirjojen asiallinen soveltamisala ja varsinkin sisäisen työskentelyn käsite. Lakitekstissä sisäisen työskentelyn määrittelyssä on käytetty joustavaa sanan-muotoa, mikä hämärtää sisäisen työskentelyn käsitekentän hahmottamista. Rajatapauksissa KHO on soveltanut JulkL 5.4 §:n säännöstä perusoikeusmyönteisen laintulkinnan hengessä suppeasti siten, että lainkohdan tulkinnan kannalta ongelmallisia työhyvinvointiselvityksiä on tullut katsoa viranomaisen asiakirjoiksi niiden julkisuusperiaatteen kannalta keskeisen roolin vuoksi. Varsinkin tapauksessa KHO:2015:171 KHO tukeutui ratkaisun perusteluissaan vahvasti JulkL:n ja julkisuusperiaatteen tarkoitukseen, ja KHO:n käyttämää tulkintaa voidaan tulkintateoreettisista lähtökohdista kuvata jopa teleologiseksi.
  • Wigrén, Emmasofia (2020)
    Tutkielmassa perehdytään viranomaisen valitusoikeuteen oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetussa laissa ja sitä edeltäneessä hallintolainkäyttölaissa. Tarkoituksena on tutkia, miten viranomaisen valitusoikeutta tulisi ymmärtää yleisen hallintoprosessilain valossa, miten valitusoikeus on muotoutunut sellaiseksi kuin se nykyään on sekä mitä tulevaisuuden osalta on odotettavissa. Viranomaisen valitusoikeus muotoutui aluksi laillisen oikeudenkäyntijärjestyksen varaan. Hallintolainkäyttölain säätämisellä valitusoikeus sai säädännäisen perustan. Valitusoikeuden laajuus on tämän jälkeen muotoutunut tarkemmin oikeuskäytännössä ja perustuslakivaliokunnan vakiintuneessa käytännössä. Perustuslain tulkinta etenkin yksilön oikeusturvaa korostaen on vaikuttanut viranomaisen valitusoikeuteen sitä supistavasti. Lisäksi säännöksiä viranomaisen valitusoikeudesta on useissa erityislaeissa. Uuden hallintoprosessilain säätämisen ja yleisen valituslupajärjestelmän käyttöönoton vaikutus ei vielä ole selvillä. Viranomaisella on valitusoikeus hallintopäätöksestä asianosaisaseman, erityislain säännöksen sekä sen valvottavana olevan yleisen edun perusteella. Valitusoikeus hallintotuomioistuimen päätöksestä viranomaisella on mainittujen kolmen perusteen lisäksi, jos hallintotuomioistuin on kumonnut viranomaisen päätöksen tai muuttanut sitä. Viranomaisen valitusoikeuden epäselvimpänä pidetty osa on yleisen edun käsite. Sen tarkempi sisältö, yhdistettynä viranomaisen valvontatehtävään, on täsmentynyt oikeuskäytännössä. Muutoksenhaku korkeimmasta hallinto-oikeudesta edellyttää valituslupaa. Valituslupa tulee myöntää, jos se on lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi on tärkeää. Tyypillinen syy viranomaisen valitustarpeelle on oikeuskäytännön epäyhtenäisyys. Viranomaisen valitusoikeus on perustuslakivaliokunnan vakiintuneessa käytännössä rakentunut perustuslain tulkinnan varaan. Erityisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö vaikuttaa siihen, miten perusoikeuksia tulkitaan kansallisesti. Ihmisoikeustuomioistuin ei ole kuitenkaan ottanut kantaa viranomaisen valitusoikeuden sallittavuuteen suhteessa yksilön oikeusturvaan. Tulevaisuudessa viranomaisen valitusoikeuden kehitys nojaa voimakkaasti siihen, miten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja unionin tuomioistuin muotoavat yksilön oikeusturvan tarkempaa sisältöä.
  • Partanen, Maaria (2021)
    Keskustelu suomalaisen yhteiskunnan tarjoamasta tuesta lapsille ja nuorille on ollut viime aikoina runsasta. Tähän on osin vaikuttanut vuoden 2020 tapahtuneet kuusi henkirikosta, joiden tekijöiksi epäiltiin alaikäisiä henkilöitä. Yksi näistä oli Helsingin Koskelassa 16-vuotiaaseen nuoreen kohdistunut henkirikos, jossa tekijöiksi epäiltiin kolmea samanikäistä nuorta. Tämän maisterintutkielman tutkimustehtävänä on selvittää, mitä sosiaalihuollon palvelujärjestelmästä kirjoitetaan Koskelan henkirikosta koskevissa verkkokeskusteluissa Helsingin Sanomissa. Tutkimustehtävää taustoittavat aiemmat tutkimushavainnot verkkokeskustelun piirteistä sekä väkivallan uutisoinnista ja kommentoinnista. Tämän lisäksi teoriaosuudessa syvennytään tarkastelemaan lasten sekä nuorten hyvinvoinnin ja hyvinvointivaltion käsitettä ja luodaan katsaus sosiaalihuollon palvelujärjestelmään ja pahuuden ilmenemiseen yhteiskunnassa. Tutkielmassa vastataan kolmeen tutkimuskysymykseen: 1) Ketkä puhuvat sosiaalihuollon palvelujärjestelmästä Helsingin sanomien verkkokeskusteluissa? 2) Mistä verkkokeskusteluissa puhutaan sosiaalihuollon palvelujärjestelmään liittyen? ja 3) Miten verkkokeskusteluissa puhutaan sosiaalihuollon palvelujärjestelmästä? Tutkimusaineisto koostuu 31:stä Helsingin Sanomien verkkopalvelussa julkaistusta verkkoartikkelista ja niihin kirjoitetuista kommenteista. Kommentteja verkkoartikkeleissa oli yhteensä 1632. Tutkimusaineisto analysoitiin hyödyntämällä laadullista sisällön erittelyä ja sisällönanalyysiä. Kommenttien tekstinvälisyyttä eli intertekstuaalisuutta tarkasteltiin intertekstuaalisen geneettisen kytkennän avulla. Kommenteissa esiintyvää vastapuheetta havainnoitiin vastapuheen käsitteen keinoin. Tutkimusaineistosta oli löydettävissä neljä puhujaryhmää. Puhujaryhmät olivat koulukiusaamista kokeneet, koulukiusattujen vanhemmat, eri palveluissa työskentelevät ammattilaiset sekä muut, joihin kuului koulukiusattuja puolustaneita henkilöitä sekä lastensuojelun entisiä asiakkaita. Keskeisiä teemoja, joista kommentoijat keskustelivat, olivat: kiusaaminen vaikeasti ratkaistavana ilmiönä, eri toimijoihin liitetty vastuupuhe, koulukiusaamista ennaltaehkäisevät toimet ja kovemmat rangaistukset sekä KiVa koulu -toimenpidemalliin kohdistuva kritiikki. Kommenttien välinen intertekstuaalisuus tuli näkyväksi selkeimmin toisen kommentoijan vastatessa toiseen kommenttiin. Tämänkaltaista tekstienvälisyyttä oli havaittavissa eniten koulukiusaamista kokeneiden vanhempien välillä silloin, kun he jakoivat kokemuksiaan koulukiusaamiseen puuttumisesta. Vastapuheena korostuivat opettajien toimintaa puolustavat kannanotot, joilla pyrittiin havainnollistamaan näkyvän toiminnan taustalle jääviä tekijöitä. Tutkimustulosten perusteella on nähtävissä muun muassa tarve tutkia KiVa koulu -toimenpidemallin yhtenä kiusaamiseen puuttumisen keinona käytettyä selvityskeskustelua, erityisesti näihin keskusteluihin osallistuvien lasten ja nuorten näkökulmasta.
  • Rolig, Linda (2021)
    Tämän tutkielman tavoitteena on tutkia monikielistä kriisiviestintää ja sen toteutumista tapauskohtaisesti Espoon kaupungissa koronapandemian aikana. Tavoitteena on selvittää, millä tavalla muunkieliset asukkaat on huomioitu kaupungin kriisiviestintäsuunnitelmassa, miten monikielistä viestintää toteutettiin koronapandemian aikana ja millainen rooli kääntämisellä on kriisiviestinnässä. Lisäksi tutkimuksessa selvitetään, ilmenikö kaupungin monikieliseen kriisiviestintään tähtäävässä toiminnassa ja käännöspalveluissa haasteita koronapandemian aikana ja mihin suuntaan palveluita ja toimintaa tulisi kehittää. Tutkimuskysymyksiä tarkastellaan organisaatio- ja kriisiviestinnän sekä kääntämisen sosiologisesta näkökulmasta. Organisaatio- ja kriisiviestinnän näkökulmasta tutkielmassa tarkastellaan kaupungin kriisiviestintäsuunnitelmaa, kriisinhallintaa ja ulkoisen viestinnän toteuttamista pandemian aikana. Kääntäminen nähdään sosiologisesta näkökulmasta yhteiskunnallisena toimintana, jossa kääntämistä ympäröivänä yhteiskunnallisena toimintaympäristönä on kaupunki, joka tarvitsee kääntämistä viestiäkseen muunkielisille asukkailleen koronapandemian aikana. Kyseessä on empiirinen tutkimus, jonka aineisto koostuu asiantuntijahaastatteluista ja kaupungin kriisiviestintäohjeista. Puolistrukturoidun teemahaastattelun menetelmällä haastateltiin viittä Espoon kaupungin viestinnän tai monikielisten palveluiden parissa työskentelevää työntekijää. Osa heistä työskenteli johtajatasolla ja osa viestinnän, monikielisen viestinnän tai palveluiden asiantuntijoina. Haastattelut ja kriisiviestintäohjeet analysoitiin laadullisella sisällönanalyysilla. Tutkimuksessa havaittiin, että kaupungin kriisiviestintäsuunnitelma sisälsi puutteita monikielisten asukkaidensa huomioimisessa, minkä vuoksi pandemian alkaessa jouduttiin kehittämään pikaisesti lyhytaikaisia ratkaisukeinoja monikielisten palveluiden tehostamiseksi. Kääntäminen nähtiin tärkeänä osana kriisiviestintää ja ammattikääntäjiä haluttiin käyttää aina kun vain voi, mutta nopean viestinnän takaamiseksi jouduttiin välillä turvautumaan paraprofessionaaliin kääntämiseen. Tutkimus osoittaa, että terveyskriisissä kunnalta edellytetään viestimistä virallisten kielten lisäksi myös alueen vähemmistökielillä, jotta tärkeä terveyttä koskeva tieto ja ohjeistukset saadaan välitettyä kaikille mahdollisimman nopeasti ja ymmärrettävästi. Monikieliset palvelut ja käännöspalvelut edellyttävät kriisinhallinnan parantamiseksi selkeämpää etukäteissuunnittelua ja tehostamista.
  • Rantanen, Roi (2023)
    Suomen vahingonkorvausoikeus rakentuu vahvasti eri vahinkolajien erotukselle. Puhtaalla varallisuusvahingolla tarkoitetaan VahL:n 5 luvun 1 §:ssä kuvattua vahinkolajia, joka koskee "taloudellista vahinkoa, joka ei ole yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon". Puhtaan varallisuusvahingon korvaaminen sopimuksenulkoisissa suhteissa edellyttää joko vahinkolajin korvauskelpoisuuden vahvistavaa erityissäännöstä tai vahingonkorvauslain 5:1:n mukaisten perusteiden täyttymistä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää millä perusteilla vahingonkorvausvastuu voi syntyä muulle kuin varsinaiselle sopimuskumppanille annetun virheellisen tiedon perusteella puhtaista varallisuusvahingoista. Vahinko on voinut syntyä esimerkiksi huonon liiketoimintapäätöksen tai henkilökohtaisen taloudellisen päätöksen johdosta, joka on tehty luottamalla vahingonaiheuttajan antamaan virheelliseen tietoon. Tutkielmassa tarkastelu aloitetaan yleisemmin puhtaiden varallisuusvahinkojen tarkastelusta ja taustoitetaan puhtaiden varallisuusvahinkojen rajoitettua korvattavuutta Suomen vahingonkorvausoikeudessa. Näitä perusteita peilataan erityisesti virheellisen tiedon perusteella aiheutuneeseen vahinkoon. Tutkielman rajauksen pääteemana on hahmottaa ne periaatteet ja se normipohja, joiden kautta näitä erityisiä puhtaan varallisuusvahingon syntytilanteita voidaan hahmottaa. Pääsäännön mukaan tilanteissa, joissa osapuolten välillä ei ole sopimussuhdetta tulee vahingonkorvaukseen sovellettava normisto deliktivastuusta. Tapauksille on kuitenkin ominaista se, että deliktivastuu ei sovellu kuitenkaan täysin ongelmitta tapauksien käsittelyyn. Osissa tilanteissa kyse on sellaisista etuuksista, joiden voidaan nähdä paremmin soveltuvan sopimusvastuun alaan. Tutkielmassa selvitetään miten delikti- ja sopimusvastuu hahmottuvat puhtaiden varallisuusvahinkojen korvattavuutta koskevissa rajatapauksissa. Tapauksia, jossa virheellinen tieto on voinut aiheuttaa vahinkoa, arvioidaan merkityksellisten oikeustosiseikkojen kautta. Ensinnäkin tilanteeseen saattaa vaikuttaa se, kuka tiedon antaa. Toimiiko hän esimerkiksi ammatillisessa asemassa, joka voisi toimia perusteena perustellun luottamuksen syntymiselle? Toisena tekijänä voidaan erottaa se, kenelle tietoa tarjotaan. Onko kyse rajaamattomasta joukosta ihmisiä, joille tietoa annetaan vai voidaanko erottaa tietty intressiryhmä, jolla voi olla etua tai riskiä annetusta tiedosta? Kolmantena tekijänä voidaan vielä erotta se, mitä tietoa tarjotaan. Tutkielmassa lopputulemana todetaan, että vahingonkorvaustilanteiden arvioinnissa tulee painottaa tilannekohtaisia intressiasetelmia sen sijaan, että painotetaan jonkun tietyn muodollisen seikan täyttymistä. Huolimattomuudesta johtuvia virheellisen tiedon antoa koskevat tapaukset ovat usein monimutkaisia, eikä ole erotettavissa yksittäistä kaikkia tilanteita kattavaa testiä, jolla vahingonkorvausvastuu voitaisiin määrittää. Kriteereitä, joiden perusteella vahinkoja tulee ensisijaisesti arvioida ovat osapuolen perusteltu luottamus vahingon tunnistettavuus sekä oikeudenmukaisuus. Tilanteita tulee kuitenkin arvioida ottaen huomioon konkreettiset vahinkotilanteet ja reaaliset intressiasetelmat. Huomiota ei tule kiinnittää muodollisiin seikkoihin.
  • Alku, Sanna (2012)
    Tutkielman kysymyksenasettelu perustuu tilanteeseen, jossa listaamaton osakeyhtiö järjestää osakeannin, jonka yhteydessä osakkeiden merkintään oikeutetulle annetaan informaatiota annin kohteena olevasta yhtiöstä ja sen taloudellisesta tilasta. Myöhemmin merkinnän jälkeen selviää, että annettu informaatio on ollut virheellistä, puutteellista tai muuten harhaanjohtavaa, minkä johdosta osakkeita merkinnyt katsoo kärsineensä vahinkoa. Tämän ongelmanasettelun pohjalta tutkielman kolme keskeistä teemaa ovat i) yhtiön vastuu merkitsijälle annetusta informaatiosta, ii) merkitsijän mahdollisuus vedota tehdyn merkinnän pätemättömyyteen ja iii) informaatioon liittyvät velvollisuudet ja informaation hyödyntämisen rajat ja mahdollisuudet listaamattoman osakeyhtiön osakeannin ja -merkinnän yhteydessä. Näiden teemojen ohella, koko tutkielman kattavana laajempana viitekehyksenä käsitellään sitä, kuinka pitkälle listaamattoman osakeyhtiön kontekstissa voidaan hyödyntää sopimusoikeudellisia periaatteita. Kysymys on pitkälti siitä, miten laajasti yhtiö- ja sopimusoikeutta voidaan sovittaa yhteen tahdonvaltaisuutta ja sopimuksenvaraisuutta korostavan osakeyhtiölain kontekstissa erityisesti osakeannin ja -merkinnän kohdalla. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on ajatus osakeyhtiöstä sopimusverkkona, jossa yhtiön ja merkitsijän toiminta määräytyvät osittain osakeyhtiölain muodostaman institutionaalisen kehyksen perusteella, osittain toimijoiden sopimusvapauden ja keskinäisten sopimusjärjestelyjen perusteella. Tutkielman metodeina on hyödynnetty lainoppia ja oikeustaloustiedettä. Tutkielman taloustieteellinen aspekti linkittyy erityisesti ns. neoinstitutionaaliseen taloustieteeseen. Lähtökohtana ja koko tutkielman läpi kantavana teemana on käsitys listaamattoman osakeyhtiön osakemerkinnästä yhtiön ja merkitsijän välisenä sopimuksena tai vähintäänkin sopimuksenomaisena suhteena. Osakemerkinnän luonnetta yhtiön ja merkitsijän välisenä sopimuksena on perusteltu sekä oikeustoimilain tarjous-vastaus -mekanismin että muiden osakemerkintään liittyvien sopimusoikeudellisten piirteiden perusteella. Kun osakemerkintä ymmärretään vähintäänkin yhtiön ja merkitsijän välisenä sopimuksenomaisena suhteena, voidaan siihen soveltaa osakeyhtiölain pakottavien säännösten rajoissa sopimusoikeuden yleisiä periaatteita ja sopimusoikeudellista seuraamusjärjestelmää. Virheellisen informaation merkitystä osakeannin ja -merkinnän yhteydessä on käsitelty tarkastelemalla informaation jakautumista yhtiön ja merkitsijän välillä. Osakemerkintäpäätöksen kannalta relevantin informaation voidaan olettaa jakautuvan asymmetrisesti yhtiön ja merkitsijän välille. Informaation asymmetrisyys mahdollistaa tiedollisen ylivoiman hyödyntämisen ja opportunistisen käyttäytymisen yhtiön eduksi merkitsijän kustannuksella. Osakeyhtiölaissa listaamattomalle yhtiölle asetettujen tiedonantovelvollisuuksien suppeuden johdosta yhtiön vastuuta merkitsijälle annetusta virheellisestä informaatiosta on tarkasteltu sekä oikeustoimilain pätemättömyysperusteiden että sopimusoikeudellisen lojaliteettiperiaatteen näkökulmasta. Huomiota on kiinnitetty myös merkitsijän selonottovelvollisuuteen ja sijoitustoimintaan liittyvän informaation epävarmuuteen. Erityisesti osakesijoituksen luonteeseen liittyvä tietoinen riskinotto vaikeuttaa relaatiosuhteen muodostamista väitetyn informaatiovirheen ja yhtiön vastuun välille. Kysymystä merkitsijän mahdollisuudesta vedota tehdyn osakemerkinnän pätemättömyyteen on käsitelty perehtymällä vuosien 1895, 1978 ja 2006 osakeyhtiölakien asiaa koskeviin säännöksiin, lakien esitöihin ja näistä oikeuskirjallisuudessa esitettyihin argumentteihin. Perinteisesti on katsottu, ettei merkinnän pätemättömyyteen enää voisi vedota sen jälkeen kun osakepääoman korotus on merkitty kaupparekisteriin. Ottaen huomioon vuoden 2006 osakeyhtiölain nimellisarvottoman pääomajärjestelmän ja mahdollisuuden kirjata osakkeista yhtiölle suoritettu merkintämaksu kokonaisuudessaan sijoitetun vapaan oman pääoman rahastoon, tutkielmassa on pyritty osoittamaan miten aikojen saatossa esitetyt perustelut vaativat nyt uudelleenarviointia. Tutkielmassa käsitellään myös lyhyesti merkitsijän mahdollisuuksia varautua informaatiovirheisiin sopimusperusteisesti esimerkiksi vaatimalla yhtiöltä vakuutuksia osakeannin ja -merkinnän yhteydessä annettujen tietojen paikkansapitävyydestä. Tältä osin on erityisesti kiinnitetty huomiota siihen, missä laajuudessa yhtiö voi vakuutuksia antaa ja miten osakeyhtiölain pakottava sääntely vaikuttaa yhtiön ja merkitsijän välillä solmittavan sopimuksen sopimusvapauden laajuuteen ja sitovuuspiiriin.
  • Paajanen, Kristiina (2015)
    Rintaperillisten kesken jäämistöä jaettaessa on lähtökohtana, että kunkin tulee saada yhtä suuri osa perinnöstä (PK 2:1.2). Jäämistöomaisuutta voi kuitenkin rasittaa jakohetkellä jokin virhe, jonka olemassaolosta pesänjakaja ja/tai jako-osakkaat eivät ole tietoisia. Mikäli kuolinpesän osakas saa perintöosalleen jaossa omaisuutta, jonka arvo siinä myöhemmin ilmenneen vian johdosta paljastuu luultua alhaisemmaksi, ei jaon tasapuolisuus hänen kohdallaan toteudu. Ongelma on mahdollinen kuolinpesissä, joissa perimyksellisesti samassa asemassa toisiinsa nähden olevia jako-osakkaita on vähintään kaksi. Tutkielmassa on tarkoitus on selvittää, onko kuolinpesän osakkaalla käytettävissään voimassa olevasta oikeudesta johdettavia korjauskeinoja tilanteessa, jossa hänen jaossa osalleen saamassaan kiinteistössä ilmenee virhe vasta perinnönjaon toteuttamisen jälkeen ja jakoa ei ole mahdollista moittia perintökaaressa säädetyllä jaon moitekanteella. Kysymys aktualisoituu näin ollen jaon tultua lainvoimaiseksi. Virheellisen jäämistöomaisuuden osalta tutkimus keskittyy kiinteistöön ja sitä koskevaan maakaaren virhesääntelyyn, mutta tutkimusongelman mukainen tilanne on vastaavasti mahdollinen myös muunlaisessa jäämistöomaisuudessa. Problematiikkaa ei ole juurikaan käsitelty oikeuskirjallisuudessa. Olen valinnut omaisuuslajeista tarkasteltavaksi kiinteään omaisuuteen liittyvät ongelmat perimyksessä juuri kiinteistön kaupan virhesääntelyä koskevien erityispiirteiden vuoksi. Virhe voi ilmetä vasta vuosien kuluttua hallinnan saamisesta, joten maakaaressa on turvattu ostajan asemaa säätämällä myyjälle tehtävän reklamaation määräaika viiden vuoden pituiseksi (MK 2:25.2). Analysointi keskittyy tutkimuskysymyksen lähtökohdista laatuvirhettä ja erityisesti salaista virhettä koskevaan sääntelyn ja oikeuskäytännön tarkasteluun. Tutkimuksessa verrataan toisiinsa maakaaressa kiinteistön kaupassa virheilmoitukselle varattua määräaikaa ja perintökaaressa säädetyn perinnönjaon moitekanteen määräaikaa. Perinnönjakosopimuksen rinnastuminen varallisuusoikeudellisiin sopimuksiin tuo tutkimusongelmaan sopimusoikeudellisen ulottuvuuden. Erityisesti tutkimuksessa kartoitetaan mahdollisuutta jakosopimuksen kohtuullistamiseen OikTL 36 §:n nojalla mainitussa tutkimuksen tyyppitilanteessa. Toimitusjaon yhteydessä tarkasteltavaksi on otettu ylimääräisten muutoksenhakukeinojen soveltamisala ja niiden käyttömahdollisuus pesänjakajan päätökseen. Lisäksi tutkimuksessa kartoitetaan mahdollisia jäämistölainsäädännön muutostarpeita sellaisia olosuhteita varten, joihin voimassa olevan lainsäädännön keinoin puuttuminen ei ole mahdollista. Tutkimuksessa pyritään näin ollen selvittämään, tulisiko kuolinpesän osakasta suojata kiinteän jäämistöomaisuuden kohdalla perinnönjaossa kuten ostajaa kiinteistön kaupassa. Vertailuapua kotimaiseen sääntelyyn on haettu ruotsalaisessa jäämistölainsäädännössä omaksutusta sääntelymallista tutkimuskysymyksen mukaisessa tilanteessa. Tarkoituksena on tarkastella syitä, joiden perusteella lainsäätäjä on katsonut tarpeelliseksi suojata ostajaa tehokkaasti juuri kiinteistön kaupassa, peilaten kyseisiä olosuhteita osakkaiden keskinäisiin suhteisiin perinnönjaossa.
  • Korkonen, Karoliina (2017)
    Objectives. The aim of this study was to examine the connection between coping strategies and personality traits of novice class teachers while handling mistakes. Accordingly, the more accurate research questions concerned a) the experience of making a mistake among novice class teachers, b) the nature of the coping strategies used in mistake-handling and c) the correlation between chosen coping strategies and the personality traits of novice class teachers. Earlier research has shown the connection between coping strategies and personality. Methods. The subjects of this study were four novice class teachers who had graduated from the faculty of education within two years. The material of this research was collected through a theme interview and a personality trait inquiry. The material was then analyzed with the help of theory-based content analysis and comparison analysis. Results and conclusions. The results indicated that social coping strategies were popular among the novice class teachers. All of the subjects seemed to rely on social support while coping with errors. These social coping strategies were seen crucial to the occupational wellbeing. Therefore, the accessibility of social coping strategies must be enhanced in the work communities in the future.
  • Saunamäki, Ilari (2023)
    Tavoitteet – Vuoden 2018 syksystä lähtien ylioppilaskokeet ovat järjestetty sähköisesti valtakunnallisesti. Tämä on vaatinut muutoksia sekä matematiikan opetukseen että koekysymyksiin. Muuttuneiden kysymysten ja apuvälineiden johdosta ei ole enää triviaalia, minkälaisia virheitä kokelaat ylioppilaskokeissa tekevät. Tämän tutkielman tavoitteena on valaista käsitystä siitä, mitä virheitä pitkän matematiikan todennäköisyyslaskennan ylioppilaskoetehtävissä tehdään. Tämän lisäksi löytyviä virheitä tarkastellaan tehtävän vaatimusten ja todennäköisyyslaskentaan liittyvien virhekäsitysten valossa ankkuroiden niitä olemassa olevaan tutkimustietoon. Rakenne – Tutkielma lähtee liikkeelle lukion opetussuunnitelman perusteissa 2015 esitettyjen osaamistavoitteiden ja sisältökokonaisuuksien tarkastelulla. Kyseiseen opetussuunnitelmaan perustuvan kurssin, MAA10 Todennäköisyys ja tilastot, kirjaa käytetään tarkastelussa apuna ja sen avulla listataan keskeisimmät kurssin sisällöt, jotta lukija saa käsityksen siitä, mitä kokelaiden tule kurssin aikana oppia todennäköisyyslaskennasta. Seuraavaksi tarkastellaan empiiristä virheiden luokittelumallia, joka on suunniteltu niin, että kaikki virheet on mahdollista luokitella yksikäsitteisesti yhteen kuudesta virheluokasta. Luokittelumallin suunnittelivat Nitsa Movshovitz-Hadar, Orit Zaslavsky ja Shlomo Inbar vuonna 1987. Viimeisenä esitietona tarkastellaan viittä erilaista virhekäsitystä, joiden linkittymistä todennäköisyyslaskentaan on jo tutkittu. Näiden virhekäsitysten osallisuutta virheisiin tullaan tarkastelemaan ensin tehtävän näkökulmasta eli mahdollistavatko jotkin tehtävän vaatimukset tai piirteet tiettyjä virhekäsityksiä. Tämän jälkeen potentiaalisia virhekäsityksiä tarkastellaan vielä löytyneiden virheiden näkökulmasta, jotta nähdään, onko virheissä viitteitä edellä löydettyihin virhekäsityksiin. Menetelmät – Tutkimuksessa tarkastellaan neljää todennäköisyyslaskennan tehtävää vuosien 2019, 2020 ja 2021 ylioppilaskokeista. Tehtävien purkaminen alkaa esimerkkiratkaisusta ja tarkastelusta, mitä oleellisia tietoja ja taitoja kokelaalta vaaditaan tehtävän ratkaisemiseksi. Tämän jälkeen kustakin tehtävästä tutkitaan 100 kokelasratkaisua ja jokaisesta etsitään tehdyt virheet. Virheiden luonteen selvittämiseksi käytetään empiiristä virheluokittelumallia. Tämän jälkeen luokittelun tulosten ja valtakunnallisten tehtäväkohtaisten pistejakaumien avulla pohditaan, kuinka yleisiä kyseiset virheet saattavat olla valtakunnallisella tasolla. Tulokset – Kaksi tutkimuksessa tarkastelluista tehtävistä olivat monialaisia. Näiden tehtävien kohdalla merkittävä osa virheistä tapahtui kohdissa, joissa todennäköisyyslaskenta ei ollut keskiössä. Tämä kuitenkin johtui siitä, että se todennäköisyyslaskennan osa, jonka tietämystä tehtävässä vaadittiin, ei ollut juurikaan perustehtävistä poikkeavaa tai haastavaa. Kahdessa muussa tehtävässä painopiste oli kuitenkin lähes täysin todennäköisyyksissä. Näissä tehtävissä virheet painottuivat lausekkeiden muodostukseen, joissa haasteena olivat ehdolliset todennäköisyydet, yhteenlaskusäännön sekä kertolaskusäännön hyödyntäminen. Virhekäsitysten kautta lähestyttäessä huomattiin, että yksittäisten todennäköisyyslaskennan ylioppilaskoetehtävien perusteella on vaikeaa sanoa perusteellisesti, mikä tai mitkä virhekäsitykset ajattelun takana piilevät. Kuitenkin erään tehtävän kohdalla oli selvästi huomattavissa potentiaalinen virhekäsitys, saatavuus, jonka oleellisena tunnusmerkkinä on taipumus muodostaa tarkasteltava perusjoukko listaamalla kaikki sellaiset tapaukset, jotka henkilö kyseisellä hetkellä sattuu muistamaan. Saatavuus-virhekäsitys saattaa ollakin potentiaalinen tekijä tehtävien kombinatorisissa vaiheissa tapahtuvissa virheissä, mutta tämän todellinen selvittäminen vaatisi tarkempia ja perusteellisempia tutkimuksia.
  • Hemminki, Tuomas (2013)
    Tässä tutkielmassa keskitytään laatuvirheisiin. Tutkielmassa lähestytään virhettä ja siitä aiheutuvia seurauksia ensisijaisesti yksityisellä ja julkisella sektorilla käytettävien yleisten sopimusehtojen näkökulmasta. Niiden lisäksi on selvitetty alalla voimassa olevia käytäntöjä sekä mahdollisia poikkeavuuksia käytössä oleviin yleisiin vakioehtoihin ja pohdittu syitä sopimuslausekkeiden tietyille muotoiluille. Perehdyttäessä virheeseen ja sen seurauksiin, ei voida jättää huomioimatta alalla yleisenä sopimuskäytäntönä käytettyä palvelutasoa. Sopimuksessa sovitulla palvelutasolla voi olla huomattavaa merkitystä selvitettäessä sitä, onko sopimuksen toinen osapuoli syyllistynyt sopimusvelvoitteiden vastaiseen virheeseen, vai onko sopimusta täytettäessa ainoastaan koettu koettu sopimuksen mukainen palvelutason alitus, josta hyvitetään sopimuksessa sovitulla tavalla. Tästä johtuen on erityisesti toimialalla toimivien organisaatioiden haastatteluila perehdytty siihen, miten sopimuskäytännöissä huomioidaan virhe ja mikä sen suhde on yleensä palvelutason poikkeamiin.
  • Paananen, Nea (2023)
    Tämän tutkielman tavoitteena oli selvittää, minkälaisia virheitä kokelaat tekevät matematiikan ylioppilaskokeiden prosenttilaskennan tehtävissä, kuinka suuri osa virheistä ovat virhekäsityksiä ja minkälaisia mahdolliset virhekäsitykset ovat. Uusimpien opetussuunnitelmien perusteella prosenttilaskentaa tulee opettaa sekä perusopetuksessa että lukiossa. Siksi on tärkeää tutkia, mihin opettajien kannattaa opetuksessaan kiinnittää enemmän huomiota. Aikaisempien tutkimusten mukaan virhe voi johtua monesta syystä, mukaan lukien virhekäsityksestä. Virhekäsitys sijaitsee syvemmällä tiedon tasolla ja sen korjaaminen vie enemmän aikaa kuin muiden virheiden korjaaminen. Aineisto koostui vuosien 2019–2021 sähköisistä lyhyen ja pitkän matematiikan ylioppilaskokeiden korkeintaan arvosanan C saaneiden kokelaiden vastauksista. Prosenttilaskentaan liittyviä tehtäviä kyseiseltä aikaväliltä löytyi yhteensä 12, mutta yksi monivalintatehtävä jätettiin aineistosta pois. Jokaisesta tehtävästä poimittiin 20 vastausta, jolloin aineisto rakentui yhteensä 220 vastauksesta. Analysointimenetelmänä toimi kvalitatiiviselle tutkimukselle tyypillinen teoriaohjaava sisällönanalyysi. Aineistosta nousi esiin yhteensä kymmenen erilaista virhetyyppiä. Näistä yleisin oli virhekäsitys prosenttilaskennasta (n=95). Virhekäsitysten prosentuaalinen osuus oli 34,30 prosenttia. Virhekäsitykset liittyivät eniten muutos- ja vertailuprosenttien laskemiseen. Toinen prosenttilaskentaan liittyvä yleinen virhekäsitys liittyi prosenttiyksiköiden ja prosenttiosuuksien eroavaisuuksiin. Opettajien olisi hyvä kiinnittää jatkossa enemmän huomiota prosenttilaskennan kertaamiseen ennen ylioppilaskokeita, varmistaa että opiskelijat ymmärtävät prosentin käsitteet ja osaavat näin myös arvioida omien vastauksiensa järkevyyttä.
  • Pohjala, Jaakko (2013)
    Tutkielmassa käsitellään virheellisen lainhuutoratkaisun mahdollisuutta erityisjälkisäädökseen, eli legaattiin perustuvan kiinteistön saannon lainhuudatuksessa. Pyrkimyksenä on hahmottaa, minkälaisia oikeudenmenetyksiä eri jäämistöintresentit saattavat kokea legaattiin perustuvan lainhuutoratkaisun vuoksi silloin, kun näiden tahojen oikeuksia ei oteta lainhuudatuksessa riittävästi huomioon ja miten tällaisten oikeudenmenetysten mahdollisuuteen on varauduttu kirjaamisviranomaisena toimivien maanmittaustoimistojen ohjeistuksessa. Legaatilla kiinteistön saanut voi hakea lainhuutoa, eli omistusoikeutensa kirjaamista lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriin. Ko. rekisterin merkinnät nauttivat julkista luotettavuutta, eli sivulliset voivat luottaa rekisterimerkintöjen paikkansapitävyyteen. Lainhuuto luo siten olettaman siitä, että lainhuudon haltijaksi merkitty on kiinteistön omistaja ja siten kompetentti luovuttamaan kiinteistön edelleen. Lainsäädännössämme suojataan lainhuutomerkintään luottaneen sivullisen vilpitöntä mieltä erilaisissa esineoikeudellisissa kollisiotilanteissa. Lainhuudon myöntäminen myös korjaa saantokirjan muotovirheen, joten testamenttia, jonka perusteella on myönnetty lainhuuto, ei voi enää moittia tuomioistuimessa testamenttia rasittavan muotovirheen perusteella. Lainhuudon merkittävien oikeusvaikutusten vuoksi legaatilla kiinteistön lainhuutoa hakevan asemaan on kiinnitettävä erityistä huomiota. Legaattiin perustuvan lainhuudatuksen edellytyksenä on, että omistusoikeus on siirtynyt legaatin saajalle laillisesti, ja että hänen oikeusasemansa on saavuttanut riittävän vakausasteen. Saannon laillisuus selvitetään aineellisen jäämistöoikeuden perusteella. Legaattikohteen tehokas siirtyminen legaatin saajalle edellyttää testamentin lainvoimaisuutta, mutta sen lisäksi edellytetään legaatin antajan kuolinpesältä legaatin täyttämistä, jonka tekevät osakashallinnossa olevassa kuolinpesässä osakkaat yhteishallintotoimena ja pesänselvittäjän hallinnossa olevassa pesässä pesänselvittäjä. Eri jäämistöintresenttien legataaria parempisijaiset jäämistövaateet voivat olla legaatin täyttämisen esteenä, mutta tällaiset intresentit voivat hyväksyä legaatin aiheuttaman oikeutensa loukkauksen, jolloin legaattia rasittava tehottomuus korjaantuu. Jäämistöintresenteiksi on valittu leski, rintaperillinen, toissijaiset perilliset, muu testamentinsaaja ja velkoja. Lisäksi legaatin täyttäminen saattaa peräytyä jälkikäteen, jolloin legaatin saaja joutuu palauttamaan legaattikohteen kuolinpesään joko velkojien tai muiden jäämistöintresenttien oikeuden turvaamiseksi. Lainhuudatuskynnyksen määrittämiseksi on tutkittava, mitä ongelmia legaattisaantoon perustuvasta lainhuutoratkaisusta voi aiheutua kilpailevien jäämistövaateiden kannalta. Nämä aineellisesta jäämistöoikeudesta seuraavat oikeudenmenetysten uhat ovat apuna sen määrittämisessä, kuinka pitkälle kirjaamisviranomaisen on legaattisaannon lainhuudatuksessa huolehdittava muiden jäämistöintresenttien oikeuksista. Legaatilla kiinteistön saaneen oikeusasema on monessa suhteessa epävakaa vielä legaatin täyttämisen jälkeenkin. Jotta lainhuudatus olisi legaatin perusteella ylipäätään mahdollinen, on hyväksyttävä sopiva määrä tällaista epävarmuutta. Näin ollen kirjaamisviranomaisen selvittämisvelvollisuutta määritettäessä on otettava huomioon myös tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat. Lisäksi kilpaileva jäämistöintresentti sivuuttaen tehty lainhuudatusratkaisu ei vielä merkitse tämän oikeuden lopullista menetystä. Asia on usein mahdollista korjata jälkikäteisten oikeusturvamekanismien avulla. Sellaisia ovat ainakin kirjaamisviranomaisen itseoikaisu, muutoksenhaku ja valtion ankara vahingonkorvausvastuu.