Browsing by Title

Statliga policydokument och stadsstrategier innehåller ofta förslag till lösningar för problemet social marginalisering, men trots förbättringsförslagen består och till och med tilltar den sociala marginaliseringen under vissa tidsperioder. I förorten kan den nära sammanflätningen av social och urban marginalisering urskiljas i form av segregering. Delaktighet är ett aktuellt och flitigt använt begrepp, som under de senaste åren använts som ett medel till att aktivera, inkludera och engagera medborgare. Avhandlingens syfte är att kritiskt granska hur socialt marginaliserade grupper och förorten representeras i materialet och hur delaktighet produceras som en lösning till social marginalisering. Materialet består av statliga policydokument och Helsingfors stadsstrategier som är publicerade mellan åren 2015-2022. Avhandlingens teoretiska referensram består av Imogen Tylers (2020) teori om stigmatisering och kategorisering av utsatta människogrupper, Mitchell Deans (2009) teori om governmentality baserad på Michel Foucaults tidigare teori och Loïc Wacquants (2008; 2009) insikter till problemförorten och nyliberal styrning. Som metodansats tillämpas Carol Bacchis (2009) What´s the problem represented to be? (WPR). Metoden är inspirerad av Michel Foucaults governmentality, mentaliteten bakom styrning, och diskursanalys. Metoden bygger på en lista frågeställningar som appliceras på materialet som skall analyseras. På detta sätt kan underliggande problemrepresentationer urskiljas. WPR bygger på antagandet att vi inte styrs enbart av policy, utan också av de problematiseringar som omger ”problemet” i fråga. De centrala resultaten var att problematiseringar av det som ämnades hittades en lösning till styrde dokumenten och att delaktighet aktivt producerades som en lösning till de olika formerna av social marginalisering. Kategoriseringen av utsatta människogrupper kunde ses fungera stigmatiserande och begränsande och styrningen i sig ur ett kontrollsyfte.

Kaupallinen ilmaliikenne on toimialana kehittynyt nopeasti, ja lentäminen on tänä päivänä varsin arkipäiväinen matkustusmuoto. Euroopan unionissa markkinoiden vapautuminen kilpailulle on lisännyt merkittävästi alan toimijoiden lukumäärää ja samalla, matkustajien iloksi, alentanut lentomatkustuksen kustannuksia. Lentoyhtiöiden näkökulmasta tarkasteltuna tilanne on kuitenkin muodostunut monella tapaa ongelmalliseksi. Lisääntynyt kilpailu markkinoilla on yhdessä toimialalle perinteisten ja tyypillisten epävarmuustekijöiden kanssa saattanut monet lentoyhtiöt vakaviin taloudellisiin vaikeuksiin. Samanaikaisesti voimakkaasti kasvaneet liikennemäärät ovat ruuhkauttaneet ilmatilan ja lisänneet liikenteen epäsäännöllisyystilanteita. Lentojen viivästykset, peruutukset ja muut epäsäännöllisyystilanteet kuuluvat kiinteänä osana lentomatkustajan arkeen. Tässä haastavassa tilanteessa lentomatkustajien asemaa ja oikeuksia turvaavat niin lentoyhtiöiden kuljetussopimukset, vapaaehtoiset sitoumukset, unionisääntely kuin kansainväliset yleissopimuksetkin. Käsillä olevassa tutkimuksessa mielenkiinnon kohteena on viivästys matkustajan ilmakuljetuksessa Euroopan unionissa. Tutkimuksen ote on de lege lata -tutkimukselle tyypillisesti pääosin oikeusdogmaattinen eli lainopillinen; nojautuen kuitenkin paikoin niin oikeusvertailevaan, oikeustaloustieteelliseen, oikeushistorialliseen kuin oikeuspoliittiseenkin metodiin. Tutkimuksen keskiössä on unionisääntelyä konkretisoiva ylivarausasetus (EY) 261/2004 ja siihen perustuva matkustajan oikeus vakiokorvaukseen lennon viivästyessä. Vakiokorvaus on korvausmuotona omalaatuinen, eikä lentomatkustajan tarvitse sen yhteydessä näyttää viivästyksen aiheuttaman vahingon määrää tai sitä, että minkäänlaista vahinkoa ylipäänsä on edes aiheutunut. Tutkimus selvittää vakiokorvauksen syntyedellytykset, velvollisuuksien sisällön sekä ne edellytykset, joiden täyttyessä lentoyhtiö tästä ylivarausasetukseen perustuvasta velvollisuudestaan vakiokorvauksen suorittamiseen vapautuu. Keskeinen kysymys koskee sääntelykokonaisuuden kohtuullisuutta ja sitä, ovatko unionissa omaksutut sääntelyratkaisut perusteiltaan kritiikin kestäviä ja ylipäänsä hyväksyttäviä. Vaikka tutkimus keskittyy unionin viivästyssääntelyyn, ei sen käsitteleminen muusta sääntely-ympäristöstä irrallisena ole kuitenkaan tarkoituksenmukaista. Näin ollen, vaikka varsinaisena mielenkiinnon kohteena onkin ylivarausasetus ja sen viivästyssääntely, ei muun normiston, ennen kaikkea kansainvälisten yleissopimusten ja ensisijassa Montrealin yleissopimuksen, viivästyssääntelyä voida tutkimuksessa sivuuttaa. Tutkimus osoittaa, että ylivarausasetukseen perustuva vakiokorvaus syntyy asetuksessa täsmällisesti määritettyjen aikarajojen täyttyessä. Vakiokorvauksen osalta vastuuperusteessa on kyse eräänlaisesta kvalifioidusta viivästyksestä. Ylivarausasetuksessa omaksutut aikarajat osoittautuvat tarkastelussa kohtuullisiksi ja perustelluiksi. Yhtä lailla niiden käyttäminen on sääntelyn tavoitteet huomioiden oikeutettua. Ylivarausasetus ottaa asianmukaisesti huomioon ilmakuljetuksen erityispiirteet – tämä konkretisoituu vastuuperusteen osalta selvästi mm. siinä, että sopimuksenmukainen suoritus sallii lentoyhtiöille kohtuullisena pidettävät poikkeamat, toleranssin, aikataulunmukaisista lähtö- ja saapumisajoista. Vakiokorvauksen määrän tarkastelu osoittaa ylivarausasetuksen suurimman ongelmakohdan. Ylivarausasetukseen perustuvan vakiokorvauksen suuruus kyllä vaihtelee viivästyneen lennon pituuden mukaan, mutta vakiokorvauksen määräytymisperuste ei ota millään tavoin huomioon sitä, kuinka paljon viivästynyt matkustaja on lennostaan lentoyhtiölle maksanut. Sääntelyratkaisu on erikoinen, sillä niin rautatie- kuin sisävesi- ja meriliikennettäkin koskevissa unioniasetuksissa lipusta maksettu hinta vaikuttaa suoraan viivästystilanteissa suoritettavan vakiokorvauksen määrään. Ylivarausasetuksessa vakiokorvauksen määräytymisperuste johtaa helposti ongelmalliseen tilanteeseen vahingonkorvausoikeudelle ominaisen rikastumiskiellon -periaatteen näkökulmasta. Ongelmallinen määräytymisperuste on myös kilpailuoikeudellisesta näkökulmasta tarkasteltuna asettaen lentoyhtiöt vaikeaan ja epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen suhteessa muihin kuljetusmuotoihin. Yhtä lailla vakiokorvausjärjestelmä kohtelee epäoikeudenmukaisesti eri periaattein lentolippujaan hinnoittelevia lentoyhtiöitä – ongelma korostuu nk. perinteisten ja halpalentoyhtiöiden välillä. Merkittävä periaatteellinen ongelmakohta liittyy myös ylivarausasetuksen ja Montrealin yleissopimuksen väliseen suhteeseen. MYS:n 29 artiklan mukaisesti viivästyksen perusteella ei käytännössä tulisi voida tuomita rangaistuksenluonteisia, varoittavia tai vahingon määrän ylittäviä korvauksia. Ylivarausasetuksen vakiokorvaus on kuitenkin monella tapaa tulkittavissa näiden MYS:ssa asetettujen rajoitusten ja periaatteiden vastaiseksi. Vapautumisperusteen osalta tutkimus vahvistaa vallitsevaa käsitystä siitä, että sääntely on monin paikoin sekavaa ja tulkinnanvaraista. Ylivarausasetuksen osalta vakiokorvausvastuusta vapautuminen edellyttää, että lentoyhtiö osoittaa viivästyksen aiheutuneen poikkeuksellisesta olosuhteesta, jota se ei ole voinut välttää, vaikka kaikkiin kohtuudella edellytettäviin toimenpiteisiin olisi ryhdytty. Ylivarausasetuksessa omaksutun vastuumuodon tarkastelu osoittaa sillä olevan yhtäläisyyksiä niin force majeure -poikkeuksella varustettuun ankaraan vastuuseen kuin kontrollivastuuseenkin. Ylivarausasetuksen sääntely- ja tulkintaratkaisujen tarkastelu vahvistaa käsitystä siitä, että kontrollivastuu ja sille ominaiset periaatteet ovat valtaamassa yhä enenevässä määrin alaa yleisenä periaatteena elinkeinotoiminnan sopimusympäristössä. Yhtäkaikki, ylivarausasetuksen vapautumisperuste ja sen osatekijät ovat alttiita erilaisille tulkintaongelmille. Eurooppaoikeuden moninaiset ja paikoin ennakoimattomiksi osoittautuvat tulkintaperiaatteet vain korostavat tunnistettavia soveltamisongelmia. Lentoyhtiöiden näkökulmasta tarkasteltuna vastuu muodostuu ankaraksi ja vastuusta vapautumiselle asetettavat edellytykset ovat vaikeasti täyttyviä. Tutkimus osoittaa EU-tuomioistuimen tulkitsevan vapautumisperusteita ratkaisukäytännössään korostetun suppeasti. Tutkimus osoittaa ylivarausasetuksen viivästyssääntelyn monin paikoin epäonnistuneeksi ja sen tarvitsevan välitöntä uudistamista. Sääntelyratkaisuissa tehdyt virheet eivät kuitenkaan muuta muuksi sitä tosiasiaa, että matkustajien suojaksi tarvitaan oikeudellista, pakottavaa sääntelyä. Lentoyhtiöiden vapaaehtoiset ja itseohjautuvat käytännöt eivät riitä varmistamaan tyydyttävää matkustajien suojatasoa. Nykymuodossaan voimassa olevan sääntelyn kustannukset muodostuvat lentoyhtiöille kuitenkin kohtuuttomiksi. Tosin nämäkin kustannukset ohjautuvat viime kädessä tavalla tai toisella aina lopulta lentomatkustajien kannettaviksi.

Tutkielmassa tarkastellaan sukupuolirepresentaatioita ranskan kielen oppikirjoissa. Kohdeaineistona on kaksi Otavan julkaisemaa ranskan alkeisoppikirjaa, Voilà ! 1 Textes sekä J’aime 1. Aikaisemmat oppikirjatutkimukset ovat osoittaneet, että stereotyyppisillä sukupuolikäsityksillä on vankka asema koulumaailmassa: heteronormatiivisuus on itsestäänselvyys ja sukupuolen moninaisuus lähes vaiettu aihe. Ihmisoikeudet-käsitteen ranskankielinen ilmaisu on droits de l’homme, jossa ihmistä kuvaa polyseeminen sana homme, joka merkitsee myös miestä. Näennäisesti neutrista ilmaisusta on vaikea päätellä, kuuluvatko oikeudet myös naisille. Kielenkäyttö on poliittista ja vallan väline. Feministiseen tutkimusotteeseen kuuluu myös yksilön identiteettiin vaikuttavien yhteiskunnallisten valtasuhteiden tutkiminen. Sukupuolten tasa-arvo ei ole yhteiskunnasta erillinen ilmiö, vaan muiden hierarkkisten kategorioiden kuten iän, etnisyyden, seksuaalisen suuntautumisen, vammaisuuden tai sosiaaliluokan yhdistelmä. Oppikirjat kuvaavat ympäröivää maailmaa jostakin valitusta näkökulmasta, ja vastuu niiden sisällöstä on lähinnä oppikirjailijoilla ja osittain kustantajilla. Ohjeista ja säädöksistä huolimatta koulujen käytänteet sekä opetusmateriaalit, joihin opettajat vahvasti tukeutuvat, vaikuttavat nk. piilo-opetussuunnitelman mukaisesti: sukupuoli- ja tasa-arvokysymyksien stereotypioita pikemminkin vahvistetaan kuin puretaan. Tutkimuksessa selviää, että vaikka lukion uuden opetussuunnitelman (2016) mukainen oppikirja J’aime 1 onkin huomattavasti edistynyt lukumäärällisen ja osittain laadullisenkin tasa-arvon (mm. heteronormin purkaminen) huomioonottamisessa, kieliopillisen androsentrisyyden purkaminen säilyy haasteena.

1900-luvun lähestyessä loppuaan länsimainen demokratia ja poliittinen elämä olivat tulleet murroksen eteen. Perinteiset poliittisen osallistumisen muodot olivat alkaneet menettää vetovoimaansa kansalaisten silmissä, teknologisen kehityksen – erityisesti internetin – tarjotessa samaan aikaan uusia kanavia ja keinoja kansalaislähtöiselle poliittiselle keskustelulle ja toiminnalle. Edustuksellisen demokratian nähtiin ajautuneen kriisiin ja sen murenevan legitimiteetin paikkaamiseen alettiin etsiä vastauksia niin uudesta teknologiasta kuin demokratiateorian yhdeksi keskeisimmäksi suuntaukseksi 1990-luvulla nousseesta deliberatiivisesta demokratiasta. Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee yhdessä näitä kahta demokratian 'pelastajaksi' esitettyä ajatusta: deliberatiivisen demokratian teoriaa sekä verkkoa poliittisen keskustelun areenana. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä deliberatiivisen demokratian teoria voi tarjota verkon eri julkisuusareenoilla käytävän poliittisen keskustelun tutkimukselle. Tutkielmassa kuvataan, millaiset lähtökohdat deliberatiivisen demokratian teoria antaa verkkokeskustelujen yhteiskunnallisen merkityksen ja demokraattisen arvon analysoinnille ja arvioimiselle, sekä tarkastellaan teorian soveltamiseen liittyviä haasteita. Samalla pohditaan, millainen keskustelu ylipäänsä on demokratian kannalta merkittävää. Miten deliberatiivisen demokratian ytimen muodostava ideaali julkinen keskustelu, deliberaatio, tulisi määritellä? Aihetta lähestytään tutkielmassa teoreettisesti: deliberatiivisen demokratian alla esitettyjä näkemyksiä kriittisesti tarkastellen ja vertaillen, teoriaa problematisoiden sekä vaihtoehtoisia näkökulmia esiin nostaen. Deliberatiivisen demokratiateorian eri haarojen edustajat sekä teorian kriitikot asetetaan vuoropuheluun, jonka kautta esiin nousevat niin teorian edut kuin sen ongelmakohdat. Deliberatiivisen demokratian teoria nostaa demokratian tärkeimmäksi ominaisuudeksi kollektiivista päätöksentekoa edeltävän julkisen keskustelun ja harkinnan. Tutkielmassa lähdetään liikkeelle tarkastelemalla julkisen keskustelun roolia demokratian historiassa ja demokratiateoreettisen keskustelun eri vaiheissa; tätä kautta hahmottuvat deliberatiivisen demokratian teoreettiset juuret ja lähtökohdat. Deliberatiivisen demokratiateorian muotoutumiseen ovat vaikuttaneet erityisesti John Rawls ja Jürgen Habermas, joiden ajatukset saavat keskeisen sijan myös tässä tutkielmassa. Rawlsin ja Habermasin ajatusten pohjalta deliberatiivista demokratiaa on kehitellyt edelleen joukko toisen polven teoreetikkoja, joita tässä tutkielmassa edustavat mm. Amy Gutmann & Dennis Thompson, Jane Mansbridge ja John S. Dryzek. Deliberatiivisen demokratian haastajana esiin nostetaan Chantal Mouffen ja Bonnie Honigin edustama agonistinen demokratiakäsitys, kuin myös Iris Marion Youngin ja Lynn M. Sandersin esittämät kriittiset näkemykset. Keskeisenä näkökulmana verkon poliittisen keskustelun tarkasteluun toimii puolestaan Deen Freelonin esittämä moninorminen viitekehys. Julkisen keskustelun merkitystä korostava deliberatiivinen demokratia tarjoaa kiinnostavan näkökulman verkon julkisen keskustelun tarkastelulle. Deliberatiivisen demokratiateorian esittämät ihanteet – muun muassa julkisen keskustelun rationaalisuus, argumentatiivisuus ja konsensushakuisuus – muodostavat pohjan normistolle, jonka avulla verkkokeskustelujen luonnetta voidaan arvioida. Nämä samat ideaalit muodostuvat kuitenkin myös teorian ongelmakohdiksi. Paitsi että monet teoreetikot ovat kyseenalaistaneet deliberatiivisen demokratian kuvaamien ideaalien tavoiteltavuuden ylipäänsä, on normatiivisten ideaalien suhde verkon eri foorumeilla todellisuudessa tapahtuvaan keskusteluun myöskin ongelmallinen. Liian tiukka sitoutuminen deliberatiivisiin ideaaleihin jättää huomiotta muut verkkokeskusteluille ominaiset ja demokratian näkökulmasta yhtälailla olennaiset kommunikaation muodot: yhteisöllisyydestä ja yhteistyöstä kertovan kommunitarismin sekä vapaata mielipiteenilmaisua kuvaavan individualismin. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että deliberatiivisen demokratian teoriaan perustuva viitekehys on liian kapea verkon julkisen keskustelun analyysiin. Laajentamalla deliberaation perinteistä määritelmää sekä ottamalla mukaan kommunikaation yhteisöllisyyttä ja individualismia kuvaavat normit, verkon poliittisesta keskustelusta on mahdollista saada kattavampi kuva. Deliberatiivisen demokratiateorian kriittisen tarkastelun kautta muotoutuu viitekehys, joka ei rajoitu ainoastaan yhteen julkisen keskustelun muotoon, rationaalisena argumentointina ymmärrettyyn deliberaatioon, vaan pyrkii kuvaamaan laajemmin verkossa tapahtuvan kansalaiskeskustelun luonnetta ja tuomaan esiin sen koko demokraattisen potentiaalin.

Forskningen har sitt syfte i bakgrunden av det ökande intresse bland kommunerna i Finland att ta i bruk medborgarråd. Därmed är det motiverat att utreda huruvida legitima medborgarråd i verkligheten är, redogöra för framgångsfaktorer och de största utmaningarna som bemöts i implementeringen av medborgardialoger. Genom den deliberativa demokratiteorin sammanställs systematiskt de fundamentala kriterierna för demokratisk deliberation. Kriterierna kopplas till det empiriska materialet som består av två medborgarråd som genomförts i Sverige och sex medborgarråd som genomförts i Finland som deliberativa försök. Genom en innehållsanalys utreds huruvida de fundamentala kriterierna uppfylls. Resultaten visar att uppfyllande av de deliberativa kriterierna påverkar hur framgångsrikt medborgarrådet är. Det upptäcks en stor skillnad i de studerade medborgarråden i Sverige och Finland, varav de medborgarråd som studerats i Finland varit betydligt framgångsrikare än de studerade medborgarråden i Sverige. Resultaten beror i stor grad på att de studerade medborgarråden i Sverige inte uppfyller deliberativa kriterier och är såtillvida inte legitima. Utöver detta upptäcks det andra faktorer som påverkar framgång och som bör tas i beaktande i genomföringen av medborgarråd. De fundamentala kriterierna höjer legitimiteten av medborgarråden och kan därigenom möjliggöra verklig påverkan. Analysen visar att medborgarråd lämpar sig för svårare, komplexa frågor och kan användas för att nå marginaliserade grupper och vissa målgrupper. Eftersom det i Finland inte systematiskt implementerats olika former av medborgardialoger i kommunerna än, är det motiverat att utreda hur implementeringen har skett i Sveriges kommuner och landsting, pga. de stora satsningarna och projekt som genomförts för att utveckla olika former av medborgardialog som kan implementeras i styrningen. Genom en intervju med SKL:s handläggare för demokratifrågor får forskaren en djupare förståelse för hur implementeringen av medborgardialoger har skett i Sveriges kommuner och landsting. Det redogörs för vilka som är de största utmaningarna beträffande implementeringen av medborgardialoger i dagens läge, och vilka faktorer som påverkar medborgardialogers framgång. För att närmare studera hur implementeringen har skett, genomför forskaren en utvärdering av en specifik kommun i Sverige, Hudiksvalls kommun. Utvärderingen baserar sig främst på de åren som Hudiksvalls kommun medverkade i ett nätverk och projekt med fyra andra kommuner där syftet var att finna permanenta former för styrningen som dessutom når marginaliserade grupper. Hudiksvalls kommun valde att satsa på medborgarråd. Medborgarråden genomfördes inte enligt den ursprungliga 'cittizen jury' modellen, vilket resulterade i att ett klart syfte saknades, ansvariga aktörer saknades och kontakssamarbetet var inte aktivt. Dessutom utbildades inte tjänstemän och förtroendevalda och medborgarråden fick inte stöd av experter. Dessa faktorer resulterade i ett sjunkande intresse för medborgarråden, och det upplevdes inte möjlighet till påverkan. Projektet misslyckades och medborgarrådens existens upphörde år 2010. Utvärderingen visar, att målen inte uppfylldes. Forskningen sammanfattar slutligen resultaten av innehållsanalysen, intervjun och utvärderingen i en sammanfattande analys. Det redogörs förutom för betydelsen av de deliberativa kriterierna också andra faktorer som påverkar framgång, som upptäckts i forskningen. Dessa är: är ett klart syfte, utbildning av tjänstemän och förtroendevalda, stöd av experter, utvärdering av medborgardialoger, systematisering av medborgarråd och att de tas i bruk som permanenta former. Forskaren redogör slutligen för medborgarråds potential till verklig påverkan och hur detta uppnås. Dessutom redogörs för de största utmaningarna med medborgarråd och andra medborgardialoger som bör tas i beaktande vid implementeringen. Genom en framtidssyn redogörs forskarens egna reflektioner som stöds av forskningsresultaten. Forskningen beskriver att medborgarråd lämpar sig att tas i bruk i kommunerna i Finland i allmänna, komplexa och svåra frågor som berör alla kommuninvånare, och kan dessutom användas för att nå marginaliserade grupper och specifika målgrupper. Forskaren betonar systematisering i implementationen, utbildning och involverande av tjänstemän och förtroendevalda samt stöd av experter.

Tutkimuksessa tarkastellaan Tulevaisuusselonteko 2030 –hankkeen ennakointivaiheen teematyöpajatyöskentelyä deliberatiivisen demokratiateorian valossa. Keskustelu politiikan olemuksen muutoksesta ja edustuksellisen demokratian legitimaatiokriisistä on ollut vilkasta viime vuosina. Pelkästään äänestämiseen perustuvan järjestelmän legitimiteetti on kyseenalaistettu, mihin myös Suomen hallitus on pyrkinyt vastaamaan mm. osallistamalla kansalaisia erilaisiin hankkeisiin. Kansalaisilla ei useimmiten erinäisistä syistä ole mahdollisuutta osallistua heitä koskeviin päätöksentekofoorumeihin, ja heidän edustamisensa erilaisissa hankkeissa tapahtuu järjestään erilaisten asiantuntijoiden toimesta. Asiantuntijoiden valintaperusteisiin tai työskentelymetodiikkaan harvemmin kuitenkaan kiinnitetään huomiota. Tästä syystä onkin oleellista tarkastella mitkä tekijät asiantuntijoiden valintaa kussakin hankkeessa määrittävät ja miten heidän työskentelynsä rakennetaan. Tutkielmassa työpajojen työskentelymetodiikkaa arvioidaan deliberatiivisen demokratiateorian avulla. Teoreettinen viitekehys myös ohjaa tutkimuksen kysymyksenasettelua sekä tarkastelun kohteeksi valittuja teemoja. Kiinnostuksen kohteena ovat täten työpajojen suunnittelussa ja toteutuksessa painoarvoa saaneet seikat ja niiden suhde käytettyyn viitekehykseen. Tarkastelun kohteena on erityisesti työpajojen metodiikka, kokoonpano ja niissä toteutunut aktuaalinen keskustelutilanne. Tutkielmassa tarkastellaan myös teoreettisen viitekehyksen soveltuvuutta tarkastella kyseisiä seikkoja. Tutkimuksen aineisto sisältää 13 asiantuntijahaastattelusta, jotka toteutettiin vuoden 2014 aikana. Haastateltavina oli sekä TUSE –hankkeen organisoimisesta vastannut hankeryhmä että hankkeen ennakointivaiheessa mukana ollut teematyöryhmä. Aineiston keruu on toteutettu puolistrukturoiduilla asiantuntijahaastatteluilla ja tutkimusmetodina on käytetty teorialähtöistä sisällönanalyysiä Tutkimuksen tuloksina voi todeta, että teematyöpajojen suunnittelu näyttäytyy monessa mielessä deliberatiivisen demokratiateorian ihanteiden mukaiselta. Toisaalta tämä käsitys muuttui kun tarkastelua syvennettiin koskemaan teemaryhmien aktuaalista keskustelutilannetta. Viitekehyksen avulla pystyi läpi aineiston analyysin nostamaan esiin monia relevantteja huomioita niin teematyöpajatyöskentelyn suunnittelusta, toteutuksesta kuin niiden suhteesta toisiinsa sekä deliberatiiviseen demokratiateoriaan. Merkittävänä tuloksena voi myös pitää sitä, että deliberatiivinen demokratiateoria soveltui ei-deliberatiivisen prosessin tarkasteluun. Tutkimus nostaa esiin käytetyn viitekehyksen positiivisia ja negatiivisia aspekteja, joista varsinkin jälkimmäisillä on vaikutusta niin teorian institutionalisoinnin kuin käytännön operationalisoinnin kannalta. Deliberatiivisen demokratiateorian heterogeenisyys tuo myös oman haasteensa kyseistä viitekehystä käyttävälle tutkijalle. Tutkimuksen tuloksia voidaan pitää lisänä demokratiateoreettiseen keskusteluun, ja se myös nostaa esiin jatkotutkimuksen tarpeen.

Työssä todistetaan Delignen–Mumfordin kompaktifikaatiolause. Delignen–Mumfordin kompaktifikaatiolause sanoo, että tietyillä ehdolla jonolle saman signaturen hyperbolisia pintoja on olemassa rajapinta, josta on olemassa diffeomorfismit jokaiseen tämän jonon jäseneen ja että näillä diffeomorfismeilla nykäistyt metriikat suppenevat rajapinnalla rajametriikkaan. Työssä Delignen–Mumfordin kompaktifikaatiolause todistetaan osoittamalla vastaava tulos ensin hyperbolisten pintojen yksinkertaisille rakennuspalikoille. Työ todistaa vastaavan tuloksen ensin Y -palan kanonisille kauluksille ja käyttää tätä tulosta todistamaan vastaavan tuloksen Y -paloille. Tämän jälkeen työ todistaa jokaisen hyperbolisen pinnan olevan rakennettavissa Y -paloista antaen välittömästi tuloksen kaikille hyperbolisille pinnoille.

Even though cancer treatment modalities have improved during last decades, there is still lack of specific, efficient and curative treatments especially in case of advanced and metastatic cancers. One relatively new approach is to use oncolytic adenoviruses, which selectively infect and kill cancerous cells leaving healthy cells unharmed. These viruses have shown to be effective especially when administered intratumorally and in combination with chemotherapeutics. However this approach has multiple challenges like rapid clearance by antibody neutralization in systemic administration. Another challenge is the cell entry of oncolytic adenovirus, which is mainly mediated by the Coxsackie-Adenovirus receptor and this receptor is downregulated in various cancer cells. Rapid clearance and reduced cell entry thus lead to decreased amount of oncolytic adenovirus in target cells and decreased efficacy. In order to overcome these limitations, this study explored the possibility to use cancer cell derived extracellular vesicles (EVs) as drug delivery system for oncolytic adenovirus. Since oncolytic adenoviruses have shown to be effective especially in combination with chemotherapeutics, the ability of EVs to deliver both oncolytic adenoviruses and chemotherapeutic drug paclitaxel was studied. The aims of this study were to i) study whether oncolytic adenoviruses could be encapsulated inside EVs (EV-virus complex) and load this complex with paclitaxel (EV-virus-PTX complex), ii) discover whether the surface charge or size distribution of EV-virus and EV-virus-PTX complexes differs from the control EVs and iii) study the infectivity/efficacy of EV-virus and EV-virus-PTX complex in comparison to noncapsulated adenovirus in vitro. Since this is a novel approach, the literature review focused on the characteristics, advantages and challenges of oncolytic adenoviruses and EVs. In order to determine whether cancerous cell are able to encapsulate oncolytic adenoviruses inside EVs, A549 lung cancer and PC-3 prostate cancer cells were infected with oncolytic adenovirus and the formed EVs were isolated form conditioned media using differential centrifugation. Paclitaxel was loaded into these EV-virus complexes with incubation. EV-virus complexes were imaged using transmission electron microscopy (TEM) (i). The characteristics of these EV-virus and EV-virus-paclitaxel complexes were studied by determining the surface charge by electrophoretic light scattering and the size distribution by nanoparticle tracking analysis (ii). In order to determine the infectivity/efficacy of these complexes in autologous use, three in vitro level assays were performed (cell viability, immunocytochemistry and transduction assay) (iii). In addition confocal microscopy was used to observe the localization of EV-virus complexes inside the cell. These studies pointed out that both cell lines were able to encapsulate oncolytic adenovirus inside EVs, which was observed by TEM. The size distribution of these EV-virus and EV-virus-PTX complexes may support this observation and the size was in range 50-500 nm. In addition the determined surface charge was shown to be similar in EV-virus and EV-virus-PTX- complexes when compared to control EVs derived from noninfected cells - however more specific assays in order to characterize the surface properties of EV-virus complexes are needed. As a main finding, these EV-virus and EV-virus-PTX complexes were shown to significantly increase the efficacy of oncolytic adenovirus in comparison to free oncolytic adenovirus, paclitaxel and paclitaxel+virus combination in all three in vitro assays. In addition localization of the EV-virus complex was seen with confocal microscopy imaging. These results indicate that EVs may enhance the delivery of oncolytic adenovirus into cancerous cells. Using EVs as a drug delivery system for both oncolytic adenovirus and chemotherapeutic drug paclitaxel was shown to increase the efficacy of oncolytic adenovirus in comparison to free virus. This characteristic could potentially enhance the targeting ability to cancerous cells and thus lead to decreased amount of side-effects of healthy tissues especially in case of chemotherapeutics. These promising results of this novel approach are however preliminary due to relatively low number of repetitions (n~3) and more research is needed especially in order to characterize, purify and concentrate the EV-virus complexes.

Tutkimuksessa tarkastellaan dementiakuolleisuutta sekä siihen vaikuttavia sosiaalisia tekijöitä. Dementia on oireyhtymä, jota pääasiassa sairastavat yli 65-vuotiaat henkilöt. Väestön ikääntyessä sekä elinajanodotteen kasvaessa on odotettavissa, että dementiaa sairastavien määrä tulee kasvamaan merkittävästi lähivuosina. On viitteitä siitä, että dementiaan sairastumisen riskiin vaikuttavat erilaiset sosiaaliset tekijät kuten koulutus, mutta varsinkin dementiakuolleisuudesta tiedetään vähän. Tutkielman aineistona käytettiin Tilastokeskuksen muodostamaa Elinolot ja kuolinsyyt -rekisteriaineistoa, joka koostuu väestölaskentatiedoista sekä työssäkäyntitilaston pitkittäisaineistosta, johon on liitetty kuolinsyytietoja. Peruskuolinsyyn lisäksi aineistossa oli tieto korkeintaan kolmesta myötävaikuttavasta syystä. Dementiakuolleisuuden on esitetty aliarvioituvan peruskuolinsyynä, joten dementiakuolleisuuden määrittelyssä käytettiin myös tietoa myötävaikuttavista syistä. Rajausten jälkeen aineistossa on 317 944 henkilöä, joista 128 562 on miehiä ja 189 382 naisia. Pääanalyysimenetelmänä on käytetty elinaikamalleihin kuuluvaa Coxin regressiota. Dementiakuolleisuudessa oli vaihtelua kaikkien tutkimuksessa käytettyjen muuttujien, eli koulutuksen, sosiaaliluokan, tulojen, siviilisäädyn sekä perhemuodon mukaan. Koulutuksen vaikutus välittyi osin ammattiasemaan perustuvan sosiaaliluokan kautta. Suurimpia ryhmien väliset suhteelliset erot olivat nuoremmissa ikäryhmissä sekä sosiaaliluokan ja siviilisäädyn kohdalla. Eronneilla ja naimattomilla oli selvästi kohonnut riski suhteessa naimisissa oleviin. Myös työntekijöillä havaittiin kohonnut riski suhteessa ylempiin toimihenkilöihin. Siviilisääty vaikutti olevan merkittävä tekijä siinä mielessä, että koulutuksen, sosiaaliluokan ja tulojen tuominen malliin ei juuri vaikuttanut siviilisäätyryhmien välillä havaittuun vaihteluun. Dementiakuolleisuudessa havaitut ryhmien väliset suhteelliset erot olivat hieman pienempiä kuin muissa syissä, mutta kuitenkin hyvin samaa suuruusluokkaa. Tulosten perusteella on identifioitavissa tekijöitä, jotka suojaavat dementialta. Erityisesti avioliitto, korkea koulutus sekä ylemmät toimihenkilöammatit vaikuttavat olevan dementialta suojaavia tekijöitä. Avioliiton suojaavan vaikutuksen voidaan tulkita liittyvän sosiaaliseen kanssakäymiseen sekä puolison tukeen ja läsnäoloon. Korkea koulutus sekä toimihenkilöammatit indikoivat virikkeellisempää työympäristöä, mutta niiden vaikutus voi myös kulkea ylipäänsä aktiivisemman ja kognitiivisesti virikkeellisemmän elämäntavan kautta. Aktiivisen ja kognitiivisesti haastavan elämäntavan on esitetty suojaavan dementiaan sairastumiselta. Tuloksia voidaan tulkita elämänkaarinäkökulman kautta. Jo nuoruudessa vaikuttavilla tekijöillä, kuten koulutuksella, on vaikutusta. Tämän lisäksi elämänkaaren aikana myöhemmin vaikuttavat tekijät ovat merkityksellisiä. Näiden tekijöiden on esitetty vaikuttavan aivojen hermoverkostoon ja -yhteyksiin ja luovan kognitiivista reserviä, minkä on esitetty ehkäisevän tai lykkäävän dementiaan sairastumista.

In my thesis, I was interested in exploring how and why the quality of democracy varied in Central and Eastern European countries after they became EU members. Throughout the accession process, these countries have, for the most part, successfully moved away from post-communist legacies and became increasingly more democratic. There is ample evidence in literature suggesting that this positive trend in democratic quality might be expected to continue post-accession. However, as data from major indexes of democracy shows, this has not been the case. A declining trend in democratic quality is at present prevalent in Central and Eastern Europe. In order to identify possible causes, I examined a sample comprising of the ten countries that gained EU membership in 2004 and 2007. Using crisp-set qualitative comparative analysis on data from the 2004-2011 period, I found that the main explanation for democratic quality variation among cases is economic in nature. Specifically, inflation can explain both the decline and the improvement of democratic quality: countries well equipped to deal with the consequences of high price fluctuations, in particular those caused by the economic crisis, were also able to improve their democratic quality slightly. Countries where the negative impact of inflation proved stronger saw a decline in democratic quality. Additionally, corruption emerged as an alternative explanation for decline. This thesis also briefly examines the post-accession influence of the EU on democratic quality in these countries. It finds that, while diffuse and difficult to quantify, this influence continued to be both significant and positive. These findings lend empirical support to Wolfgang Merkel’s theoretical framework of embedded and defective democracies. In particular, they support his claim that internal embeddedness – the interdependence of sound democratic institutions and practices – can be either reinforced or weakened by a sphere of external embeddedness containing elements such as economic development and international integration.