Browsing by Issue Date

Tutkimuksen tausta ja tavoite: Hereditaarinen hemorraginen teleangiektasia (HHT) eli Oslerin tauti on geneettisesti periytyvä harvinainen tauti, jota sairastaa keskimäärin yksi viidestätuhannesta henkilöstä. HHT:ssa nähdään poikkeavia verisuonirakenteita ja tauti aiheuttaa lähes kaikille potilaille hankalia nenäverenvuotoja. Osalla potilaista on elinmanifestaatioita maksassa, keuhkoissa, aivoissa sekä ruuansulatuskanavassa. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää uuden polidokanoli-injektiohoidon vaikutusta HHT-potilaiden nenäverenvuodoista johtuviin päivystyskäynteihin ja päivystyksellisiin leikkaussalitoimenpiteisiin. Aineisto ja menetelmät: Tutkimuksessa tarkasteltiin retroperspektiivisesti viimeisen 18 vuoden päivystyskäyntien, poliklinikkakäyntien, nenäverenvuotojen ehkäisy- ja tyrehdyttämistoimenpiteiden ja leikkaussalissa tapahtuneiden päivystyksellisien nenäverenvuotojen tyrehdyttämistoimenpiteiden määrien muutoksia vuonna 2015 aloitetun paikallisvalmisteinjektiohoidon myötä. Aineisto kerättiin Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) sähköisestä potilasrekisteristä diagnoosikoodin avulla. Aineistomme koostui 29 HHT-potilaasta, joita hoidettiin HUS:n korva-, nenä- ja kurkkutautien klinikalla polidokanoli-injektiohoidolla. Tulokset ja johtopäätökset: Tutkimuksellamme emme pystyneet osoittamaan tilastollisesti merkitseviä muutoksia päivystyskäyntien, poliklinikkakäyntien tai eri toimenpiteiden määrissä. Päivystyksellisesti leikkaussalissa tehtäviä nenäverenvuotojen tyrehdytystoimenpiteitä ei esiintynyt tutkittavalla aikavälillä. Aiemmissa tutkimuksissa on voitu osoittaa paikallishoitojen vähentävän nenäverenvuotojen esiintymistiheyttä ja vaikeusastetta. Nenän paikallishoitojen on arvioitu olevan edullisia hoitomuotoja, sillä niiden tekemiseen ei tarvita yleisanestesiaa tai leikkaussalia. Eri hoitomuotojen kustannuksista tarvitaan kuitenkin lisää tutkimusta.

Marttyyrikertomuksia luettiin pitkään aikansa historiallisesti autenttisina kertomuksina. Historialliskriittinen tutkimus, kirjallisuudentutkimus, ja arkeologiset todisteet ovat kuitenkin osoittaneet, että niitä tulisi tarkastella kirjallisina teoksina, joissa historiallinen aines sekoittui kirjalliseen. Sen sijaan, että etsitään kirjallisen aineksen takaa historiallista henkilöä, tulisi tutkia sitä, miten marttyyrikertomukset koottiin, mistä aineksista ja kenelle. Tämä tutkielma valottaa kristillisten marttyyriuden käsityksiin vaikuttaneita tekijöitä, ja sitä, miten eri tavoin marttyyrius rakentui roomalaisessa kulttuuripiirissä kristillisen kirkon ensimmäisinä vuosisatoina. Tarkastelen myös sitä, miten ja millä tavoin näiden konstruktioiden kautta pyrittiin rakentamaan kirkon identiteettiä. Tarkastelen narratiivisen analyysin avulla sitä, miten varhaiskristilliset marttyyrikertomukset ovat rakentuneet, ja millä tavoin niiden kautta pyrittiin rakentamaan varhaiskristillistä identiteettiä alkukirkon ensimmäisinä vuosisatoina. Tutkin aihetta useamman marttyyrikertomuksen kautta (mm. Polykarpoksen marttyyrio). Tarkastelun keskiössä ovat erityisesti tavat, joilla sosiaalista dentiteettiä muodostettiin sukupuolen, vallan ja vähemmistöjen luomiseksi. Koko tutkimuksen viitekehyksenä toimii sosiaalisen identiteetin teoria.Tutkimuksen sivujuonteena pohdin ja tarkastelen myös sitä, pitävätkö Stephane Cobbin teoksen Dying to be Men pääteesit paikkaansa. Hän väitti hegemonisen maskuliinisuuden olevan marttyyrikertomuksia yleisesti leimaava tekijä. Kulttuurisina kollaaseina varhaiskristilliset marttyyrikertomukset koottiin erilaisista kulttuurisista aineksista, jolloin niillä oli liitoskohtia roomalaiseen ja kreikkalaiseen ajatteluun, erityisesti maskuliinisuuden ideaaleihin. Tästä syystä ne myös olivat tarttuvia; olematta täysin uusia, ja täysin vanhoja, niissä oli kristillisinä ideoina tarpeeksi traditionaalisuutta ja innovatiivisuutta puhutellakseen kristittyjä lukijoita ja kuuntelijoita ideaaleina, jotka vaikuttivat syvästi varhaiskristillisen kirkon elämään ja teologiaan.

Laadulliseen sisällönanalyysiin perustuva tutkielma käsittelee Turkin presidentti Recep Tayiip Erdoğanin neo-osmanistista ideologiaa ja globaaliksi ilmiöksi noussutta nostalgiapolitiikkaa. Tutkielmassa esitellään neo-osmanismi populistisena keinona, jonka kautta Erdoğan valikoi Turkin osmanimenneisyydestä itselleen hyödyllisiä elementtejä hyötyäkseen niistä poliittisesti ja taloudellisesti esimerkiksi omaa valtaansa kasvattaakseen tai omia rakennusprojektejaan tukeakseen. Nostalgiaan perustuvasta politiikasta on tutkielmaan kerätty kahdeksan tunnuspiirrettä: populismi, kokemus rappiosta, autoritaarisuus ja vahvat johtajat, myyttinen kokemus menneestä, uhkakuvat, nationalismi, arvokonservatiivisuus ja lupaukset taloudellisesta menestyksestä. Esimerkeiksi neo-osmanismista on nostettu Erdoğanin oma henkilökuva, kolme neo-osmanistisia sävyjä sisältävää puhetta sekä Taksimin sotilaskasarmiprojekti ja vuoden 2017 perustuslakimuutos. Aineiston analyysiin kuuluu pohdintaa siitä, millaisia neo-osmanistisia piirteitä esimerkeissä esiintyy ja linkittyvätkö tapaukset laajempaan globaaliin nostalgiapolitiikan ilmiöön. Tutkielmassa selviää, että neo-osmanismi on tutkimusmaailmassa jokseenkin tunnettu ilmiö, mutta silti alkanut herättää huomiota vasta 2020-luvulla. Erdoğan toteuttaa neo-osmanismia henkilökuvallaan esiintymällä julkisuudessa eräänlaisena modernin ajan sulttaanina, hurskaana muslimina ja vertautumalla etenkin osmanisulttaani Abdulhamid II:een. Puheissaan Erdoğan puhuu Osmanivaltion hohdokkuudesta ja Turkin historian ainutlaatuisuudesta, mutta korostaa myös uskonnon merkitystä esimerkiksi Hagia Sofian moskeijaksi muuttamisen päivän puheessaan. Päätöksenteossaan Erdoğan toimii autoritaarisesti ja perustelee toimiaan Osmanivaltion muiston ylläpitämisellä, kuten Taksimin aukion sotilaskasarmiprojektista havaitaan; vuonna 2013 Erdoğan tukahdutti mielenosoitusaallon väkivaltaisesti, kun turkkilaiset vastustivat historiallisten osmanikasarmien uudelleenrakentamista. Erdoğan on rakennuttanut lisääntyvissä määrin myös moskeijoita ja uskonnollisia keskuksia, mikä on merkittävää, sillä Turkin tasavallan alkuaikoina valtio kävi läpi merkittävän sekularisaatioprosessin, joten uskonnon merkityksen kasvattamisella on yhteys myös neo-osmanismiin ja nostalgiapolitiikkaan. Globaalin nostalgiapolitiikan kaikki tunnuspiirteet täyttyvät Erdoğanin politiikan kohdalla, mutta eivät aina samanaikaisesti tai yhtä vahvasti, joten tuloksia tulkitessa on muistettava aiheen tulkinnanvaraisuus ja tilannekohtaisuus. Neo-osmanismi eroaa globaalista esikuvastaan myös kulttuurillisen kontekstin takia: Euroopassa ja Yhdysvalloissa nostalgia kohdistuu historiallisista syistä osittain eri asioihin kuin Lähi-idässä, ja esimerkiksi suhde islamiin luo suuren eron ilmiöiden välille. Voidaan kuitenkin todeta, että Erdoğanin politiikassa esiintyy sekä juuri Turkille erityislaatuista neo-osmanismia että globaalin nostalgian tunnusmerkkejä, jolloin neo-osmanismi voidaan nostaa muiden nostalgiapoliittisten ilmiöiden rinnalle, kunhan kulttuurillinen konteksti ja aiheen moniulotteisuus muistetaan ottaa huomioon.

Tarkastelen tässä tutkimuksessa Ulla-Lena Lundbergin romaania Is (2012, suom. Jää) kollektiivisen mielen ja mieltenvälisyyden näkökulmasta. Analysoin sitä, miten kollektiivinen mieli rakentuu romaanin kerronnassa ja miten romaanin henkilöhahmot ja henkilöhahmoryhmät tulkitsevat toistensa mielensisältöjä. Tutkin myös sitä, minkälaisia mieltenvälisiä henkilöhahmoryhmiä romaanissa on ja mikä niiden merkitys on romaanin tulkinnan kannalta. Tutkimukseni sijoittuu kognitiivisen kertomuksen teorian viitekehykseen, ja hyödynnän erityisesti Palmerin (2004; 2010b; 2011) teoriaa sosiaalisesta mielestä mutta myös muuta pääasiassa kognitiivisen kertomuksen teorian piiriin kuuluvaa tutkimusta. Sosiaalisen mielen teoriassa mieli nähdään sosiaalisena ja jaettuna ja se sisältää tietoisten ajatusten lisäksi tunteita, uskomuksia, taipumuksia ja mielen tiedostamattomia puolia. Tutkimuksessani esitän, että Is-romaanin kerronnassa ilmaistaan henkilöhahmoryhmien kollektiivisia ajatuksia psykokerronnan, suoran ja vapaan epäsuoran ajatuksen sekä passiivin avulla. Kollektiiviset ajatukset syntyvät ja ilmenevät henkilöhahmojen keskusteluissa, ja ne voi havaita näkökulmien sekoittumisesta ja kollektiivisista teoista. Kollektiivisia tunteita ilmaistaan lisäksi välimerkeillä ja huudahduksilla, tunnelatautuneella sanastolla, henkilöhahmojen fysiologisten reaktioiden, olemuksen ja elekielen kuvauksen kautta sekä rytmin, kielikuvien ja vertausten avulla. Ne näkyvät fyysisen ympäristön kuvauksissa ja ovat sidoksissa henkilöhahmojen tunnemaantieteeseen. Is-romaanin henkilöhahmot ja ryhmät tekevät tulkintoja toistensa mielensisällöistä ja taipumuksista käyttäytymisen, ilmeiden, eleiden, katseen ja äänen perusteella. Tulkinnat esitetään usein psykokerronnalla, mutta joskus myös vapaan suoran ja vapaan epäsuoran ajatuksen keinoin silloin, kun henkilöhahmo eläytyy toisen tai toisten ajatuksiin voimakkaasti. Toisten henkilöhahmojen odotukset ja tunteet vaikuttavat tulkitsijoiden omaan mieleen ja käyttäytymiseen siten, että mielet ovat kuin vuoropuhelussa keskenään. Luotolaisille rakentuu romaanin kerronnassa kollektiivinen mieli, jonka kautta luotolaiset voi nähdä yhtenä romaanin keskeisistä henkilöhahmoista. Muiden kuin syntyperäisten luotolaisten on vaikea päästä osaksi luotolaisten kollektiivista mieltä, ja luotolaiset voikin nähdä pienenä luontoyhteydessä elävänä alkuperäisyhteisönä, joka pitää tiukasti kiinni ajattelu- ja toimintatavoistaan. Papin kuoleman puolestaan voi nähdä sotien jälkeisen kollektiivisen trauman ilmentymänä ja uskon menetyksenä. Papin vaimo Mona jää ulkopuoliseksi lähes kaikista mieltenvälisistä ryhmistä, ja hänen hahmonsa kautta tulee näkyväksi sodan jälkeisen sukupolven kokemus siitä, että tunteet täytyi piilottaa ja vain selviytyä. Tutkimus haastaa joiltain osin sosiaalisen mielen teoriaa ja tarjoaa välineitä kehittää sitä eteenpäin. Se näyttää, miten suoralla ajatuksella, vapaalla suoralla ajatuksella ja vapaalla epäsuoralla ajatuksella voidaan konkreettisesti ja mimeettisesti ilmaista kollektiivisia ajatuksia ja tunteita toisin kuin psykokerronnalla. Samoja keinoja voidaan käyttää ilmaisemaan sitä, että henkilöhahmo eläytyy voimakkaasti toisen tai toisten mielensisältöön. Tutkimus kartoittaa yksityiskohtaisesti niitä kerronnallisia keinoja, joilla kollektiivisia tunteita voidaan ilmaista. Se näyttää, miten kollektiivisen mielen analysoimisella voidaan tuoda uusi näkökulma romaanin tulkintaan, koska kollektiivisen mielen kautta ryhmän voi nähdä yhtenä romaanin henkilöhahmoista. Tutkimus esittää lisäksi yhden tavan analysoida ja tulkita minäkertojaa sosiaalisen mielen kontekstissa.

Lain takaisinsaannista konkurssipesään 22 §:n mukaan takaisinsaannin johdosta syntyvää velvollisuutta voidaan sovitella painavasta syystä. Painavan syyn täyttymisen pohdinnassa on otettava hallituksen esityksen mukaan huomioon oikeustoimen luonne sekä ajankohta, palautusvelvollisen tietoisuus oikeustoimen seikoista ja hänen oikeustoimesta saamansa hyöty, palautusvelvollisen suhde velalliseen, palautusvelvollisen joutuminen huonompaan asemaan kuin hän olisi ollut ilman oikeustoimea sekä muut kohtuussyyt. Tutkimuksen tarkoituksena on tutkia, mikä on painavan syyn sisältö ja täyttyykö painava syy helposti. Tutkimuksessa tutkitaan myös, onko takaisinsaannin sovittelu ylipäätänsä tarkoituksenmukaista ja tulisiko lakipykälään tai sen soveltamiskäytäntöön tehdä muutoksia. Takaisinsaanti on poikkeus sopimuksen sitovuuden periaatteeseen ja takaisinsaannin sovittelu on taas poikkeus takaisinsaantiin. Siten takaisinsaannin sovittelua tulisi tulkita supistavasti. Painavan syyn sisältö on käytännön tasolla muodostunut noudattamaan hallituksen esityksessä nostettua listaa. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön perusteella voidaan katsoa, että painava syy ei täyty helposti. Painavan syyn edellytyksen täyttyminen tapahtuu helpoiten juuri taloudellisilla kohtuussyillä. Kuitenkin jokaisessa tapauksessa on suoritettava kokonaisharkinta siitä, muodostuuko palautusvelvollisuus kohtuuttomaksi tapauksen yksityiskohdat huomioon ottaen. Takaisinsaannin sovittelu mahdollistaa tilanteen yksityiskohtien arvioinnin ja siten myös tilannekohtaisen kohtuuttomuuden korjaamisen. Siten sovittelu on perusteltavissa ja tarpeellinen. Kuitenkin itse sovittelupykälään tarvittaisiin joitain muutoksia, joita pyrin työssäni esittämään.

Tutkielman aiheena on työntekijän työmäärästä johtuvan henkisen kuormittumisen ennalta ehkäisy ja kuormitustekijöiden vähentäminen. Tutkielmassa tulkitaan ja systematisoidaan työnantajan vastuuta vallitsevassa oikeustilassa. Tulkintaa ja systematisointia tehdään tarkastelemalla työturvallisuuslakia (738/2002, TTurvL) ja työaikalakia (872/2019, TAikaL), lakien esitöitä, oikeustieteellistä kirjallisuutta ja oikeuskäytäntöä. Henkisen työsuojelun kannalta tarkastelussa ovat TTurvL:n keskeiset lainkohdat, jotka ovat TTurvL 8 §:n yleinen huolehtimisvelvoite, TTurvL 10 §:n vaarojen arviointi, TTurvL 13 §:n työn suunnittelu ja mitoittaminen sekä TTurvL 25 §:n toimimisvelvoite. Näiden lisäksi tarkastellaan TAikaL:n keskeisiä säännöksiä työmäärästä aiheutuvan henkisen kuormituksen ennalta ehkäisyssä. Tutkielma kuuluu työoikeuden alaan. Metodiltaan tutkielma edustaa lainoppia. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota voimassa olevan lainsäädännön tulkinnanvaraisuuksiin ja ongelmallisuuksiin suhteessa muuttuneeseen työelämään. Tutkielmassa tuli esille, että työmäärästä johtuva henkinen kuormittuminen on nykyajan työelämässä tosiasiallinen ongelma, mutta sen estäminen lainsäädännön keinoin on haasteellista. Liiallisesta työmäärästä johtuva henkinen kuormittuminen johtaa harvoin oikeuskäsittelyyn asti. Terveydelle haitalliseen henkiseen kuormittumiseen johtavat syyt ovat yksilöllisiä ja kuormitustekijöiden yhdistäminen työperäisiksi ei ole yksiselitteistä. TAikaL:n säännökset osoittautuivat myös osittain ongelmallisiksi työsuojelun näkökulmasta. Työmäärästä johtuvan henkisen kuormittumisen ehkäisyssä keskeistä on työnantajien tietoisuuden lisääminen kuormitustekijöistä sekä tarvittavien toimenpiteiden tiedostaminen ja toteuttaminen. Tutkielmassa tuodaan esille joitakin de lege ferenda -näkökulmia, joilla saattaisi olla myönteisiä vaikutuksia työturvallisuuden edistämisen kannalta.

Distal myopathies are a group of rare progressive genetic muscle disorders that are extremely varied both genetically and clinically. Typical symptoms include weakness and atrophy limited to the skeletal muscles of distal extremities in hands and legs. The age of onset ranges from early childhood to late adulthood depending on the disease. Currently around 30 genes have been associated with distal myopathies, most of them causing a dominant disease. The objective of the thesis was to identify the disease-causing variant in a family affected by autosomal dominant distal myopathy with early adulthood onset. Affected family members expressed weakness and atrophy in muscles of both hands and legs. To narrow down the chromosomal location of the disease-causing variant, linkage analysis was conducted with genome-wide single nucleotide polymorphism data of family members. Because of the progressive nature of the disease and uncertain disease status of one family member, linkage analysis had to be repeated a few different times with different settings. Both disease statuses and pedigree size were altered to account for the possibility of presymptomatic carriers or incomplete penetrance. Analyses with different parameters led to discovery of multiple possible co-segregating regions. Rare co-segregating small-scale and structural variants as well as repeat expansions in these regions were examined from next-generation sequencing data with multiple bioinformatic detection tools. The segregation of possible candidate variants was validated with Sanger sequencing and PCR. Ultimately, no likely rare co-segregating variant of any type of genetic variation with a likelihood to cause a disease such as distal myopathy was identified by any detection method used. Lack of potential disease-causing variant could be due to incomplete penetrance of the variant or if it was in non-coding regions, such as a deep intronic splicing variant in a gene currently not known to be connected to muscles.

The thesis will be focusing on the newly adopted island derogation, which was included when the EU revised the EU ETS and expanded it to the maritime sector. The island derogation means that Member States of the EU can choose to allow that allowances for emissions are not required on routes between the mainland and an island. Derogations for maritime MBMs as well as the EU ETS has been the topic of prior research, but with the EU ETS expanding and derogations such as the island derogation forming, there is a clear gap in the research that should be addressed. This thesis aims to contribute to the academic discussion regarding maritime MBMs and the EU ETS by asking two research questions. Firstly, how is the island derogation described throughout the legislative process in the EU? This question opens the concept of a derogation in a maritime MBM and aims to find what the EU institutions wanted to achieve with the derogation. The findings show that the island derogation can be classed as a roue-based derogation, but still holds characteristics of a ship-type derogation. In the original proposal to the revision of Directive 2003/87/EC, the Commission did not include an island derogation. The need for an island derogation was recognized both in the Parliament and the Council, however the final adopted formation of the island derogation can be seen as to be formed through the discussion in the Council. The second research question focuses on the implementation of the Directive on the national level in Finland, and specifically which problems regarding the derogation can be identified in the national preparatory documents. Through researching the preparatory documents such as the bill proposal HE 71/2023 vp and the memorandum on the maritime expansion of the EU ETS by the Ministry of Transport and Communications, problems of allocating the benefit from the island derogation and skewing of competition between the shipping companies is identified as being the most relevant problems. Even though these problems are acknowledged, Finland does not seem discouraged of using the voluntary island derogation. Instead, there are plans to support the maritime sector that do not benefit from the island derogation similarly. The findings create a base for further research and show that the island derogation, in its adopted form, includes loopholes that are hard to fill at the national level. With the derogation being relevant between 2024-2030, it should be researched after how influential the island derogation was on easing the impact of the ETS on the Åland Islands, or if it only provided an option for shipping companies to lag behind in the green transition.

Anonyymi todistelu on ollut Suomessa mahdollista vuodesta 2016 alkaen. Anonymiteetin voi saada pelkäävä todistaja erikseen määritellyissä vakavissa rikosasioissa. Menettelyssä todistajan henkilöllisyys ei tule vastaajan tietoon, mikä rajoittaa vastaajan oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti on perusoikeutena turvattu niin Suomen perustuslaissa (731/1999) kuin Euroopan ihmisoikeussopimuksessa. Euroopan ihmisoikeussopimus nimenomaisesti turvaa syytetyn oikeuden kuulusteluttaa häntä vastaan todistavia. Todistajan anonymiteetti ja vastakuulusteluoikeus ovat kuitenkin yhteensovitettavissa ja anonyymi todistelu onkin hyväksytty Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä. Anonyymi todistelu on käytössä useassa Euroopan valtiossa. Euroopan ihmisoikeussopimuksessa tai ihmisoikeustuomistuomioistuimen oikeuskäytännössä ei kuitenkaan ole määritetty, millaiset edellytykset anonyymin todistelun käytölle tulisi asettaa. Ihmisoikeustuomioistuin on antanut lukuisia oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ja sen kontradiktorisuutta koskevia ratkaisuja, joissa on otettu kantaa myös anonyymiin todisteluun. Ensimmäinen anonyymia todistelua koskeva päätös oli vuonna 1989 annettu ratkaisu Kostovski v. Alankomaat, jonka jälkeen ihmisoikeustuomioistuin on antanut useita anonyymia todistelua koskevia ratkaisuja. Tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, onko ihmisoikeustuomioistuimen linja muuttunut ja miten tämä linja on vaikuttanut kansalliseen lainsäädäntöön. Tutkielman tavoitteena on selvittää, ovatko anonyymin todistelun edellytykset erilaiset Suomen ja vertailuvaltioiden välillä, joina käytetään Norjaa, Tanskaa, Saksaa ja Ruotsia. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön avulla tarkastellaan, millaisissa tilanteissa anonyymia todistelua käytetään ja asettaako tuomioistuimen oikeuskäytäntö osaltaan rajoitteita anonyymille todistelulle. Lopuksi arvioidaan sitä, miten ja miksi Suomen lainsäädäntö eroaa verrokkimaista sekä otetaan de lege ferenda kantaa anonyymin todistelun tulevaisuuteen.

Писатель Иван Савин (1899-1927) жыл в Хелсьинки в 1922-1927 гг. Наша диссертация открывает как в эмиграции соединяются идеологический фон и чувства эмигранта вернуться в родную страну и поправить политическую ситуацию. Предыдущий академический анализ часто открывает семейную историю Савина: мультикультурные корни из Финляндии, Греции, Молдавии и России, жизнь в современной Украине, но по взглядам он яркий русский националист. Самое тщательное исследование — диссертация Марины Крошневой. Для Савина, в Хельсинки находилось только маленькое и расколотое русскоязычное общество. Многие источники свидетельствуют, что отправная точка для деятельности в Хельсинки не была хорошей. Юлитта Суомела исследовала эту тематику очень внимательно. На наш взгляд, можно сказать, что у Савина комплексное отношение к большим массам русскоязычных людей. С другой стороны, он пишет как коварные и влиятельные политики предают массы. Но Савин видит, что моральное превосходство превыше моральной деградации СССР, хотя международное дипломатическое принятие поддерживает большевиков. Все же Савин пишет, как трудна деятельность в Хельсинки и как трудно привлекать людей к действиям. Когда мы говорим о сути статей, фельетонов и очерков Савина, всегда есть «мы» и «они». Савин беспощадно осуждает «их» в своих текстах. Он прямо говорит, что «наша задача» — это возвращение в Россию, цель искусства — политическое изменение в России или контрреволюция. В своем исследовании Юлитта Суомела рассматривает многие взгляды в русскоязычной прессе Хельсинки. Отношение к прошлому, текущему, будущему, белой армии, монархизму и т. д. меняется. Разные писатели выражали свои мнения, но Иван Савин представил, на наш взгляд, самую горячую сторону антибольшевизма, и прямо поощрял насилие. В мире Ивана Савина есть много ошибок и часто ошибки приобретает вид человека. Савин не дает никакой пощады никому, кто сотрудничает с большевиками или критикует людей, которые важны для Савина. Он часто видит исторические параллели и старается понимать и объяснить Гражданскую войну при помощи исторических аналогий. Кроме того, Савин описывает систему многоуровневого международного предательства. Савин создает широкий исторический и международный контекст, в котором есть постоянные угрозы и коварные и жадные политические деятели, которые хотят разрушить Россию Ивана Савина. Савин представляет, что их главный мотив деньги и личная власть. По другую сторону есть «защитники» России, те, кто понимает Россию как сам Савин. Если цель искусства Савина заключается в том, чтобы исправить результаты Гражданской войны, он оценивает искусство на основе идеологии.