Browsing by Author "Aaltonen, Henna"

Tämä tutkimus kartoittaa jokseenkin tuntemattomaksi jääneen valokuvaaja Teuvo Kanervan (1922–2005) henkilöhistoriaa ja tuotantoa. Samalla se pyrkii asemoimaan vuosina 1957–1986 vapaana valokuvaajana työskennelleen Kanervan osaksi suomalaisen dokumentaarisen valokuvan historiaa. Tutkimus nostaa esiin erityisesti hänen varhaistuotantonsa. Päähuomio on kuvissa, jotka ovat syntyneet vuosina 1957–1971, jolloin kaupungistuminen, sukupuolten tasa-arvo ja nuorisokulttuurit vasta tekivät tuloaan, ja käynnissä oli suuri yhteiskunnallinen murros. Tutkimus esittää, että erityisesti Kanervan miljöössä kuvatut henkilökuvat ovat osa sen dokumentaarisen katu- ja henkilökuvauksen traditiota, jonka tunnetuin nimi Suomessa on Ismo Hölttö (s.1940). Tutkimus tarkastelee Kanervan tuotantoa suhteessa katukuvaukseen, sotien jälkeiseen humanistiseen valokuvaukseen ja aikakauden yhteiskunnalliseen murrokseen. Tämä on ensimmäinen tutkimus Teuvo Kanervasta, ja se tuo esiin kokonaan uutta tietoa monista eri lähteistä. Kyseessä on pääosin arkistolähtöinen, elämäkerrallinen tutkimus, jossa on selvitetty Kanervan elämän vaiheita eri arkistolähteitä hyödyntäen. Lähteitä ovat muun muassa Kansallisarkisto, Helsingin kaupunginarkisto, Päivälehden arkisto sekä Kanervan tyttären ja perheystävän arkistot, jotka sisältävät muun muassa lehtileikkeitä, Kanervasta itsestään kirjoitettuja artikkeleita, muistiinpanoja ja kunniakirjoja. Kirjallisuudesta mainittakoon Suomen valokuvataiteen museon entisen johtajan, taidehistorioitsija Elina Heikan tekstit Ismo Höltöstä, Matti Saaniosta (1925–2006) ja humanistisesta valokuvauksesta, tutkija, tohtori Leena Sarasteen tekstit sekä Suomen valokuvataiteen museon useat julkaisut. Tutkimuksessa tarkastellaan lähemmin muutamia mustavalkoisia, miljöössä otettuja henkilökuvia, koska ne edustavat sitä osaa Kanervan tuotannosta, joka erityisesti on jäänyt vaille ansaitsemaansa huomiota. Lisäksi tutkimuksessa on mukana esimerkkejä Kanervan kilpailukuvista, kirjoissa julkaistuista kuvista sekä värillisistä miljöö- ja arkkitehtuurikuvista, jotta kuva elämäntyöstä olisi kokonaisempi. Teuvo Kanerva oli köyhän yksinhuoltajaäidin nuorempi poika, jonka elämän toinen maailmansota mullisti kahdella tavalla. Vakava haavoittuminen ja jalan amputaatio, sekä jo sitä ennen tapahtunut uskoontulo muovasivat hänen maailmankatsomustaan. Valokuvaus oli Kanervalle työ, tapa hankkia elantonsa. Taiteilijana Kanerva ei itseään pitänyt. Mutta ei se ehkä ollut koko totuus. Kanervan kuvat kertovat kauneuden kaipuusta. Hänen näkemyksensä on usein varsin maalauksellinen, jopa runollinen. Kilpailuihin ja näyttelyihin osallistuminen kameraseuratoiminnan kautta osoittaa, että tunnustuksen saaminen ”taidenäyttelykontekstissa” oli sekin merkityksellistä. Omia näyttelyitä Kanerva ei pitänyt eikä tehnyt omia kuvateoksia Suomen Hopealinjaa (WSOY, 1959) lukuun ottamatta. Eläkeikään tultuaan Kanerva myi tai lahjoitti kuvansa pois. Ne hautautuivat arkistojen kätköihin kymmeniksi vuosiksi, kunnes digitalisaatio alkoi yltää myös museoihin ja digitointityöhön saatiin rahoitusta. Tutkimus osoittaa, että Kanervan henkilökuvat ovat osa eurooppalaisen humanistisen valokuvauksen perinnettä. Kuvat ovat myös osa klassisen katu- ja tilannekuvauksen traditiota. Kanerva oli murroskauden kuvaaja, joka dokumentoi kehittyvää kaupunkikulttuuria. Sodassa vammautuminen ja valtavirrasta poikkeava uskonnollinen vakaumus tekivät hänestä varmaankin jossain määrin ulkopuolisen, millä oli vaikutusta hänen myöhempään tunnettuuteensa. Teuvo Kanerva tallensi yhtäältä katoavaa ja toisaalta rakentuvaa Suomea 1950-luvun lopulta lähtien. Lämpimällä, humanistisella otteella hän dokumentoi kaupunkeihin muuttavia ihmisiä ja lähiöiden rakentumista. Hänen kuvansa ovat empaattisia kohtaamisia ja taitavan sommittelijan maalauksellisia näkyjä. Teuvo Kanervan kuvilla on merkittävä dokumentaarinen arvo toisen maailmansodan jälkeisen historiallisen murroksen kuvaajana.