Browsing by Author "Bogdan, Helena"

Tässä tutkielmassa selvitetään EU:n valtiontukikiellon ja veroedun suhdetta valikoivuusedellytyksen näkökulmasta. SEUT 107(1) artiklan valtiontuelle asettamista neljästä kriteeristä kolme: taloudellinen etu, valtion varojen väheneminen ja kilpailun häiriintyminen, täyttyvät lähestulkoon automaattisesti. Neljäs kriteeri, eli tuen valikoivuus, useimmiten viime kädessä ratkaisee edullisen verotustoimenpiteen valtiontukiluonteen. Valikoivuus voi olla joko alueellista tai aineellista. Tässä tutkielmassa keskitytään aineelliseen valikoivuuteen. Fiskaalisiin tukiin on alettu vuosituhannen vaihteen jälkeen kiinnittää yhä enemmän huomiota. Toimenpiteitä, jotka suosiessaan joitakin yhtiötä tai toimialoja voivat tulla kielletyiksi valtiontukisääntöjen nojalla, ovat esimerkiksi verovähennykset, -vapautukset ja -palautukset sekä veronmaksuvelvollisuuden lykkäykset. Tarkastelutapaa, jolla veroedun valikoivuutta tulee arvioida, ei ole kirjattu sitovaan lainsäädäntöön. Arviointipuitteiden saamiseksi on siksi tukeuduttava EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntöön. Ainoa SEUT-artiklan lisäksi asiaa koskeva säädös on soft law -tasoinen, komission vuonna 1998 antama tiedonanto valtiontukisääntöjen soveltamisesta yritysten välittömään verotukseen. Tiedonanto perustuu siihen mennessä annettuihin unionin tuomioistuimen ratkaisuihin. Lähtökohtaisesti veroedun aineellista valikoivuutta tarkastellaan oikeuskäytännössä kehitetyn kolmivaiheisen poikkeustestin avulla. Ensin määritetään jäsenvaltion alueella voimassaoleva yleinen verojärjestelmä. Toiseksi tarkastellaan sitä, poikkeaako arvioitava erityinen verotoimenpide yleisestä järjestelmästä. Toimenpide, joka muodostaa poikkeuksen, on prima facie valikoiva. Testin kolmannessa vaiheessa selvitetään sitä, voiko poikkeus olla oikeutettavissa kansallisen verojärjestelmän rakenteen tai logiikan perusteella. Testin kolmas vaihe on rajattu tutkielman kysymyksenasettelun ulkopuolelle. Tutkielmassa tarkastellaan viitejärjestelmänä toimivan yleisen verojärjestelmän ja sitä koskevan mahdollisen poikkeuksen ominaisuuksia sekä EUTI:n oikeuskäytännössä syntyneitä periaatteita, joita valikoivuusarvioinnissa tulee noudattaa. Sopivan laajuisen viitekehyksen määrittäminen on yksi valikoivuuden avainkysymyksistä. Liian laaja viitekehys johtaa jokaisen erityisjärjestelmän pitämiseen poikkeuksena. Jos viitejärjestelmä taas on liian suppea, ei mitään erityistoimenpidettä pidetä valikoivana. Toisaalta erityistoimenpiteen soveltamisalan laajuus ei itsessään vaikuta poikkeuksellisen toimenpiteen luonteeseen. Poikkeukselliseksi katsominen ei myöskään edellytä erityistoimenpiteeltä nimenomaista poikkeusta. Tarkasteltaessa veroedun valikoivuutta tulee kiinnittää huomiota sellaisten yhtiöiden tai toimialojen erilaiseen verokohteluun, jotka ovat veron tavoitteen kannalta rinnastettavissa asemissa. Oikeuskäytännön perusteella ei ole täysin selvää, tarkoitetaanko tällä viitejärjestelmän vai erityistoimenpiteen tavoitetta. Toinen asian kannalta tärkeä periaate on arvioida valikoivuutta toimenpiteen vaikutusten eikä sen tavoitteen perusteella. Näin ollen edes toimenpiteen tärkeä yhteiskunnallinen tavoite ei voi vaikuttaa toimenpiteen poikkeukselliseen eli valikoivaan luonteeseen. Vaikutusperusteinen arviointitapa on mahdollistanut valikoivuuskäsitteen laajan tulkinnan. Eräässä vuonna 2011 antamassaan ratkaisussa EU-tuomioistuin onkin vaikutusperusteiseen arviointiin nojaamalla irtaantunut poikkeustestiin perustuvasta lähestymistavasta. Se päätyi pitämään verotoimenpidettä valikoivana vertailemalla sen aiheuttamia vaikutuksia, vaikkei toimenpide poikennut yleisestä järjestelemästä. Tätä ratkaisua voidaan pitää muutoksena aikaisempaan oikeuskäytäntöön. Kaikkiaan veroedun valikoivuutta koskevan oikeussäännöt ovat tällä hetkellä varsin tulkinnanvaraisia. Tämä on johtanut siihen, että unionin toimielimet ovat usein päätyneet erilaisiin lopputuloksiin samoja asioita käsitellessään. Toisinaan toimielimet taas ovat päätyneet samoihin lopputuloksiin, mutta eri perustein. Kokonaisuudessaan EUTI:n oikeuskäytännössä voidaan nähdä kolme ongelmakohtaa. Ensimmäinen liittyy verotoimenpiteen tavoitteen epäselvään asemaan: yhtäältä se tulee ottaa huomioon, ja toisaalta ei. Siksi säännöt ovat monitulkintaisia. Toinen ongelma on se, että valikoivuuden laaja tulkinta johtaa jäsenvaltioiden verojärjestelmien harmonisoitumiseen ja unionin puuttumiseen jäsenvaltioiden verotusoikeuteen. Tämä ei ole toivottavaa, sillä välitön verotus kuuluu jäsenvaltioiden toimivaltaan. Kolmanneksi tämänhetkinen oikeuskäytäntö ei tarjoa sisämarkkinoiden toimijoille tarpeeksi hyvää oikeusvarmuutta.