Browsing by Author "Bryggare, Samuli"

Jo vuosikymmeniä vallinneen käsityksen mukaan urheilijan urheilutyön on katsottu voivan täyttää työsopimuslain tunnusmerkit työnteosta. Urheilijan velvoiteoikeudellisten sopimusten lokerointi ei silti ole yksinkertaista johtuen urheilualan monimuotoisuudesta, sillä urheilijan laji, lajiryhmä, lajin historia ja perinteet sekä lajiliiton autonomia määrittävät pitkälti sen, täyttääkö urheilijan työ työsopimuslain mukaiset työsuhteen tunnusmerkit. Jos urheilijan ja työnantajan välinen oikeussuhde täyttää työsuhteen tunnusmerkit, tulee sitä arvioida työsopimuslain mukaisesti ottamalla huomioon muun muassa lain irtisanomissäännökset ja työntekijän suojeluun liittyvät säännökset. Urheilu muodostaa työmarkkinoina kuitenkin varsin erityislaatuisen sektorin, jossa alan erityinen luonne ja lajiliittojen autonomia vaikuttavat edelleen työsopimusehtojen tulkintaan työsopimuslain rinnalla. Urheilutyö vaatii työntekijältä yleensä erinomaista henkistä ja fyysistä suorituskykyä. Iän karttuessa urheilija ei enää kykene selviytymään työsopimusvelvoitteistaan työnantajan kannalta tyydyttävällä tavalla. Tästä syystä urheilun työsopimukset sovitaan poikkeuksetta määräaikaisiksi työsopimuslain pääsäännöstä poikkeavasti. Määräaikainen työsopimus voidaan puolestaan päättää vain purkamalla, joten urheilijan sairauden tai loukkaantumisen on muodostettava työsopimuslain mukainen erittäin painava syy, jotta työsuhde voidaan purkaa. Tässä työssä tutkitaan niitä edellytyksiä, joiden perusteella urheilijan työsuhde voidaan päättää, kun urheilijan työkyky on laskenut sairauden tai loukkaantumisen vuoksi. Tutkimuksessa tarkastellaan urheilutyösuhteen erityispiirteiden vuoksi osapuolten välille muodostuvan erityisen tiiviin yhteistyösuhteen vaikutusta työsopimusehtojen tulkintaan, sillä alan erityispiirteistä johtuu, että urheilutyösuhteen sopimusosapuolten tulee ottaa toiminnassaan korostetusti huomioon toisen sopimusosapuolen intressit. Tämän myötä työnantaja voi kontrolloida työntekijän vapaa-ajan käyttäytymistä poikkeuksellisen laajasti, mikä asettaa jännitteen urheilijan työsuhdeperäisen lojaliteettivelvollisuuden ja perustuslailla turvattujen yksilön perusoikeuksien välille. Urheilutyösuhteen osapuolten välinen korostunut lojaliteettivelvollisuus voi madaltaa työsopimuksen päättämiseltä vaadittavan menettelyn moitittavuutta, jonka lisäksi sen nojalla rajoitetaan muun muassa työsopimuslain mukaista urheilijan oikeutta sairausloman palkkaan. Tutkimuksella pyritään myös hahmottamaan vaihtoehtoisia ratkaisuja työsopimuksen päättämiselle, kun urheilija menettää työkykynsä itse urheilutyöhön. Työsopimuslain mukaan työnantajan on pyrittävä tarjoamaan kohtuullisissa määrin korvaavaa työtä työkykynsä menettäneelle työntekijälle. Korvaavan työn ei välttämättä tarvitse olla työntekijän työsopimuksen mukaista työtä, joten työnantajalla on laaja velvollisuus selvittää, voidaanko työkykynsä menettänyt urheilija sijoittaa saman työnantaja- tai yrityskokonaisuuden sisälle joihinkin muihin työtehtäviin. Tässä työssä pyritään myös selvittämään, miten urheilijan työsuhteen oikeusvarmuutta voitaisiin parantaa. Eräs keino urheilijan oikeusaseman systematisointiin voisi olla laji- tai lajiryhmäkohtaisen työehtosopimuksen solmiminen, joka vakiinnuttaisi kollektiivisen edunvalvonnan johdosta yksittäisen urheilijan oikeudellista asemaa.