Browsing by Author "Cartwright, Soili"

Pro gradu -tutkielma käsittelee lähisuhdeväkivaltasovittelua vapaaehtoistyönä. Tutkimuksessa tarkastellaan erään sovittelutoimiston lähisuhdeväkivaltasovittelijoiden puhetta sovitteluprosessista, väkivallasta ja sovittelun osanottajista. Tarkoituksena on tutkia, toteutuvatko restoratiivisen oikeuden arvot heidän kuvaamissaan työkäytänteissä ja sovittelijoiden suhtautumisessa sovittelun eri osapuoliin. Lähisuhdeväkivalta on vaativaa vapaaehtoistyötä. Tutkimuksessa käsitellään lähisuhdeväkivaltasovittelijoiden tekemää työtä tunnetyöteorian (Hochschild 1983) kautta pyrkimällä löytämään vastaus siihen, tekevätkö lähisuhdeväkivaltasovittelijat tunnetyötä ja miten se on määrittynyt sovittelun kontekstissa. Yhdessä analyysiluvussa käytettävän tunnetyöteorian lisäksi koko tutkimuksen kattavana teoreettisena viitekehyksenä on restoratiivinen oikeus. Tutkimus on syntynyt kannanottona vallitsevaan keskusteluun lähisuhdeväkivaltasovittelun soveltuvuudesta. Niin julkisuudessa käydyissä keskusteluissa kuin myös sovittelun tutkimusperinteessä on aiemmin ohitettu lähisuhdeväkivaltasovittelijoiden näkemykset sovittelusta. Tässä tutkimuksessa on haluttu antaa ääni sovittelua toteuttaville henkilöille. Aineisto on kerätty haastattelemalla kymmentä lähisuhdeväkivallan sovittelijaa, joista neljä haastateltavaa oli naisia ja kuusi miehiä. Tämän lisäksi toissijaisena aineistona on käytetty rikos- ja riita-asioiden opasta (Iivari 2007). Metodina aineiston keräyksessä on hyödynnetty teemahaastatteluja, jotka on analysoitu pääasiallisesti teemoittelua hyväksi käyttäen. Tutkimus osoittaa, että restoratiiviset arvot ovat lujittuneet osaksi sovittelijoiden omaksumia työkäytäntöjä, jotka puolestaan ovat linjassa myös hyvän sovittelun mallin ja konfliktiteoreettisen teorian kanssa. Aineiston mukaan erillistapaaminen, jossa asianomistaja ja väkivallan tekijä tavattiin erikseen, järjestettiin aina lähisuhdeväkivaltatapauksien kohdalla. Sovitteluparina toimi pääsääntöisesti toista sukupuolta oleva henkilö, ja sovittelijoiden rooli oli sovitteluistunnoissa restoratiivisten tavoitteiden mukainen eli fasilitiatiivinen. Sopimukseen pääsy ei ollut aineiston sovittelijoille itseisarvo, vaan he korostivat tutkimuksessa sovittelun osanottajien välistä dialogia ja konfliktin korjaamista. Luottamuksellisuus ja vapaaehtoisuus ovat restoratiivisen prosessin edellytyksiä, ja ne toteutuivat aineistossa. Tulokset kertovat siitä, että lähisuhdeväkivaltasovittelijoiden tapa suhtautua sovittelun eri osapuoliin on aineistossa restoratiivisten arvojen ohjaamaa. Rikoksen syyllisyyskysymys on asetettu taka-alalle, ja sovittelu lähtee aina liikkeelle uhrin tarpeista ja voimavaroista. Puolueettomuuden vaadetta aineiston sovittelijat prosessoivat tunnetyötä tekemällä. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että restoratiivisia työtapoja ja arvoja toteutetaan kauttaaltaan lähisuhdeväkivaltasovittelijoiden puheessa. Tutkimus ottaa myös kantaa lähisuhdeväkivallan sovittelun toteuttamiseen osoittamalla, että konfliktiteoreettinen lähtökohta lähestyä lähisuhdeväkivaltaa on sopiva tapa käsitellä suurinta osaa sovitteluun tulevista jutuista.