Browsing by Author "Cederberg, Nina"

Tässä työssä tutkitaan rikoslain raiskausta koskevan säännöksen tunnusmerkistöä oikeushistoriallisesta näkökulmasta. Voimassaoleva raiskauksen tunnusmerkistö edellyttää, että teossa on käsillä väkivalta tai sen uhka tai, että tekijä käyttää hyväkseen uhrin puolustuskyvyttömyyttä. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miksi tällaiseen tunnusmerkistöön on päädytty ja mitkä tekijät tunnusmerkitön muotoutumiseen ovat vaikuttaneet. Kesällä 2019 eduskunnalle annettiin kansalaisaloite, jossa tunnusmerkistöön ehdotettiin lisättäväksi myös uhrin suostumuksen puuttuminen. Vastaava lakimuutos toteutettiin Ruotsissa kesällä 2018. Lähteenä tutkielmassa on käytetty pääasiassa lainvalmistelumateriaalia sekä aihetta käsittelevää oikeuskirjallisuutta. Tutkielmasta käy ilmi, että alun perin raiskaus on ollut miehen omistusoikeuteen kohdistuva loukkaus. Vuoden 1889 rikoslaki lähti siitä, että seksuaalinen kanssakäyminen oli sallittua vain avioliitossa. Avioliiton sisällä raiskausta ei voinut tapahtua, koska naisen katsottiin olevan miehen omaisuutta. Kyseisen lain seksuaalirikoksia koskevan luvun (joka tuolloin oli vielä nimetty siveellisyysrikoksiksi) uudistaminen aloitettiin 1960-luvulla, mutta edelleen avioliiton sisällä tapahtuvat teot jätettiin raiskauspykälän soveltamisalan ulkopuolelle. Raiskaussäännös ulotettiin avioliiton sisäisiin tekoihin vasta vuonna 1994 kansainvälisten ihmisoikeussopimusten asettamien muutospaineiden johdosta. Vuonna 1999 rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä säännös kirjoitettiin sukupuolineutraaliksi ja seksiin pakottaminen jaettiin neljään lainkohtaan: raiskaus (RL 20:1), törkeä raiskaus (RL 20:2), pakottaminen sukupuoliyhteyteen (RL 20:3) ja pakottaminen seksuaaliseen tekoon (RL 20:4). Seksuaalinen itsemääräämisoikeus nousi seksuaalirikoslainsäädännön tärkeimmäksi suojeluintressiksi 1990-luvulla. Vuonna 2011 sukupuoliyhteyteen pakottamista koskeva pykälä säädettiin raiskaussäännöksen kolmanneksi momentiksi. Samana vuonna Suomi ratifioi naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta tehdyn Euroopan Neuvoston yleissopimuksen eli niin sanotun Istanbulin sopimuksen. Istanbulin sopimuksen johdosta on Suomessa kahteen otteeseen arvioitu sitä, tulisiko suostumuksen puuttuminen ottaa osaksi raiskaussäännöksen tunnusmerkistöä. Lainvalmisteluaineistoista ilmenee, että lainsäätäjä on useissa raiskaussäännöstä koskeneissa uudistuksissa ottanut mallia Ruotsista. Myös ratkaisua olla ottamatta puuttuvaa suostumusta osaksi raiskauksen tunnusmerkistöä on tähän asti perusteltu lähinnä niillä näkökohdilla, joilla Ruotsissa samaa ratkaisua perusteltiin vuonna 2010. Koska Ruotsissa kuitenkin päädyttiin asian uudelleenarvioinnin myötä päinvastaiseen ratkaisuun vuonna 2018, antaisi se aihetta asian uudelleenarviointiin myös Suomessa.