Browsing by Author "Eerola, Ville"

Pro gradu -tutkielmassani tutkin Hannu Mäkelän romaania Kivi pastissina. Koska Aleksis Kivi eli vielä varhaisnykysuomen aikaan, jolloin suomi – ja erityisesti suomen kirjakieli – oli kovin erilaista kuin nykyään, Mäkelä joutuu romaanissaan jäljittelemään paitsi Kiven omalaatuista kieltä, myös Kiven ajan suomea, toisin sanoen kuvaamaan historiallista etäisyyttä kielellisin keinoin. Tämä Mäkelän pastissin kahtalainen olemus tekee Kivestä teoreettisesti mielenkiintoisen, sillä 1800-luvun ranskalaisissa pastissien klassikoissa pastissi merkitsi tietyn kirjailijan tai tyylin, ei niinkään kokonaisen aikakauden kielen jäljittelemistä. Tutkimuskysymyksenäni on selvittää, millä tavoin Mäkelä selvittää tämä tilanteen eli miten hän kuvaa toisaalta Kiven kieltä, toisaalta Kiven ajan varhaisnykysuomea. Teoreettisena lähtökohtanani on pastissin asema samanaikaisesti lähellä ja kaukana kohteestaan: pastissin on valikoitava piirteitä lähdetekstistään niin, että lukija tunnistaa pastissin pastissiksi. Keskityn sanatason analyysiin, sillä siihen antaa tutkimuskirjallisuus ja muut välineet hyvän lähtökohdan. Käytän tutkimuksessani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ylläpitämiä korpuksia Aleksis Kiven tuotannosta sekä vanhasta kirjasuomesta ja varhaisnykysuomesta. Aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta erityisen hyödyllinen on Seppo Räsäsen tutkimus “Aleksis Kiven kieli ja nykysuomen murros”, jossa Räsänen on luokitellut kolmeksi ryhmäksi Aleksis Kiven tuotantoon varhaisemmasta kirjasuomesta periytyneet piirteet sekä murteelliset ja Kivelle ominaiset erikoispiirteet. Tutkimukseni edustaa hermeneuttista perinnettä. Koska en voi käsitellä Kiven jokaista kielellistä yksityiskohtaa, yhtenäinen tulkinta on mahdollista luoda vain hermeneuttista kehää käymällä. Vaikka keskityn ensisijaisesti Kiven kieleen, en voi ohittaa Aleksi Kiven elämästä kirjoitettua perinnettä. Tavoitteenani on suhteuttaa romaanin kielestä tekemäni havainnot Kivi-kirjallisuuden satavuotiseen traditioon. Tältä osin hyödynnän teoriaa mielen tyylistä, jonka mukaan kaunokirjallisuudessa toistuvat kielelliset rakenteet kuvaavat tiettyä mielentilaa. Teoreettisesta lähtökohdastani pastissista kaukana ja lähellä lähdetekstistään seuraa, että käsittelen ensin niitä tapoja, joilla Kiven kieli muistuttaa Kiven kieltä, minkä jälkeen siirryn eroavaisuuksiin. Lopuksi tulkitsen eroavaisuuksia Kiven elämästä ja hänen ajastaan kirjoitettua vasten. Tutkimustuloksena havaitsin ensinnäkin, että Kivi näyttäisi toimivan niin kuin pastissilta voi odottaa. Räsäsen luettelemista kolmen ryhmän piirteistä Kiven kieli jäljittelee monia, joskaan ei tietenkään kaikkia. Keskeiseksi eroksi havaitsin ilmiön, jota kutsun kielen horjuvuudeksi. Kiven kertoja toistelee samaa asiaa tarkoittavia saman sanan eri muotoja, kuten ”sitten” ja ”sitte”, tavalla, jota Kivi-korpuksen perusteella Kivellä ei ollut. Vanhan kirjasuomen ja varhaisnykysuomen korpuksien avulla havaitsin, että horjuvuus johtuu suurelta osin siitä, että aiemmin suomi ei ollut yhtä vakiintunut kuin nykyään. Kuitenkin horjuvuus representoi romaanissa Kiveä myös kielellisinä nerona, jonka kieli ei taivu yhteiskunnan normeihin. Horjuvuudella on näin kahtalainen tehtävä romaanissa. Vaikka Kiven ”hulluudesta” on kirjoitettu paljon, mikään ei viittaa siihen, että horjuvuus kuvaisi hullua Kiveä. Tässä suhteessa Kivi asettuu osaksi Kivi-kirjallisuuden uusimpia tulkintoja.