Browsing by Author "Eerola, Ville Nicolas"

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää, kuinka oli mahdollista, että Helsingin yliopiston poliittisen historian oppiaine 1968–1980 muuttui humanistisesta valtion historian tutkimiseen keskittyneestä perinteisestä poliittisesta historiasta yhteiskuntahistoriaksi. Helsingin lisäksi poliittista historiaa opetetaan vain Turussa, ja lähtökohtana onkin oppiaineen harvinaislaatuinen asema historian ja yhteiskuntatieteiden rajamaastossa. Aikarajaus johtuu valitusta näkökulmasta eli ajan kahdesta keskeisestä yliopistoreformista, hallinnonuudistuksesta ja tutkinnonuudistuksesta. Turun yliopistossa tutkintojen uudistaminen vei Helsingistä poiketen poliittiselta historialta oman laitoksen alta, ja lisäksi Åbo Akademissa poliittisen historian oppiaine katosi kokonaan. Tämä kehityskulku yhdistyi siihen, että samaan aikaan käytiin yleisesti länsimaissa 'tieteiden taistelua', kun yhteiskuntatieteet näyttivät tekevän historiasta tarpeettoman ja auttamattomasti vanhentuneen. Se, miksi Helsingissä tämä 'taistelu' kanavoitui erilailla, on tämän tutkimuksen tärkeä kysymys. Tutkimuksen keskeinen tavoite on osallistua keskusteluun poliittisen historian rajoista, identiteetistä ja tarkoituksesta. Laajin poliittista historiaa käsittelevä kirjoitus on Klaus Lindgrenin pro gradu -tutkielma Poliittisen historian oppituolin perustaminen, joka kuitenkin loppuu, kun asiat tämä tutkimuksen näkökulmasta vasta alkoivat käydä mielenkiintoisiksi. Kun poliittista historiaa perustettiin 1940-luvun puolivälissä uuteen, valtiotieteelliseen tiedekuntaan, sijoitettiin se valtio-opin tukiaineeksi. Valtio-oppi alkoi kuitenkin pian kehittyä historiattomaan suuntaan ja tukiaineasema kävi kyseenalaiseksi. Silti poliittinen historia jatkoi kiinnittymistään valtion historiaan. Keskeinen murros tuli hallinnonuudistuksen myötä, kun laitokselle saatiin oma laitosneuvosto, jossa vasemmistolaisesti suuntautuneet opiskelijat alkoivat ohjata oppiainetta kohti muita yhteiskuntatieteitä, minkä lisäksi oppiaineen nuoret tutkijat Jorma Kalela ja Osmo Apunen jo aikaisemmin alkaneet yhteiskuntatieteellistää oppiainettaan. Yleisenä trendinä oli ottaa mallia muista yhteiskuntatieteistä. Kun tutkintoja taas alettiin uudistaa, piti poliittiselle historialle löytää perustelu, sillä haluttiin säilyttää oman laitoksen olemassaolo. Vastaus löytyi poliittisen historian 'historiallisesta missiosta', kun suhde yhteiskuntatieteisiin käännettiin päälaelleen. Oppiaine perusteli oman olemassaolonsa toisin sanoen sillä, että se voisi tuoda tiedekunnan muille tieteille oman, historiallisen näkökulmansa. Taistelu laitoksen olemassaolosta yhdisti koko laitoksen ja aineyhdistyksen, mistä eräänä merkkinä oli opiskelijoiden julkaisema Poleemi-lehti. Poliittisen historian muovautuminen valtiohistoriasta yhteiskuntahistoriaksi näkyi vuosien 1973 ja 1979 professorivalinnoissa. Kummallakin kerralla oppiainetta suunnattiin kohti perinteisempää poliittista historiaa. Keskeinen ero vuosien välillä oli siinä, että aikaisemmalla kerralla yhteiskuntatieteellisesti suuntautunut tutkimus sai huomattavasti myönteisempiä arvioita. esimerkiksi Jorma Kalela, joka 1973 oli nostettu poliittisen historian metodinkehittäjäksi, muuttui arvioissa kuudessa vuodessa pätevästä epäpäteväksi. Ero selittyi sillä. että 1973 asiantuntijat tulivat poliittisen historian perinteestä, kun taas 1979 he olivat humanistisen historian tutkijoita. Toisaalta valinnat olivat hyvä esimerkki, miten vaikea poliittista historiaa oli täsmällisesti rajata oppiaineen ollessa liikkeessä. Keskeisenä tuloksena 1970-luvun yliopistoreformit muovasivat poliittisesta historiasta yhteiskuntatieteen. Oppiaineen historia on esitettävissä kolmessa vaiheessa valtio-opin tukiaineesta laitosneuvoston myötä vaikutteiden imemiseen yhteiskuntatieteiltä ja tutkinnonuudistuksen myötä tavallaan koko tiedekunnan 'tukiaineeksi'. Oppiaineen historiaan sisältyy siten oma jatkuvuutensa: ilman laitosneuvostossa tehtyä työtä 'historiallinen missio' tuskin olisi ollut mahdollinen. Yliopistoreformien merkitystä vain korosti se, että professorivalintojen osalta oppiainetta suunnattiin takaisin kohti perinteisempää poliittista historiaa. 'Historiallinen mission' mahdollisti yhteistyö talous- ja sosiaalihistorian kanssa. Yhdessä laitosneuvostossa tehdyn työn kanssa tämä selitti sen, miksi Helsingissä poliittinen historia Turusta poiketen säilytti oman laitoksensa.