Browsing by Author "Erämaa, Erika"

Rangaistusluonteisiin hallinnollisiin seuraamuksiin ja niihin liittyviin menettelyihin on viime aikoina kohdistunut yhä enenevissä määrin rikosoikeuden puolelta kumpuavia laatuvaatimuksia. Näistä kenties merkittävimpänä voidaan pitää ne bis in idem -kieltoa, jonka tarkoituksena on estää henkilön tutkiminen, syyttäminen tai rankaiseminen kahdesti saman teon johdosta. Kielto kuuluu perustavanlaatuisiin Euroopan ihmisoikeussopimuksessa (EIS) turvattuihin yksilön oikeuksiin, ja sen sisältö on suurelta osin muotoutunut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) oikeuskäytännössä. Nykyisen tulkintalinjan mukaan kieltoa tulee soveltaa myös hallinnollisen menettelyn ja rikosprosessin välillä silloin, kun hallinnollinen menettely rinnastuu EIS 6 artiklassa tarkoitettuun rikossyytteeseen. Rikossyytteen olemassaolo ratkaistaan nk. Engel-kriteerien perusteella. Arvioinnissa otetaan huomioon teon oikeudellinen luonnehdinta kansallisen oikeuden mukaan, teon todellinen luonne sekä määrättävissä olevan seuraamuksen luonne ja ankaruus. Koska kriteerit ovat toisilleen vaihtoehtoisia, voi niistä yhdenkin täyttyminen riittää saattamaan menettelyn EIS 6 artiklan rikoshaaran ja siten myös ne bis in idem -kiellon potentiaalisen soveltamisalan piiriin. Engel-kriteerien tulkinnassa on viime aikoina ollut havaittavissa joitakin selkeitä muutoslinjoja. Esimerkiksi seuraamuksen rahamääräiselle ankaruudelle ei enää anneta kovinkaan suurta painoarvoa, vaan nykyään myös lievät, luonteeltaan rankaisulliset seuraamukset saatetaan katsoa rikoshaaraan kuuluviksi. Yleisenä suuntauksena näyttää olleen yhä useampien seuraamusten katsominen rangaistusluonteisiksi. Tutkielmassa hahmotellaan suuntaviivoja sille, milloin hallinnollista seuraamusta voidaan pitää EIS 6–7 artiklan merkityksessä rikosoikeudellisena rangaistuksena. Tässä tarkoituksessa ne bis in idem -kiellon mahdollista soveltuvuutta tarkastellaan kahden tieliikenneoikeudelliseen tematiikkaan liittyvän seuraamuksen, ylikuormamaksun sekä hallinnollisessa menettelyssä kielletyn liikennekäyttäytymisen perusteella määrättävän ajokiellon näkökulmasta. Molempiin mainittuihin seuraamuksiin liittyy Suomessa eräänlainen kaksoismenettely, joka mahdollistaa sekä rikosoikeudellisen että hallinnollisen seuraamuksen kohdistamisen samaan henkilöön saman teon perusteella. Pyrkimyksenä on paitsi analysoida kiellon systematiikkaa valittujen seuraamusryhmien kautta, myös tarkastella näiden kansallisten sanktiointimallien sopusointuisuutta suhteessa ihmisoikeussopimuksen asettamiin vaatimuksiin. Parhaassa tapauksessa tarkastelu tuottaa johtopäätöksiä, joilla saattaa olla yleistettävyyttä myös tutkielman ulkopuolelle rajattujen seuraamusten kannalta. Hallinnollisessa menettelyssä määrättävän ajokiellon tarkastelussa ne bis in idem -kieltoa vasten keskeiseksi nousi EIT:n 17.2.2015 antama ratkaisu asiassa Boman v. Suomi. Tarkastelussa päädyttiin johtopäätökseen, jonka mukaan kansallisesti aiemmin ymmärrettyä suurempi osa hallinnollisessa menettelyssä kielletyn liikennekäyttäytymisen perusteella määrättävistä ajokielloista jäsentyy EIS 6–7 artiklan merkityksessä rikosoikeudellisiksi rangaistuksiksi. Erityistapauksen näyttää kuitenkin muodostavan poliisin määräämä väliaikainen ajokielto, jonka arvioimiselle ensi sijassa turvaamistoimena on muita ajokiellon muotoja painavammat perusteet. Rikosoikeudelliseen rangaistukseen rinnastuminen ei kuitenkaan välttämättä tarkoita ristiriitaa ne bis in idem -kiellon kanssa. EIT on nimittäin linjannut, että samaa asiaa koskevaan rikostuomioon perustuen ja ilman uutta syyllisyyden tutkimista tapahtuva hallinnollinen ajokieltoon määrääminen voidaan katsoa rikostuomion kanssa yhdeksi kokonaisuudeksi, jolloin käsillä ei ole kiellettyä menettelyjen toistoa. Ylikuorman kuljettamiseen käytetyn ajoneuvon omistajalle tai pysyvälle haltijalle hallinnollisesti määrättävän ylikuormamaksun puolestaan todettiin sitä rikoshyödyn konfiskaatioon lähentävistä piirteistään huolimatta olevan selkeästi rangaistusluonteinen seuraamus, joka paitsi punitiivisen luonteensa ja riittävän yleisen soveltamisalansa, myös taloudellisen ankaruutensa johdosta kuuluu EIS 6 artiklan rikoshaaraan. Koska samasta teosta määrätään ajoneuvon kuljettajalle myös rikosoikeudellinen rangaistus, näyttää tämä johtavan ne bis in idem -kiellon loukkaamiseen tilanteissa, joissa ajoneuvon kuljettaja ja omistaja ovat sama henkilö. Ainakin sellaiset henkilöyhtiöt, joissa vastuunalainen yhtiömies on omavelkaisesti vastuussa yhtiön sitoumuksista, voitaneen tässä tarkastelussa samastaa luonnolliseen henkilöön. Vaikka ne bis in idem -kiellon tulkintaa on viime vuosina Suomessa yhdenmukaistettu EIS:n edellyttämään tasoon nähden ja paikoin jopa menty siitä yli, etenkin ylikuormien sanktiointimallin kaltaiset lainsäädäntöratkaisut olisi vielä syytä ottaa lähempään tarkasteluun. Tietynlainen alkukankeus rikosoikeudellisen ja kokonaissystematisointia kaipaavan hallinnollisen seuraamusjärjestelmän yhteensovittamisessa on toisaalta ymmärrettävää, sillä ne bis in idem -kiellon kuvastama negatiivinen oikeusvoimavaikutus eri prosessilajien välillä ei aivan ongelmitta istu vakiintuneeseen suomalaiseen doktriiniin. Kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden suhteen ei kuitenkaan ole perusteltua jäädä passiiviselle seurantalinjalle, vaan selvät ongelmakohdat tulisi aktiivisesti pyrkiä korjaamaan lainsäädännön keinoin.