Browsing by Author "Erkkilä, Tiina"

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen päihdekuolemaa läheisten näkökulmasta. Päihdekuolema koskettaa välillisesti monia, mutta siitä huolimatta suomalainen tutkimus päihteisiin kuolleiden läheisistä on hyvin vähäistä. Tutkimuksen kohteena on läheisten reflektiiviset kokemukset menetyksestä ja surusta. Tutkielmassani kysyn, mitä läheiset kertovat menetyksestään ja millaisia merkityksiä menetys saa, sekä mitkä tekijät helpottavat surussa elämistä. Tutkielma on laadullinen narratiivinen tutkimus. Tutkielman aineisto koostuu seitsemän läheisen kertomuksesta, joista yksi on sisaren ja loput äidin näkökulmasta kerrottuja. Kertomuksista yksi on kirjoitus ja muut narratiivisesti tai episodisesti toteutettuja yksilöhaastatteluja. Myös aineiston analyysissa on sovellettu narratiivista tutkimusotetta. Analyysissa kiinnostus kohdistuu kertomusten sisältöön ja teemoihin osana kertomuksen ajallista etenemistä. Kertomusten temaattinen analyysi on siis tapahtunut suhteessa kerronnassa ilmeneviin aikakehyksiin. Aikakehykset olen jakanut aikaan ennen perheenjäsenen kuolemaa, kuoleman jälkeisiin ensihetkiin ja ensihetkien jälkeiseen aikaan ulottuen nykyisyyteen ja tulevaisuuteen saakka. Kertomuksissa monet läheiset kokivat menettäneensä perheenjäsenensä osittain jo ennen kuolemaa päihteidenkäytön vuoksi. Kertomuksissa kuoleman pelko ja kuolemaan valmistautuminen saivat vastaparikseen toivon paremmasta. Elämä päihteidenkäyttäjän läheisenä kuvautui uuvuttavana, mutta hyvät välit perheenjäseneen koettiin surua helpottavana tekijänä kuoleman jälkeen. Suruviestin saaminen ilmeni kertomuksissa herkkänä tilanteena, joka vaatii sen tuojalta sensitiivisyyttä ja stigman vastustamista. Reaktiot suruviestiin vaihtelivat, mutta yhteistä kertomuksissa oli epäuskon tunne, kuolema ei heti tuntunut todelta. Vainajan näkeminen ja koskettaminen sekä suruviestin sosiaalinen jakaminen tekivät kuolemaa vähitellen todemmaksi. Mielekäs tekeminen koettiin helpottavana. Toisaalta tekeminen sai myös pakottavia merkityksiä ja esimerkiksi liiallinen työnteko saattoi myöhemmin ilmetä surukokemuksen tukahduttamisena. Ensihetkien jälkeen puhuminen, erityisesti vertaisten ja ystävien kanssa, mainittiin tärkeimpänä helpottavana tekijänä surussa elämiseen. Ristiriitaisena tunteena mainittiin helpotuksen tunne, että perheenjäsen on nyt turvassa, eikä hänen enää tarvitse kärsiä. Läheisten kertomuksissa kuolemalle etsittiin merkityksiä ja tarkoituksia esimerkiksi siitä, että omalla kokemuksellaan voisi auttaa muita samassa tilanteessa olevia tai voisi säästää jonkun toisen päihteidenkäyttäjän kuolemalta. Toisaalta pitkään kestäneelle perheenjäsenen kärsimykselle voi olla mahdotonta löytää tarkoitusta. Kertomuksista ilmenee, että alkuvaiheiden tuska on vähentynyt, mutta suru ei tule häviämään koskaan. Suru ja menetys ulottuvat tulevaan aikaan myös siten, että yhteinen tulevaisuus yhteisine kokemuksineen on menetetty. Tutkielman tulosten perusteella voi päätellä, että päihteisiin kuolleiden läheisillä oli halu kertoa perheenjäsenestään kokonainen kertomus, minkä narratiivinen tutkimusote myös mahdollisti. Tulokset kyseenalaistavat elämän ja kuoleman kysymysten dikotomisen erottelun. Kuolema ja menetys ovat osa päihteidenkäyttäjän läheisten elämää jo paljon ennen varsinaista kuolemaa. Suhde kuolleeseen ei myöskään automaattisesti pääty kuolemaan, vaan siteen voidaan ajatella jatkuvan. Tulokset myös vahvistavat käsitystä siitä, että surulle ei voida asettaa vaiheita tai aikarajoja, vaan menetyskokemus on yksilöllinen ja ajaton.