Browsing by Author "Eronen, Karoliina"

Tutkielmassa tarkastellaan sukupolvien välistä vuorovaikutusta helsinkiläisessä monisukupolvisessa asukasyhteisössä, Sukupolvienkorttelissa. Työn tavoitteena on selvittää, voivatko sukupolvet lähentyä toisiaan korttelin yhteistiloissa ja yhteistoiminnassa syntyvien sukupolvien välisten suhteiden kautta. Tähän pureudutaan analysoimalla konkreettisia vuorovaikutuksen muotoja asukkaiden arkisissa toiminnoissa hyödyntäen Nick Crossleyn toimijoiden suhteita painottavaa relationaalisen sosiologian teoriaa ja Marja-Liisa Honkasalon käsitystä toiminnan pienuudesta. Yhteistoiminnan omaehtoisuutta tarkastellaan Pasi Mäenpään ja Maija Fahnlen kaupunkiaktivismin käsittein. Tutkielma kytkeytyy asumistutkimuksen ja kaupunkisuunnittelun keskusteluihin yhteisöllisestä ja monisukupolvisesta asumisesta sekä sosiologiseen keskusteluun kaupungissa tapahtuvasta vuorovaikutuksesta. Monisukupolvista ja yhteisöllistä asumista on tarjottu ratkaisuksi mm. väestön ikääntymiseen liittyviin haasteisiin, ja sen on nähty lisäävän turvallisuudentunnetta ja yhteisöllisyyttä asumisessa. Tutkielman oleellinen sosiologinen tehtävä on tuottaa tietoa siitä, mitä tällainen konsepti voi asukkailleen tarjota ja millaisia haasteita arjessa voi nousta esiin. Tutkielman aineisto koostuu kymmenen asukkaan, suunnittelutyöstä vastanneen arkkitehdin ja korttelilla työskennelleen korttelivalmentajan haastatteluista sekä korttelin yhteistiloissa kerätystä havainnointiaineistosta. Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluina ja analyysimenetelmänä käytettiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Tutkielman tutkimustulosten mukaan Sukupolvienkorttelin asukkaiden välille muodostuu hentoja suhteita heidän jatkuvissa kohtaamisissaan, tervehtimisissään ja keskusteluissaan. Arkkitehtuurillisella suunnittelulla on voitu mahdollistaa asukkaiden kohtaamisia, ja samalla asukkaiden sosiaalinen kanssakäyminen myös muokkaa tiloja. Kohtaamisten lisäksi yhteistoiminta on osoitus asukkaiden sosiaalisesta toiminnasta, johon osallistuminen on asukkaille vapaaehtoista. Tulosten mukaan vapaaehtoisuuden kääntöpuolena on kuitenkin yhteistoiminnan mahdollinen epäaktiivisuus. Kaikki asukkaat kohtaavat kaiken ikäisiä naapureita, mutta sukupolvien välistä kohtaamista rajoittaa sukupolvien erilainen ajankäyttö. Erot näkyvät mm. osallistumisessa yhteistoimintaan ja eri-ikäisten liikkumisessa yhteistiloissa. Sukupolvilla on myös hieman eri areenat korttelilla. Tästä huolimatta naapureiden kohtaamisissa syntyy arjessa tukea tarjoava sosiaalisten suhteiden verkosto. Tämän lisäksi asukkailla olisi toiveita vielä syvemmälle sukupolvien väliselle avunannolle. Ensimmäisenä johtopäätöksenä on, että Sukupolvienkorttelin puolijulkisessa tilassa asukkaiden välille syntyy hentoja suhteita, jotka ovat edesauttamassa arkea tukevan sosiaalisen verkoston rakentumista. Tässä syntyy hiljaista turvallisuutta, näkymätöntä perusturvallisuudentunnetta. Mahdollisuus hakeutua yhteisötiloihin voi myös ehkäistä yksinäisyyttä. Toisena johtopäätöksenä esitetään, että sukupolvien välisen avun lisäämisessä vaadittaisiin tiukempien kahdenkeskeisten suhteiden muodostumista tai kollektiivisen alustamaisen avunannon muodon toteuttamista. Sukupolvienkorttelilla on olemassa kollektiivisia väyliä, joita voisi hyödyntää avunannon lisäämisessä. Kolmantena johtopäätöksenä on, että Sukupolvienkorttelin asumiskonsepti lähentää sukupolvia jossain määrin, mutta ei täysin poista vakiintuneita sukupolvien eriytymisen tapoja, jotka liittyvät esimerkiksi ajankäyttöön. Tutkielman osana toteutettiin tutkimuksen osallistava osa, asukasilta, jossa asukkailta pyydettiin mielipidettä tutkimustulosten merkittävyydestä ja yleistettävyydestä. Tällaisen tutkimusotteen tavoitteena on tunnistaa tutkittavan yhteisön jäsenet yhtäältä tiedon tuottajina kuin informantteinakin. Asukkaiden osallistaminen tutkimustulosten arviointiin voi myös nostaa tutkimuksen luotettavuuden tasoa.