Browsing by Author "Eronen, Satu"

EU:n ja jäsenvaltioiden välillä on jännite liittyen oikeus- ja sisäasioihin, viime vuosina erityisesti kansainväliseen muuttoliikkeeseen. Euroopan valtiot ovat toisistaan riippuvaisia kolmansista maista tulevien maahanmuuttajiin ja turvapaikanhakijoihin liittyvissä kysymyksissä ja joutuvat koordinoimaan yhdessä esimerkiksi sisäistä turvallisuutta ja maahanmuuton hallintaa, joiden on perinteisesti ymmärretty kuuluvan yksin suvereeneille kansallisvaltioille. Vuosituhannen vaihteessa luonnosteltiin unionille aktiivisempaa, laaja-alaisempaa ja osin myös liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikkaa. Sen sijaan, että ainoastaan torjuttaisiin Eurooppaan kohdistuvaa muuttopainetta, oli hyväksyttävä, että kansainvälinen muuttoliike jatkuu ja edellyttää asianmukaista sääntelyä. Vuonna 2015 nopeasti lisääntynyt turvapaikanhakijoiden määrä paljasti puutteita EU:n maahanmuuttopolitiikassa, -lainsäädännössä ja niiden täytäntöönpanossa. Vuoden 2015 jälkeen Pohjoismaat jakautuivat uusien maahanmuuton hallinnan suhteen. EU:n oikeus- ja sisäasioiden ulkopuoliset Tanska ja Norja omaksuivat kaikki EU-lainsäädäntöön perustuvat muuttoliikkeen hallinnan keinot, minkä ohella ne kiristivät ulkomaalaislainsäädäntöä kansallisilla laeilla. Lisäksi molemmat ottivat etäisyyttä kansainväliseen muuttoliike- ja pakolaisoikeuteen ja ilmaisivat toiveensa avata uudelleen kansainvälisten sopimusten sisältö tai muuttaa niiden tulkintaa. Ruotsi ja Suomi kiristivät myös maahanmuuttolainsäädäntöään, mutta EU-oikeuden vaikutuksen vuoksi lopputulos oli maltillisempi. Ruotsin pyrkimys saada muut jäsenvaltiot kantamaan vastuunsa muuttoliikekriisissä ei ole toteutunut. Pohjoismaat kiirehtivät lisäämään maahanmuuton kontrollia ja estämään turvapaikanhakijoiden tulon omien rajojensa sisä-puolelle. Maahanmuuton ja erityisesti kansainvälisen suojelun kytkeytyminen yleisen järjestyksen ja turvallisuuden teemoihin on lähtöisin sisärajatarkastusten poistamisesta ja siitä seuranneesta hallinnan tunteen menettämisestä. Eurooppaan kohdistuva muuttoliike nähdään territoriaalisesta rajavalvonnan näkökulmasta ja sisäisen turvallisuuden kysymyksenä, mikä on nähtävissä sekä EU-lainsäädännössä ja -instituutioissa että jäsenvaltioiden tasolla. Eurooppaa arvostellaan säännöllisesti Fortress Europe -mentaliteetista, jolla viitataan siihen, että samalla, kun luodaan vapaan liikkuvuuden alue tiettyjen valtioiden kesken, jätetään toiset ulkopuolelle ja pyritään aktiivisesti pitämään heidät siellä. Fortress Europe edellyttäisi kuitenkin yhteistä eurooppalaista identiteettiä, jotain mitä jäsenvaltiot pyrkisivät yhdessä suojaamaan. Pohjoismaat ovat kuitenkin hyvä esimerkki siitä, miten lainsäädännön eurooppalaistuminen voi olla valikoivaa ja vinoutunutta: EU:lta otetaan se, mikä sillä hetkellä sopii kansallisiin ratkaisuihin, mutta muuten unionin oikeuden vaikutusta torjutaan. Vuodesta 2015 alkaen Pohjoismaita on yhdistänyt pyrkimys rajoittaa kolmansista maista tulevaa maahanmuuttoa ja torjua erityisesti sellaiset maahanmuuttajat, jotka ovat saapuneet Schengen-alueelle turvapaikanhakijoina. Tätä tavoitetta toteutetaan Fortress Europe -hengessä kehystämällä maahanmuuttajat kansallisen turvallisuu-den, yleisen järjestyksen ja hyvinvointivaltion uhkaksi. Euroopan unionin tai Pohjoismaiden muuttoliikelainsäädäntö ja jäsenvaltioiden käytännöt eivät heijasta kosmopoliittista tai edes eurooppalaisesta lähestymistapaa. Sen sijaan, että Pohjoismaat olisivat etsineet eurooppalaista, solidaarista, humaania linjaa ja ihmisoikeudet huomioon ottavia keinoja, ne päätyivät ratkaisuihin, jotka olivat ja ovat edelleen kyseenalaisia sekä kansainvälisen oikeuden että SEU 2 artiklan perus-arvojen kanssa. Muuttoliikeoikeuden selkärangan Euroopassa muodostavat kansallisvaltioiden rajat, kansallinen maahanmuuttolainsäädäntö ja sisäiseen ja kansalliseen turvallisuuteen keskittyvä maahanmuuttopolitiikka. Maahanmuuttokysymyksissä, joissa korostuu maantieteellinen, poliittinen ja kulttuurinen läheisyys, Pohjoismaat ovat rajanaapureina toistensa keskeisin viiteryhmä, Fortress Norden.