Browsing by Author "Fonselius, Risto"

Epävirallinen auttaminen on merkittävä osa ihmisten välistä kanssakäymistä ja se voi toteutua niin käytännön apuna, hoiva-apuna kuin taloudellisena apuna. Annetun ja saadun avun määrät ja tavat muotoutuvat aina suhteessa ympäristöön ja niihin vaikuttavat merkittävästi virallisen avun rakenteet, jotka toteutuvat pääsääntöisesti hyvinvointivaltion kautta. Tässä tutkielmassa tarkastellaan suurten ikäluokkien antamaa ja saamaa epävirallista apua maaseudulla ja kaupungeissa asuvia vertailemalla. Tavoitteena on selvittää, miten asuinpaikan kaupunkimaisuus ja astutusalueen tyyppi vaikuttavat käytännön avun määriin. Tutkielmassa on käytetty Sukupolvien ketju -hankkeen vuoden 2012 aineistoa. Aineisto on vuosina 1945-1950 syntyneitä suomalaisia suuria ikäluokkia edustava kyselylomakeaineisto (n=2278). Käytännön avun määriä tutkittiin suurten ikäluokkien, heidän aikuisten lastensa, sisarustensa ja ystäviensä välillä. Vastaajat jakautuvat asuinpaikan tyypin mukaan siten, että vastaajista 20,4 prosenttia asui maaseutumaisessa kunnassa ja haja-asutusalueella 17,6 prosenttia. Tutkielmassa käytetään menetelmänä logistista regressioanalyysia, jonka avulla tutkitaan miten väestömääräisesti mitattu asuinpaikan kaupunkimaisuus ja asutusalueen tyyppi vaikuttavat annetun ja saadun käytännön avun määriin, mukaan lukien lastenhoitoapu. Lopuksi suurten ikäluokkien lapsiltaan saamaa käytännön apua ja heille annettua lastenhoitoapua tarkastellaan vastavuoroisuuden näkökulmasta ristiintaulukoimalla saatu käytännön apu ja annettu lastenhoitoapu. Tulosten mukaan asuminen asukasmäärältään maaseutumaisessa kunnassa lisää sisarukselta saadun käytännön avun määrää suhteessa kaupunkimaisessa kunnassa asuviin. Asuminen haja-astusalueella taas lisää sekä sisarukselta että lapselta saadun käytännön avun määrää suhteessa taajamassa asuviin. Suuret ikäluokat näyttäisivät myös antavan enemmän lastenhoitoapua aikuisille lapsilleen haja-astusalueella kuin taajamissa. Ystäville annettuun ja ystäviltä saatuun apuun eivät kaupunkimaisuus ja asutusalueen tyyppi vaikuttaneet merkitsevästi. Logistisen regressioanalyysin taustamuuttujista sukupuoli, siviilisääty ja koulutusaste näyttäisivät vaikuttavan annetun ja saadun käytännön avun määriin. Avoliiton merkitys yksinasuviin nähden näkyy erityisesti suuremmassa avun määrässä suurten ikäluokkien ja heidän ystäviensä välillä. Korkea-asteen koulutuksen ja keskiasteen koulutuksen merkitys perusasteen tai alhaisemman koulutusasteen suorittaneisiin näkyy pienempinä avun antamisen ja saamisen määrinä. Sukupuolittain tarkasteltuna miehet antavat naisia enemmän apua lapsilleen ja sisaruksilleen, mutta saavat vähemmän apua lapsiltaan ja sisaruksiltaan. Ystävilleen miehet sekä antavat että saavat naisiin nähden enemmän apua. Tutkielman tulokset antaisivat jossakin määrin viitteitä sille, että maaseudulla annettaisiin enemmän epävirallista apua perheen piirissä, mutta ei ystävien kesken. Tulokset eivät ole kuitenkaan yhtä voimakkaita molempien selittävien muuttujien osalta, vaikkakin saman suuntaisia. Tämä korostaisi maaseudun ja kaupungin käsitteiden määrittelyn merkityksen tärkeyttä siinä, miten maaseutu ja kaupunki käsitteellistetään. Tutkielmassa käytetty kaupunkimaisuuden mittari on väkilukuun perustuva ja asutusalueen tyyppi taas määritelmältään tilastollismaantieteellinen. Kun tuloksia tarkastellaan suhteessa laajempaan viitekehykseen, on syytä pohtia sitä, miksi haja-asutusalueella epävirallisen avun määrät ovat suurempia kuin taajamissa. Johtuuko tämä hyvinvointivaltion palveluverkoston vajaasta roolista harvaan asutuilla seuduilla? Vaikuttaako avun määrään välttämättömyys vai maaseudun vahvempi sosiaalinen integraatio? Tutkielmassa päädytään varovaisesti tukemaan välttämättömyysnäkökulmaa, jonka mukaan olosuhteet määrittävät toimintaa. Hyvinvointivaltion roolia voidaan siis pitää tuloksia parhaiten selittävänä tekijänä. Maaseudun sosiaalinen merkitys taas korostuu erityisesti normatiivisesta näkökulmasta, auttamisen näyttäytyessä velvollisuutena.