Browsing by Author "Fritze, Max"

Tutkielma käsittelee taidemaalari ja -graafikko Mikko Carlstedtin (1892–1964) varhaistuotantoa, vuosia 1912–1922. Carlstedt oli Marraskuun ryhmään kuulunut taiteilija, jonka usea taidekriitikko nosti 1920-luvulla Suomen johtavaksi asetelmamaalariksi. Kyseessä on ensimmäinen laaja Carlstedtista kirjoitettu tutkielma. Tutkimuksen kirjallinen aineisto koostuu Mikko Carlstedtin kirjeenvaihdosta ja häntä käsittelevistä taidekritiikeistä. Aineistot on kerätty Kansallisgallerian ja Kansalliskirjaston arkistoista sekä yksityisarkistosta. Tutkimuksen kuvallinen aineisto koostuu Mikko Carlstedtin teoksista, jotka kuuluvat Kansallisgallerian, Helsingin taidemuseo HAMin, Kuntsin modernin taiteen museon, Valkeakosken kaupungin, Salon taidemuseo Veturitallin, Riihimäen-, Mikkelin- ja Hämeenlinnan taidemuseoiden- sekä yksityisiin kokoelmiin. Tutkielma hyödyntää brittiläisen aatehistorioitsijan Quentin Skinnerin (s. 1940) hermeneuttista metodia ja ranskalaisen kirjallisuuden tutkijan Gerard Génetten (1930–2018) intertekstuaalisuuden typologiaa. Tutkielma erittelee ja analysoi kannanottoja, viittauksia tai kommentteja, joita Carlstedt teki kuvataiteellisissa ilmauksissaan niitä edeltäneestä kuvataiteesta sekä niiden syntykontekstissa vaikuttaneista ilmiöistä. Tutkimus tarkastelee Carlstedtin tuotantoa suhteessa aikansa taidekentällä vaikuttaneisiin diskursseihin ja ilmiöihin. Carlstedtin teokset kytkeytyvät muun muassa boheemiin taiteilijavastakulttuuriin ja sen ahdistuneeseen taitelija-arkkityyppiin, kuvataiteen itsenäisyyttä ajaneeseen modernismiin, pohjoista synkkyyttä korostaneisiin maisemamaalauksen virtauksiin, 1600-luvun alankomaalaiseen asetelmamaalaukseen sekä ranskalaisen Paul Cézannen 1910-luvulla Suomen taidekenttään levinneeseen vaikutukseen. Varhaisimmat tutkimuksessa käsitellyt Carlstedtin teokset ylistivät modernin taiteen edelläkävijöitä, kuten Cézannea, Vincent van Goghia ja Edvard Munchia kuvataiteellisen imitaation ja transformaation keinoin. Carlstedt kuului ensimmäisiin Cézannea ihailleisiin suomalaistaiteilijoihin. Hän kehitti 1910-luvulla suomalaisen luonnon kuvaamista koskeviin diskursseihin sovitettua tulkintaa Cézannen tavasta maalata maisemia. Cézannen taiteeseen tehdyt varhaiset viittaukset, muun muassa väriaskeettisuus ja tekniikan karkeus, olivat kumouksellisia tekoja. Ne haastoivat jälki-impressionismin värikokeiluja sekä vanhoillisemman taiteen porvarillisiksi miellettyjä kauneusarvoja. Galleristi Leonard Bäcksbackan avustuksen turvin, Carlstedt loi vuodesta 1917 lähtien ilmaisunsa uudelleen ja kehitti valtavirrasta poikenneen asetelmamaalaustyylin. Tutkimus osoittaa, että Carlstedtin 1920-luvun asetelmat vaikuttivat suomalaisen asetelmamaalauksen kenttään. Carlstedtin omintakeisesti maalatut asetelmat konservatiivisesti elvyttivät 1600-luvun alankomaissa yleistyneiden asetelmatyyppien sommitelmallisia periaatteita sekä aiheita, kuten riistakuvastoa. Carlstedtin tapa yhdistää modernistinen maalaustapa ja vanhasta taiteesta lainatut aiheet ilmenee myös hänen ainoassa monumentaalisessa kansankuvassaan, joka päivitti 1500–1600-lukujen Alankomaissa yleistä torimaalauksen arkkityyppiä 1920-luvun alun Suomeen.