Browsing by Author "Hovi, Rami"

Tutkielmassa tarkastellaan deonttisen logiikan oikeustieteellisen soveltamisen perusedellytyksiä. Varsinaisena tutkimusongelmana on Jørgensenin dilemmana tunnettu antinomia, joka koostuu seuraavista oletuksista: (1) normatiivisilla lauseilla ei ole totuusarvoa (nonkognitivismi); (2) deduktio on totuuden välttämättä säilyttävä relaatio lausejoukkojen välillä (klassinen, semanttinen määritelmä); (3) deonttisessa logiikassa tehdään normeja koskevia päätelmiä, joiden looginen pätevyys vaikuttaa ilmeiseltä. Jos deonttisen logiikan lauseet ovat normatiivisia, niillä ei ole totuusarvoa, ja oletukset (1)-(3) johtavat ristiriitaan. Jørgensenin dilemma voidaan ratkaista luopumalla nonkognitivismista tai klassisesta deduktion määritelmästä taikka osoittamalla, että deonttisen logiikan lauseilla on totuusarvo, vaikka niissä onkin kyse normeista. Nonkognitivismin kyseenalaistaminen oikeusteoriassa on harvinaista, ja klassisella deduktion määritelmällä on logiikan filosofiassa melko vakiintunut asema. Deonttisen logiikan lauseilla puolestaan väitetään usein olevan totuusarvo, kun niiden sisältämä pitäminen tulkitaan deskriptiiviseksi. Tällaisia lauseita kutsutaan normipropositioiksi. Tutkielman päätavoitteena on normiproposition käsitteen puolustaminen. Siinä arvioidaan Tecla Mazzaresen normiproposition käsitteeseen kohdistamaa kritiikkiä sekä Aulis Aarnion ja Ilkka Niiniluodon debattia oikeustieteeseen soveltuvasta totuusmääritelmästä. Mazzaresen ja Aarnion argumenttien todetaan perustuvan samaan oletukseen: jos normipropositio on tosi, normiformulaatiolla on yksi ainoa merkitys (normi). Tämä oletus osoitetaan virheelliseksi, mikä kaataa sekä Mazzaresen että Aarnion päättelyn. Tutkielmassa syvennytään deduktion määrittelyyn ja oikeutukseen, totuuden käsitteeseen ja totuudentekijöiden metafysiikkaan, osoitetaan perinteinen lingvistinen normikäsitys puutteelliseksi ja konstruoidaan uusi normimääritelmä, jonka mukaan oikeusnormi on eräänlainen metatason asiaintila ja kelpaa totuudentekijäksi. Normimääritelmä oikeutetaan osoittamalla sen mukaisen normin rakentuvan asiaintiloista ja normatiivisuudesta ilman lisäoletuksia. Normatiivisuuden olettamisen osoitetaan sisältyvän kolmeen 1900-luvun merkittävään oikeusteoreettiseen suuntaukseen: Hans Kelsenin normativismiin, Alf Rossin oikeusrealismiin sekä Ota Weinbergerin ja Neil MacCormickin institutionaaliseen oikeusteoriaan. Asiaintilan hyväksyminen ontologiaan jätetään hypoteettiseksi. Normimääritelmälle konstruoidaan modaalilooginen malli, jonka avulla sen ominaisuuksia tutkitaan lyhyesti. Mazzaresen ja Aarnion päättelyiden todetaan osittain vastaavan yleistä filosofista argumenttia, jonka mukaan relativistinen totuus on metafyysisen relativismin seuraus. Kyseinen argumentti osoitetaan Michael Lynchiin tukeutuen virheelliseksi. Huomiota kiinnitetään myös piirteisiin, jotka tekevät Mazzaresen ja Aarnion päättelyistä yleistä argumenttia huomattavasti heikompia. Lopuksi osoitetaan, että relativisoiduilla normipropositioilla ja niistä yleistetyillä minimaalisilla normipropositioilla on absoluuttinen totuusarvo.