Browsing by Author "Huttu, Jenna"

Suomalaisessa avioerolainsäädännössä on luovuttu moraalissävytteisestä syyllisyysperiaatteesta eikä puolisoiden syyllisyydellä ole enää merkitystä eroperusteena. Syyllisyysperiaatteen poistumisella on ollut puolisoiden ja lapsen asemaa parantava vaikutus, koska syyllisyysperiaatteen katsottiin ruokkivan riitaisuuksia puolisoiden välillä. Avioeroa koskeva, lapsen kannalta suotuisa lainsäädäntö on epäilemättä sellaista, joka ei leimaa puolisoita tai aikaansaa konflikteja heidän välillään. Kuitenkin lähivanhemman ja lapsen taloudellinen tilanne on eräissä tilanteissa välillisesti heikentynyt syyllisyysperiaatteesta luopumisen myötä. Tutkielma käsittelee avioeroa, ositusta ja osituksen sovittelua lapsen edun näkökulmasta. Lapsen edun tarkastelu parisuhteen päättyessä on ajankohtaista avioerojen määrän kasvaessa nykyistä tahtia. Lainsäädännön olisi tuettava vanhempien sopuisaa eroa ja turvattava lapsen sekä henkinen että taloudellinen hyvinvointi eron jälkeen. Vaikka viime aikoina onkin käyty keskustelua koko avio-oikeuden supistamisesta, koska yhteiskunta on jo riittävän tasapuolinen naisten työssäkäynnin ja vaurastumisen ansiosta, heikomman suojaan keskittyviä periaatteita ei tulisi hylätä. Tutkielman kannalta keskeisimpänä kysymyksenä voidaan pitää sitä, voidaanko nykyisen ositusjärjestelmän avulla turvata lähivanhemman ja lapsen taloudelliset intressit riittävän hyvin. Tutkielma jakaantuu toisaalta nykyisen aviovarallisuusjärjestelmän sisältämien suojasäännösten tarkasteluun ja toisaalta vaihtoehtoisten mallien tarkasteluun, joiden avulla lähivanhemman ja lapsen etu voitaisiin turvata avioerossa nykyistä tehokkaammin. Perheen yhteisenä kotina käytettyä asuntoa ei nykyään voida pesänjakajan toimivallan rajoissa siirtää puolisolta toiselle ilman puolisoiden suostumusta. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin esitetty näkemyksiä, joiden mukaan pesänjakaja toimii toimitusosituksessa nykyään ilman lainsäädännöllistä pohjaa, mikä saattaisi antaa aihetta tulkita pesänjakajan toimivaltaa nykyistä laajemmin. Tällä on merkitystä tasingon yksilöinnin kannalta, joka voisi olla työkalu asumisintressin turvaamiseksi. Toisaalta tutkielmassa pohditaan sitä, onko osituksen sovitteluun liittyvässä harkinnassa mahdollista ottaa huomioon lähivanhemmuudesta aiheutuvaa asunnon tarvetta. Aviovarallisuusjärjestelmä ei kuitenkaan sisällä puolison lunastusoikeutta, mikä muodostuisi usein asunnon turvaamisen esteeksi asunnon merkittävän arvon johdosta. Vaikka sovitteluun liittyykin tulkintakysymyksiä, voidaan lainsäädäntöä tällä hetkellä pitää verrattain selvänä. Vaikka lainsäädäntöömme sisältyisikin mahdollisuuksia tulkinnan avulla saavuttaa tyydyttävä ratkaisu lähivanhemman kannalta, parempi vaihtoehto olisi sisällyttää lainsäädäntöön nimenomaisia heikompaa osapuolta suojaavia normeja. Lapsen taloudellinen etu toteutuisi mahdollisesti paremmin, mikäli perheen yhteinen asunto voitaisiin osituksessa turvata lähivanhemmalle. Oikeusvarmuuden johdosta olisi tärkeää säätää lapsen edunmukaisista ratkaisuista nimenomaisesti lain tasolla. Pohjoismaiseen lainsäädäntöön sisältyy asuntoa koskeva lunastusoikeus ja vastikkeellisen käyttöoikeuden myöntäminen asunnon tarpeeseen perustuen. Tarveharkinnassa lähivanhemmuudelle on annettu painava merkitys. Tällaisella sääntelyllä olisi Suomessakin paikkansa. Lunastus- ja käyttöoikeuden myöntämisen lisäksi tutkielmassa pohditaan myös muita vaihtoehtoja lähivanhemman asumisintressin turvaamiseksi.