Browsing by Author "Huvila, Hanne"

Hallintolain (434/2003) 7 §:ssä säännelty palveluperiaate velvoittaa viranomaista järjestämään asioinnin viranomaisessa siten, että hallinnossa asioiva saa asianmukaisesti hallinnon palveluita ja viranomainen voi suorittaa tehtävänsä tuloksellisesti. Prima facie periaatteen sisältämät kaksi erillistä tavoitetta, asianmukaisuuden ja tuloksellisuuden vaatimukset, näyttävät vastakkaisilta ja asettavat viranomaisen punnintatilanteeseen. Asianmukaisuuden vaatimus on moraalinen vaatimus ja pyrkii määrittelemään hallintoiminnan laatua oikeusvaltiollisesta näkökulmasta käsin. Tuloksellisuuden vaatimus taas on luonteeltaan poliittinen tavoite, joka pyrkii asettamaan rajat hallintotoiminnan laadun kehittämiselle. Tutkielmassa tarkastellaan lainopin näkökulmasta sitä, mitä viranomaiselle hallintolain 7.1 §:ssä asetettu velvoite ”järjestää asiointi ja asiankäsittely siten, että hallinnossa asioiva saa asianmukaisesti hallinnon palveluita” tarkoittaa. Lisäksi tarkastellaan sitä, miten mainitun säännöksen vaatimus viranomaisen tehtävien tuloksellisesta suorittamisesta sovitetaan yhteen palveluiden asianmukaisen järjestämisen kanssa. Tutkielmani perusteella asianmukaisuuden vaatimus näyttää kapenevan ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisuissa epäasianmukaisuuden puutteeksi. Vaatimus asianmukaisuudesta tarkoittaa ratkaisuissa ennen kaikkea vaatimusta perustuslain ja hallintolain noudattamisesta. Näin ymmärrettynä asianmukaisuudesta tulee synonyymi lainmukaisuudelle ja asianmukaisuus kapenee virheiden välttämiseen. Ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännössä palveluperiaate ei saakaan optimointikäskyn luonnetta, sillä oikeuskanslerin ja eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisuissa laillisuusvalvojat eivät juurikaan punnitse palveluperiaatteen sisältämiä asiallisuuden ja tuloksellisuuden vaatimuksia keskenään ja suhteessa käsillä olevan tapauksen tosiseikastoon. Sen sijaan palveluperiaatteelle on vakiintunut laillisuusvalvojien ratkaisuissa sisältö, jossa tuloksellisuuden vaatimusta ei juurikaan huomioida. Vaikka asianmukaisuuden vaatimukseen implisiittisesti sisältyvä oikeuden ja moraalin suhteen problematisointi on oikeustieteen ikuisuuskysymys, tuloksellisuusvaatimukseen sisältyvä oikeuden ja poliittiseksi tavoitteeksi asemoituvan kustannustehokkuuden suhde näyttäytyy palveluperiaatteen näkökulmasta tyystin jäsentymättömänä. Vaikuttaa siltä, että oikeus on kyllä pintapuolisesti omaksunut poliittiselle järjestelmälle ominaisen käsitteen ja tavoitteen tuloksellisuudesta, mutta tosiasiallisia keinoja tuloksellisuuden vaatimuksen oikeudellistamiselle ei ole. Asianmukaisen palvelun reunaehtojen määrittelyssä on kyse myös julkisia tehtäviä virkavastuulla hoitavan virkamiehen oikeusturvasta, sillä viime kädessä asianmukaisuus toteutuu yksittäisissä virkamiehen ja hallinnon asiakkaan kohtaamisissa. Tästä näkökulmasta on huolestuttavaa, että vaikka palveluperiaate on hallintolain säätämisen myötä nostettu lain tasoiseksi säännökseksi, periaate ja siihen sisältyvä palvelun asianmukaisuuden sekä viranomaisen toiminnan tuloksellisuuden vaatimus tuntuvat jättävän normin soveltajalle enemmän kysymyksiä kuin antavan vastauksia. Oikeusperiaatteiden luonteesta seuraa se, että emme koskaan voi täysin varmasti osoittaa periaatteen sisältöä ja todeta, että asianmukaisilla palveluilla tarkoitetaan kaikissa tapauksissa yhtä ja samaa. Paradoksaalisesti oikeuden pintatason nopeaa muutosta systematisoivaa palveluperiaatetta on siis itsessään mahdoton vangita yksiselitteiseen määritelmään, jota voitaisiin soveltaa, kunnes säännöstä lainsäätäjän toimesta tietoisesti muutetaan. Mutta säännöksen tehokkuus oikeuspoliittisesta näkökulmasta taitaakin perustua juuri tähän, sillä se mahdollistaa periaatteen sisällön muuttumisen ja mukautumisen muuttuvaan yhteiskuntaan.