Browsing by Author "Hyvärinen, Suvi"

Tiedon merkitys on kasvanut yhteiskunnassamme merkittävästi erityisesti viime vuosikymmenen aikana. Yksi osoitus tästä muutoksesta on Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2016/943/EU (liikesalaisuusdirektiivi) antaminen, joka on johtanut kokonaan uuden liikesalaisuuslain (10.8.2018/595, LiikSL) säätämiseen Suomessa. Liikesalaisuuslain mukaan liikesalaisuuden oikeudeton ilmaiseminen on kielletty (LiikSL 4 §). Sen enempää liikesalaisuuslaissa kuin sen esitöissä ei täsmennetä, millaista toimintaa on pidettävä liikesalaisuuden oikeudettomana ilmaisemisena. Liikesalaisuuslain lisäksi suojaa liikesalaisuudelle tarjotaan muun muassa oikeudenkäymiskaaren (1.1.1734/4, OK) 17 luvun 19 §:ssä, jonka mukaan liikesalaisuudesta saa kieltäytyä todistamasta, jolleivät erittäin tärkeät syyt ottaen huomioon asian laatu, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja seuraukset sen esittämisestä sekä muut olosuhteet vaadi todistamista. OK 17:19:ssä ilmaistu todistamiskielto on poikkeus yleiseen todistamisvelvollisuuteen. Pykälän mukaan kyseessä on kuitenkin vain oikeus, ei velvollisuus ja todistamisesta päättää todistaja itse, vaikka todistaja ei olisi itse liikesalaisuuden haltija. Tätä tilannetta voidaan pitää hyvin ongelmallisena liikesalaisuuden haltijan kannalta, sillä tässä tapauksessa liikesalaisuuden haltijalla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa siihen, kuinka tämän liikesalaisuutta käytetään ja kenelle se ilmaistaan. Erityisen ongelmallisena tilannetta voidaan pitää siinä tapauksessa, että todistajaa vaaditaan todistamaan sellaisessa oikeudenkäynnissä, jossa se ei ole osapuolena. Lainsäädäntöömme ei sisälly säännöksiä, joiden mukaan liikesalaisuuden haltijan intressit tulisi ottaa huomioon silloin, kun liikesalaisuuden paljastavasta seikasta edellytetään todistelua. Tutkielman tavoitteena on selvittää, onko liikesalaisuus lainsäädäntömme mukaan sellainen oikeus, joka nauttii omaisuudensuojaa ja jota sen haltija voi pyrkiä suojaamaan erilaisin keinoin. Mikäli vastaus tähän kysymykseen on myönteinen, tulee selvittää, onko liikesalaisuudesta todistaminen liikesalaisuuslain mukaan liikesalaisuuden oikeudetonta ilmaisemista. Mikäli toiseenkin tutkimuskysymykseen vastataan myöntävästi, tulee selvittää, onko liikesalaisuuden haltijalla käytettävissään mitään prosessuaalista keinoa, jolla se voi estää liikesalaisuudesta todistamisen, jos liikesalaisuuden haltija ei ole oikeudenkäynnissä osapuolena. Tutkimuksen tulosten mukaan liikesalaisuus on liikesalaisuuden haltijan omaisuutta, jota liikesalaisuuden haltijalla on oikeus suojata prosessuaalisin keinoin. Suomessa omaksutun kannan mukaan liikesalaisuus on liikesalaisuuden haltijan omaisuutta, jota koskee perustuslain mukainen omaisuudensuoja. Edelleen tutkimuksen tulosten mukaan näyttäisi siltä, että liikesalaisuudesta todistaminen voi tulla arvioitavaksi liikesalaisuuden oikeudettomana ilmaisemisena, ellei tuomioistuin ole velvoittanut todistajaa todistamaan liikesalaisuuden paljastavasta seikasta erityisten syiden nojalla. Oikeustilaa ei ole kuitenkaan pidettävä täysin selvänä, sillä esimerkiksi Ruotsissa on kallistuttu päinvastaiselle kannalle. Tutkimuksen mukaan näyttää kuitenkin siltä, että lainsäädäntömme tarjoamat keinot liikesalaisuuden suojaamiseksi tilanteessa, jossa liikesalaisuuden haltija ei ole oikeudenkäynnin osapuolena, ovat hyvin rajalliset, vaikka liikesalaisuudesta todistaminen olisi liikesalaisuuden oikeudetonta ilmaisemista. Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan todeta, että lainsäädäntöömme sisältyy liikesalaisuutta suojaavaa sääntelyä, mutta liikesalaisuuden suojaamiseksi tarjottavat oikeussuojakeinot ovat soveltamisalaltaan rajallisia ja aukollisia. Tutkimuksen tulosten perusteella esitän de lege ferenda, että OK 17:19:n sanamuotoa tai sen vakiintunutta tulkintakäytäntöä tulisi muuttaa siten, että liikesalaisuudesta todistettaessa huomioon tulisi ottaa liikesalaisuuden haltijan intressit, eikä päätösvaltaa todistamisesta tulisi jättää ainoastaan todistajalle.